Part 4

— Siihen aikaan, huomatkaas, hyvät ystävät, Tuomas Legoff oli uljain merimies koko Franskan laivastossa, pulska poika, jolla Nantesin ja Brestin välillä ei ollut vertaista. »Bellonalla» ei häntä muuksi sanottukaan kuin soreaksi Tuomaaksi; hän oli koko laivan koru ja kaunistus. Sen lisäksi hän oli saanut loistavan kasvatuksen; täynnä arvokkaisuutta oli hänen ryhtinsä, ja pää oli miehellä kuin partaveitsi. Hän olisi voinut nousta yhteiskunnan korkeimmille kunniasijoille, ja oli juuri perämieheksi pääsemäisillään, silloin kuin »Bellonan» tuho tapahtui. Näin hän nyt näki olevansa ypö yksinään veneessä, keskellä suunnatonta Valtamerta, mutta siitä ei mies kömmähtynyt, ei likimainkaan, arvelihan vaan, että koska hän näin ihmeellisellä tavalla on päässyt silminnähtävästä kuolemasta, niin kai hän varmaankin on määrätty jotain erinomaista toimittamaan. Hän rupesikin voimainsa takaa soutamaan, toivoen saavansa nähdä jonkun laivan, joka hänet ottaa mukaansa, tai pääsevänsä maihin johonkin saareen. Niin souti vaari parka kymmenen päivää ja kymmenen yötä, syömättä ja juomatta, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Yhdentenätoista päivänä hän ei enää soutanut hän söi silloin toisen kenkänsä.

— Mahtoi maistua, — sanoi Pornichet.

— Kahdentenatoista päivänä hän iski puukkonsa kärjellä suonta itsestään ja joi vertansa.

— Juokse jo järveen! — virkkoi Mascaret. — Kolmantenatoista hän kävi seljälleen veneen pohjalle ja odotti vaan, että kuolema häntä armahtaisi ja korjaisi pois. Ei ollut enää soreasta Tuomaasta kuin luu ja nahka jäljellä; vaari parka oli näinä kahtena viikkona käynyt keltaiseksi, kuihtuneeksi ja laihaksi kuin kapahaili.

— Ihanhan tässä on ruumis jo kananlihalla — virkkoi Jambonneau hytistellen, — mutta yks'kaikki, anna mennä loppuun vaan!

— Niin, Legoff, kerro, kerro! — huudahti Mark, joka oli pelkkää korvaa.

— Miten kauan hän lienee maannut veneen pohjalla, ei hän itsekään tiennyt. Herätessään hän huomasi olevansa pitkällään pehmoisella kukkanurmikolla, upeiden puiden alla, joissa tuhansia lintuja oli laulamassa, ja jotka levittivät suloista tuoksua. Jo luuli vaari päässeensä paratiisin iloon; mutta hierottuaan silmistään unet pois ja nähtyään, millaisia olentoja hänen ympärillään on, oli hän vakuutettu joutuneensa manalan pohjalle. Seitsemättäkymmentä villiä ihmistä, yksi toistansa hirveämpää, ruumiit kokonaan piirreltyinä kirjaviksi eikä pukua yllä muuta kuin vaskirengas nenässä, istui hänen ympärillään, nähtävästi keskustellen keskenään ja erinomaisen tarkasti katsellen häntä.

Hän kun tunsi maantiedon kuin viisi sormeansa, niin arvasi kohta, mikä hänet nyt perii.

On se sentään kovaa, kun ihminen, oltuaan syömättä kolmetoista päivää, itse joutuu syötäväksi neljäntenätoista. Kellä sydän on oikealla kohdalla, se tosin saattaa jollakin tyytyväisyydellä antautua ateriaksi hyville ystäville tarpeessa, ja olenpa vakuutettu, että Pornichetin vaarista mahtoi siinä tilassa tuntua jotenkin hauskalta; mutta mennä tuntemattomain villien kitaan, jotka eivät edes osaa meidän kieltämmekään, ei vainkaan se ole lystiä.

Tuomas paralla ei ollut edessään muuta kuin käydä koreasti paistinvartaalle tai halstarille taikka ellei niinpäin, niin sitten paistinpannuun tahi kastrulliin. Eipä ihme siis, että hän äimistyi, kun hän, noustuansa istumaan, näki noitten ruskea-ihoisten lankeavan maahan kasvoilleen hänen eteensä, nousevan sitten ylös ja heiluttelevan sekä viuhtovan käsiään semmoisella tavalla, joka ei suinkaan osoittanut mitään pahoja aikomuksia.

Muutamat kantoivat hänen eteensä korittain apelsiineja, banaaneja ja ananaaseja toiset nostivat hänen huulilleen limonaadia tai kokosmaitoa. Toiset tulivat kutkuttamaan häntä jalkapohjista ja hieromaan hänen pohkeitansa sillä välin kuin muut löyhyttivät hänelle vilvoitusta palmunlehdillä.

Ja aina kun hän oli syönyt palasen tai juonut kulauksen, niin villit päästivät ihastuksen huutoja, he kirkuivat riemusta, he tanssivat ja hyppivät ja tekivät semmoisia ihmeellisiä kuperkeikkoja, että olisi luullut heidän taittavan niskansa.

Sitten kuin hän oli syönyt kuin mies ja juonut kuin kaksi miestä, puettiin hänet vaippaan, joka oli tehty kanarialinnun, kolibrin ja papukaijan höyhenistä; sitten hänet nostettiin kantotuoliin, ja nyt läksi koko joukko, musikantit etupäässä, astumaan kuninkaan linnalle.

Hallitus-istuin oli tässä maassa ollut tyhjä eilisestä saakka; entinen kuningas, näet, oli kuollut kovaan vatsatautiin. Senvuoksi maan ylimykset tahtoivat asettaa hänen seuraajakseen tämän ulkomaalaisen, jonka sallimus oli heittänyt heidän rannoillensa.

Tällä tavalla Tuomas Legoff, joka jo oli ollut kuolemaisillaan nälkään ja janoon, ja jolla ei ollut jalkineitakaan enää kuin tallukoista toinen, tuli Tambulinan saaren kuninkaaksi.

»Kruunausjuhla vietettiin vielä samana päivänä. Kaikki yleiset rakennukset valaistiin illan tultua ilotulilla, ja koko pitkä yö tanssittiin ja laskettiin raketteja.

— Tuo nyt on pelkkää valhetta, — sanoi Macabiou.

— Valhettako? — huudahti Legoff; — Se on ollut painettuna sanomalehdissä.

— Sitten se vasta valhetta onkin, — lisäsi Macabiou.

— Macabiou ei tiedä sitä seikkaa, — lausui Legoff mahtavasti, — että vaarini, palattuaan Franskaan, esitettiin kuninkaalle, joka otti hänet vastaan kuin sukulaisensa, sanoi häntä orpanakseen, sillä tuolla lempinimellä kruunupäät toisiansa kunnioittavat, ja nimitti hänet siinä samassa luutnantiksi meriväkeen, pyytäen anteeksi, ettei voinut antaa hänelle takaisin hänen vasta menettämäänsä kuningaskuntaa. Silloinen kuuluisa kuningas oli nimittäin rauhaa rakastavainen eikä tahtonut kietoa Franskaa pitkälliseen sotaan. Tämä on ihan totta; kaikki sen-aikuiset sanomalehdet kertoivat siitä.

— Niin, niin, sen-aikuiset sanomalehdet, — sanoi Macabiou, — nättiä väkeä.

— Mutta nyt, — vastasi Legoff yhä arvokkaammin, — mutta nyt tahtoisin tietää, miksikä herra Macabiou tekee tuollaisia kommervenkkejä, niellessään minun vaarini alamaisia, koska kerran minä nielaisin hänen isänsä sedän puolitoista tuhatta karhua ihan irvistämättä.

— Nyt on jo aika lopettaa jutut, — sanoi Mascaret. Valkea rupeaa sammumaan, ja minuun alkaa tulla jo aika nuha; saattaahan Legoff kertoa meille loput Pouliguenissa.

— Ei, ei, kerro vaan loppuun asti, Legoff, — huusivat kaikki muut, asettuen yhä lähemmäs valkean ympärille.

Legoff tunsi tuosta salaista mielihyvää ja alkoi jälleen.

10. TAMBULINAN KUNINGASKUNTA

Jos maailmassa milloinkaan on ollut semmoista kuningasta, joka on saattanut sanoa olevansa alamaistensa jumaloima, niin ainakin oli sellainen Tuomas I, Tambulinan kuningas. Hän ei hallinnut kuin puoli kuudetta kuukautta, mutta tämänkin lyhyen ajan kuluessa hän sai tuta kaiken sen sulouden, jonka kuninkuus tuottaa hellälle sydämelle ja vennolle vatsalle. Joka aamu tuli koko kansa miehissä tiedustelemaan kuinka hänen majesteetinsa jaksaa, ja kuinka hän on yönsä maannut. He koettivat arvata ja ennakolta täyttää kaikki hänen pienimmätkin mielitekonsa. Kalastajat kalastivat ja linnustajat linnustivat ainoastaan häntä varten. Hänen ruoka-aittansa oli täpö täynnä kaikenlaatuista tavaraa; herkullisimmat kalat, mehuisimmat metsän riistat olivat aina valmiina hänen ateriaansa varten. Joka aamu kannettiin hänelle sänkyyn vadillinen maisi-velliä. Tunnin kuluttua hän sai aamiaisekseen kolme tai neljä paistettua pikkulintua, jotka sulivat suussa kuin voikakut. Hän söi päivällistä puolenpäivän aikana, välipalaa kello neljä eikä pannut koskaan illallisetta maata.

— Älä, veikkonen, — äänsi Macabiou, jonka vatsassa nälkä piti aika kurinaa. — On sopimatonta tuoda esiin tuollaisia pikkuseikkoja.

— Se on armotonta, — liitti Jambonneau, vetäen vyötänsä kireemmälle.

— Mennään pois, pojat, — sanoi Mascaret.

— Älkää nyt keskeytelkö! Antaa hänen puhua! — huusivat muut.

Legoff jatkoi:

»Kerran, mitäpä kahdestikin päivässä kaikki valtakunnan virkamiehet kokoutuivat hänen akkunansa alle, ja siellä he, huvittaaksensa häntä ruoansulatuksen aikana, lauloivat kansallisia lauluja, joita hänen majesteetinsa, minun vaarini, suvaitsi balkoniltansa palkita kaikkein armollisimmalla hymyllä. Häneltä säästettiin kaikki sekä ruumiin että hengen rasitukset. Hän ei liikkunut ulkona muutoin kuin kantotuolissa. Mitä valtioasioihin tulee, niin hänen kuullen ei niitä milloinkaan otettu puheeksi; hänellä oli kyllä ministerejä, jotka pitivät niistä huolta.

Luulispa nyt, että Tuomas, oltuaan parikin viikkoa näin rauhallisessa ja ravitsevaisessa kuninkaanvirassa, jälleen rupesi toipumaan ja vahvistumaan. Mutta ei, valitettavasti ei! Vaikka hän oikein työksensä koetti maata, syödä ja olla työttömänä, niin hirveän laihana hän sittenkin oli, ja tämä seikka se suretti hänen alamaisiansa. Nähdessään häntä ulkona hänen kantotuolissaan, keltaisena kuin sirkka ja näivettyneenä kuin haavankuori, kävivät he pahoille mielin eivätkä ollenkaan näyttäneet tyytyväisiltä.

Vasta neljän kuukauden kuluttua hän rupesi vaurastumaan. Siitä saakka lihosi hän silmin nähtävästi, ja sorea Tuomas tuli jälleen näkyviin Tuomas I:n kruunun alta. Hänen alamaistensa rakkaus näkyi kasvavan samassa määrässä kuin hänen lihavuutensa. Ja tällä rakkaudella ei ollut enää rajoja siitä hetkestä asti, jona he huomasivat hänen vatsansa paisuvan. Jos hän hetkeksikään pisti nenänsä ulos, niin heti keräytyi hänen ympärilleen suuri joukko alamaisia, jotka ahnain silmin katselivat ja tunnustelivat hänen majesteetiansa. Liiatenkin vetivät hyllyvimmät paikat hänen ruumiissansa erinomaista huomiota puoleensa, ja kaikki osoittivat mitä hurjimmilla keikahduksilla mielihyväänsä siitä, että heillä oli niin pyöreä ja pullea kuningas.

Nämä lapsellisen riemun osoitukset olivat hänelle mieliin, ymmärrättehän sen, ja varsin korkeihin ajatuksiin hän tulikin itsestänsä. Ja tosiaan, tutkiessaan itsensä ruumiin sekä hengen avujen puolesta, hän ei liiaksi ihmetellytkään olevansa kuninkaan istuimella; oikeinhan hän oli siinä kuin kotonansa ja paljoa perehtyneempikin kuin »Bellonan» märssykorissa. Lukenut mies kun oli, oppi hän maan kielen kahdeksassa päivässä niin hyvin, että puhui sitä kuin äidinkieltään. Usein hän kävi alamaistensa luona. Semminkin hän rakasti astua heidän majoihinsa äkkiarvaamatta. Hän sanoi silloin aina tulleensa tiedustelemaan, oliko heillä mitä puutteita, ja joi hyvin armollisesti heidän kanssaan lasillisen ratafiaa. Näin erinomaisia villejä, joiden hän oli luullut syövän ihmisen lihaa, hän rakasti sydämellisesti, sanoi heitä lapsiksensa, pitipä heitä kauniinakin. Hän ei ajatellutkaan ruveta heitä opettamaan, päin vastoin hän päätti pitää kunniassa heidän herttaista tiedottomuuttaan. Saaren asukasten sivistys oli hänen mielestänsä aivan riittävä, ja hän pelkäsi pahentavansa sen, jos rupeaisi siihen kajoamaan. Hän eli rauhassa, piti makean leivän juhlaa aamusta iltaan eikä koskaan nukkunut sanomatta itselleen, että kaikki oli mitä parhaimmalla kannalla Tambulinan kuningaskunnassa.

Eräänä iltana, sitten kuin hän oli syönyt illallisen, iski hänen mieleen lähteä katsomaan, millä kannalla yöpolisi on hänen valtakunnassaan. Hän arveli myöskin, että vähäinen kävely ennen maatapanoa olisi edullista ruuansulatukselle. Sen vuoksi hän kietoi ympärilleen höyhenvaippansa ja läksi salaa ulos linnasta. Taivaalla ei näkynyt kuuta eikä tähtiä: pimeä oli kuin säkissä. Tuollaisessa pimeässä — olisi helposti saattanut taittaa niskansa, mutta siitä huolimatta hänen majesteetinsa rupesi kävelemään ristiin rastiin katuja pitkin, hiipien hiljaa varpaillaan. Ja eikös tuo ollut kaunista? Hallitsija, vetäytyneenä pois hovielämän nautinnoista, kävelee omassa korkeassa personassaan yövartijana varjellen alamaistensa henkeä ja omaisuutta! Tämä ylevä velvollisuus, jota hän nyt täytti ensi kertaa, kohotti hänet taaskin hänen omissa silmissään, ja nyt hän ei enää epäillyt olevansa syntynyt kuninkaaksi.

Saarella makasi kaikki. Tambulinan porvarit kuorsasivat pajun-oksista ja kierretyistä vihvilöistä tehdyissä majoissaan. Nähtyänsä, että järjestys vallitsee hänen pääkaupungissaan, mutta että kadut kenties tarvitsevat uutta kivitystä ja valaistusta, aikoi hän palata linnaansa, varsin tyytyväisenä kävelyhynsä. Mutta kulkiessaan erään yksinäisen majan ohitse, hän kuuli sen sisästä ääniä, ikäänkuin siellä olisi ollut joku kova kiista tai riita. Keskeltä muiden vikiseviä ääniä kuului selvään eräs kova ääni, jonka hän paikalla tunsi: se oli erään Kvinkvina nimisen ylimyksen, joka oli tunnettu kansanvillitsijä ja kansanpuolueen johtaja. Samoin hän tunsi myös äänestä lemmikkinsä, Bibi-Lulun, joka oli varsin lempeä ja hento nuorukainen, ja jota hän rakasti enimmin kaikista, sillä hänen puheensa oli niin viehättävä, hänellä oli niin kauniita ajatuksia ja luonne niin herttainen. Hänen majesteetinsa painoi korvansa kiinni majan seinään, haluten tietää, mistä tuolla sisässä riidellään.

— Sen minä sanon, — huusi Kvinkvina innoissaan, — että hän on nyt parhaimmillaan, ja ett'ei hänestä enää sen parempaa saa.

Sitä minäkin, — visersi Bibi-Lulu lempeästi.

— Mutta niin ei ministerit, lisäsi kolmas ääni. — He koettelivat häntä tän'aamuna ja sanovat hänessä vielä olevan heikkoja paikkoja.

— Heikkoja paikkoja! — kirkui Kvinkvina. — Tuommoisia ne ovat, ne meidän ministerit! Siinä taas se heidän kavaluutensa ja herkullisuutensa. He koettavat vaan vetää meitä nenästä, voidakseen siepata itselleen rasvaisimmat palat. Jos heitä ruvettaisiin uskomaan, jos heidän annettaisiin tehdä mielensä mukaan, niin ei meille jäisi muuta kuin luut, ja niistäkin olisivat he jo imeneet ytimen pois.

— Pois ministerit! — kuului samassa parikymmentä uhkaavata ääntä, niin että Tuomas Legoff luuli jo olevansa isänmaassaan.

— Tästä pitää saada loppu, pitää! — kiljaisi jälleen Kvinkvina ja löi nyrkillään seinään niin lujasti, että kuninkaan nenä oli vähällä käydä lyttyyn. — Mehän olemme tehneet hänet kuninkaaksi: sehän oli paras keino lihoittaa häntä; mutta nyt saavat kansan uhraumiset jo päättyä. Kansa nurisee, kansa ei jaksa enää odottaa, kansa vaatii jälleen päästä oikeuksihinsa. Juhlamenojen pitää tapahtua huomispäivänä; jollei, niin muistakaa minun sanani, että kapina nousee Tambulinan saarella!

— Kannatetaan! Huomenna siis! — huusivat kaikki villit.

Ja yksi heistä arveli vielä.

— Siitä tulee kieltämättä makuisin pala, mitä milloinkaan on saatu meidän pienissä juhlissa.

— Malttakaa,»— sanoi armas Bibi-Lulu, — minkä kastikkeen kanssa hänet kannetaan pöytään?

— Ei kastiketta minkäännäköistä! — vastasi Kvinkvina niin mahtavasti, että keskustelu paikalla taukosi. — Vartaalla hän paistetaan, eikä liiaksi paistetakaan! Siitä minä pidän huolen. Sanalla sanon, tällä kertaa ei kansa tule pilkatuksi, petetyksi, niinkuin usein tätä ennen. Se aika on ollut ja mennyt, jolloin kansa, huokaillen ahnaan ylimysvallan häpeällisen ikeen alla, ryömillään sai poimia muruja isoisten pöydältä! Oikeuden hetki on viimeinkin lyönyt, kansa tuntee oikeutensa, kaikki kalpenee, kaikki katoaa kansan majesteetin edessä, ja koska minä juuri sitä edustan, niin pidätän itselleni parhaimman palan.

Moinen ylenpalttinen vaatimus herätti nurinaa.

— Mitäs te nurisette? — tiuskasi Kvinkvina, ilkeästi irvistäen. — Eikös kukin teistä saa palaa paistetusta kuninkaasta?

Tämä julma leikkipuhe rauhoitti tyytymättömät ja istunto päätettiin yksimielisillä huudoilla: »Huomiseksi! huomiseksi!»

Tuomas I:n oli käynyt kalman vaaleaksi ja kosk'ei hänen ensinkään tehnyt mieli läsnäolollansa kunnioittaa huomispäivän juhlaa, niin otti hän sääret selkäänsä, jättäen kapineet ja kampsut, ja läksi potkaisemaan rantaan päin. Vaikka hän nyt jälleen oli menemässä kohtaamaan uusia paastopäiviä, uusia onnenvaiheita, ja vaikka hän tiesi, millaista hänen kansansa oman voiton pyytämättömyys oikeastaan on, niin ei hän kumminkaan malttanut olla heittämättä kaipauksen katsetta jäljellensä tuohon Tambulinan saareen, jossa hän oli elänyt niin monta onnellista päivää. Sallittakoon hänen poikansa pojan lausua tässä pari kunnioituksen sanaa hänestä! Hallittuansa puoli kuudetta kuukautta, hän läksi pois, niinkuin oli tullut tyhjin käsin ja puhtaalla omalla-tunnolla. Eikä johtunut hänen mieleensä viedä muassaan edes valtionrahastoa eikä kruunun timanttejakaan. Hän heitti vaippansakin päältään, viskasi sen rannan hiekalle, luopumisensa merkiksi, ja nosti jo jalkansa, astuakseen veneesen, — mutta samassa tunsi hän jonkun käden laskeuvan raskaana hänen olkapäällensä...»

Legoff pysähtyi nyt ja vaikeni hetkiseksi. Kuulijain tarkkuus oli kiihkeimmillään. Jos jokainen heistä olisi ollut Tuomas I:n sijassa, jokainen heistä tuntenut tuon raskaan käden laskeutuvan hänen olkapäällensä, niin eivät he silloinkaan olisi tunteneet suurempaa kauhua. Pikku Mark ei vielä ollut koskaan ollut mukana mokomassa juhlassa. Mascaret ei puhunut enää sanaakaan poismenosta, ja Macabiou näki jo selvään, että karamellit olivat menneet häneltä sivu suusta. Pyyhkäistyään tyytyväisenä leukaansa ja heitettyään Macabioun puoleen semmoisen katseen, joka olisi saattanut vajottaa hänet, hänen isänsä sedät ja tämän karhut maan alle, jatkoi Legoff jälleen merkillistä jutelmaansa.

11. SUORITUS

»Näin nyt oli kuninkaallinen pakolainen otettu kiinni kuin pahantekijä ikään, ja vaikka hän oli enemmän kuollut kuin hengissä, niin jaksoi hän kumminkin kääntyä ympärinsä ja näki edessään erään julman kummituksen, joka oi ollut muu kuin Kvinkvina itse, Kvinkvina kaikkine seuralaisineen, joiden etunenässä näkyi Bibi-Lulun lempeä haahmo puiden siimeksessä. Niinkuin tiedätte, hyvät ystävät, ovat villit ihmiset ihmeellisen tarkka-aistisia. Heillä on niin herkät korvat, että kuulevat heinän kasvamisen, muurahaisen astunnan, kärpäsen hengityksen. Näkö heillä on niin erinomainen, että voisivat nähdä hämähäkin kutovan verkkoa kuussa, ja mitä hajuhermoihin tulee, niin voisivat he Pouligueniin asti tuntea, milloin Batzissa makkaroita paistetaan. Tuskin olivat Kvinkvina ja hänen seurakumppalinsa tulleet ulos majasta, jossa he olivat olleet neuvottelemassa, niin olivat he heti vainunneet kuninkaan hajun. Viekkaina kuin ketut he olivat hetikohta arvanneet, että jotakin tässä on toisin kuin olla pitäisi. He läksivät onnettoman vaari vainajan jälkiä myöten, eikä heidän tarvinnut kovinkaan kiirehtiä, niin jo ennättivät rannalle samaan aikaan kuin hänkin.

— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina kaikella alamaisella kunnioituksella, — teidän majesteetinne tietää kyllä, että perustuslakimme, jota olette vannonut pitävänne pyhänä, nimenomaa kieltää kuningasta lähtemästä maasta pois.

— Lapsukaiseni, rakkaat lapsukaiseni, — änkytti onneton hallitsija, tuskin enää pysyen pystyssäkään. — Minun teki mieleni vaan tehdä piikkiriikkinen huviretki merellä. Pyhitettyäni koko päivän valtiotoimille, jotka tarkoittavat kansani parasta, olisi minun ollut suloista, sen tunnustan, muutamaksi hetkeksi tuossa ruuhessa pienosessa unohtaa mahtavuuden murheet ja hallitustointen huolet.

— Perustuslaki, teidän majesteettinne, ei salli sitä. Ja jospa perustuslakikin sen sallisi, niin rohkenisivat teidän uskolliset alamaisenne kaikkein nöyrimmästi kantaa jalkainne juureen kieltonsa. Yöt ovat viileät näinä aikoina, ja yks kaks voisitte saada yskän ja kulkutaudin, ja huomenna on meillä juhla, jossa teidän majesteetinne läsnäolo on välttämätön.

— Juhla! Niinkö sanoit, rakas Kvinkvina?

— Niin, teidän majesteetinne, isänmaalliset huvit, joihin on osaa ottava koko saaren kansa...

— Ja olisipa kovin katkerata, jos suuresti rakastettu hallitsijamme ei kunnioittaisi niitä läsnäolollaan, — lisäsi Bibi-Lulu sointuvalla äänellään.

— Rakkaat ystävät, minä olen syvästi liikutettu. Kuinka suloista minun olisi nähdä kaikki alamaiseni ympärilläni samassa pöydässä! Vaan pahoinpa pelkään, että minun terveyteni tila riistää minulta huvituksen olla läsnä huomispäivän kokouksessa. Minä en ole ensinkään terve, rakas Kvinkvina.

— Mitä minä kuulen! — huudahti Kvinkvina. — Teidän majesteetinne ei ole koskaan voinut paremmin. Olettehan lihava ja pullea puolelta ja toiselta.

— Muistapas, Kvinkvina, että pahimmat taudit ne juuri osoittavatkin hyvän terveyden oireita. Tällainen kyllä on minulla muoto, lapsukaiset, mutta sittenkin minä surkastun ja näivetyn päivästä päivään. Valta ja voima — se on painava taakka, ja hallitseminen — voi kuinka raskas urakka se on! Helpompi olisi hakata halkoja. Tämä rasva, johon kansani katseet kiinnittyvät niin suurella rakkaudella ei ole muuta kuin pelkkää tautiperäistä pöhöä Tämä lihavuus, joka tekee teidät niin ylpeiksi tämä pulleus, tämä ihon punervuus, kaikki tämä, hyvät ystävät, on petollista ulkonäköä vaan. Vertauksissa puhuen: minä olen kuin mikä pöhökakku. Mutta merkillisintä tässä taudissa, joka minua vaivaa, on se, että vereni on alituisesta valvomisesta muuttunut niin sanoakseni myrkyksi. Jok'ainoa kirppu tai itikka, joka pahaa aavistamatta kimppuuni käy, saa halvauksen ja kuolee siihen paikkaan. Joka aamu on herätessäni ympärilläni kantapäästä kiireesen syöpäläisten raatoja. Tiedättehän, että viime viikolla kuoli minulta suureksi surukseni Kakambo, sievin kaikista apinoistani, sydämelleni rakkahin juuri siitä syystä, että se oli niin sinun näköisesi, rakas Kvinkvina; mutta sitä ette vielä tiedä, mistä syystä tämä sorea elävä nukkui pois elämänsä kukoistuksessa. Sanonko ma? Kakambo parka kuoli parin sekunnin kuluttua siitä kuin oli leikitellessään pikkuruisen vaan puraissut minua sääreen. Päättäkää nyt siitä, saatanko olla esimiehenä huomispäivän isänmaallisessa juhlassa. Määrätkää kuinka tahdotte, minä tottelen. Minä tunnen velvollisuuteni, ja kuninkaan ensimmäinen velvollisuus on kaikin puolin noudattaa kansan tahtoa. Eläköön perustuslaki! Eläköön Tambulinan kansa!

Tämä puhe oli lausuttu niin vakavasti ja sulavasti, että herrat villit, vaikkeivät sitä kaikin puolin uskoneetkaan, saivat siitä kumminkin yhtä ja toista miettimisen aihetta. He rupesivat neuvottelemaan keskenänsä, ja Tuomas I luuli jo päässeensä pälkähästä, ainakin toistaiseksi, mutta pian hän kuuli Kvinkvinan puhuvan kumppaleilleen:

— Mitä hän nyt on meille lasketellut, on pötyä alusta loppuun. Minä tiedän ihan taatuista lähteistä Kukambon kuolleen vatsan kovuuteen. Mitä taas apinan isäntään tulee, niin hän on aika velikulta. Ryhdytään vaan iloisesti toimeen. Kaikissa tapauksissa sopii, varmemmaksi vakuudeksi, antaa ministerien maistaa ensimmäiset palat. Tavallisella ahneudellaan he kyllä etunenässä hyökkäävät paistin kimppuun; me muut, me ryhdymme ateriaan sitten vasta kuin he ovat maistaneet.

Tämä varovaisuuskeino sai kyllä rauhoittumaan alamaiset, mutta ei kuningasta. Tuomas tunsi olevansa sairaampi kuin oli tahtonut heille luulotellakaan.

— Teidän majesteetinne, — sanoi hänelle Kvinkvina, — emme suinkaan uskaltaneet muuta kuin luulla terveyttänne mitä parhaimmaksi. Syvästi liikutettuina siitä kuvasta, jonka annoitte meille taudistanne, me nyt juuri keskustelimme, eikö sopisi jättää toistaiseksi puheenaolevaa juhlaa. Valitettavasti täytyy minun kumminkin alamaisuudessa ilmoittaa juhlan valmistusten ennättäneen jo niin pitkälle, ett'ei sitä mitenkään käy enää viivyttäminen. Kaikki ruokalajit on jo teetetty, kaikki kutsumuskortit lähetetty. Ja kun sitten vielä teidän majesteetinne saa kuulla, mikä tarkoitus tällä juhlalla on, niin olenpa vakuutettu, ett'ei teidän majesteetinne jätä kunnioittamatta sitä läsnäolollaan.

— Sano, Kvinkvina, sano, mikä sen tarkoitus on, — rukoili Tuomas parka joka luuli saavansa kuulla jotain lohdullisempaa ja tarttui, mieletön mies, toivon pienimpäänkin oljenkorteen.

— Teidän majesteetinne! Hamasta harmaasta muinaisuudesta saakka on Tambulinan kuningaskunnassa ollut tapana, että kansa jo ennen hallitsijansa kuolemaa antaa heille kullekin kunnianimen, joka on muistuttava kaikista niistä suurista töistä, kuin hän kansallensa tehnyt on. Ja huomenna juuri, teidän majesteetinne, kansa kokoutuu yhteen ja juhlallisesti julistaa teidän majesteetillenne kunnianimen, jolla historia aina maailman loppuun saakka on kunnioittava Tuomas I:stä.

— No niin, Kvinkvina. Tämä kunnianimi...