Part 5

— Täytyy sanoani, teidän majesteetinne, että vaikea oli löytää meidän köyhästä kielestä sanaa, johon olisi yhdistetty niin monta ja niin erillaista ominaisuutta, ja joka muistuttaisi niin monesta suuresta työstä, mitä olette maalle tehneet, ja joka samalla myös ennakolta ilmoittaisi kaikki nekin työt, mitkä vastedes olette tekevä. Kauan olimme epätiedossa, mikä olisi sopivampi: Tuomas Paksuko, Tuomas Hyväkö, Tuomas Hyväntekijäkö, Tuomas Rauhallinenko; mutta näistä sanoista ei yksikään ilmaissut kylliksi tarkkaan rakkauden ja kiitollisuuden tunteita, jotka rintamme täyttävät. Viimeinkin minä, Kvinkvina, — o sitä onnellista sydämmen sykäystä! — minä olen löytänyt, minä olen ehdottanut, minä olen helposti saanut hyväksytyksi todellisen kunnianimen, ainoan, mikä soveltuu teidän majesteetillenne, ja huomenna, teitä jumaloivan kansan riemuitessa, lasien kilistessä ja torvien raikuessa, julistetaan Tuomas I alamaistensa Ravitsevaksi Isäksi.

— Tämä on ylenpalttista, Kvinkvina, tämä on liian ylenpalttista! — huudahti kuningas, ollen vähällä kaatua maahan ja osoittaen ylevämielisyyttä niin suuressa määrässä, että oikein puristi tuon iljettävän saarelaisen kättä. — »Te olette oikeassa, rakas ystävä, min'en epäile enää, minä tulen huomispäivän juhlaan; se on oleva elämäni kauniin, elämäni ihanin päivä. Saatte olla varmat tulostani, lapseni! Vaan nyt, jättäkää minut. Tahdon olla yksinäni. Tahdon, yksinäni viruskellen tässä venosessa, mietiskellä ja valmistella rauhassa sitä puhetta, jonka huomenna olen pitävä, jälkeisruokaa syödessämme.

— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina jälleen, — parempihan on teidän virua omalla vuoteellanne. Tämä vene ei ole mikään osa Tambulinan valtakuntaa, ja perustuslakihan on selvä. Jos suvaitsette, niin saatamme alamaisuudessa teidän majesteetinne hamaan palatsiin asti.

Tämän sanottuaan hän kietoi kuninkaansa huolellisesti höyhenvaippaan, jonka hän itse oli ottanut ylös maasta, ja niin läksi koko joukko astumaan kuninkaan hoville. Kuningas kulki etunenässä ja hänen perässään, asianomaisen matkan päässä astuivat muut, päästämättä häntä näkyvistään ja tarkasti väjyen hänen pienimpiäkin liikkeitään. Tuomas paralla ei ollut enää muuta toivoa kuin Bibi-Lulu. Vaikka hän oli kuullut hirveitä sanoja, jotka ukkosena olivat sattuneet hänen korviinsa ja myllertäneet mieheltä koko sydämen, niin ei hän kumminkaan voinut uskoa, että niin paljon kiittämättömyyttä ja niin paljon paatumusta olisi vielä noin kovin nuoressa olennossa; hän piti varmana, että Bibi-Lulu hänet kylläkin auttaa tästä epätoivoisesta tilasta. Tultuaan lähemmälle linnaansa, hän kääntyi, kulkuansa kumminkaan tauottamatta, seuralaistensa puoleen ja käden viittauksella, mahtavalla ja käskevällä kuin ennenkin, kutsui Bibi-Lulun luoksensa. Nuori villi totteli paikalla kuninkaansa käskyä. He kulkivat vierekkäin jonkun aikaa ääneti, kuningas ajatuksissaan ja synkkänä, Bibi-Lulu tyyneenä ja myhäillen.

— Bibi-Lulu, — sanoi viimein Tuomas niin hiljaa, etteivät muut voisi kuulla, — tiedäthän, kuinka hyvä olen aina ollut sinulle. Olisitpa kelvottomin mies tässä kansassa, jos sinulle erittäin tarvitsisi sitä muistuttaa. Minussa on sinulla ollut, en tahdo sanoa parhain herra, mutta suorin ja uskollisin ystävä. Ylenpalttisesti olen vuodattanut päällesi armoani ja hyvyyttäni. Kun päivällispöydässäni oli kalkkunanpaistia, sait sinä joka kerta siivet kalutaksesi. En koskaan maistanut pähkinäkreemiä ennenkuin sinä olit hotkaissut siitä puolet. Muistatko, kuinka monasti tapasin sinut herkuttelemasta ruokakaapissani? Salamähkään olet sa juonut minulta toista litraa ratafiata. Minä vaan myhäilin enkä kieltänyt, kummastelin vaan, miksi sinä salavihkaan otit sitä, mitä hyvästä sydämestäni olisin sinulle aina suonut. Sinun läsnäolosi silitti pois rypyt otsaltani. Minä kutsutin sinua, kun viivyit kauan poissa, ja useinpa minä jätin kultaisen kartanoni ja tulin sinun matalaan mökkiisi ja poltin siellä veljellisyyden piippua sinun kanssasi. Sinulle avasin sydämeni, sinulta en salannut mitäkään. Julkisissa juhlissa istuit sinä vieressäni. Minä sinut nostin kunniaan ja arvoon. Nähdessään meitä aina yhdessä, olisivat ihmiset saattaneet luulla olevasi syntynyt hallitusistuimen portailla. No niin, Bibi-Lulu, sietäisitkö, palkinnoksi kaikista näistä hyvistä töistä, että kuninkaasi, herrasi, ystäväsi pannaan vartaalle kuin mikä lampaanlapa?

— En minä ole syypää siihen, rakas herrani; tuo mokoma Kvinkvinahan se tahtoo teitä vartaalle, — huilutti Bibi-Lulu hienolla äänellään. — Minä puolestani tahtoisin, että teidät laitettaisiin jänispaistin viisiin ja kannettaisiin pöytään sipulikastikkeen kanssa.

— Kurja! — kiljasi Tuomas kovasti suutuksissaan. — Se on siis totta, se on siis totta! Sinäkin, viheliäinen Bibi-Lulu, sinäkin varusteleit syömään kuningastasi!

— No ihme ja kumma, armas herrani, — vastasi Bibi-Lulu enkelin viattomuudella, vähemmin liikutettuna kuin hämmästyneenä, — minkästähden teitä sitten olisi apatettu niin hyvästi kuudetta kuukautta ja lihoitettu niin suurilla kulungeilla?

Tuomas I kääräisi ympärilleen tiiviimmästi höyhenvaippansa, painoi päänsä alas eikä enää virkkanut sanaakaan. Muutaman minutin perästä saattojoukko seisattui linnan ristikkoportille. Hallitsija pantiin lukon taakse, kolme vahtia asetettiin joka portille, ja hamaan aamuun asti kulki aseilla varustettuja patrulleja Tambulinan saarta ristiin rastiin.

Oli sekin yö, lapsukaiset, oli sekin yö! Kuvailkaa nyt mielessänne Tambulinan kuningas, kulkevana pimeässä, avarassa palatsissaan, joka muutaman tunnin kuluessa oli muuttunut hänelle vankihuoneeksi, ja josta hän pääsee pois ainoastaan — uhrialttarille astuakseen. Tutkittuaan kaikki huoneensa ja nähtyään, ettei pakenemista ollut ajatteleminenkaan, painoi hän päänsä käsiinsä ja itki katkerasti. Ilveilys oli loppunut; murhenäytelmä oli alkava. Hänen ei sopinut edes nuhdella kansaansa kiittämättömyydestä, sillä Bibi-Lulun viimeiset sanat olivat osoittaneet hänelle asian oikean laadun. Kadonnut oli Tuomas I kuin tina tuhkaan; jäljellä oli vain »Bellonan» entinen matrossi. — »Voi sua, ikipäiväinen narri,» — virkkoi hän itsekseen, — »kun hetkiseksikään saatoit luulla, että sua niin huolellisesti helliteltiin ja lelliteltiin vaan suurten ansioittesi ja pulskan vartalosi vuoksi! Voi sua kolmin-, voi nelinkertainen narri, joka annoit vetää itseäsi niin törkeästi nenästä ja pidit täytenä totena alamaistesi kunnioitusta, koskas et muuta tehnyt kuin vedit ruokaa ja juomaa nahkaasi aamusta iltaan ja sulattelit sitten illasta aamuun!» — »Hänelle muistui nyt mieleen satu ketusta ja korpista; mutta hassuinta hänen tilassaan oli se, että hän, oltuaan tähän asti korppina, nyt vielä oli oleva juustona. Tuon tuostakin hän kuulahti melua ulkona: siellä kuului vartijain määränperäisiä askelia tahi heidän vuorohuutojansa. Hänestä tuntui, kuin hänen ruumiistansa nyt jo läksisi paistin hajua ja, huolimatta ponnistuksistaan, hän ei mitenkään voinut tehdä päätöstänsä häntä odottavan kohtalon suhteen. Hän myönsi kernaasti hallituksensa olleen yhtämittaisia kemuja ja kekkereitä, mutta nyt, kun laskut oli suoritettava, oli niihin pantu vähän liikoja. Uupuneena vihdoin niin suurista liikutuksista, (olisi tuota uupunut vähemmästäkin), hän heittihe viimein kuninkaalliselle vuoteellensa ja nukkui, kietouneena höyhenvaippaansa.»

12. METSÄSTYS. KALASTUS. PUJAHDUS

»Päivä oli jo korkealla, kun kuningas heräsi. Hän hieroi silmiään ja luuli nähneensä pahaa unta. Tähän aikaan hänelle tavallisesti joka aamu tuotiin vellivati, ja tähän aikaan hoviherroja tunkieli hänen makuukammiossaan, kilpaillen onnesta, ken muka ensin saisi nähdä kuninkaan armollisen hymyn. Kummastellen, ettei ketään ollut hänen ympärillään, hän nousi vuoteeltaan, veti uutimet auki ja — arvatkaas mitä hän nyt näki?

Aamu oli herttainen. Linnut lauloivat kilvassa aamuvirttänsä, ja aurinko paistoi tummansinisellä taivaalla. Keskellä palatsin eteistä toria leimusi halkorovio, jossa koko härkäkin olisi kyllä kypsäksi paistunut. Rovion edustalla oli hirveän pitkä aluspannu rasvaa varten ja pannun päällä yhtä hirveä paistinvarras, kiiltävä kuin miekan terä ja ripustettu kummastakin päästä kahden suunnattoman rautaristikon nojaan. Vähän matkan päässä siitä palmujen siimeksessä näkyi, niin pitkälle kuin silmä kantoi, pöytä, joka oli tehty pölkyille asetetuista laudoista. Kymmenkunta pikku pirujen näköisiä kokkipoikia kattoi pöytää, ja hovimestari hioi sieralla veistä, isoa kuin hyväkin miekka. Pöytävieraat olivat juuri tulossa: toisella puolen kulkivat vakavin askelin ministerit ja heidän perässään valtakunnan ylimykset; toisella. puolen kulki Kvinkvina, tuiman näköisenä ja käsi puuskassa, perässään esikaupunkien kansa. Sitä mukaa kuin kumpikin joukko läheni toistaan, heittivät he toisiinsa sellaisia silmäyksiä, että helppo oli ennustaa ilon ja sydämellisen sovun piankin haihtuvan tässä ihanassa juhlassa. Samassa kuin ministerit olivat saapuneet paikalle, täräytti kaktus- ja aloepensaiden suojaan sijoitettu soittokunta Tambulinan kansallislaulun.

Tuomas Legoff oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt kaikki erikoiskohdat tässä miellytävässä kuvassa. Kaikki oli valmiina; odoteltiin vaan kuningasta paistiksi. Hämmästyneenä hyökkäsi hän akkunan luota pois ja syöksi hurjana kammioonsa. Ja siellä hänet nyt valtasi semmoinen raivo, ett'ei sitä osaa niin sanoa! Hän aikoi jo sytyttää palatsinsa tuleen kaikilta neljältä taholta ja hautautua paistuneena sen alle. Hän särki ja musersi kaikki, mikä vaan eteen sattui. Kristallit ja posliinit lensivät sirpaleina hänen ympärillään. Yhä enenevässä raivossaan, joka ei enää säälinyt mitäkään, talloi hän jalkainsa alle höyhenvaippansa, hän nyhti siitä höyhenet irti, hän repi sen palasiksi, ja hetken ajan oli hän, kiedottuna oikeaan höyhenpilveen, ja kohtalo se ikäänkuin vielä tahtoi häntä viimeisen kerran pilkata, sillä höyhenet pyrkivät tarttumaan kiinni hänen ihoonsa. Viimein hän päätti taistella hengestänsä ja myödä sen niin kalliista kuin mahdollista ja sieppasi käteensä tomahavk-nuijan, joka sekin oli osa kruunun irtaimistoa. Näin varustettuna hän asettui ovelle, valmiina lyömään kuolijaksi jokaisen, ken vain astuisi esiin. Seisottuaan tuossa neljänneksen tuntia, hän kuuli äkkiä ankaran melun ja riensi balkonille. Ulkona tapahtui seuraava seikka:

Tuskin oli Kvinkvina saapunut torille, niin toi hän esiin vaatimuksensa mahtavalla ja korkealla äänellä. Hän sanoi kyllä sallivansa, että alhainen kansa asetetaan pöydän alapäähän; mutta koska hän juuri on edustama kansan majesteetia, niin vaatii hän itsellensä kunniasijan. Hän myönsi ministereille oikeuden maistaa ensiksi paistia ja tutkia, onko se läpitsensä kypsää, mutta itselleen hän pidättää paraimman palan ja ilmoitti uhkeasti, ett'ei hän siitä vaatimuksesta suinkaan aio luopua. Tulistuneina tuollaisesta hävyttömyydestä sanoivat ministerit Kvinkvinaa rosvoksi ja uhkasivat panettaa hänet pimeään torniin, jollei hän luovu röyhkeästä vaatimuksestaan. Silloin Kvinkina unohtaen peräti hienommat tavat, heitti kauhalla itse ministeripresidenttiä vasten otsaa ja samassa karkasivat molemmat puolueet toisensa kimppuun. Se oli tuiverrusta se! Ylhäiset ja alhaiset mukiloivat toisiaan minkä ennättivät, ja yhä vaan soitti soittokunta Tambulinan kansallislaulua.

Nähtyään tämän perhekohtauksen, Tuomas Legoff ei enää viivytellyt: nythän oli otollinen hetki. Hän heittihe balkonin laidan yli laskeusi seinää myöten alas, putosi pehmosilleen, nousi jälleen pystyyn ja sitten kiitämään nuolena pois. Hän luuli jo päässeensä pakoon, mutta eräässä tien käännöksessä huomasi hänet kokkipoika ja soitti paikalla hätäkelloa. Tappelu taukosi silmänräpäyksessä, riitapuolet sopivat, ja nyt sitä lähdettiin yhdessä ajamaan takaa saalista. Sitä hirveätä menoa! Villeillä oli terästä kintereissään, ja Tuomas paksu ja jykevä kuin olikaan, oli siivet jaloissa. Jänis, koirat perässään, ei ole milloinkaan osoittanut niin suurta notkeutta ja moisia sotajunia. Hän harppaili kivien ja purojen yli, pujahteli pensaiden lävitse, katosi puiden taakse ja ryömi näkymätönnä maata pitkin. Milloin hän juoksi suoraan kuin ammuttu tykin luoti milloin pyörähteli sinne, tänne, saattaen takaa-ajajat jäljiltä pois. Nähdessänsä häntä noin nopeana, noin sukkelana, olisi luullut rasvan pysyvän yhtä hyvin ilmassa kuin vedenkin pinnalla. Olisi luullut tuuliaispään häntä lennättävän. Monta kertaa olivat villit vähällä lauaista häneen nuoleensa, mutta eivät kumminkaan tehneet sitä, peljäten pilaavansa paistin. He olivat herkkusuita ja senvuoksi tahtoivat saada hänet eheänä, vammatonna. Kvinkvina, joka oli lähinnä häntä, oli mennyt hienotuntoisuudessaan niin pitkälle, että oli ottanut mukaansa verkon, vataverkon semmoisen, toivoen saavansa hänet siihen kuin siipikalan. Tämmöistä menoa oli nyt Tambulinan kuningas jo juossut koko valtakuntansa halki. Hän rupesi jo hengästymään, mutta silloin hän huomasi saaren korkeimmalta mäeltä laivan, joka täysin purjein kulki rannan lähitse. Tämä näky antoi hänelle uusia voimia; hän riensi rannalle päin. Kvinkvina oli häntä niin lähellä, että jo kaksi kertaa oli viskannut verkkonsa hänen peräänsä, osaamatta kumminkaan. Tuomas oli jo lähellä pelastustansa; valtameri levisi jo hänen edessään turvan valkamana. Hypittyänsä kalliolta kalliolle, hän syöksi viimein Tyyneen Valtameren syliin ja luuli jo päässeensä kokonaan alamaisistansa, mutta samassa tunsi onneton olevansa kiedottu verkkoon, joka kaikilta puolin oli hänen ympärillään. Tämän oli Kvinkvina viskannut kallion huipulta hänen peräänsä, samassa kuin majesteeti oli heittäynyt veteen. Tuomas oli saatu kiinni. Voi kohtaloa kovaa kuitenkin! Ensin hän oli juossut kuin peura, sitten häntä oli pyydetty verkolla kuin mitä meren kalaa ikään, ja nyt, nyt hän joutuu paistettavaksi kuin kananpoika!

Nyt oli vaan verkko vedettävä ylös pystysuoraa kallion kylkeä myöten. Tämä ei ollut helppoa työtä, eikä Kvinkvina, roteva vaikka olikin, olisi koskaan saanut sitä toimeen ilman muiden apua. Kaikki, herrat ja narrit, kävivät työhön käsiksi suurella innolla, sillä päivällispaistihan tässä oli hinattava ylös, ja sen lisäksi oli äskeinen juoksu pannut tyhjät vatsat kurnaamaan ihan surkeasti. Itse ministerit vetivät kuin juhdat, peljäten, ettei Kvinkvina, ihmeellisen kalastuksensa onnistumisesta ylpeänä, jälleen toisi esiin röyhkeitä vaatimuksiaan. Vähitellen rupesi verkko nousemaan veden pinnasta, pullollaan ja raskaana kuin olisi sen sisässä aimo sampi tai pieni valaskala, ja tuon nähtyään, he päästivät riemuhuudon. Saalis oli elossa: vesi loiski ja tirskui, ja kuninkaallinen vanki potki ja pyristelihe, koettaen päästä irti verkosta. Pianpa tuo nälkäinen joukko sai yhdistetyin voimin koko taakan ylös vedestä. Ja hiljalleen se kohosi yhä korkeammalle, milloin majesteetillisessa hiljaisuudessa, milloin rajuna räpisteleiden. Kukahan nähdessään syrjästä tuon aimo kasan kohoilevan yläilmoihin, olisi osannut ajatellakaan Tambulinan kuninkaan sillä lailla palajavan valtakuntaansa? Mutta mitä lähemmäksi kovan onnen hetki tuli, sitä enemmin näkyi Tuomas I saavan uutta notkeutta ja ihmeellistä voimaa. Hän potki ja kiekuroitsi kuin vihoviimeinen vimmattu. Verkko huiski ja heilui joka puolelta, nousi ja laski ja nousi jälleen, yhä kiehnäytyen röyheätä kalliota vastaan; nuora uhkasi joka silmänräpäys katketa, sillä kovin hieroutui se, pingoillaan kuin oli, kiviä vastaan. Väki läähätti, ministeristö oli uuvuksissa. Viimeinkin kajahti riemunhuuto rannalla: kahdentuntisen nousemisen perästä oli viimeinkin verkon yläosa kohonnut kallion huipun tasalle; mutta nytpä nousi toisellainen meno!

Kun aaseilta loppuu heinät seimestä, silloin ne rupeavat tappelemaan keskenään, mutta nämä villit tekivät päinvastoin: yksimielisesti he olivat juosseet saaliinsa perässä, mutta nyt, kun saalis oli jo saatavissa, tulivat he jälleen eripuraisiksi. Tappelu oli vähällä syntyä uudelleen, tappelu sitä hurjempi, mitä pahemmin kalvava nälkä kiihoitti valtiollisia himoja ja yllytti puoluevihaa. Tuskin oli verkon pää noussut kallion laidalle, niin oli Kvinkvina seuralaisineen karannut kiinni ensimmäisiin verkon silmiin. Täynnä epäluuloa olivat valtakunnan mahtavat ja ministerit päästäneet irti nuoran ja käyneet kukin vuorostaan käsin verkkoon hekin. Kumpikin puoli veti omalle haarallensa, sättien toinen toistansa. Kvinkvina oli herraa puolestaan, koska hän muka oli saaliin saanut kiinni; pääministeri mahtaili taas sillä, että hän oli hinannut kuin mies, ja lujasti kuni rautaiset pihdit olivat sormet kiinni saaliissa. Sieraimet olivat levällään, suut vaahdossa, hampaat säihkyivät uhkaavina. Mutta hämmästyneenä, säikähtyneenä oli Tambulinan kuningas hyyristynyt verkon pohjalle eikä liikuttanut jäsentäkään. Muusta hänellä ei enää ollut huolta kuin vaan saada tietää, syödäänkö hän paistettuna vaiko keitettynä, ja kansako hänet poskeensa pistää vaiko ylimykset; mutta silloin — odottamaton onnen isku! Taivas nähtävästi piti erinomaista huolta meidän kuninkaallisen sukumme kanta-isästä! Juuri siinä silmänräpäyksessä kuin verkko oli nousemassa maalle, kuului risahdus, verkon silmät ratkesivat, Tuomas I:n raskas ruumis, tehtyään ison läven, pudota loiskahti mereen.

En yritäkään kuvailla teille Tambulinan kansan hämmästystä: he seisoivat rannalla, kuin puulla päähän lyötyinä, nämä hellät ystävykset.

Mutta kaukana oli jo kuningas.

Kiivaasti kuin delfini hän halkoi aaltoja, kiiruhtaen taanoin huomaamansa laivan luo, joka, nähdäkseen miten tuo kummallinen tapaus loppuu, oli laskenut purjeet alas vähän matkan päässä rannasta.

Se oli Amerikalainen priki.

Tuskin oli Tuomas Legoff noussut laivan kannelle, niin johtui hänelle heti mieleen hänen entinen toimensa; nopeasti hän kiipesi ylös mastoon ja istahti mukavasti märssykoriin.

Laiva oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja kulki nyt aivan rannan lähitse.

Villit olivat vielä kalliolla, liikkumatta, silmät mullollaan, suut auki.

Tuomas näytti heille oikein kunnon pitkän nenän.

— Aterioikaa ilman minua! huusi hän heille.

Sitten hän kiepsahti, käänsi heille sen kohdan, jota he hartaimmin olivat halainneet, ja, viitattuaan varsin osoittavaisesti, lisäsi:

— Tuossa noin teidän perustuslaillenne!

XIII.

HUIPPUA KOHTI

Tähän oli Legoff päättänyt jutelmansa. Lopettaakseen sen sopivalla tavalla, liitti hän muutamia kohoittavia ja varoittavia lauseita, mutta äkkiäpä hänen äänensä keskeytti eräs toinen ääni. Ja tätä keskeyttäjää ei oltu osattu aavistaakaan. Hän säpsähti, kallisti korvansa meren pauhinata kohti ja päästi julman hätähuudon, johon kaikki muutkin kohta yhtyivät. Jotakin hirveätä, jota tuskin osasi erottaa, mutta joka näkyi liikkuvan yön pimeydessä, läheni pauhaten ja kantaen kammoa ja kauhistusta yöhön. Jo pauhasivat aallot saaren ympärillä. Poloiset huomasivat olevansa hukassa. He eivät olleet aavistaneetkaan tätä onnetonta loppua, joka kumminkin oli niin helposti arvattava, ja nousuvesi yllätti heidät äkkiä, niin kuin eivät olisi milloinkaan kuulleet siitä. Säikähtyneinä, neuvottomina he juoksentelivat kallioita ylös ja alas, kuni ahdistetut rotat, hakien lymypaikkaa. Kaikki huusivat vanhempiansa, käsiään kierrellen ja hivuksiaan repien. Keskellä tätä hälyä ja epätoivoa oli Tuomas I:n pojanpoika ainoa, joka ei menettänyt malttiansa. Käytyään Lokkiluodon ympäri, jota sammuvat kekäleet vielä hämärästi valaisivat, ja tutkittuaan tarkasti luodon muodon, oli hän huomannut, että tuolla ylempänä tässä myrskyjen murentamassa kivikalliossa varmaankin on ulospistäviä syrjiä ja tasaisia paikkoja, joita myöten he pääsevät nousuvettä pakoon; siellä on varmaankin halkeamia ja rotkoja, turvapaikoiksi heille. Mutta miten päästä sinne? Ensimmäisille tasanteille oli mahdoton päästä kissankynsinkään. Mutta hätä keinon keksii. Vähässä ajassa oli Legoff veneestä taanoin löytämistänsä nuorista ja rihmoista sitonut köysiportaat. Sitten hän korotti äänensä, niin että se kajahteli meren pauhun yli, ja kutsui pojat kaikki kokoon.

— Rauhoittukaa, — sanoi hän heille. — Me olemme nyt tosin kuin hiiret loukossa, mutta voivotuksillako te luulette pääsevänne siitä? Kuulittehan te, miten vaari vainajan kävi; ei ollut hänellä pula parempi kuin meilläkään, mutta pääsipäs! Auta itseäs, niin Jumalakin sua auttaa, sanoo sananlasku.

Muutamilla sanoilla hän ilmoitti, mitä nyt oli tehtävä, ja silmänräpäyksessä käskyt noudatettiinkin. Nyt oli asettuminen samaan asentoon kuin norsusilla oltaessa. Väkevimmät asettuivat kalliota vastaan, sitten nousi pienempi aina suurempansa hartioille, ja pian oli tuo elävä pyramiidi valmiina, juurella Macabiou ja Pornichet, huipulla Mark.

— Pysykää nyt kiinni, pojat! — käski Legoff.

Hän otti vauhtia ja kolmessa hypyssä oli hän jo Markin kohdalla, jonka hän oli vähällä sysätä alas. Siten hän pääsi semmoiselle kohdalle kuin ennakolta oli arvannut. Siinä oli kolo, kyllin avara, heidän sopia siihen joka miehen. Päästyään kerran sinne, kiinnitti hän ennen mainitut nuoraportaat ulospistävään kallionkylkeen, heitti toisen pään alas, ja niin nousivat pojat vuorotellen ylös. Ja aikapa olikin: vesi huuhteli jo heidän kantapäitään.

— Voi kuitenkin, — sanoi Mascaret parka, nostaen jalkansa portaille, — sanokaas nyt itsekin, eikös olisi ollut parempi maata omilla vuoteilla!

Sillä välin kuin muut lepäsivät, tarkasteli Legoff asemaa ja mietiskeli, millä keinoin päästä yhä ylemmäksi. Geologiasta hän tosin ei tiennyt sanottavaksi mitään, mutta luontoperäisellä aistillansa hän oli kumminkin tehnyt oikeita päätöksiä Lokkiluodosta. Kaukaa katsottuna tämä kallio näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta suipolta, sileälaitaiselta kannasta huippuun asti; mutta läheltä katsova tutkija sai siinä nähdä, mitä tuulet ja aallot voivat tehdä tuommoiselle kiviselle jättiläiselle. Kovat on heillä kourat. Vähän ne kyllä äkkiä toimeen saavat, mutta ne tekevät työtä sitä uutterammin, lepäämättä, joutopäiviä pitämättä. Hävityksen työstä oli tullut taideteos. Tämän kolotun, lohkoillun, joka puolelta tahkoillun kallion kyljissä näki jos minkinlaisia rakennustaiteellisia luonnoksia. Paikoittain ilmeni siinä ikäänkuin vanhan feodalilinnan raunioita, paikoittain kuni jonkun gootilaisen kirkon jäännöksiä. Umpinaisia rotkoja ja solia, portaita, joita myöten ei päässyt minnekään, pengerryksiä päälletysten, omituisen muotoisia pylväitä puoleksi hajonneiden holvien kannattamina, puolipyöreitä ja kulmikkaita kaarelmia, poikkinaisia karniiseja, ulospistäviä rinteitä, tornimaisia, räystäsmäisiä, suippopäisiä muodostuksia, sanalla sanoen, — sekavin joukko esineitä, mitä oikullinen luonto milloinkaan on voinut luoda taivaan ja valtameren välille!

Legoff oli huomannut kallion äärimmäisessä päässä jonkun käytävän tapaisen, joka kierrellen kulki ylöspäin kallion ulkolaitaa myöten. Hän arvasi myös, että tämä käytävä, jossa tuskin vuorikauriskaan olisi päässyt kulkemaan, päättyi palttaan heidän yläpuolellansa.

— Matkaan! huusi Legoff.

Ja hän näytti heille tietä. Joukko liikkeelle heti. Verkalleen siinä kuljettiin, perätysten, jälkimmäinen pitäen kiinni edellisen: puserosta tai nutun liepeestä. Ääneti olivat pojat. Kuului vaan oppaan kun hän tuon tuostakin huomautti joukolleen vaarallisia paikkoja. Tähtien heikossa valossa he siinä samoilivat, ja meri möyrysi heidän jalkainsa alla.