Part 3

— Jos Mascaret on tahtonut tehdä meistä pilkkaa, niin uskallan sanoa, että häh on valinnut siihen varsin sopimattoman ajan. Jos hän on puhunut täyttä totta, niin rohkenen hänelle muistuttaa sillä kunnioituksella, jonka hän ansaitsee, että kaikista tähän saakka annetuista neuvoista juuri hänen on kaikista typerin.

— Sopisihan kuulla sitten sinun neuvoasi, — vastasi Mascaret uhkeasti.

— Kuulkaa sitten, — lausui Legoff, korottaen äänensä. Tutkikaapas taskujanne, pojat. Onko kellään tulitikkuja?

Poikia oli niin usein ja niin kovasti kielletty käsittelemästä tulitikkuja ja pitämästä niitä taskuissaan, että melkein jok'ainoa nyt veti taskunsa pohjalta pari kappaletta.

— Hyvä on, — huudahti Legoff arvokkaasti, niinkuin päällikkö konsanaankin. — Ei tässä ruveta lauttoja rakentelemaan, vaan rovio meidän täytyy tehdä veneen laudoista. Meidän pitää sytyttää valkea, joka leimuaa niin korkealle, niin korkealle, että se näkyy peninkulmain päähän merelle. Kun sitten jollakin laivalla huomataan se, niin hoksaavat he kyllä, ettei mokoma liekki ole mikään takkavalkea; he käsittävät paikalla sen hätämerkiksi, eikä meidän huoli tanssia kengänpohjia piloille, lämmintä saadaksemme, ei! Käydään vaan koreasti valkean ympärille rinnatusten, niinkuin hailit vartaalle, ja siinä lämmitellään ja odotellaan, kunnes tulevat poikia hakemaan.

Ken voisi kuvata sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät? Jambonneau, Macabiou, Pornichet notkistivat polvensa Legoffin neron edessä; pelkkä ajatus kelpo roviosta saattoi hänelle entisen yleisen suosion jälleen.

Mascaret se vaan pysyi entisessä ajatuksessaan, jankuttaen yhä edelleen, että muka täältä pitäisi kiiruimman kaupassa lähteä pois.

Hallo! — huusi Legoff sitten, — kannelle joka mies!

Ja tähtien valossa hän kulki joukkonsa etunenässä veneen luokse, jota hän oli niin hyvästi ohjannut, ja joka nyt oli matalikolla laidat ammollaan. Legoff oli jo usean kerran haeskellut veneen sisuksen, löytääkseen jotakin syötävää, mutta siellä ei löytynyt muuta kuin vähä tappuroita, muutamia riepuja tervattua kangasta, kirves, nuoria ja purjelankaa. Mutta kaikkihan matkalla kelpaa. Näistä esineistä joita hän ensi alussa ei ollut pitänyt savikukonkaan veroisina, tuli hänelle vielä jok'ainoa tarpeen. Kirves kädessä hän kävi päättävästi veneen avonaisia laitoja särkemään; muut sillä välin keräsivät pilkkeitä ja kantoivat niitä röykkiöön Legoffin osoittamalle paikalle.

Ei ole maailmassa niin surkeata tilaa, ett'ei yhteinen työ toisi siihen hauskuutta.

Lautain pilkkominen, palasien kokoaminen, joita pimeän tähden täytyi kopeloimalla hakea, ja löytäjäin keskinäinen kinailu, tuleminen ja meneminen, työskenteleminen oikein kilvassa, muurahaispesän tapainen kihisevä toimeliaisuus, joka nyt syntyi tällä luodolla, yksin kuperkeikatkin, joita he saivat joko märjillä ajokkailla liukastuessaan tahi toisiansa vastaan törmätessään, — kaikki tuo piti pojat toimessa ja lopuksi ilahduttikin heitä.

Rovio kasvoi kasvamistaan.

Voi sitä hetkeä, jolloin kapteeni Legoff, alapäällystö ympärillään, raapaisi tulitikkua housuihinsa ja pisti valkean tervakankaasen ja tappuroihin, jotka hän oli pannut puiden väliin!

Kukin pidätti hengitystänsä, sykyttävin sydämin odotellen.

Alussa näkyi vaan savupilvi, paksu ja synkkä kuin yökin.

Muutamia minutteja kului sanomattomassa sydämen ahdistuksessa.

Pianpa rupesi kuulumaan tulen räiske.

Savun keskeltä välähti punainen liekki, säihkyvät tulikielet alkoivat nuoleskella ensimmäisiä halkokerroksia, nopeasti kohosi tuli rovion päähän saakka ja pian leimusi suunnaton tulipatsas, punaten merta ja taivasta.

Juhannus-yön kokkovalkeat eivät ole milloinkaan ansainneet ilotulien nimiä paremmin kuin nämä palavat laudat hätämerkkinä. Onnellisempana kuin Mascaret, nautti Legoff nauttimalla hyvin ansaitsemansa yleisen suosion suloutta. Varmaa, aivan varmaa on, että tämä niin korkealle leimuava ja kirkas valo tuo heidän avukseen kaikki laivat, joita vaan liikkuu kymmenenkin peninkulman päässä. Kaikki olivat vakuutetut pikaisesta pelastuksestansa ja tervehtivät sitä jo meluten ja huutaen. Mutta kalalokit kallion huipulla heräsivät säikähtäneinä ja lentelivät majansa päällä, koleita huutoja päästellen.

7. KARHUJUTTU

Hetket kuluivat, valkean leimuaminen oli vähennyt. Nuotion ympärillä pojat yhä vain odottelivat laivaa heitä noutamaan. Taanoinen kiihko oli jo sekin sammunut sytykkeiden puutteessa. He olivat vähitellen vaipuneet tuollaiseen velttouteen ja alakuloisuuteen, joka tavallisesti seuraa suuria mielenliikutuksia. Senjälkeen he taas joutuivat epätoivoon. Pelkoa ja vavistusta he tunsivat, ajatellessaan, millaistahan se Pouligueniin palajaminen oikein mahtaa olla, jos nimittäin heidän on sallittu sinne palatakaan. Vanhempain hätä ja tuska kalvoi kyllä heidän sydäntänsä, mutta vielä enemmin pelkoa nousi heihin, kun he ajattelivat, miten heitä siellä otetaan vastaan. Mark ei ollut ylpeämpi eikä tyyneempi muitakaan. Hän ajatteli, kuinka hänen äitinsä tuskissaan juoksentelee pitkin rantaa. Poika tiesi hänen olevan hellimmän äidin maan päällä, ja tieto mielipahasta, jonka hän oli tehnyt niin hellälle äidille, särki hänen sydäntänsä; hän tiesi myös äitinsä olevan ankarankin, kun tarvis vaati, ja nyt tunsi hän tehneensä liian suuren rikoksen, voidakseen toivoa kovinkaan suurta sääliväisyyttä. Punnitsi niinmuodoin asiata miltä puolelta hyvänsä, kaikkialla oli vaan pelkkää voivotuksen syytä. Kangastuksena näkyi heille nyt rauhallinen maja, jossa he olivat syntyneet, takkavalkea, joka niin iloisesti oli leimunnut illalla, heidän satuja kertoessaan, pöytä, johon he olivat istuneet aterialle, vuode, jossa he olivat maanneet niin makeasti viheriäin uutimien takana. Nyt vasta he huomasivat, kuinka paljon hyvää, kuinka paljon riemua he olivat kadottaneet; he tunsivat nyt, kuinka onnellisia lapsia he olivat olleet tähän saakka, kuinka hyviä heitä kohtaan vanhemmat olivat olleet ja kuinka suuresti heitä rakastaneet. Ja katkerasti silloin itkivät poika parat. He olivat jo saaneet liian suuren rangaistuksen, ja kumminkin se oli vasta alulla.

Legoff se taaskin rohkaisi heitä.

— Kas niin, — huudahti hän, — tuleeko tässä tuosta uikutuksesta ja ruikutuksesta loppua milloinkaan? Oikein jo korvia kivistää! Mitäs teiltä tässä oikeastaan puuttuu? Jalat teillä on lämpöiset, pää selvä ja vatsakin niin köykäinen. Mitäs vielä pitäisi olla? Mitä te sitten ulisette? Kenties eivät ole muistaneet lämmittää vuodetta herra ja paroni Mascaretille? Kreivi Jambonneau mahtaa odottaa untuvaista patjaansa, vai kuinka? Ylhäinen ja vapasukuinen herra Macabiou kenties ei ole löytänyt tohveleitaan ja yönuttuaan? Voi hirveätä asiata kuitenkin! Mistähän tähän ympärilleni on keräytynytkään mokomia merikarhuja? Saattepas nähdä, että tuossa on pian kaksikymmentä ja kolmekinkymmentä laivaa riitelemässä keskenään, kuka vaan saisi viedä teidät Pouligueniin; teidän maksaa vaan valita paras joukosta. Mitä tulee vastaan-ottoon, jota meille valmistetaan, niin en juuri voi taata, että siellä on kunniariuvut pystyssä ja hunajat ja mesileivät odottamassa heti valkaman suussa. Saattaapa niinkin käydä, ettei kiittämätön isänmaa raatsi edes ilotuliakaan panna palamaan. Mutta niille, jotka tykkäävät tukkapöllystä ja sen semmoisesta, niille voin vakuuttaa, ettei sitä pidä heiltä puuttuman. Niin, te pääsette vain muutamalla korvatillikalla, te, mutta minä saan maksaa kaikki tyyni, ja minä saan, niin että tuntuu! Kun ajattelen, että isän vene se paraillaan meille lämmintä liehtoo, niin tunnenpa kylmiä väreitä seljässäni. Mutta ei päivää kuin ei vahinkoa, ja kyllä hätä keinon keksii! Kas niin, itkut pois; älkää olko ämmämäisiä, miehet; koetetaanpa jollain tavoin huvitella itseämme.

— Niin, — sanoi Jambonneau, — heitetään kiekkoa.

— Tai ruvetaan tonttusille, — arveli Pornichet.

— Tai hippasille, — esitti Macabiou.

— Jos ei herroilla olisi mitään sitä vastaan, — lausui pikku Guillemin, — niin esittäisin kilpajuoksua; joka voittaa, se saa piirakaisen.

— Min'en tahdo muuta kuin lähteä täältä pois, — intti Mascaret.

— Vielä parempi on, — sanoi Legoff, — että ruvetaan kertomaan satuja. Jokainen meistä osaa ainakin pari kolme sellaista. Ei mikään ole niin hauskaa kuin kelpo satu, kerrottu ystäväin kesken. Jokainen kertokoon, mitä osaa, ja se, joka kaikkien mielestä on kertonut hauskimman, se saa muilta karamelleja ensi sunnuntaina Batzissa messun jälkeen.

Onnellinen lapsen ikä! Muuta ei tarvinnut heti oli jo mieli toisaalla ja ajatukset sitä mukaa. Oli kuin tuulenpuuska olisi kirkastanut taivaan ja hajoittanut pilvet. Yhdestä suusta huudettiin: »Satuja, satuja!» Jokaisella heistä oli varastossa muutamia juttuja, enemmin tai vähemmin tosia, enemmin tai vähemmin todenmukaisia, niitä juttuja, joita merimiehet tuovat mukanaan kaukaisista maista, ja jotka kulkevat suvusta sukuun, korjattuina ja liiankin suuresti lisäiltyinä.

Kilpatanner oli avattu, ja kunkin paloi mieli astua sinne. Tämä kilpailu, jossa palkintona oli muutama karamelli, innostutti kuvausvoimaa, kiihotti intoa.

— Ala sinä, Pornichet, — sanoi Legoff. — Sinulla on jotain lystiä, joka pyörii kielen päässä! sen näkee jo suun mutistuksista.

— On kuin onkin, — huusi Pornichet, rynnäten rohkeasti ja suinpäin kuin pörriäinen. — Kyllä nyt saadaan nauraa! Minä kerron teille Medusan haaksirikosta ja kuinka meidän vaari...

Muuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä nuhteita ja moitteita alkoi sataa kuin rakeita, eikä aikaakaan, niin oli kilpajuoksija pysäytetty ja kilpasankari kellellään.

— Pornichet, — lausui Legoff juhlallisesti, — tuollaisia juttuja ei tarjota ihmisille, jotka eivät ole syöneet päivällistä ja ovat tällaisessa tilassa kuin me. Ota opetuksesta vaari, ja kun joskus tulet ylhäiseen seuraan, niin muista aina, ett'ei sivistyneen ihmisen sovi panna sorkkaansa kaukaloon. Jollei sinulla ole sen huvittavampaa...

— Mutta minusta nähden... — vastasi Pornichet pöyhistellen.

— Toisen vuoro! — huusi Legoff.

— Niin kyllä, niin kyllä, — toistivat muut. — Suu kiinni, Pornichet, heti paikalla!

— Jassoo! — sanoi Pornichet — Sitten minä pyydän virkaeroa.

— Saamas pitää, — sanoi Jambonneau.

— Lähtään kotia, — virkkoi Mascaret.

— Kuka ottaa puhuakseen? — kysäsi Legoff.

— Minä! — huusi vilkas Macabiou, kauhean kärkäs karamelleille ja siitä tunnettu joka puodissa. — Minäpä kerron teille, miks'ei Babolein Macabiou, isän setä, viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut istua, niinkuin muut ihmiset.

Tämä viehättävä, odottamaton ja oikein eepillinen johdatus herätti kuulijain uteliaisuuden varsin kiihkeäksi.

Tuokion kuluttua Macabiou alkoi:

— Isäni setä, nähkääs, oli kirvesmiehenä »Muskotti» nimisellä korvetilla. Se oli kerran lähtenyt Jäämerelle, joka on sellainen meri, että siellä, niinkuin jo nimestäkin kuuluu, kyllä kynsiä kylmii, vaikk'ei kukkaro kostu. — Aamulla kerran, kun laivaväki heräsi, oli »Muskotti» jäissä kiinni: ei pääse sinne eikä tänne. Ei muu neuvoksi kuin jäädä sinne talveksi, hylkeiden ja valaskalain seuraan lähelle Huippuvuorten saarta, jossa jääkarhuja on niin että vilisee, ja jossa apelsiineja ei kasva kuin suurten herrain ansareissa. Baboleinin lempityönä oli yrttien kerääminen. Se ja tupakkamälli poskessa olivat hänen ainoat mielitekonsa maailmassa. Kävelee hän sitten tuosta taas kerran korsiansa kokoilemassa, niin äläst! Siin'on hänen edessään viisi valkoista, komeaa jääkarhua. Tuskin olivat karhut hänet nähneet, niin jopa astua lynkyttivät hänen luokseen, päätä nyökyttäen, ja laskeutuivat hänen jalkainsa juureen ja nuolivat hänen käsiään Babolein luuli näkevänsä unta. Sitten hän arveli näiden kenties olevan joitakin vanhoja tuttuja, mutta vaikka hän kuinkakin koetteli muistella, niin tuli hän viimein siihen päätökseen, että nämä olivat hänelle vallan outoa väkeä. Kohteliaasti nämä viisi karhua sitten saattoivat häntä laivalle asti ja läksivät pois sitten vasta kuin hän oli noussut laivaan. Huomenna hän tapasi muita karhuja, ja nämäkin kohtelivat häntä yhtä suurella kunnioituksella, ja sen koommin hänellä, laivalle palatessaan, oli aina perässään joukko karhuja, jotka seurasivat häntä kuin mitkäkin villakoirat. Siitä pitäin ei laivalla muusta ollut puhettakaan; arvaahan sen. Lopulti tultiin siihen päätökseen, että kirvesmiehellä mahtaa olla luontoperäinen lahja lumota eläimiä ja kesyttää ne jo ensi silmäykseltä. Laivan lääkäri, joka oli oppinut mies, sanoi Baboleinissa olevan sellaista eriskummallista nestettä — hän sanoi sitä magneetiseksi, — joka virtailee Baboleinin ihosta karhujen nahkaan. Kun jäät viimeinkin läksivät ja »Muskotti» pääsi liikkeelle, niin olipa siinä näky, jota sopi katsella. Puolitoista tuhatta karhua läksi uimaan laivan jälkeen, ja niin ne olisivat seuranneet sitä hamaan Brestiin saakka, jollei Babolein, heidän etuansa katsoen, olisi kehoittanut heitä palajamaan takaisin. Silloin karhut päästivät kauhean valitushuudon ja palasivat voivotellen omille asunnoilleen. Heltyi siinä Baboleinkin sillä hän oli kovasti mieltynyt näihin karhuihin ja arveli, että niin uskollisia ystäviä on ani harvassa.

Kolme vuotta sen jälkeen oli Babolein Brestissä. Siellä hän kerran illalla oli kävelemässä. Ajotin rannalla muutamain merimiesten jotka olivat lystiä poikia kaikki tyyni ja hakivat huvitusta. Siinä hän nyt kertoi heille retkistänsä Jäämerellä ja tuttavuudestansa Huippuvuorten jääkarhujen kanssa. Muut sitä kuullessaan nauroivat niin, että oli leuat mennä sijoiltaan, ja pitivät koko juttua pelkkänä valheena. Sattuivat silloin samassa näkemään erään komeljantin, jolla oli sylissään apina ja perässään kahleissa musta karhu, hirmuisen suuri ja pörröinen, suojakoppa kuonolla. Paikalla löi Babolein vetoa kaksi markkaa siitä, että karhu laskeutuu hänen jalkoihinsa ja rupeaa nuolemaan hänen käsiänsä. Vedon löi hänen kanssaan Claude Chalumeau, joka oli hänkin kotoisin Pouliguenista ja oli kirvesmiehenä »Lohella». Miten he siinä sitten lienevät puhelleet ja selitelleetkään, niin komeljantti suostui viimein ottamaan karhultaan pois kuonokopan ja päästämään sen hetkiseksi irti. Babolein Macabiou asettui pedon eteen, iski siihen oikein tuikean silmäyksen ja viskasi magneetillista nestettänsä karhulle vasten kuonoa. Lieneekö hänen taikanesteensä ajan pitkään väljähtynyt vai tepsikö se ainoastaan valkoisissa karhuissa en tiedä varmaan; musta karhu vaan ei näkynyt siitä huolivan, ja sen sijaan kuin sen olisi pitänyt heittäytyä Baboleinin jalkoihin, kohosi se takakämmenilleen ja uhkasi heittää päinvastoin hänet omiin jalkoihinsa. Nähtyänsä tuon julman pedon hampaat, täytyi Baboleinin tunnustaa; että hänen nesteensä oli vallan heikkoa, ja sen vuoksi hän arvelikin paraaksi lähteä käpälämäkeen. Hän käänsi pedolle selkänsä, mutta tuli samassa kääntäneeksi sen puoleen jotain muutakin, ja kas siihen iski nyt peto kyntensä niin lujasti, että töin tuskin saatiin se hellittämään saaliinsa. Ja siinä nyt, hyvät ystävät, kuulitte, mitenkä isäni setä, Babolein Macabiou, menetettyään kaksi markan kappaletta ja kaksi muuta kappaletta, makasi kuusi viikkoa, näkemättäkään tupakkamälliä, ja jäi koko elin-ajakseen ilman istumaneuvoja. Vanhoilla päivillään hän usein kertoi tätä tapausta, mutta kertoi aina seisoviltaan ja lisäsi aina lopussa, ett'ei karhuihin ole luottamista enempää kuin ihmisiinkään.

8. JOONAAN JUTTU

Niin kertoi Macabiou kaikkien iloksi ja mielihyväksi. Kolme kertaa taputettiin hänelle käsiä, eikä itse Pornichetikaan saattanut olla siihen osaa ottamatta, vaikka olikin käynyt alle kynsin. Kilpailu oli tosin vasta alkanut, mutta pojissa nousi nyt jo aavistus että Macabiou se karamellit vie. Tämä karhujuttu oli saattanut heidät hyvälle tuulelle, kielenkannat heltivät, ja kilvan tuli nyt mitä kummallisimpia juttuja kuuluville. Kaunis oli tuo kuva tuossa: rovio, joka vielä välähteli niin kirkkaasti, nuo lapset sen ympärillä erillaisissa asennoissa, mikä seisoen, mikä istuen kalliolla, ja kaikki tarkasti kuunnellen kertojaa, saari, jonka luodevesi oli paljastanut, pienet lätäköt, joihin taivaan tähdet kuvastuivat, tuo mahtava kallio, jonka epäsäännöllisiä ja synkkiä rinteitä siellä täällä valaisi rovion tuli, kalalokit, jotka lentää lepsuttelivat huipun kohdalla ja, kuvan kehyksenä sitten kaukainen meri mainingeissa, — tuo näky, niin omituinen, niin viehättävä, olisi kyllä ansainnut kuvaajaksensa van der Neerejä tahi Isak van Ostadeja.

Kaikkea, mitä tänä ihanana iltana tuli kerrotuksi, on mahdoton panna kirjaan; se täyttäisi suuret nidokset. Kaikki nämä kertomukset olivat pohjaltaan toistensa kaltaisia: kaikissa niissä kerrottiin merimiehistä, jotka olivat joutuneet mitä pulmallisimpiin tiloihin ja viimein päässeet niistä kunnialla.

Niinpä oli Jambonneaun vaarinvaari eräänä päivänä uimassa Mozambikin salmessa. Äkkiäpä hän huomasi kaksi hirmuista lohikäärmettä, jotka uivat häntä vastaan kidat ammollaan. Mutta osasipa hän — peiakas kuin oli sukkela! — ärsyttää pedot toistensa kanssa tappelemaan, ja taistelu päättyi siihen, että lohikäärmeet nielaisivat toinen toisensa: pyrstöt vaan jäivät jäljelle, ja niitä säilytetään tänäkin päivänä muistoina Jambonneaun perheessä.

Pikku Guilleminin vaarin oli käynyt vieläkin paremmin. Ollessaan Jäämerellä valaskaloja pyytämässä, hän kerran iski väkäkeihäänsä valaskalan niskaan, mutta samassa löi valaskalakin pyrstöllänsä veneen kumoon. Vaari pulahti silloin veteen hänkin, mutta ennätti tarttua keihään nuoraan kiinni; ja kun peto, sukellettuansa veden alle, jälleen nousi pintaan, hyppäsi hän, vaari, pitkittä puheitta sen selkään ja asettui siihen kuin mille laivan kannelle ikään. Ja sillä kurin hän sitten matkusti kolmattatoista sataa peninkulmaa, juoden sadevettä ja leikaten pekunansa seljästä aina väliin viipaleen, mitäpä kaksikin rasvaista läskiä, ja sammutti aina sillä tavalla nälkänsä. Aina kun valaskala sukelsi veteen, antoi hän sen hinata itseään, puksierauksen viisiin, ja asettui jälleen entiselle paikalleen, kun eläin nosti hirmuisen selkänsä kuin minkä laiturin Valtameren vedenpintaan. Viikon verran hän vehtaili tuolla lailla valaskalan kanssa, mutta sittenpä hän saikin sen tottelemaan itseänsä aivan hyvästi, sillä keihäs näet oli yhä vaan kiinni eläimen niskassa. Ja niinpä hän vihdoin, monien mutkain ja vaarain perästä, tulee kerran koreasti Brestin satamaan: ylpeästi hän seisoo suunnattoman valaskalan seljässä, ja peto ruiskuttaa vettä kitusistaan korkealle ilmaan suureksi ihmeeksi kaupunkilaisille, jotka ensi kertaa elämässään näkivät mokoman näyn. Se oli Joonaan retken vastakohta se.

Vaikka tämän jutun todenperäisyys olikin vähän epäiltävää laatua, niin viehätti se kumminkin, hyvin kerrottuna, kuulijoita, ja pikku Guilleminin valaskala taisi jo panna pussiin Macabioun karhut.

Mark vuorostansa kertoi Robinsonista autiolla saarella, mutta, se täytyy tunnustaa, pienen ystävämme kertomus ei juuri sanottavaksi miellyttänyt. Pojat olivat toisillensa tarjoilleet sellaisia makupaloja, että Robinson Crusoe papukaijineen, päivänvarjoineen ja karvalakkeineen tuntui heistä kuin vesivelli herkkuja syöneelle. Itse Perjantaikaan ei herättänyt suurta osan-ottoa. Tämän kertomuksen, josta Mark ei kyennyt antamaan kuin yleiset piirteet vain, tämän kertomuksen olet sinä, armas Paul, kerran lukeva sellaisena kuin se on kerrottu tuossa kuolemattomassa kirjassa, josta lapselle on riemua ja vanhallekin vielä oppia, ja joka on parhaimpia, mitä ihmisjärki on luonut. Siinä kirja, jossa ei ole koristeita eikä haetuita helyjä, siinä kirja, jolla ei ole muuta viehätystä kuin viehätyksistä parhain, nimittäin totuuden viehätys, — ja sen sinä luet ensin huviksesi ja luet sitä uudestaan opiksesi. Siinä ystävä niin nuorten kuin vanhainkin. Siitä, mikä meitä nuoruuden päivinä on ihastuttanut, siitä on meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa. Se antaa meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa. Se antaa meille miehuutta, kärsivällisyyttä ja uskoa Jumalaan; se osoittaa meille kaikki apuneuvot, mitä sillä ihmisellä on, joka on jäänyt oman onnensa nojaan; se osoittaa, kuinka ihmisen kyvyt kehittyvät epätoivoisessa asemassa, ja kuinka sielu, jäätyän yksikseen luonnon helmaan, välttämättömästi kohoaa Luojan luo. Paitsi pyhiä kirjoja, en tiedä mitään toista, jossa olisi enemmän lohduttavaa voimaa, josta tuoksuaisi enemmän inhimillistä, enemmän uskonnollista filosofiaa, yksinkertaisempaa ja ylevämpää siveys-oppia. Omituinen kohtalo tuon kirjan tekijällä! Mikä hän oli, kukapa sitä tiedustelisi? Kuka huolisi kysyä, onko häntä ollutkaan? Hän on kadonnut teoksensa maineesen. Tietäkööt kumminkin lapset hänen nimensä, ja pysyköön se nimi iäti siunattuna heidän muistossaan: hänen nimensä oli Daniel de Foë. [Daniel de Foë eli Defoë (lue: Denjel difoo) englantilainen kirjailija 1661 — 1731, julkaisi v. 1719 maailmankuulun teoksensa: »Robinson Crusoen (lue: Robinson Kruuso'n) elämästä ja onnen vaiheista». Se on ilmestynyt suomeksikin. — Suom. muist.] Niinkuin monet muutkin ihmiset, jotka ovat työtä tehneet lähimmäistensä hyödyksi, niin hänkin kuoli puutteen-alaisena, vainottuna, onnettomana.

Kertomiskilpa oli päättymäisillään. Kaikki tahi melkein kaikki olivat kilpailleet palkinnosta, ja vaikka valaskala oli saanutkin pojat hetkiseksi kahden vaiheille, niin näkyi voitto sittenkin kallistuvan karhujen puolelle. Macabiou, ikävä kyllä, ei osoittanut niin kainoa maltillisuutta kuin voittajan tulee ja sopii. Hän näki jo ominansa tusinan karamelleja, huolellisesti käärittyinä harmaasen paperiin, vesi kihahti jo hänen suuhunsa, hän lipoi jo kieltänsä, mutta silloinpa kapteeni Legoff, oltuaan tähän saakka vaan palkintotuomarina, astui itse kilpatantereelle.

Hän rykäisi kolme kertaa, ei juuri ääntänsä selvittääkseen, vaan kehoittaakseen herroja ja kuulijoita vaitioloon.

Mielistelevä hyminä kulki koko joukossa.

— Hiljaa, hiljaa!

Macabiou yksin vaaleni ja vavahti.

9. TUOMAS I:N RETKET

— Minäpä, — sanoi Legoff, — minä kerron teille, kuinka minun vaari vainajani, Tuomas Legoff, joka oli lähtenyt pelkkänä matrosina purjehtimaan »Bellonalla», vihdoin tuli kuninkaaksi eräälle Etelämeren saarelle.

— Se ei ole mahdollista! — huusivat muut äimästyen. — Onko kuninkaita ollut sinun suvussasi?

— Yksi ainoa, — vastasi Legoff kainosti, — mutta kuninkaallista sukuperää sitä silti ollaan, sanoo isä. Tämmöinen oli juttu. »Bellona» purjehti Tyyneellä merellä, joka on niin hiljainen kuin lammas. Siinä on siellä täällä saaria, joiden asukkaat panevat muukalaisen vartaalle ja pistävät hänet poskeensa.

— Vanhoja uutisia! — sanoi Macabiou. — Semmoisia ihmisiä sanotaan ihmissyöjiksi eli muukalaisella nimityksellä kanni... kanni...

— Kannibaaleiksi, — auttoi Mark; — semmoiset ne juuri tahtoivat Perjantainkin syödä.

Legoff jatkoi:

— Niin, »Bellona» kynteli Tyyneen meren pintaa ja hyvällä myötätuulella teki kaksitoista solmua tunnissa solkenaan vaan; mutta eräänä päivänä huomattiin ruomassa tuli. Pumputtiin, pumputtiin, mutta mitäpäs siitä läksi! Parin tunnin kuluttua leimusi koko laiva ilmitulessa kuin olkilyhde.

— Sepä on lystikästä, — sanoi sukkela Pornichet, — että vedessäkin voi palaa.

— Saatpa nähdä, poikani, ett'ei se ollut niinkään lystikästä. Väki ähki ja öhki pumputessaan ja sammuttaessaan, mutta valkea se yhä levisi lähemmäs ja lähemmäs kruutisäiliöä.

— Voi tonttu! — sanoi Pornichet.

— Ei auttanut muu kuin lähteä laivan sisästä. Mutta justiin siinä silmänräpäyksessä kuin laivaväki oli laskeumaisillaan veneisin, — rrräiskis! Kruuti syttyy, jyräys kuuluu laivan sisästä. Sitä pauketta ja piuketta, sitä ritinää ja ratinaa. — Kaikki oli säpäleinä. Ei ollut enää »Bellonasta» jäljellä hituakaan. Tuokiossa oli vesi ja tuli kuluttanut siitä joka murun. Ei jäänyt henkiin kuin yksin Tuomas Legoff. Hänet lennätti kolmesataa seitsemänkymmentäviisi jalkaa korkealle ilmaan, ja sieltä hän, heitettyään kymmenkunnan kuperkeikkaa, putosi istuvilleen yhteen niistä veneistä, jotka oli päästetty alas.

— Mikä onni! — arveli Macabiou.