Part 2

Croisiciin tultuamme, käännyimme merenrannasta sisämaahan päin.

Näky muuttui sitä myöten mitä kauemmaksi tulimme rannasta. Tämä tosin ei ollut mikään uusi Eedeni; mutta päästyäni noilta yksitoikkoisilta suolakentiltä, saatoin kuvailla mielessäni, että olin siirtynyt Arkadian laaksoihin. Voi puita ja siimekkäitä polkuja siellä! [Arkadia on muinaisten runoilijain ylistämä seutu Kreikanmaassa. Kansa eli siellä, laumojansa kaitsellen, yksinkertaista, viatonta, rauhallista elämää. Arkadialla, kuvannollisesti puhuen, tarkoitetaan nytkin hiljaista, onnen maata. Suom. muist.] Voi nurmikoita ja ja puroja! Äärettömäin katselemiseen väsyneet silmäni levähtivät nyt mielellään maaelämän vähemmissä yksityisseikoissa. Eipä uskoisi, kuinka kuuden kuukauden olo Neptunon ja hänen kolmihaarukkansa lähellä saattaa rakastamaan hyväntahtoista Kybele neittä. [Neptuno (Kreikkalaisten Poseidoon) oli muinaisten Roomalaisten meren-jumala; hän kuvataan liikkuvaksi kolmihaarukka kädessä; Kybele oli muinaisilla Kreikkalaisilla maanhedelmäin jumalatar. Suom. muist.] Minä ihastuin, nähdessäni savun nousevan mökin olkikatolta lehdikossa, ja pysäytin hevoset, ihaillakseni oikein ehdoltani lammikkoa pajujen siimeksessä. Nauttimalla hengitin rintaani pensas-aidan raikasta tuoksua ja niitetyn heinän suloista hajua.

Mutta sitä myöten kuin äiti muuttui lapseksi, muuttui lapsi vuorostansa yksitotiseksi aika-ihmiseksi. Turhaan koetin kiinnittää hänen huomiotaan niihin esineihin, jotka minua puoleensa vetivät; silloin tällöin hän vain nosti silmiänsä välinpitämättömästi, ääneti istuen vaununnurkassa. Croisicista saakka jo oli hänen vilkas haastelunsa lakannut. Päivä oli puolessa, ilma kuuma, tuota tukauttavan kuumaa laatua, jolloin kukkaset kuihtuvat, jolloin ei lintujen ääntä kuulu, ja niinpä minä paninkin päivän kuumuuden syyksi sen velttouden, johon Mark oli vaipunut. Mutta mitä edemmäks matka joutui, sitä enemmän hämmästytti minua, nähdessäni, kuinka surumielisiä nyt olivat nuo raikkaat, moniahta hetki sitten vielä niin vilkkaat kasvot.

— Mikä sinun on, lapseni, mikä sinun on? Oletko sairas? Sano, mikä sua vaivaa?

Hän pudisti vain ääneti päätään.

Illan suussa tulimme Roche-Bernardiin. Heti sinne päästyämme, haukkaa Mark vähäsen einettä, pyrkii maata, pujahtaa peitteen alle ja nukkuu. Päivä oli siis kulunut hyödyttömästi, ilta ollut ikävä. Heräjäminen oli sitäkin surullisempi. Roche-Bernard ei ole milloinkaan ollut kuuluisa ihanuudestansa, ja majatalo, jossa olimme olleet yötä, oli sitä laatua, että se pikemmin synkisti kuin ilahutti vierastensa mieltä: oikea surumielisyyden pesä! Ainoana ja paraana huvituksena siellä on Vilainen silta. Hämmästyttää tosiaan katsojata tämä silta, joka on ripustettu kuni rihma kuilun yli, todistaen ihmisneroa. Olipa niin ja näin, että Mark suvaitsi siihen katsahtaakaan. Minä esitin, että lähdettäisiin ympäristöille, hamaan Nantesiin asti, ja käytäisiin katsomassa Tiffaugesia ja Clissonia. Allapäin hän vain istui Vannesin tien varrella, käyden yhä enemmin äänettömäksi ja miettiväksi.

— Mitäs sinä sitten tahdot tehdä? — kysäisin vihdoin. — Tahdotko takaisin Pouligueniin?

Olisin voinut lyödä vetoa, että Mark, tämän kuultuansa, hypähtää riemusta ja lankee kaulaani; mutta eipä niinkään. Lapsi parka ei tiennyt itsekään, mikä häntä vaiva hän kitui kuni kasvi, joka on otettu pois oikeasta maaperästä ja kuihtuu, tietämättään miksi. En tiennyt itsekään, mitä ajatella. Huvimatkamme oli päättynyt; ei ollut muuta jäljellä kuin lähteä takaisin. Pienen seurakumppalini mieliala ei sanottavaksi muuttunut alkupuolella paluumatkaa; mutta mitä lähemmäs rantaa tulimme, sitä enemmän hänen kasvonsa kirkastuivat. Ensimmäiset meren tuulahdukset herättivät hänet äkkiä! Humu mereltä päin muutti hänet kokonaan, ja kun hän viimein erään rannikkoon leikkautuneen poukaman kohdalta huomasi viheriän juovan Valtamerestä, — mikä heräjäminen, mikä hurmaus, mikä muutos, mikä elämään remahtaminen jälleen! Pouligueniin saavuimme illalla, ja kauan vielä auringon laskun jälkeen viipyi Mark rannalla, epäjumalaansa ihaillen. Mitäs sanot, ystäväni? Tästä aamusta alkaen, heti vuoteelta noustuaan, hän on jälleen perehtynyt vapaanaoloonsa ja samoilemisiinsa. Tuolla rannalla hän paraillaan kuuluu telmivän kylän lasten kanssa. Taivas! missähän tilassa ne housut taas lienevät hetken päästä!»

Syyskuun 10 p.

»Tunnen kyllä, että minua puuttuu Sinun elämästäsi yhtä paljon kuin Sinua minun. Minun pitäisi, minä tahtoisin lähteä täältä; tahtoisin, mutt'en voi. Hän on niin onnellinen ja vuodenaika vielä niin kaunista! Mistä saisin miehuutta, temmata hänet pois oloista, jotka häntä lumoavat, näistä seuduista, jotka ovat hänet ottopojaksensa omistaneet, tältä rannalta, joka näkyy tunnustavan hänet pikku kuninkaaksensa? Kuinka hentoisin katkaista niin monta sidettä? Tässä ei ole kysymyksessä lähtö, vaan ero. Tuskin uskallan hänelle mainita siitä sanaakaan; jos joskus satun virkkamaan sinnepäinkään, niin heti venyvät hänen kasvonsa pitkiksi ja silmät vettyvät. Sinä ystäväni, Sinä yksinäsi voisit päästää minut tästä pulasta ja tehdä lopun tälle ololle; näytä voimasi, tule tempaamaan pois vaimosi ja poikasi Mark ei ainoastaan rakasta, hän jumaloi Sinua: ei poissaolo, ei valtamerikään ole voinut vieroittaa Sinua hänen sydämestään. Sinun tulosi herättää riemun, joka voi viihdyttää myrskyt, estää vastustukset. Järjestä asiasi niin, että voit viettää täällä syyskuun loppupuolen. Jos asiamme siitä kärsivät, niin kärsikööt. Asiat eivät ole elämän paras puoli. Me palajamme Parisiin teinien teitä: ylös Loire virtaa myöten.

Höyrylaivalla kulkeminen — siinä viehätys, jota Mark ei voine vastustaa. Hänen iällänsä eivät kiihkot vielä ole syviä juurilleen. Sinun läsnäolosi, kauniit näyt virran rannoilla, syksyn sulot, matkan tuhannet vaihteet, — tuo kaikki piankin haihduttaa hänen kaipauksensa mutta kerran kotia päästyämme, mitenkä viihtyy siellä tämä avaroihin aloihin ja raikkaasen ilmaan tottunut lapsi? Miten on meidän, ahtaassa asunnossamme Bac-kadun varrella kohteleminen tätä merien pääskystä?...»

Kirjeen lopussa oli kynäpiirros, joka oli kuvaavinaan purjehtivaa laivaa, sen alla muutamia kiireessä kirjoitettuja, varsin epäselviä rivejä. Herra Henry luki ne kumminkin heti ensi yritykseltä: lastensa hieroglyfejä selvitellessään, ovat kaikki isät Champollioneja. [Jean Francois Champollion, muinaistutkija (1791—1832), oli ensimmäinen, joka sai selvää vanhain Egyptiläisten salaperäisistä hieroglyfikirjoituksista. Suom. muist.]

Markin kyhäys kuului näin

»Isä kulta Minä rakastan sinua. Milloinkas sinä viimeinkin tulet meidän luokse? Minä tahtoisin mennä merelle, mutta äiti ei pidä siitä. Minulla on paljon, paljon tekemistä ja minä teen työtä oikein hirveästi. Minä sain eilen ison kravun kallion kolosta; minulla on niin paljon muuta sinulle kerrottavaa; mutta posti lähtee jo, enkä ennätä muuta kuin syleillä sinua.

Sinun Pikku Mark.

P.S. Tämän laivan piirsin minä!»

Ihmisen henki parka on niin luotu, että se haikeimpainkin onnettomuuksien perästä, kun on kadottanut rakkaimpansakin, yhä vieläkin voi kohota ja tuntea riemua. Murheen värit kalpenevat, heikkenevät, surun aaveet muuttuvat vähitellen hennoiksi haamuiksi, ruoho nousee haudoille, elämä kukoistaa jälleen hautain päällä. Niin on Jumala hyvyydessään säätänyt. Herra ja rouva Henryn piti nyt yhtymän, ollakseen enää toisistaan eroamatta. Nythän heidän koettelemuksensa jo päättyy; onni rupeaa jälleen hymyilemään näille paljon kovaa kokeneille puolisoille. Herra Henry laittelihe valmiiksi matkalle; ensi kirjeessään hän ilmoittaa täsmälleen tulonsa ajan. Nuori vaimo odotteli häntä kärsimättömyydellä, ollen onnellinen ja ylpeä, ajatellessaan, että hän nyt antaa miehellensä hänen poikansa, jossa terveys kuohuilee, ja jossa kaikki, mikä lapsessa kallista ja ihanaa on, loistaa kirkkaassa valossa. Ei voinut aavistaakaan äiti parka, mitä uusia onnettomuuksia oli tulossa.

5. OMIN PÄIN

Oli syyskuun 15 päivä. Tänään iltapuolella oli Pouliguenin kylä yksinäisyyden ja tyhjyyden ilmeinen kuva; elämä oli ikäänkuin kokonaan vetäytynyt siitä pois. Koko miesväki oli poissa, kalastajat merellä, suolamiehet suolalammikoilla, naisväki kokoamassa meren ajokkaita tahi pyytämässä merikrapuja. Kylään olivat jääneet ainoastaan lapset, jotka olivat liian nuoria, ulkotöihin, tusinan verta pieniä veitikoita, jotka, vanhempainsa poissa ollessa, olivat nyt itse isäntiä koko kylässä. Kaikki he olivat seitsemännen ja kymmenennen ikävuoden vaiheilla, paitsi nuorta Legoffia, joka jo kävi kolmattatoista. Hän kun oli muita vanhempi ja iäksensä koko lailla kypsynyt, niin oli muiden valvonta uskottu hänen huostaansa. Pian saamme nähdä, kuinka tämä arvoisa kaitsija teki tehtävänsä, ja millä urhotöillä hän toteutti kylän luottamuksen.

Vaikka syksyä olikin jo kappale kulunut, niin oli tänään kumminkin hyvin helteinen päivä. Meri oli tyyni, ilma tukahuttavan hiljainen, taivas oli hehkuva, aurinko paahtoi ankarasti.

Rouva Henry oli istahtanut rannalle kuusien alle. Mark oli pitkällään hänen vieressänsä. Estääkseen poikaa pujahtamasta pois, koetti äiti hyräilyllään nukuttaa häntä. Mutta poikaa nukuttaessaan, hän torkahti; raskaat silmäluomet ne painuivat kiinni, ja Mark kun näkyi myöskin olevan uneen uupumaisillaan, näytti hän hyvää esimerkkiä ja nukkui.

Poikapa ei ollutkaan nukuksissa, vaan ihan valveilla.

Hän kuuli valkamassa telmiväin lasten huutoja, ja jo hetken ajan oli hänen mieltänsä polttanut päästä joukkoon.

Nähtyään äitinsä nukkuneen, hän vielä oli tuokion aikaa paikallaan, vaan sitten hän kohosi hiljalleen, kulki hiipimällä kuusistosta ja riensi sitten juoksujalassa rannalle. Sinne tultuaan, hän äkkiä pysähtyi, huumauneena, hämmästyneenä, ihastuneena nä'ystä, joka häntä kohtasi.

Vastoin vanhempainsa käskyjä olivat poika nulikat menneet joka mies veneesen, joka oli kiinni rannassa. Heidän viisas kaitsijansa oli tarttunut airoihin ja niilläkös hän huitoi kaikella kättensä voimalla sillä välin kuin muut, potkien ja heiluen, saattoivat veneen vaappumaan ja vaarumaan niin, että nythän sitä luuli olevansa ihan keskellä valtamerta.

Nähtyään Markin, he yhdestä suusta huusivat:

— Mark! Tuoll'on Mark! Käy tänne, Mark, tänne!

Jos Mark olisi nähnyt taivaan aukeavan ja kuullut kahdentoista serafin kutsuvan häntä harppujen helyllä paratiisin iloon, niin tuskinpa hän silloinkaan olisi tuntenut enemmin viehätystä kuin nyt.

— En tule, — sanoi hän viimein — äiti on kieltänyt.

— Hui, hai — huusi Legoff, huimapäisin kaikista. — Mitäs pahaa sitten tämä tämmöinen on?

Ja siihen liittivät muut kuorossa:

— Tule pois, Mark; tule mukaan vaan!

Mark seisoi paikallaan liikahtamatta, kädet taskussa, eikä voinut kääntää silmiä kurimuksesta, joka häntä veti puoleensa.

— En minä... — jupisi hän vitkalleen.

— Hän ei uskalla! Katsokaas pelkuria! Kas Parisin herraa! Kas lellipoikaa!

Mark ei voinut enää vastustaa. Salavihkaa hän vilkaisi metsään päin ja sitten, kaksin verroin syyllisenä, antaessaan samalla kertaa perää loukatun itserakkauden yllytykselle ja kielletyn huvituksen viehätykselle, hän hyppäsi rannalta veneesen, ja käsiä taputtivat nyt kaikki nuo hirtehiset, riemuissaan siitä, että olivat saaneet yhden rikoskumppalin lisää.

Vaan tähän ei asia vielä päättynyt. Jos on totta se sananparsi, että ruokahalu tulee syödessä, niin on se varsinkin totta kiellettyä hedelmää syötäessä. Kukin hairaus tuo mukanaan toisenkin; pahanteko on hammasratas, joka, saatuaan kiinni vaatteistamme yhdellä hampaalla, ei enää päästä meitä irti. Meri oli alallaan: rasvatyyni, äänetön. Tunnin verran he olivat jo pitäneet pakanallista pauhuansa veneessä, joka ei paikaltaankaan liikahtanut; he rupesivat jo pitkästymään tuohon leikkiin, joka tosin oli huimaa, mutta joka ei saanut heitä tuumaakaan kauemmaksi. Silloin Legoff, ylpeänä siitä, että hän nyt muka on itse airomestari, esitti ystävilleen, että lähdettäisiin pienelle huviretkelle lahdelle: ei muuta kuin soudellaan rantaa pitkin ja lasketaan sitten hiljalleen rannan hiekkaan tuolla lahden toisella puolella.

Tämä verraton esitys nosti sanomattoman riemun. — »Eläköön Legoff!» huudettiin esittäjälle. Mark oikein kiehahteli ilosta. Tottelemattomuus oli huumannut hänet, ja hän se onneton juuri päästikin auki nuoran, jolla vene oli sidottu rantaan.

Ja nyt sitä lähdettiin. Voi juhlahetkeä kuitenkin!

Kristoffer Kolumbo, laskiessaan niemen nenään uudessa maailmassa, ei ollut heitä riemullisempi eikä ylpeämpi.

Tämä valkamasta lähtevä vene, tämä meri, pinnaltaan nyt niin tyyni, nämä lapset, niin riemuissaan lähdön hetkenä, kaikki tuo, Paul poikani, näyttää sinulle selvän kuvan ihmisen ponnisteluista, niin nuoren kuin vanhankin. Luulisi aina voivansa pysähtyä oikeaan aikaan, aina osaavansa laskea maihin lähimmäisellä rannalla. Eihän ole aikeissa kuin huviretki lahdelmalle vain, ja niinpä, pahaa varomatta, antautuu virran valtaan, joka vie pohjattomuuteen.

Tuskin he olivat päässeet valkaman suusta, niin jo joutui tuo huonosti ohjattu vene pakoveden valtaan ja rupesi ajaumaan ulapalle päin. Sitä eivät pojat kumminkaan huomanneet; he nauroivat, kirkuivat, lauloivat aivan rajuina ilosta. Legoff, kaitsija, paisuneena oman tärkeytensä tunnosta, loiskutteli airoilla kaiken maailman suuntaan, mutta vene, niinkuin olivat näkymättömät kahleet sitä vetäneet, joutui yhä kauemmas kauemmas rannasta.

Tottuneen merimiehen silmä se yksin saattaa laskea välimatkoja merellä. Pojat luulivat olevansa vielä lahdella, mutta olivatkin jo kaukana siitä. Se kohta, jossa he olivat aikoneet laskea maihin, jäi yhä taemmaksi. Särkät, kalliot, kylä, kaikki esineet rannalla alenivat ja vähenivät heidän takanansa.

Äkkiä laulut ja naurut taukosivat: mitä kauemmas ulapalle he tulivat, sitä avarammaksi kävi meri; maininki kuohui heidän ympärillään.

Kummastus, hämmästys, kauhu kuvautui pian heidän kasvoillaan.

Legoff oli väsynyt ja turhaan ponnisteli enää; muut karkasivat nyt kiinni airoihin ja osasivat käyttää niitä niin hyvin, että muutaman tuokion kuluttua olivat meressä, josta oli mahdoton saada niitä takaisin. Vahinko ei ollut iso, koskeivät kumminkaan osanneet käyttää niitä, mutta heidän pelkonsa kävi kuitenkin suuremmaksi, sillä nyt huomasivat he kadottaneensa ainoan pelastuskeinonsa.

Pojat parkuivat epätoivoissaan; mutta he olivat nyt aavalla merellä, ja Jumala yksin voi kuulla heitä.

Ilta oli tulossa, aurinko oli mailleen menemässä eikä yhtään purjetta taivaan rannassa, ei ainoatakaan kalasumppua näkyvissä, ei soimaa, ei verkkovenettä! Äärettömyys oli heidän ympärillään: vettä ja taivasta vaan. Niinkuin ainakin ihmiset, jotka ovat yksin neuvoin tehneet jonkun tuhmuuden, olivat he alussa syytelleet toinen toistansa; mutta tieto yhteisestä vaarasta, joka kasvoi hetki hetkeltä, palautti pian sovun heidän välillensä. Hyyristyneinä yhteen ryhmään ja suoden suojaa toisillensa, kalpeina, hämmästyneinä, tuijottavin silmin, he eivät enää huutaneet, eivät itkeneet enää. Kauhistus oli tukahuttanut heiltä äänen. Milloin keikkui vene aallon harjalla, milloin taas vaipui ja katosi aaltojen väliin, jotka ulvoivat heidän ympärillään kuni lauma nälkäisiä susia. Mark ja Legoff olivat ainoat, jotka eivät olleet suunniltaan. Legoff oli uppiniskaisen rohkea, kuin mikäkin muinais-ajan Ajax, joka vaati jumalia kaksintaisteluun kanssansa. Markista täytyy sanoa, että tämä näky herätti hänessä vähemmin hirmua kuin uteliaisuutta. Hän oli kuullut kerrottavan Robinsonista ja näki jo itsensä autiolla saarella, eikä se olisi ollutkaan hänestä yhtään vastenmielistä. Pianpa hänen toivonsa täyttyikin: samassa Kuin aurinko laski lännen mereen, törmäsi vene kivikarille, jonka luode oli paljastanut vedenpintaan.

Kova täräys viskasi pojat huiskin haiskin rannalle. Vähitellen he nousivat ylös, nivusiansa koetellen. Muutamilla mustelmilla he olivat päässeet koko leikistä: mutta vene oli palasina.

6. LOKKILUOTO

Kari, jolle he olivat käyneet, ympäröi isoa, yksinäistä, röyheätä luotoa. Aaveen-omaisena, muodoilleen kummallisena se kohosi kuin mikä jättiläislinna karin keskeltä. Meri ei ulottunut milloinkaan sen huippuun saakka, ja siinä näiden vesien kalalokit yötänsä viettivät. Sen vuoksi se oli saanut nimen Lokkiluoto. Merenkulkijoille on Lokkiluoto varsin hyvin tunnettu, sillä aavalta mereltä tuleville aluksille se osoittaa ympärillänsä olevat karit ja on johtona heille, heidän kulkiessaan kahden vaarallisen Four ja Blanche nimisen karin ohitse vähän matkan päässä Loiren suusta.

Tila oli todellakin kaikkea muuta kuin viehättävä. Mutta niin hirveä kuin se olikin, valtasi pojat kumminkin jonkunlainen helpotuksen tunne, heti kun olivat päässeet jaloilleen. Äskeinen retki oli herättänyt heissä semmoisen vastenmielisyyden tuota kosteata elementtiä kohtaan, että oikein he hytkähtivät ilosta, tunnettuaan jalkainsa alla jotakin lujaa.

Mutta eipä tätä iloa kauan kestänyt. Yö oli tulossa, mitenkäs heidän käy? Ja nälkää voivotti jo joka mies.

Huimapäisiä nuo pojat olivat, mutta hyväsydämisiäkin. Kellä vielä oli välipala taskussa, ne panivat muonansa yhteen joukkoon, jotka sitten jaettiin tasan kaikkien välille, ja kukin sai osansa.

Pian oli pöytä katettu. Särpimeksi, — nyt, jos koskaan, oli tämä sana paikallaan, — keräsivät he meriruohojen välistä illan viimeisissä hämärissä raakkuja ja simpukoita.

Mark laittoi jälkiherkut: jalomielisesti hän jakoi tovereilleen suklaatin, jota hänellä oli mukanaan.

Muiden sirpaleiden seassa, joita vene särkyessään oli heittänyt rannalle, löysivät he kurpitsapullon, joka oli puolillaan veden ja rommin sekoitusta. Kukin otti siitä pienen kulauksen.

Ei ollut enää muuta jäljellä kuin laittautua yöpuulle. Yö on pian maattu, sanotaan. Hyvä on sitä niiden sanoa, joita odottaa kelpo vuode vedenpitävän katon alla ja tuulelta suojatussa kammiossa; mutta kenties sallittanee asiasta olla toista mieltä, kun ei patjana ole muuta kuin meren ajokkaita ja makuukammiona pelkkä kivinen luoto.

Päivä oli ollut helteinen; ilta tuli kolakka.

Hyyristyneinä yhteen kallion juurella, he värisivät ja itkivät pimeässä. Jopa rupesi Markikin, hienossa puserossa ja kesähousuissaan, tuntemaan, ett'ei ne autiot saaret olekaan niin mieluisia olopaikkoja kuin hän oli tähän saakka luullut. Legoff riisui päältään mekkonsa ja kietoi hänet siihen: itse Pyhä Marttikaan ei olisi antanut enempää kuin puolet.

Legoffin arvo se oli kohoava satakertaisesti tänä merkillisenä yönä; hän oli sen kuluessa osoittava, mitä lapsikin voi toimeen saada neuvokkaisuudella, rohkeudella ja päättäväisyydellä Suurimmissakin pulissa.

— Niistäkää nenänne, — sanoi hän, — ja kuulkaa. Häpeäisitte toki tuolla lailla ruikuttaa. Ettehän te enää ole lapsia, koira vieköön! Sinä, Jambonneau, täytit seitsemän vuotta viimeisen sardiininkudun aikana. Sinä, Pornichet, täytät kahdeksan, kun silli ensi kerran kutee. Entäs Macabiou, — kymmenen vuotta vanha äijä! Sinä, Mascaret, saisit jo vetää jalkaasi vanhemman veljesi kalasaappaat, vallan hyvin. Tuossa sitä nyt istua kökötetään yhdessä ryhmässä kuin lampaat raju-ilmalla; — muistakaahan, että me ollaan merimiesten poikia, ja että meistä tulee kerran merimiehiä meistäkin. Tekeekö mieli vielä päästä Pouligueniin, nähdä jälleen vanhempanne ja vielä kerran syödä rokkaa silavan kanssa? Minä vastaan teistä, jos vaan minua tottelette kuin miehet!

— Totellaan, totellaan! — huudahtivat toiset, joihin tämä loistava puhe oli vaikuttanut kuin sähkövirta. — Käske vaan! Sinä, Legoff, olet meidän kapteeni!

Jo pienestä pitäin, miltei kätkyestä asti, olivat he kukin kuulleet kertomuksia haaksirikoista ja rannoille ajauneista laivamiehistä. Heidän kuvausvoimansa oli jo aikaisin perehtynyt valtameren murhenäytelmihin; heillä oli, jos kohta epäselviäkin, tietoja siitä, mitä merellä tällaisissa pulmissa tehdään.

— No niin, — sanoi Legoff, — minä olen kapteeni, te olette alapäällystö. Pidetäänpäs neuvoa nyt. Koetetaan keksiä paras keino tässä ahtaassa tilassa. Sanokoon kukin ajatuksensa; sitten päätetään. Niin sitä aina tehdään haaksirikossa. Neuvottelu alkaa! Jambonneau, puhu sinä ensiksi.

— Minä arvelen, — vastasi Jambonneau miehekkäästi, — että meidän tulee ampua tykillä, kunnes joku ohitsekulkeva laiva kuulee ja tulee ottamaan meidät täältä.

— Mistäs ne tykit otetaan? — sanoi Pornichet.

— Entäs kruuti sitten? — virkkoi Mascaret.

— Viis minä siitä, — arveli Jambonneau. — Minulta kysyttiin, ja minä vastasin. Ei ole pakko noudattaa minun mieltäni.

Otetaan huomioon sekin, — sanoi Legoff. — Macabiou, sinun vuorosi.

— Minusta nähden, — lausui Macabiou — meidän pitäisi kiivetä tämän ison kallion huipulle saakka ja huutaa siellä, minkä jaksamme, ja heiluttaa nenäliinoja.

— Entäs sinä siellä muiden takana, François Guillemin! Matala olet kuin veneen talka, mutta niinhän sitä sanotaan, että »pieni, mutta pippuria». Mitäs arvelet?

— Minä sanon, kuului hento ääni, — että pitäisi kirjoittaa kirje ja panna se puteliin ja viskata puteli mereen.

— Onkos sulla, parisilainen, mitään sanomista?

— Minä arvelen näin, — vastasi Mark: — otetaan ja kaadetaan maahan iso honka, koverretaan se puukoilla ja lähdetään siinä takaisin Pouligueniin.

— Se nyt ei käy laatuun ollenkaan, — sanoi Pornichet. — Mutta tehdäänpäs lautta veneen laudoista ja heitetään sitten arpaa, kuka meistä ensin tulee muiden syötäväksi.

Neuvoskunnan jäsenet hämmästyivät ja säikähtivät: mointa lausuntoa ei ollut kukaan odottanut, ei kenenkään mieleen ollut johtunut sellainen epätoivon keino. Äänetönnä istui joka mies alla päin ja huulet hölpällään, yksivakaisissa ajatuksissa ihmis-elämän vaihtelevaisuudesta. Legoff oli menettää palasen rohkeuttansa hänkin. Hän yritti jo muistuttamaan kunnioitettavalle neuvoskunnalle, ettei kapteeni tällaisissa tapauksissa ole arvan alainen Mutta äkkiä nousi kokouksessa kova liike. Yht'aikaa pääsi joka mieheltä suuttumuksen huutoja:

— Ei se kelpaa! Ennen kuollaan nälkään! Suu kiinni, Pornichet!

— Vai niin vainen! — lisäsi tämä, kovinkaan hämmästymättä, — mutta silläpä tavalla meidän vaari joutui syötäväksi »Medusan» lautalla.

— Nyt on sinun vuorosi puhua, Mascaret, — sanoi Legoff, saadakseen mielet niin pian kuin mahdollista toisaalle.

— Minä, — huudahti Mascaret päättävästi — minä pusken suoraan, minä. Minun tapani ei ole pieksää tuulta, toisin sanoen: puhua joutavia. Minun mielestäni on parasta, että lähdetään täältä pois kiiruimman kaupassa, mennään kotia, ennenkuin alkavat meitä kaivata, hotkaistaan hiukan verran ja mies kaattuvan alle maata. Jos jollakin olisi parempaa keinoa mielessä, niin anna tulla vaan.

Yhtä paljon kuin Pornichetin ehdotus oli herättänyt vastustusta, yhtä paljon Mascaretin ehdotus nosti riemua. Tämä niin yksinkertainen ja niin suoraan lausuttu ajatus kevensi kaikkien mielet, saattoi kaikki yksimielisiksi.

— Eläköön Mascaret! Se se puhui kuin poika. Siinä neuvo, joka kelpaa. Eläköön Mascaret!

Nähtyänsä tämän odottamattoman riemastuksen, kävi Legoff totiseksi; häneen jota nuo suupaltit moniahta silmänräpäys sitten olivat ylistelleet, häneen nousi nyt katkeria ajatuksia kansan suosion horjuvaisuudesta. Hän rupesi jo pelkäilemään, että mitenkähän sen kapteenin-arvon tässä mahtanee käydäkään. Nyt oli siis ryhdyttävä päättävään keinoon ja yhdellä rohkealla iskulla anastettava takaisin se valta, joka jo vähällä oli häneltä kadota. Hän päätti senvuoksi kauniissa puheessa uudestaan esille ottaa ja juurta jaksain osoittaa, kuinka epäkäytännöllinen, kuinka sanomattoman sopimaton, kuinka peräti naurettava tämä viimeinen ehdotus oli. Siten hän ihan varmaan saa Mascaretin kiinni ihan Kapitolion portailla, raastaa hänet Tarpeion kalliolle [Tarpeion kallio on jyrkkä vuori lähellä Kapitoliota (Rooman linnaa) Sen kukkulalta syöstiin valtionkavaltajat alas.] ja syöksee hänet yhdellä käden käännähdyksellä alas.

— Kyllähän tuon tietää joka mies, luullakseni, — sanoi hän, — että meidän pitää lähteä Mascaret on unohtanut vaan erään pienen seikan: hän ei ole sanonut, millä _keinoin_ sitä lähdetään.

— Mitenkä! mitenkä! — huudahti Mascaret, joka jo alkoi horjahdella.