Part 4

— En ole tapellut. Mutta ne ne tappelivat. Tämänkin nuttuni repivät. Tahtooko isäntä nähdä? Enkä silmille lentänyt. Rovasti on aivan erehtynyt eli se nuori herra. Minäkö nyt iskisin rovastia silmiin? Ja vielä niin koreihin silmiin. Johan nyt mentäisiin... Tässä on suuri erehdys, kulta isäntä.

— Miksi karkasit hoitolasta pakkaseen paleltumaan?

Juhmakka nakkasi jalkansa ristiin ja lämpeni tutkimaan. Sen silmät kiiluivat Pietuun kuin kissan viheriänkellervinä.

— Ka, kun retuuttivat riiheen paleltumaan ja uhkasivat pehmeäksi piestä.

— Kutka?

— Hoitolan herra ja lukkari.

— Mitä teit? Mitä teit, mies? kysäisi Juhmakka ankarana.

Pietu säikähdyksestä hypähti ja sikari lensi hyppysistä lattiaan, missä kieri savuten ja tulta heitellen. Pietu syleksi, polki sitä jalallaan ja sammutti. Viskasi pätkän sitten takataskuunsa.

— Mi-mitäkö tein? Enpä juuri muuta kuin puhuin pari kolme sanaa.

— Niitä sinun myrkkysanojasi? Niinhän?

— Onko niissä myrkkyä? Ei kai. Isäntä nyt ei suuttuisi minuun, vaikka sanoisin teitä kirkonvarkaaksi. Siksi viisas mies on tämän hovin isäntä. Haukkuuhan koirakin vimmatusti, mutta järkimies ei sille päätään käännä, se kun on vain koira. Mitä niistä minunkin sanoistani. Joutavaa typeryyttä vain minä haastan. Mutta pikku herrat jos suuttuvat, niin eipäs ole järkeä.

Juhmakka jo lauhtuu.

— Mistä se riita tuli?

— Isännän vehnäisistä... niistä jouluvehnäisistä... juuri niistä.

— Etkö saanut tarpeeksesi?

— En vielä tänä päivänäkään ole niistä murenta syönyt.

— Kuka ne söi?

— Hoitolan herra itse joukkoineen.

— Nyt sinä valehtelet, sen kelhu! Juhmakka polkaisi jalkaa lattiaan ja nousi seisomaan.

Eikö isäntä ole hyvä ja istu vielä pikkaraisen. Minulla on tuiki tärkeää asiaa. Ja jos sopii, niin istualta...

— No... no... istutaan. Hovilainen istuu takaisin.

— Puhu asiasi!

— Olin juuri palaamassa jouluna kirkosta, kun isäntä ajoi päälleni ja viskasi minut vasten kiviä siinä hoitolan kupeella. Tämä käsi silloin...

— No..?

— Tämä käsi silloin meni poikki. Enkä nyt pysty mihinkään työhön...

— Enpä minä sitä muista. Ja miksi tulit eteen? — Senkin työkyri! —

Lopun sanoi isäntä aivan halveksivalla äänellä.

— Isännän ori lensi kuin nuoli. Ei siinä syrjään ehtinyt. Käsi meni poikki. Nyt en pysty työhön. Joukko näkee nälkää.

— Menet hoitolaan. Sitä vartenhan se on. Saat siellä nyt tarpeeksi maata, kerrankin maata unesi loppuun.

— En mene sinne.

— Kärsi sitten nälkää! Minkäpä minä sille. Pietu oli jo tulistua. Syrjäsilmällä hän tähysteli hovilaista ja puhui:

— Tulin isännän kanssa haastamaan tästä kädestä.

— Mitä siinä on haastamista? Oma syysi.

— Omako syyni?

— Ka eikö ollut? Miksi jäit oriin eteen?

— Orihan se juoksi minun päälleni.

— Tarvitsiko sinun pahnustaa siinä tiellä? Tiesithän vanhastaan, että komeasti joulukirkosta ajetaan. Jos sinulla ei ole muuta asiaa, niin nyt lähde.

Pietu katsoi ihmeissään isäntää

— Olenko minä sitten kuin laho puu, jonka päällitse saa ajaa ilman mitään?

— Jos oikein puhutaan, niin vielä huonompikin. Sillä puu ei tule valittelemaan. Menet nyt.

— Enkä mene.

— Vai et.

— Maksaako isäntä kipurahoja?

— En... en penniäkään. Vai olet tullut kiristämään.

— Sitten minä vien käräjiin.

Hovilainen katsoi ympärilleen, näkyikö missään todistajia. Ja kun niitä ei näkynyt, meni hän ottamaan ruoskaa.

Mutta silloin sai jo Pietu jalat alleen. Hän juoksi ja räkytti:

— Manuutan... manuutan käräjiin. Kyllä koetellaan. Kolme herraa sinne vien... lukkarin... hoitolan herran... voiruhtinaan. Koetappas sielläkin ruoskia.

Juhmakkaa hävetti. Sillä pihalla oli hänen omia piikojaan. Ja ne nauroivat.

Mutta Pietu näytti pitkää nenää ja juoksi jonnekin yösijaa hakemaan.

Juhmakka viskasi kädellään nenänsä tyhjäksi ja raskain askelin kulki omalle puolelleen.

— Vai Täi-Pietun kanssa käräjöimään! Laitan miehen sian pahnaan, jos toiste tulee. Heh!

Ja sisällä kamarissaan suuren rautakirstunsa äärellä yltyi Juhmakka loisia kiroilemaan. Niistä ei saa rauhaa omassa kodissaankaan. Ne laiskottelevat, viruvat hoitolassa, elätyttävät itseään ja senkin seitsemän kertaa käräjöivät. Ovat yksin ja aina tiellä.

VI LUKU.

Juhmakan hovissa ylärakennus on varsinainen herraspuoli. Sen edessä on puutarhakin, missä on omenapuita, karviaismarja- ja kirsikkapensaita, on sireenipensaita ja herkkumansikkapenkkejä. Onpa ukko Juhmakka kokeillut siinä englantilaisten kurkkujenkin kasvattamisessa, puhumattakaan venäläisistä. Ja monta muuta, hyvin monta muuta kasvia tässä puutarhassa kasvaa.

Talvisin pidetään ylärakennus melkein kylmillään. Lämmitetään vain sen verran, että ruukkukasvit eivät kuoleudu, sillä niitä on siellä huoneissa koko paljon. Ja ukko Juhmakka on kovin kitsas puista.

Mutta nyt "uudeksi jouluksi" on koko ylärakennus herkulliseksi lämmitetty, siistitty, puhtaat liinat pantu, kaikki laitettu paraimpaan karvaan.

Sillä nyt on uuden kivinavetan vihkimisjuhla.

Läävä on suomalaisen rakkaimpia rakennuksia. Varsinkin karjalainen pyrkii sen rakentamisessa niin sanoen ihanteellisuuteen, jos hänellä on oikein vahvasti rahaa. Jokaisessa hiukan äveriäämmässä talossa on se toki kivestä, mutta hoveissa on se jo nostettu vanhojen maalaiskirkkojen tasalle. Sillä navetasta näkyy talonpojan silmissä talon suuruus. Ja kun on "voiruhtinas" nimeltään ja läävässä toista sataa lypsävää, niin onko ihme, jos ihminen ylpistyy ja kyhää hakatusta graniitista lehmilleen palatsin, johon ei pysty ensimäinen ajan hammas.

Juhmakan kivinavetta on kuuluisa. Sitä on rakennettu kahdeksan vuotta ja siihen mahtuu pari sataa sarvipäätä oikein väljästi.

Vieraita saapuu ympäri omaa pitäjästä ja vielä lähiseurakunnistakin. Onpa joitakin aina kaupungista asti. Sillä Juhmakan suku on laaja ja tuttavapiiri tavaton. Joukossa on joitakin säätyläisiäkin, mutta ylipäätään on vierasjoukko Ylä-Karjalan jäykkäniskaista talonpoika-aatelistoa, jonka hallussa on monen pitäjän hovitalot.

Isäntä itse on portailla vastassa. Rengit riisuvat hevoset, vievät talliin, viskaavat kauroja eteen.

On suvinen nuoskea sää ja mätälumi. Hovin piha on kuin markkinatori täynnä väkeä, täynnä hevosia, täynnä rekiä. Soivat kulkuset, uljaat valjaat välkkyvät, oriit hirnuvat.

Mutta sisällä ylärakennuksen huoneissa on hyvin hiljaista. Kursaillaan, ujostellaan, istutaan tuolien ulkosyrjillä ja vaietaan.

Sillä täällä näkee paljon ihmisiä toisiaan ensi kerran elämässään ja joukko on jotenkin kirjavaa. Mutta kun ehditään ryhmittyä eri huoneihin yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden mukaan, kun kukin lintu pääsee omaan parveensa ja tuntee laulavansa vertaistensa parissa, aukenevat suut, tyhjentyvät suljetut puhevarastot ja nyt on jo ääntä, on naurua, on eloa ja riemua. Puheen porina täyttää salit, nauru heläjää taas inhimillisenä, sillä ihmiset ovat löytäneet toisensa.

Kun on tarjottu kahvit ja ryypätty viinit, lähdetään juhlallisesti katsomaan navettaa.

Siellä se seisoo karjapihassa suurena, saavuttamatonna alallaan. Se on niin ja niin pitkä, niin ja niin leveä, ja niin ja niin korkea. Keskeltä rakennusta aukenevat suuret raudoitetut ovet. Oven päällä on hiottu graniittikivi, johon on latinaisilla kirjaimilla piirretty _Tuomas Juhmakka_ ja valmistumisvuosi, ja alapuolella on suuri härkä.

Jo käy herrasväen suu hymyyn. Mutta mennäänpä sisälle. On läävässä kokoa, on totisesti. Ihmisten silmät suurenevat sen valtavasta ko'osta ja kaiku kertaa äänen.

— Kerrassaan ihmenavetta! huutaa rovasti.

Seinät toistavat sen ikäänkuin hyväksyen ja väkijoukko nauraa.

Mutta siellä läävän peräseinällä on kaksi keskikokoista taulua. Mennään katsomaan. Isäntä Juhmakka istuu toisessa kulmat käppyrässä ja emäntä Juhmakka peukaloitaan punoo toisessa lihavalla vatsallaan.

Herrasväki katsoo toisiaan ja on erityisesti huvitettu.

Mutta isäntä Juhmakka selittää tosissaan:

— Taulut on tehty Pietarissa keisarillisella hovihankkijalla ja siellä ne on valokuvista suurennettu.

— Niin, niin, hyväksyy rovasti ja nauraa hyvin sopimattomasti.

Mutta siinä samassa hän esittää eläköönhuudon uudelle navetalle ja nyt mylvitään oikein härkämäisesti.

Juhmakka vainuaa jotain pilkkaa, hänen suuret sieraimensa laajenevat ja nenä tohisee kovin äänekkäästi. Hengityskin on taas tällä kertaa kuin röhkimistä.

Rovasti muuttaa puheensa ruustinnalle ruotsiksi ja nyt tullaan hirvittävän vakaviksi ja käydään kädestä Juhmakkaa onnittelemassa.

Välit taas selvenevät ja Juhmakan nenä hiljenee.

Kiitellään ja kiitellään läävää.

Nyt mennään päivällispöytään. On siinä viinaa, on olutta. On silavaa, lammasta, kanaa, lohta, siikaa, ankeriasta, haukea ja kaikkea läjittäin. Tuodaan pöytiin mahdottoman suuret liemimaljat ja paistivadit laajat kuin soikeat sohvapöydät.

Illan päälle ilmestyy pöydille totivehkeitä. Suuret hiotusta lasista tehdyt karahvit ovat täynnä rommia ja konjakkia.

Ne ovat kiusaavan viettelevät vähän itsekullekin miesväestä.

Kannetaan esille kortitkin. Miesjoukko jakaupi pienempiin ryhmiin ja naiset ovat erittyneet kokonaan omiin huoneihinsa.

Seura on jo kokonaisuudessaan kuin omassa kodissaan.

Rovasti on vetäytynyt pieneen kulmakamariin. Siellä on hänen nenänsä edessä aivan mieto totilasi, josta hän tuskin maistaa, ja valiosikareja.

Hän kutsuttaa isännän ja emännän sinne. Siellä he nyt ovat kolmen.

Rovasti käypi vakavaksi, vetää kasvoihinsa hartauden väreet ja nostaa takkinsa takataskusta pienen kullatun uuden testamentin, jonka lehtien syrjät ovat punatut, ja heittäen hyvin pitkän katseen aviopari Juhmakkaan lausuu:

— Tällaisena riemupäivänä on meidän syytä muistaa Häntä, jolta kaikkinainen hyvä anto tulee.

Juhmakka emäntineen panee kätensä ristiin ja vaipuu hartauteen.

Rovasti lämpenee ja lukee hyvin tunteellisesti uutta testamenttia ääneensä. Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta hän lukee ja sitten selittää sitä.

Mutta soikeassa kamarissa samaan aikaan pelataan jo suuria summia ja ryypiskelevien parissa pastorin silmät verestävät. Naisten seurassa on vallattomuus kohoamassa ja leikeissä suin päin liehutaan.

Kun rovasti on lukenut, kiittää hän aviopuolisoita sydämellisin sanoin lahjasta diakonissakassaan. Tämä juuri osoittaa, että he eivät ole kuin se rikas mies.

— Ja erityisesti tunsin minä tarvetta kiittää hovin emäntää, sillä hän se — arvaan minä -isännän mielen on diakonissa-asialle lämpimäksi saanut. Oo — työtä on paljon, mutta eloväkeä vähän. Ottakaa taivaan siunaus suurista lahjoistanne tälle seurakunnalle. Joka ilta muistan teitä esirukouksessa.

Rovasti veti kädellään ilmassa heidän päänsä päällitse.

Nyt oli tämä toimitus loppunut.

Isäntäkin kävi hakemassa itselleen totilasin.

Haasteltiin arkipäiväistä.

— Tällaisia juhlia eivät juhli näillä mailla muut kuin Juhmakan hovin isäntäväet, puhuu rovasti.

— Ja meilläkin vain kerran vuodessa.

— Onko paljon vieraita?

— Lähes pari sataa.

— Sillä lailla! Ja tanssia tulee myös.

— Tulee. Iso tupa on jo sitä varten varattu.

— Ja sinne tulevat alustalaisetkin tanssiin?

— Tulevat.

— Onko monta pelimannia.

— Viisi kaikkiaan. Kolme viululla ja kaksi harmonikalla.

— Oo sitä hauskaa! Mutta minun nyt täytyy lähteä.

— Nytkö? Ei kai.

— Joo... nähkääs... on parempi, että _minä_ menen pois, kuiskaa rovasti Juhmakan korvaan.

Nyt ei hovilainen enää vastusta. Isäntäväki saattelee rovastin herrasväen rekeen asti.

— Pitäkää huolta pastorista. Hän lupasi minulle tultaessa, että hän nyt ei maista karvaita. Mutta hän näkyy taas tavanneen vahvempansa, kuiskaa rovasti Juhmakalle rekeen noustessaan.

Vielä samana iltana ajoi rovasti pitäjän toiselle syrjälle sairaan luo.

Juhmakka palaa sisälle. Menee oikopäätä pastorin luo.

Mutta pastorillakin on isännälle jotain hampaan kolossa. Ja nyt on rohkeutta purkaa se sieltä.

Kun pastori huomaa isännän, nousee hän ylös ja ampuu päin silmiä:

— Juhmakka on rikas mies, joka vaeltaa leveällä tiellä.

— Hys!

— Te olette juuri se raamatun publikaani, jonka jalkain juuressa Latsarus viruu paiseissaan. Olette ajanut Pietu Pippurin käden poikki, olette riistänyt turvan ja tuen perheen isännältä... isältä piti sanoa. Mutta se ei liikuta teitä ensinkään. Pietu kävi minun luonani ja kertoi isännän ruoskalla yhä uudelleen uhanneen. Se on kaunista peliä...!

Pietu oli todellakin käynyt pastorille näyttämässä kättään ja valittamassa Juhmakan kovuutta.

Tästä huomaavaisuudesta eli arvonannosta oli pastori tullut niin liikutetuksi, että hän oli luvannut ottaa Pietun suojelukseensa.

Mutta tähän purkautumiseen oli sentään syy syvemmällä. Pastori hyvin vielä muisti kutsut näihin pitoihin ja tahtoi nyt antaa takaisin vielä vahvemmasti ja suuremman joukon kuullen.

— Herrainen aika, miten isännällä on kova sydän yhtä seurakunnan vähäosaisinta kohtaan. Ja seurakunnan pap... pappina on minun tehtäväni kolkuttaa isännän... Pietu on ihminen hänkin. Monesti kyllä minuakin suututtanut, mutta hän on minun lähimäiseni... sen minä tässä julkisesti tunnustan.

— Jo toki, ärähtää Juhmakka.

— Hän on myös kalliisti ostettu seurakunnan jäsen. Pietu itki minun luonani osansa kurjuutta. Valitti vaimonsa ja lapsensa kuolevan nälkään, kun ei pysty työhön... Maksakaa Pietulle kipurahoja. Asia on hyvin arkaluontoinen... hirvittävän arkaluontoinen... ajaappa jouluna Herran huoneesta palatessaan kö... köyhältä lähimäiseltään käsi poikki... oi se on poikki.. se maksaa isännälle vielä paljon, ellette Pietua sovita...minä seurakunnan pappina lupasin Pietulle teidät saattaa katumaan ja tuntemaan suurta pahuuttanne, jonka vertaista saa hakea... saa etsiä.

— Herra nähköön! Onko pastori taas...

— Miekka, joka käypi teidän sydämenne läpi.

— Ei... vain... humalassa!

Pastori kohousi varpailleen ja painoi kätensä Juhmakan olkapäille.

— Minä sanon vielä kerran: maksakaa Pietulle kipurahoja!

— En äyriäkään.

— Sitten saatte Pietun niskaanne. Ja se mies puree kipeästi. Siitä olen varma. Ystävä! Tahdon vain puhua teille jonkun herättävän sanan, sillä kerran kuolema teillekin viittaa. Muistakaapa silloin, miten kävi raamatun rikkaalle miehelle.

Tuossa paikassa oli kamari tyhjentynyt. Sillä Juhmakka oli tuiki vihassa. Hänen korvantauksensa olivat aivan punaiset. Hän malttoi mielensä, mutta sanoi painavasti:

— Nyt pastori lähtee nukkumaan, muuten... virka menee!

Pastori säikähti ja antoi taluttaa itsensä kuin pienen lapsen alarakennukseen nukkumaan.

Alarakennuksen isossa tuvassa alustalaiset tanssivat. Nekin olivat enimmäkseen loisia. Hovin maalla oli siellä täällä tyhjiä asuinrakennuksia, mitkä olivat entisiä taloja, jotka oli hoviin liitetty. Ne olivat tupaten täynnä loisia. Nämä olivat hovin työvoima, joka tuli sanomattoman halvaksi pitää. Ansioillaan hovista ne saivat niukuin naukuin leivän ja suolan ja kaikista heikoimmat hoitolassa talviravinnon. Mutta heidän hiellään lainehtivat hovin pellot jyvämerenä ja heidän käsillään se oli tämä mainehikas uusi kivinavettakin nostettu lehmien kodiksi, vaikka he itse asuivatkin maahan vaipuvissa röttelöissä.

Isäntä kulki viinapullo kädessä ja kaatoi kullekin annoksensa. Pennin sikareja olivat pöydät kukkurillaan ja kahvia sai jokainen vatsansa täyteen.

Yön tullen vieraat vietiin ylärakennuksessa nukkumaan, jos niin halusivat. Mutta suurin osa miehiä uhrasi yönsä konjakin, korttien ja tupakan ääressä.

Kunnes kello kolme aamulla isäntä sammuttaa tulet ja ajaa viimeisetkin maata.

Mutta silloin jo hänen omatkin aivonsa ovat pimeät.

Hänellä on kuitenkin vielä tehtävä työ, jota hän koko illan on päässään hautonut.

Hän sytyttää lyhdyn ja hoipertaa ulos. Siellä on jo kauan lunta satanut. Lyhdyn valo epätasaisesti läikkyy hänen kulkiessaan ja valaisee tuskin tuumaa eteensä tässä sakeassa lumituiskussa.

Isäntä kulkee uuteen navettaansa ja siellä sen peräseinälle. Hänellä on rautainen kohennuskeppi kädessä ja sillä hän yks kaks lyödä heläyttää pietarilaiset taulut palasiksi.

Kyllä se pilkka nyt loppui.

Ulos tullessa jalka lipeää ja pää on niin suunnattoman raskas. Hän lankeaa lyhdyn päälle ja saa lasisirpaleita toisen kätensä täyteen. Hän kierii siinä märässä lumessa suullaan ja päällään. Ja jää makaamaan navettansa kynnyksen eteen alle härjän kuvan tänä suurena vihkimysjuhlana, jonka maineen piti lentää kautta laajan Ylä-Karjalan ja taas kuljettaa Juhmakan nimeä yli maiden ja vetten.

VII LUKU.

— Pietu etsii jo kortteeria muualta, puhuu muutamana päivänä Tynkkänen, mökin isäntä, sillä Vänskän vaimolta on kadonnut sukkapuikot ja epäillään Tiinan ne ottaneen.

Tiinaa on ennenkin sanottu pitkäkyntiseksi.

— Mutta isäntä, minä kyllä maksan.

— Ainahan se jokainen lupaa maksavansa. Mutta olen kuullut, ettei Pietu vielä mihinkään ole maksanut.

— Kun ei ole ollut rahoja.

— Vielä vähemmän niitä nyt on.

— Odottakaahan, kun se käräjäjuttu ehtii.

— Et sinä voita. Ennen kuun taivaalta tapaat kuin Juhmakan saat itsellesi maksamaan. Niin se on. Ja millä elät?

— Aina sitä keplotellaan.

— Keplottelet miten keplottelet. Joutuu mökkini huonoon huutoon. Mene hoitolaan joukkoinesi. Siellä on huonetta ja ruokaa.

— Ja kovakouraista kuria.

— Mitä kuria otat?

— Antavat ne minulle ottamattakin, minä kun olen joutunut huonoon huutoon.

— Miksi olet niin laajaleukainen?

— Köyhän miehen sisus toisinaan paisuu, kun näkee niin paljon perkeleitä tässä maailmassa.

— Omissa housuissasi elämöi perkele. Totta puhuen sinä, Pietu, olet Jumalan mieliharmi. Miksihän sinuakin lie luotu?

— Maailma oli minua vajaalla. Näes yhtä miestä puuttui vielä.

— On sinua säälikin. Mikä se oli oikein isäsi?

— Samanlainen loinen kuin minäkin. Viereksi talosta taloon, söi pari kolme kertaa vuodessa vatsansa täyteen, lepäsi enemmän kuin söi, mutta ehti pitää kolme emäntää ennenkuin kuoli.

— Sillä lailla. Ja puoskia oli paljon.

— Paljon oli. Ja kaikki yhtä kauniita. Minä silti joukosta kunniakkain. Sisar on Pietarissa herrain jäljillä, yhtä veljeä piiskattiin varkaudesta, toinen on kuritushuoneessa ja kaksi veljeä on kuollut.

— Hae nyt itsellesi uusi kortteri. Meitä on tässä jo liikaa.

— Mistä minä sen haen? Joka tupa on minulta suljettu, niissä kun jo ennestään on loisia, ja minä olen pantu kaikista huonoimmaksi.

— Kun sinä kehtaisit edes tehdä työtä.

— Olisiko sitä isännällä?

— Jos ei minulla, niin muilla. Puisit riihtä.

— Tämä rinta on riihen noelle kovin arka. Oon sinne läkähtyä.

— No hakkaisit halkoja.

— Ei ole sellaisia vaatteita, että metsässä tarkenisi.

— Niinpä mene hoitolaan. Ei sinusta muualle ole.

— Minä saan eläkkeen. — Tuonko kätesi vuoksi?

— Niin.

— Onko se oikein poikki?

— Pastori sen syynäsi ja sanoi: "poikki on", ja huokasi.

— Ethän sitten pystykään ahoksen puintiin?

— En pysty.

— Etkä halonhakkuuseen?

— En siihenkään.

— Ei muuta kuin hoitolaan menet. Minä rahtaan hevosella teidät.

— Ei vielä. Isäntä on hyvä ja vuottaa ensi käräjiin. Silloin minulle annetaan eläke. On maassa laki Juhmakallekin... o-on!

— On kai, jos se sille luetaan. Mutta kaikki, jotka sitä vastaan käräjöivät, jäävät alle kynsin. Et sinä voita, usko minua.

— Voitan... voitan.

— Paljonko aiot pyytää?

— Viisisataa vuodessa. Tynkkänen yltyi nauramaan.

— Onhan sitä vara pudottaa.

— Tahtoisit vaikka viisikymmentä.

— Ei niin vähä, isäntä.

— Paljonko lupaat maksaa minulle vuokraa? Pietu jo rohkeaksi yltyi ja kävi istumaan Tynkkäsen viereen.

— Tuota noin... pitäisi saada viisitoista vuodessa, kun on talon puu...

— Ei hinnalla millään! keskeytti Tynkkäsen emäntä.

— No... no.

— Niin. Pois on laittauduttava, äkää emäntä.

— Saisinko tuolla saunassa olla?

— Miten siellä tarkenet?

— Kerään puita ja lämmitän.

— Varastat?

— Onhan metsässä risua ja kaatunutta möhkyrää.

— Miten niitä lumen alta saat?

— Koetetaan.

— Puusta on kova kysymys. Minäkin kun tämän mökin sain, niin puusta oli sen tuhannen tiukka. Talon maalta ei muka saisi ottaa polttopuutakaan.

— Sinä olet herra, kun olet huopamestari. Sinulle ainakin paremmin antavat.

— Täällä puolessa on kierot olot. Minun kotipaikoillani eletään aivan toisin. Täällä kun ei ole sitä taloa, missä ei loisia asuisi. Mutta mökkejä täällä on vähän eikä torppareita ensinkään. Noita loisia sitten pidetään nälin kuolioin töissä ja palvelijat tulevat ja menevät — ei niin minun kotipuolessani. Loiset eivät ymmärrä, että he ovat tilallisten työjuhtia.

— Mutta minäpä olen ymmärtänyt ja aina nurissut liikaa työntekoa — ennen puristan suolivyötä tiukemmalle kuin muita hyödytän.

— Eivät ne antaisi palvelijainsakaan noin tulla ja mennä, ellei olisi loisia aina saatavissa, kun tarve tulee. Tämä loiskansa on täällä nukkuva kansa. Se on halpaa työvoimaa kuin neekerit siellä itämaissa.

— Olen sitä minä jo miettinyt. Muutenhan ne kuljettaisivat meidät kruunun kyydillä Siperiaan. Arvaas nytkin Juhmakan uutta kivinavettaa. Sillä tilalla kaikkiaan lie puolisataa loista, jotka hovin työt tekevät. Mutta lehmät elävät temppelissä ja ihmiset maahan lyyhistyvissä röttelöissä. Tämä on komentoa. Onko se kumma, että toisinaan viisaan miehen sisus paisuu! Ja jos sinulla on kaunis tyttö, niin varjele häntä kynsin hampain isännältä! Niin se on joka hovissa. Mutta pääsenkö tuonne saunaan, niin puheltaisiin näistä asioista vastakin? Me jo alamme tajuta toisiamme, me.

— No ole siellä. Mutta tuvassa ei saa joukkosi käydä muutoin kuin asialla. Pitäähän sinuakin sääliä. Milloin tahdon, niin käsken sinut sieltä pois.

Sauna oli pikkuinen kuin linnun pesä. Nokinen, sisäänlämpiävä, lautsain alla paljas maa. Tuulireiät seinässä ja hatara lakeinen. Edessä pieni riuvuista kyhätty kota.

Tämä olisi Pietiin uusi koti ja aivan tuulien valtatiellä.

Tynkkänen oli mökkiläinen kirkonkylän kauppiaan maalla. Hän valmisti kauppiaalle huopakenkiä, joita tämä möi tukuttain ympäri maata. Turun puolesta oli hän kotoisin ja sanomalehti-ilmoituksen välityksellä oli kauppias hänet sieltä asti tänne kuljettanut. Mökki oli täytynyt kauppiaan mestarille laittaa ennenkuin hän jäi tämän palvelukseen.

Mökkiin kuului jonkun verran viljelystä, niin että voi elättää pari lehmää ja vähän pientä karjaa. Mutta puu piti mestarinkin saada muualta. Siitä oli erityinen luja määräys vuokrasopimuksessa. —

Niin alkoi Pietu asua saunassa. Muuttoon ei mennyt sen pitempää aikaa kuin hoitolasta lähtöönkään.

Aidaksia Pietu aina hämärissä kävi taittelemassa sieltä täältä pelloilta, kunnes lopulta eksyi aivan valmiiksi pilkottuhin halkoihin, joita öisin kirkonkylältä säkillä kantoi. Ne Henttu Vänskän yhtenäiset iltapuheet halkovajoista ja niiden suurista puupinoista veivät kuin itsestään Pietua niitä näkemään ja niiden hyvyyksistä hyötymään, öisin hän saunansa lämmitti, jotta talonväki ei nähnyt millaisia puita hän poltti.

Varsinkin kirkkaina kuutamoöinä nämä halonhaentaretket kirkonkylältä olivat Pietusta herkullisia. Vasta sitten hän lähti, kun tiesi kaikkien nukkuvan. Koirista oli pahin vastus. Niitä täytyi pettää milloin mitenkin. Tavallisesti Pietu veti rääsyistä ommellut sukat kenkäinsä päälle, jotta askelia ei kuullut koirakaan.

Kun hän tuli jotain taloa lähelle, meni hän pimeään varjopaikkaan. Seisoskeli siellä kauan väjymässä. Heristi korviaan ja teroitti kuuloaistinsa niin tarkaksi, että itsekin sitä jo kummasteli. Hän kuuli lumen putoamisen katolta, kuuli kun hevonen tallissa kääntyi makaamaan toiselle kyljelleen tai kätkyt heilahti asuinrakennuksessa. Kun ei mitään vaaraa ollut, niin hiipi hän seiniä pitkin hiljaan, hyvin hiljaan ja lopulta ryömi vatsallaan halkovajaan. Eivät ne missään olleet lukossa, niin että oli hyvä pääsö. Tuo hiipiminen ja ryömiminen oli Pietusta aivan hauskaa. Sillä hän nautti siitä, että hän sai pettää näitä rikkaita ja niiden koiria. Mutta jos koira haukahti, silloin Pietu säikähti ja sydän löi korviin kuuluvasti. Täytyi panna aivan pitkäkseen ja olla siinä kauan, hyvin kauan, että koira kerkesi nukkua. Sitten taas eteenpäin ja aina varovaisemmin... yhä vieläkin hiljemmin... jotta lopulta tuo mykkä äänettömyys häntä itseäänkin pelotti. Mutta siinä oli siltikin nautintoa. Sillä varastaa on hauskaa sille, joka siihen kerran on ryhtynyt. Kaikki kiellettyhän tässä maailmassa on makeinta.