Part 1

language: Finnish

LOKKILUOTO

Kirj.

Jules Sandeau

Franskankielestä ["La roche aux mouettes"] suomensi

Samuli S.

Nuorten kirjoja N:o 4

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

SISÄLTÖ:

Esipuhe 1. Pikku sairas 2. Iloja ja suruja 3. Elämä voitolla 4. Vanhempain kesken 5. Omin päin 6. Lokkiluoto 7. Karhujuttu 8. Joonaan juttu 9. Tuomas I:n retket 10. Tambulinan kuningaskunta 11. Suoritus 12. Metsästys. Kalastus. Pujahdus 13. Huippua kohti 14. Missä he ovat? 15. Bibia 16. Epätoivo 17. Äidit 18. Kelpo merimies 19. Yksi puuttuu 20. Ihme 21. Pienet pyhiinvaeltajat Jälkipuhe 22. Tulo Parisiin 23. Kasvatus 24. Kutsumus

ESIPUHE

Veljeni pojalle Paulille

Pouliguen on muuan kylä Bretagnen maakunnassa Valtameren rannalla, Batz nimisen kauppalan ja Loire virran suun välillä on vähäinen kala- ja kauppasatama. Toisaalta sitä suojelevat hietasärkät ja toisaalta rajoittaa säännöllinen katu, jonka talot ulottuvat hamaan meren rantaan asti. Ympäristö on autiota alankoa; siinä ei sun surullinen silmäsi näe edes nummia, ei metsätöyryjä, ei kanervakankaita, sanalla sanoen ei näe tuota runollisuutta, joka on niin omituista Armorikan rannikoilla. Tie kulkee sinne suolalampien sivuitse, jotka sitä ympäröivät joka haaralta. Omaa luonnettansa vailla nämä lammet eivät silti ole, varsinkaan silloin kuin ne auringon paisteessa kimaltelevat härmäisinä kiteisinä huntuina. Kylä on hymyilevän siisti. Asukkaat ovat joko kalastajia tahi suolansaannissa työskenteleviä merestä he saavat elatuksensa jok'ainoa. Talot ovat hyvin rakennettuja, ja niiden sisässä vallitsee siveys, mukavuus ja uutteruus. Rannalla, tasaisella ja kovalla, lentää liihoittelee alinomaa kalalokkeja ja muita vesilintuja, jotka näyttävät rakastavan näitä seutuja. Muutaman askeleen päässä siitä pieni hongisto sekoittaa raikasta pihkahajuansa Valtameren jo niinkin terveellisiin tuulahduksiin. Vaikka ympäristö on hedelmätöntä, saattaa siinä kumminkin tehdä varsin miellyttäviä huvimatkoja. Koko se osa rantaa, joka ulottuu aina Croisicin kylään saakka ja koskettaa Batzin kauppala, ei tosin ole niin suurenmoista kuin Normandian kallioiset rannat, mutta suopi kumminkin silmän katsella mitä vaihtelevimpia näkyjä ja kuvan-omaisimpia kohtia. Tiheässä kohoilee siinä luotoja, mutta nuo tuhannet mutkat ja luonnolliset portaat, joita luode ja vuoksi ovat kaivaneet granitin kylkeen, sallivat milloin hyvänsä olla yhteydessä meren kanssa ja niin sanoakseni tunkeutua sen sisimpään olemukseen. Semmoisenaan on meri mulle rakas, ei niin paljoa näkynä kuin ystävänä. Rakasta minun on haastella sen kanssa, silmilläni seurata askel askeleelta sen kulkua särkältä toiselle ja katsella, kuinka se paetessaan luo niitä näkyviin tahi, seljälläni näitten yksinäisten lahdelmain rannalla, nähden sen jälleen valtoihinsa anastavan rantojaan ja heittelevän hyväileviä aaltojansa mun jalkaini juureen. Sen vihanpuuskatkin ovat minulle rakkaita. Tällä meren rannalla olen asunut muutamia viikkoja, ja suloista minun on muistella niitä päiviä. Siitä on jo pitkä aika. Poikani oli silloin vielä lapsi: näenpä vieläkin hänen juoksentelevan kallioita myöten ja leikkivän aaltojen kera, ikäänkuin hän jo nyt alkaisi opetella tuota kovaa ja kaunista ammattia, jonka hän sittemmin oli valitseva. Tekisipä mieleni palata Pouliguenin kylään. Siellä on elo yksinkertaista ja huokeata. Se mua kaikista enimmin miellyttää, että ylhäinen maailma sitä seutua ylenkatsoo, karttaa tahi ei tunnekaan sitä. Tämä pieni valkama, muutoin niin tyyni, oli minun sinne tullessani juuri päässyt hirveästä onnettomuudesta eikä ollut vielä oikein tointunut kärsimistänsä kovista iskuista. Ja tässä nyt, armas Paul, kertomus siitä, mitä siellä oli tapahtunut, sillä sinulle tämä kertomus on omistettu. Olit päättänyt, ettes alkaisi oppia lukemaan, ennenkuin vanha setäsi olisi sinulle jotakin kirjoittanut. Tunnustapa vaan luulit siten saavasi olla laiskana hyvinkin kauan, kun tunsit muka minun laiskuuteni. Mitäs sanot nyt, poikaseni! Soisinpa tämän kertomuksen miellyttävän sua ja herättävän sinussa piankin lukuhalua. Tehköön se sinut kykeneväksi lukemaan sujuvasti niitä kauniita kertomuksia, joita ovat kirjoittaneet ystäväni Stahl, Jules Vernes ja Macé; silloin ei sinun tarvitse valittaa nähneesi turhaa vaivaa, eikä ole minultakaan aika hukkaan mennyt.

1. PIKKU SAIRAS

Kauniina iltapäivänä kerran, vuonna 1854, huhtikuun keskivaiheilla, pysähtyivät sataman päähän vaunut, jotka kuljettavat matkustajia Guéranden ja Pouliguenin välillä. Ensimmäisenä nousi niistä maahan nuori rouva, sitten pieni poika, jonka hän otti syliinsä, sitten mukana tullut naispalvelija. Pieni poika, kalpea, heikko ja hieveröinen, oli näköjään vasta viiden vuoden vanha, vaikka hän oikeastaan jo kävi seitsemättä. Nuori rouva kantoi murhepukua; surullinen katsanto hänen lempeillä kasvoillaan kertoili huolesta vielä selvemmin kuin vaatteuksen väri. Hänen matkakapineensa, jotka kuski nosti kadulle, osoittivat kyllä, ettei hän ollut tullut Pouligueniin ainoastaan moniaan tunnin ajaksi. Hetipä rouva rupesikin tiedustelemaan itselleen kylässä soveliasta asuntoa useammaksi kuukaudeksi. Eikä hän näkynyt olevan liiallinen vaatimuksilleen: kahteen huoneesen hän sanoi olevansa tyytyväinen, kunhan vaan se, jossa hän tulee poikansa kanssa asumaan, on tilava, raitis-ilmainen, päivän puolella ja antaa merelle päin. Helposti hän löysikin semmoisen asunnon erään siveän, perheekkään kalastajan talossa ja muutti viipymättä sinne.

Ullakkokamari, johon hän nyt otti asuntonsa, täytti tosin kaikki hänen vaatimuksensa, mutta hyvin yksinkertainen se sittenkin oli, niinkuin helposti arvaa. Hän laittoi sen pian oman mielensä mukaan. Naisilla on ylipäänsä luontoperäinen taipumus järjestelemiseen; he osaavat, kuin lintu, tehdä soman pesän, kun vaan saavat vähäsen jouhia, sammalia ja untuvia. Hän oli asettanut valkoiset verhot sen vuoteen ympärille, jossa hänen poikansa makasi, ripustanut uutimet joka akkunaan, levittänyt lattialle kaislamaton, kattanut järeätekoisen pöydän villavaipalla ja asetti nyt siihen kirjansa, rasiansa, neulouskotelonsa ja kaikki toalettikapineensa. Ei aikaakaan, niin jo oli äkkipikaa tekaistulla hyllyllä koristeina näkinkenkiä ja merileviä, pyöreitä, musta- tai punasuonisia kiviä, joita hän oli poiminut hiekasta, ja keväimen ensinmäisiä kukkasia, joita hän oli koonnut rannalta tai kallioiden koloista. Hänen elämänsä laatu oli säännöllistä, määränperäistä. Hän vietti päivät pitkät ulko-ilmassa pikku Mark'insa kanssa, jota hän aina kuljetti kanssaan, totuttaen häntä vähitellen helteesen, kovaan tuuleen, aaltojen loiskinaan ja haaleisin roikkasateisin. Kovin jo piti ulkona olla paha ilma silloin kuin hän joskus pysyi huoneessaan. Useimmiten, pakoveden aikana, hän istahti jollekin mereen pistävälle niemekkeelle, ja sillä välin kuin tuo pieni, armas olento, niin heikko, niin hento, niin kivulloinen, juoksenteli kallioilla, kirjasi hän tahi neuloi, hetkeksikään päästämättä silmäänsä lapsestaan ja alinomaa yllytellen häntä. Kun poika oli väsynyt, kun hän ikäänkuin rukoili päästä lepoon, silloin äiti nousi, kääräisi hänen ympärilleen saalin tai vaipan, laski hänet auringon lämmittämälle hiekalle ja, suoden hänelle rintansa tyynyksi, tuuditti hänet uneen. Monasti nähtiin hänen palajavan kylään, tämä armas taakka sylissä. Yön tullessa hän itse laittoi lapselle vuoteen ja viipyi hänen vieressään, kunnes uni oli sulkenut pojan silmät kiinni. Sitten vasta hän piti huolta itsestään. Hän istahti pöydän ääreen kirjoittamaan, ja tuntikausin juosta rapsutteli kynä väsymättä paperilla. Siinä hän hiljaisuudessa lausui ilmi pelkonsa, toiveensa ja kaikki hellät tunteensa, jotka hänen sielunsa täyttivät. Sillä tavoin rouva Henry vietti päivänsä Pouliguenissa. Hänen kohtalostaan kylän asukkaat eivät tienneet muuta kuin mitä näkivät, eivätkä he enempää halunneet tietääkään: työtä tekevä maakansa ei ole uteliasta. Sitä paitsi sanon jo alusta, ett'ei tämän nuoren vaimon elämässä ollut mitään salaisuutta: niin siveällä elämällä ei ollut mitään salassa pidettävää.

2. ILOJA JA SURUJA

Ne, jotka tunsivat herra ja rouva Henryn heidän avioliittonsa ensimmäisinä vuosina, saattoivat sanoa läheltä nähneensä onnellista avioliittoa. Nämä kaksi nuorta, somia ja solakoita kumpikin, eivät tuoneet muita myötäjäisiä kuin nuoruutensa ja rakkautensa, siveän nuoruuden ja palavan, molemmanpuolisen rakkauden. Kestettyään iloisella mielellä pahat päivät, nuo pahat päivät, joita ihminen joskus vielä saattaa kaivata, ymmärtäessään hyväin päiväin arvon, näkivät he mukavuutta ja varallisuutta vähitellen tulevan heidän taloonsa, jota jo entuudestaan oli koristamassa keskinäinen lempi. Samoin kuin nämä rakastettavat ihmiset ennen olivat osanneet olla onnen antimia vailla, osoittivat he nyt näitä onnen antimia ansaitsevansakin. Palveltuansa jonkun aikaa eräässä Parisin etevimpiä kauppahuoneita, avasi nuori aviomies oman liikkeensä. Hän oli uuttera, toimellinen, älykäs. Nuori, sievä rouva puolestansa ilomielin kantoi toisen puolen heidän elantonsa huolia. Ja ainoastaan tällä tavalla voi avioliitto olla onnellinen; avioliitto on yhteys, ja huonoksi harkitaan siinä naisen voima ja arvo, jos hän tehdään pelkän ylellisyyden esineeksi talossa. Vaikka herra Henry ja hänen vaimonsa juurta jaksain olivat ryhtyneet elämän todelliseen puoleen, niin pysyivät heidän hellät tunteensa kumminkin molemmin puolin entisessä voimassa, nuo hellät tunteet, heidän ilonsa köyhyyden päivinä. Rikkautta he eivät pitäneet elämän korkeimpana määränä. Todelliset elämän huolet eivät olleet saattaneet heitä halpamielisiksi. He rakastivat toisiansa kuin ennenkin; toimiäly ei ollut voinut kääntää pois heidän haluansa henkisistä nautinnoista. Kaikki heille hymyili. Heillä oli herttaisia lapsia, kolme pientä poikaa, kauniita kuin aamu ja vanhempainsa silmäteriä. Ja voi! Juuri nämä valkotukkaiset päät, ne ne onnettomuutta toivat.

Vanhin lapsi, joka siihen saakka oli kasvanut kuin tuore vesa, alkoi kuuden vuoden iässä kalveta, laihtua; hän riutui kuukauden ja toisen ja kuoli. En rupea puhumaan isän ja äidin murheesta; miksipä puhuisinkaan ja mitäpä osaisin sanoakaan? Jos onni tosiaankin vaatii maksua lahjoistansa tässä maailmassa, niin kyllä he varmaan olivat velkansa jo suorittaneet, ja syytä olisi ollut luulla, ett'ei kadehtivalla kohtalolla enää ole mitään velkomista heiltä. Mutta kahden vuoden kuluttua himmeni toisenkin pojan elonkynttilä, niinkuin vanhemmankin veljen. Kuuden vuoden iässä rupesi hänkin kuihtumaan, ja vielä kerran näyttivät tiede ja hellä hoito voimattomuutensa: hymyillen hän kuoli, kädet isän kaulassa. Kolmesta lemmikistä oli enää jäljellä pikku Mark. Koettakaa nyt kuvailla poloisten vanhempain pelkoa, kuinka se kasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin se kovan onnen ikävuosi läheni, joka oli niittänyt pois nuo kaksi edellistä. Mitä sanotte heidän hämmästyksestänsä, kun he huomasivat näivetystaudin ensimmäiset oireet! Mark rupesi lakastumaan, kuni kukka veden puutteessa. Tauti edistyi pikaisesti. He olivat jo kysyneet neuvoa kaikilta kuuluisilta lääkäreiltä eivätkä enää tienneet, minne kääntyä. Asuipa heidän naapurissansa muuan lääkäri, syrjäinen ja kuuluisan tiedemiehen mainetta vailla, mutta joka oli omassa kaupungin-osassaan saanut hyvän nimen taidollansa ja rehellisyydellänsä. Häntä he nyt muistivat sydämensä ahdistuksessa. Tohtori tuli: hän oli lempeän, vähän murheellisen näköinen; ulkomuoto oli pelkkää hyväntahtoisuutta, mutta sitä tuskin olisi huomannutkaan, elleivät hänen kauniit silmänsä ja syvälle tunkeva katseensa olisi osoittaneet sitä. Hän kuunteli vanhempain kertomuksen, jota tuon tuostakin keskeyttivät itkut ja nyyhkinät, tutki sitten lapsen ja vaipui hetkeksi äänettömään mietiskelyyn.

— Hyvä rouva, — virkkoi hän viimein, — koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa lääkäri, yksi ainoa, huomatkaa, joka voi pelastaa poikanne.

— Kuka hän on? Mikä hänen nimensä? — huudahti äiti innokkaasti.

— Minä en ole se, — jatkoi tohtori. — Se, jota tarkoitan, on meidän kaikkien opettaja. Onnellinen se, joka joskus saa omistaneeksi jonkun hänen salaisuuksiansa! Hänen puoleensa juuri pitäisi sairasten aina ensiksi kääntyäkin; ja useimmat nukkuvat kalman uneen, kun eivät ole häneltä neuvoa kysyneet.

— No niin, tohtori, hänen nimensä, hänen asuntonsa? Me kutsutamme hänet.

— Turhaa olisi vaivanne. Hän ei lähde paikaltaan, eikä ylhäisinkään saa häntä luokseen tulemaan. Kruunupäistenkin pitää mennä hänen luokseen; mutta kaikkia, niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, jotka vaan heittäyvät hänen puoleensa, hän kohtelee yhtä suurella hyvyydellä.

— Ah, — huudahti rouva Henry, — minä riennän hänen luokseen, vaikka hän olisi toisessa päässä maailmata!

— Menkää vaan, rouva, — sanoi tohtori painavasti. — Älkää odotelko huomista päivää, menkää tänään, menkää jo tunnin kuluttua. Lääkäri, josta puhuin, on luonto; uskokaa sen huostaan poikanne. Minä en vastaa hänen parantumisestansa, mutta minä vakuutan, että jos hän jää tänne, niin vuoden päästä viimeistäkin hän siirtyy veljiensä luokse. Temmaiskaa lapsenne pian pois oloista, jotka hänet surmaavat. Viekää hänet kauas Parisista, meren rannalle, johonkin kaukaiseen kylään Bretagnen tai Normandian rannoilla. Antakaa hänelle tilaa, raitista ilmaa, päivän paistetta, avara näköala. Totuttakaa hänen jalkansa juoksentelemaan rannan hiekassa; imeytyköön valtameren suola koko hänen ruumiisensa. Ja kun hän rupeaa voimistumaan, antakaa hänen juosta ja hyppiä kuni varsa nurmimailla. Lapsista, Jumalan kiitos, ei ole puutetta meidän rannikoilla; telmiköön ja keikkukoon siellä muitten mukana; vieriskelköön muitten kera meren rannalla. Älkää suojelko häntä tuulelta älkääkä sateelta. Syököön ja maatkoon hän ehdoltansa. Ei rohtoja eikä rasvoja minkäännäköisiä. Luonto on viisaampi koko tiedekuntaa. Luonto se yksinään ihmeitä tekee.

Lääkäri läksi pois.

Rouva Henry oli kuullut puhuttavan Pouliguenista; muuan hänen nais-ystävistään oli viettänyt siellä viime kesän. Samana iltana hän läksi rautatiellä Nantesin kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän tuli höyrylaivalla Saint-Nazaireen. Guerandessa hän ei viipynyt sen enempää kuin että ennätti siirtyä postivaunuihin, ja tunnin perästä hän saapui siihen pieneen satamaan, jossa elämä ja kuolema oli taisteleva hänen lapsensa hengestä.

3. ELÄMÄ VOITOLLA

Elämä pääsi voitolle. Niinkuin kukka, joka on ollut kuihtumaisillansa siimeksessä karussa maassa, ja joka, istutettuna hedelmälliseen maaperään elpyy ja lupaa kukkasia ensi kevääksi, samoin toipui muutamain viikkojen kuluttua Markikin. Jo oli elvyttävä mehu alkanut salaperäisen työnsä; luulipa oikein näkevänsä, kuinka se virtaili hienon ihokudelman alla, johon jälleen palasi entistä raikkautta, verevyyttä ja kuultavuutta. Huulilla ei enää ollut sinervää kalpeutta, joka ikäänkuin kutsuu kalman suuteloa. Silmissä elähteli jo pikaisia valon säihkeitä; poskille nousi hento puna, kuten jäätiköiden lumille auringon noustessa. Rouva Henry elpyi hänkin. — »Kukapa olisi voinut minulle virkkaa,» — kirjoitti hän miehelleen, — »että vielä voisin sanoa olevani onnellinen äiti? Näyttää siltä kuin olisi taivas, antaessaan mulle takaisin tämän lapsen, antanut entisetkin. Hänessä he heräjävät henkiin hekin, ja aina kun syleilen häntä, luulen likistäväni sydäntäni vastaan kaikkia kolmea.» — Isä oli päässyt askareiltaan Parisissa sen verran vapaaksi, että kerran tuli Pouligueniin, lapsen toipumisen alussa. Hän ei viipynyt siellä kuin moniaan päivän, mutta olihan hän ennättänyt syliinsä sulkea uudesti elpyneen poikansa ja tutustua näinä muutamina päivinä siihen paikkaan, jossa hänen armaansa asuivat. Paljon lievitystä saa ihminen kaipauksen katkeruudessa, tuntiessaan sen paikan maailmassa, jossa hänen rakkaansa oleskelevat: hän seuraa heitä joka askeleella, hän näkee heidän elonsa, hän elää heidän kanssaan. Muutaman kuukauden kuluttua oli pikku Mark täydellisesti parantunut: luonto oli työn täyttänyt.

Elokuun alussa kirjoitti rouva Henry miehellensä:

»Hän ei enää ole lapsi, hän on pikku riiviö. Koko satamassa ei kuulo, ei näe muuta kuin häntä. Hän on koko kylän ilo, melu ja vilkkaus, hän, jota moniahta kuukausi sitten kaikki säälittelivät. Ei hän enää käy, ei hän enää juokse, hän lentää. Ei hän enää syö, hän hurmii. Elämän kuohuileminen tuntuu hamaan hänen tukkaansa asti, joka aina on kuin tuulessa. Lähetä viipymättä tänne housuja, mekkoja ja kenkiä. Tätä nykyä hän on repaleissa; koko ranta Pouliguenista Batziin asti on liputettu hänen housunperillään. Uskotko? Meri yksinänsä kykenee häntä hillitsemään ja rauhoittamaan. Meri tosiaankin ikäänkuin lumoaa häntä. Meren paetessa [Valtamerien rannoilla nousu- ja pakovesi ilmaantuu hyvin suuressa määrässä. Suomentajan muistutus.] hän on alakuloinen; sen palatessa hän taputtelee käsiään ja nimittelee sitä hellimmillä nimillä. Hän rakasta sitä, ikäänkuin ymmärtäisi, että meri on hänet kuolemasta pelastanut. Tämä kaikki on vallan hyvä; mutta tiedätkö, mistä hän uneksii? Mannermaata ei hänelle enää riitä. Mennä merelle, — siinä hänen halunsa. Tulipa poika tän'aamuna riemusta loistavin kasvoin ilmoittamaan minulle, että ukko Lambinet, isäntä, oli luvannut ottaa hänet veneesensä ja viedä hänet mukaansa kalalle. Mutta siinä kohden olin minä armoton. Rakastan minäkin valtamerta, mutta, vaikka moitittaisiinkin minua kiittämättömyydestä, minä rakkaudessanikin pelkään sitä. Sen vuoksi teroitinkin pikku herran mieleen, että hänen on tyytyminen mantereesen, ja että jos hän kerrankin uskaltaisi panna jalkansa veneesen, vaikkapa vene olisi rannassa kiinnikin, niin hän ei saisi enää päivääkään olla Pouliguenissa. Siinä, ystäväni, päivän sanomat. Paraillaan, tätä kirjoittaissani, hän makaa. Voi ettes ole näkemässä, kuinka soma hän on! Tuo raju veitikka on kaunis kuin enkeli. Hänen suunsa on kuin haljennut granattiomena; hänen päivettyneet poskensa hehkuvat kuin kypsät persikat, samettiverhoiset. Kastepisaroina helmeilee hiki hänen ohimoillaan, ja hengitys on niin vienoa, että kernaasti pitäisit sitä kukan hengityksenä. Mikä levollisuus, mikä tyyneys ja rauha!... Ja aatteles! kaikesta tästä nousee, heräjämisen jälkeen, vihuri ja myrskytuuli!»

4. VANHEMPAIN KESKEN

Haastelkoon meille rouva Henryn kynä.

Tässä muutamia otteita kirjeistä, joissa kuvautuu tämän rakastettavan vaimon onnellinen luonne, ja jotka meille kertovat hänen poikansa toimista ja vehkeistä.

Elok. 26 p

»Luulen tosiaankin, että Mark on rakastunut mereen! Oli ilma millainen hyvänsä, aina hän kuljeskelee rannalla, lemmittynsä meren luona. Mannermaasta hän ei enää huoli yhtään; hänelle ei sitä enää ole olemassakaan. Merellä on yksinomainen oikeus kiinnittää puoleensa hänen huomiotaan ja viehättää häntä. Meressä hänen ainoa ajatustensa ala, sitä yksin hän ihmettelee ja ihailee. Vaikk'ei hän ole jalkaansakaan pannut alukseen, niin tuntee hän tarkoin kaikki merisanat kuin hyväkin kapteeni. Hän laskee ennakolta vuoksen ja luoteen ajat. Hän aavistaa, hän ennustaa myrskyjä ja raju-ilmoja. Näyttää kuin merellä ja hänellä, tällä pienellä olennolla ja tuolla äärettömällä jättiläisellä, olisi joku liitto, olisi myötätuntoisuutta, salaista tuttavuutta. Vilkkaana ja vaihtelevana kuni merikin, on hän kaikkien sen vaikutusten alainen; samat vaihteet hänessä kuin meressäkin. Vuoroin hän on kylmäkiskoinen, vuoroin raju, aina sen mukaan kuin meri on tyyni tai pauhaa. Raju-ilmalla hän on haltioissaan; aaltojen asettuessa hänkin tyyntyy. Hän ei tosin puhu purjehtimisesta, mutta voi mimmoisen katseen hän kiinnittää minuun joka kerta kuin Lambinet laittelee pyydyksiään ja valmistelee lähtemään ulapalle! Nuo katseet sinisilmistä, niin kauniit, niin pyytäväiset, ne voisivat liikuttaa rannan kivetkin. Joskus tunnen sydämeni sulavan. Otan hänet silloin syliini, heittääkseni hänet vanhan kalastajan huostaan; mutta hetipä mä taas äkkiä säikähdän ja, muuttaen mieleni, pidätän hänet ja likistän häntä rintaani vastaan, ikäänkuin meri tahtoisi ryöstää hänet minulta...

Mistä tulee tuo yhä enenevä pelko, jonka tämä valtameri minussa vaikuttaa? Mistä tulee se, etten voi sitä kauan katsella, tuntematta salaista ahdistusta? Sen hellyys herättää minussa epäluuloa, sen kiivaus mua hirvittää. Vaikka kuinkakin sanoisin itselleni, että mertahan mun tulee kiittää viimeisestä aarteesta, mikä minulla on en sittenkään enää rakasta sitä, en voi enää rakastaa sitä. Kiittämättömyyttäkö tämä on? kateuttako? taikauskoako? aavistustako? Eiköhän se ole vain sitä, etten ole luotu elämään luonnon mahtavain ilmiöiden lähellä? Silloin tällöin niitä mielelläni ihailen; ajan pitkään ne mua uuvuttavat. Alituisina näkyinä ne eivät sovi luonnolleni. Vuoret musertavat minua, metsät tukehduttavat minua valtameri häiritsee mieltäni, melkein pyörryttää mua. Niin, ystäväni, minkäs sille tekee, mutta emäntäsi on yhä vaan hyvänsävyinen porvarieukko! Ota sekin vielä lukuun, että olen parisilainen kantapäästä kiireesen asti. Ma rakastan katujamme, rantakatujamme, bulevardejamme, eikä maalla mielestäni ole missään niin mieluisata olla kuin Parisin ympäristöillä. Siellä ma eläisin, lähellä metsiä, lähellä Seinen virtaa.

Muistatko vielä tuota kaunista taloa, jota olimme yhdessä katsomassa, kävellessämme kerran Sèvren ja Bellevuen ylänteillä! Silloin oli sunnuntai huhtikuussa; silloin olimme köyhät ja hyvin onnelliset sittenkin! Talo oli vuokrattavana, pisteaidan veräjä oli auki, ja paikka kun oli miellyttävä, astuimme siitä sisään. Kuinka siellä oli kaikki kaunista, yksinkertaista, sievää ja meidän makumme mukaista! Puutarha mäen rinteellä, nurmikoineen ja kukkivine omenapuineen, paimenmaja tuolla alhaalla, talo mäentöyrällä ja sen ympärillä ruusupensaat, metsä-viina- köynnökset, syrenistöt ja saksanpihlajat, kirkasvesinen lammikko, jossa tiaiset janoaan sammuttivat, vihdoin lavea näköala suunnattomille nurmikentille, pyöröteatterina kohoileva Saint-Cloud, sen takana Mont-Valérien ja maiseman perällä Seinen virta järvenä levitteleiden,— kaiken tuon näen vielä kirkkaassa valossa; kaikki sen koommin vuodattamani kyyneleet eivät ole voineet himmentää näiden hymyileväin kuvien tuoreutta ja kirkkuutta. Parin tunnin aikana oli kaikki tämä meidän. Luulimme olevamme tämän kauniin maahovin omistajia, pidimme sitä omanamme, ja onnemme oli löytänyt pesän itselleen. Lapsia ei meillä silloin vielä ollut, mutta silloin jo näin, kuinka pienet valkopäät vilkkuvat lehtokujilla ja vieriskelevät nurmikoilla. Oi ihanata päivää ja armaita unelmiamme silloin!»

Syyskuun 1 p.

»Naura minun pelvolleni, mutta älä naura poikasi kiihkolle. Se on arveluttavampaa kuin luulinkaan. Saat itse» päättää.

Vähän aikaa sitten päätin lähteä pienelle huviretkelle lähiseuduille. Mark oli mielissään, ajatellessansa vaunuissa ajamista, ja minä puolestani olin hyvilläni, edes pariksi päiväksi näkemästä mahtavaa herra Valtamerta. Toissa aamuna, aamuna sellaisena, joka jo tietää syksyn lempeyttä, me läksimme matkalle sattumoisin tilatuissa puolikatteisissa vaunuissa, edessä kaksi hevosta, joitten olisi sopinut väitellä, kumpiko heistä saisi kunnian kelvata Cervanteen sankarin ratsuksi. [Espanjalainen kirjailija Don Miguel Cervantes on kirjoittanut maailmanmainion ivakertomuksen 'Don Ouixote' nimisestä ritarista, joka mielessään aina haaveilee suuria sankaritöitä, mutta aatteitaan toteuttaessaan onnistuu kovin nurinkurisesti. Itse hän on pitkä ja laiha ja ratsastaa hevosella, nimeltä Rosinante, joka on yhtä huononpäiväinen ja laiha kuin herransakin. Suomentajan muistutus.] Minulle oli ihmeenä kerrottu eräästä rippusillasta Vilainen yli Roche-Bernardin lähellä: sinne nyt meillä matka piti.

Kaikki kävi hyvin Croisicin kylään saakka. Taivas oli sininen, ilma kirkas, päivänpaiste lempeä; Mark oli vilkas ja iloinen kuin sirkkunen ja haastella lörpötteli kuin harakka; Sinua meiltä puuttui vaan. Maiseman Sinä tunnet: se on harmaata, kuivaa, hedelmätöntä, tuolta täältä vilahtaa meren pinta; — en tiedä, miksi tuo kaikki muistutti itämaita. Lintuja ei siellä sanottavasti ole; muutamia pölyisiä ohdakepensaita, ympärillään parvittain pieniä hyttysiä, — siinä: koko kasvisto, mitä tiellämme näimme.