Part 3

Mutta pakkanen ei heitä sääli enemmän kuin ihmisetkään. Yhä purevammaksi se yltyy. Ohuiden riepujen läpi se pistää, pakottaa, hyytää, kohmetuttaa. Kulkijain silmäripset, Pietun hiukset ja parta ovat paksussa kuurassa. Ilma harmaammaksi käypi. Siinä on kylmää jääsauhua, joka soilta kohoaa. Metsä huurteessaan on juhlallinen ja vaikka aurinkoa on vielä joku säde lännen taivaalla, näyttäytyy vastaisella puolella täysikuu valjun kellervänä.

— ’sus siunaa! huutaa Tiina ja yhä vikkelämmin koettaa juosta.

Ja hänen mukanaan muukin joukko. Sillä pakkanen ajaa heitä takaa läpi luiden ja ytimien lentävänä viimana.

Jos et tunne puutetta, voisit heille nauraa. Sillä Pietu harppaa kuin nälistynyt koni ehyt käsi edestakaisin heiluen ja aina väliin housujaan ylös nykäisten. Tiinalla lipokkaat jaloissa lonkkuvat, jotta näkyy paljas kantapää sukan rikkeymässä, ja Asko venyy käärönä hänen käsipuolessaan. Pentti ja Tahvo pojat näyttävät paremmin tulevan toimeen. He pitävät toisiaan kädestä kiinni ja kyllä ymmärtävät, mikä arvo on nuorilla jaloilla.

Tuolla parin kilometrin takana mäen päällä istuu hankien välissä lumisena Tynkkäsen mökki. Siellä se on lyyhyllään, kuin kumarassa. Se on salon synkkien honkien juurella ja sen pienissä ikkunalaseissa viivähtävät keskipäivän auringon viime säteet. Ne niissä välkkyvät kuin majakan tuli. Nuo pienet ruudut näyttävät aivan palavan.

— O'o! Kunpa tuonne päästäisiin! vaikeroi Tiina.

— Päästään...kyllä me päästään, kun juostaan...! rohkaisee Pietu.

— Kunhan jaksaisin. Mutta minun ruumiini läpi leikkaa pakkanen kuin sahan terällä. Voi, Jesus, kuinka minua palelee! Kunpa olisi kohta ymmärretty edes painua tänne mökille. Mutta siellä kirkolla harhailtiin ja ovia turhaan kolkutettiin. Kuukausi sitten noille kirkonkylänkin ihmisrukille saarnattiin viimeisestä tuomiosta. Ja näin on nyt kylmä sydän joulunakin lähimäiselle, parkuu Tiina.

Tuo Pietun liikanimi se pelotti kirkonkylän ihmisiä avaamasta ovia Pietun joukolle.

Tulevat sotkemaan heidän joulusiistinsä!

Kuuluu kulkusen helinä. Rovasti ajaa Juurikkalan salolle hartaushetken pitoon.

Pietu hyppää reen kannaksille. Rovastia inhottaa. Nyt se kai pudottaa syöpäläisensä hänen kaulalleen.

Hän tyrkkää kyynärpäällään Pietua pois, joka juuri pyytelee, että rovasti ottaisi heidät rekeensä Tynkkäsen mökille asti.

Pietu tuupertuu tielle, kun renkikin lyö samassa ruoskalla hevosta.

— Pietu oli äsken kovin ylpeä. Joutaa nyt palella, huutaa rovasti Pietulle jälkeen.

Hänen sieluunsa kohoaa melkein salainen hyvityksen tunne, että näin pian Herra antoi hänelle äskeisen vihamiehensä jalkainsa astinlaudaksi!

Pietu muistaa irvistää ja ärjäisee:

— Perkele se yhdessä rovastin kanssa ajaa hartaushetken pitoon. Annappa jättää ihmiset viluun kuolemaan.

Rovastin reki lipuu jo kaukana. Näkyvät reestä vain suuret susiturkit ja uppokuuma puuhkalakki.

Rovasti tuntee kuitenkin pian omantunnon soimausta. Mutta hän lohduttaa itseään sillä, ettei niillä ole enään pitkältä mökille. Juoskoot! Ja tämä äskeinen teko häneltä oli tarpeellinen Pietun ojennukseksi, kuritukseksi ja nuhteeksi. Se oli erityisesti Herralta Jumalalta niin tarkoitettukin.

Mutta Pietun joukko juoksee.

— Voi... voi... voi meidän jouluamme! Me olemme kadotuksen lapset... me raukat, joita ihmiset pahemmin vierovat kuin järjettömiä elukoita. Kiveä kovempi saattaa olla ihmisen sydän kun se siksi rupeaa. Vaikka Kristus on meidätkin kalliisti lunastanut, niin ihmiset meitä potkivat pahemmin kuin koiraa, huokailee Tiina ja kokee ponnistaa voimiaan.

— Mitä sinä turhia parut? Eihän tässä vielä ole niin hengen hätää... Tuolla on mökki. Siellä on lämmintä... ja leipääkin. Helei, ämmä! Juokse, kyllä jaksat! Ja, pojat, nyt täysi mustalaisen kyyti, kokee Pietu panna leikiksi, vaikka tunteekin, että nyt jo on kuolema kantapäillä.

Sillä häntä itseäänkin puistattaa kuin veret jäätyisivät tuossa paikassa.

Jalat tuntuvat kangistuvan.

Pentti ja Tahvo pitäen toisiaan käsistä näyttävät hyyteisiltä rääsykääröiltä, jotka vikkelästi liikkuvat mökkiä kohti.

— Mutta Asko! Voi taivaan jumala Askoa! Nyt... nyt, Pietu, tulee rangaistus, kun sinä herjasit pappia... ja niin hyvää pappia... Asko raukka! huutaa äkkiä Tiina ja kallistuu Askoa kohti.

— Asko... rakas Asko... kuule... kuule... rakas lapsi!

Mutta Asko ei kuule mitään. Retkottaa vain kankeana äitinsä käsipuolessa.

— Asko on kuollut! parkuu Tiina vihlovasti.

— Pääsi jouluna taivaaseen. Juostaan... juostaan! kehottaa Pietu.

Tiina tempaa Askon syliinsä. Yhä vinhempää kyytiä he painavat.

Tiina itkee ääneensä ja valittaa:

— Voi sentään meitä, joita ihmiset hylkivät... voi sentään! Eikö maan päällä olekaan rakkautta, vaikka siitä kirkoissa saarnataan? Ei ole... ei ole... kuollaan kaikki!

Tiina tuupertuu Asko sylissä keskelle kovaa tietä ja jää siihen. Hänen silmänsä villinä leiskaavat ja rinta huokuu. Mielenliikutus on lopettanut hänen viimeiset voimansa.

— Minä tahdon mennä yhdessä Askon kanssa hautaan... mennä taivaaseen Jeesuksen jalkain juureen ja huutaa: ei ole maan päällä rakkautta... ei ole! Minä tahdon mennä Askon kanssa taivaaseen. Ei siellä ole murhetta... ei vilua... ei kyyneleitä... vaan laulu kai... ku... uu. Jeesus! Nyt... tulee... ku... o... le... ma.

* * * * *

Asko lepää hänen sylissään iäistä untaan. Kyyneleet ovat jäätyneet pikku miehen silmiin, jotka ovat lasikkaat kuin ammutun jäniksen. Ei värähdystäkään hennossa ruumiissa. Kaikki on lopussa.

Nyt Pietu säikähti.

— Pojat! Joutuun mökkiin! Heti, muuten ämmä kuolee... tuokaa sieltä apua... tuokaa!

Pietu jää Tiinaa hoivaamaan. Hän itkee. On melkein luonnotonta, että hänkin itkee.

Pentti ja Tahvo kokevat lentää yli voimainsa. He tuupertuvat hankeen silmälleen... nousevat ylös... taas lankeavat... nousevat... taas lankeavat... ja taas nousevat... lankeavat... eivätkä enää nousekaan.

Mutta mökistä on jo nähty, mikä on kysymyksessä. Tuvan täysi ihmisiä, toiset paljain päin, juoksevat henkensä takaa apuun.

Tiina Askon ruumis sylissä vedetään kelkalla mökkiin ja miehet kantavat sinne Pentin ja Tahvon.

Askoa hierotaan lumella. Mutta ruumis on ruumis. Halkovajaan viedään poika riepujen sisässä.

Tiina toipuu. Hänen jaloistaan vedetään lipokkaita. Mutta silloin hän parkaisee kuin olisi saanut puukon piston. Miehet leikkaavat veitsellä kengät rikki.

Silloin nähdään, että varpaat seuraavat mukana. Ne ovat paleltuneet!

Tiina taas parkaisee ja pyörtyy. Pietu sanatonna vapisee ja pitää kädessään lipokasta, missä on Tiinan varpaiden riekaleita.

— Voipa sentään... voipa sentään, päivittelee Pietu.

Tiina nostetaan sänkyyn. Ja silloin putoaa kahden markan hopearaha... Pietun paitaraha... hänen puristetusta kädestään, jonka kämmenen ja sormien väliin se oli kiinni jäätynyt.

Pietu hyppää sitä ottamaan.

— Hopearaha!

Pietu katsoo arasti Tiinaan. Olisiko Tiina tämän jostain luvatta ottanut?

Mutta Tiina ei huomaa nyt mitään. Hän on tuiki väsynyt ja vain huokuu sängyssä, jossa häntä lumella hierotaan.

IV LUKU.

Rovastilla oli hartauskokouksessa rauhaton mieli. Miten lie käynyt Pietun joukon?

Paluumatkallaan hän poikkesi Tynkkäsen mökkiin.

Täällä Tiina makasi sängyssä. Rovasti kumartui häntä katsomaan ja koetti Tiinan suonta. Ja taas kumartui ja tarkasti paleltuneita jalkateriä.

Ja häntä kauhistutti. Tässä oli edessä jotain hirveän ikävää. Sillä kyllä asia tiedoksi tulee.

Rovasti antoi Pietulle viiden markan setelin. Meni vielä lähelle Pietua, jonka seteli oli tehnyt aivan sovinnolliseksi ja kysyi:

— Onko Pietu minulle vielä nurja?

— Eikös tuota. Eihän rovasti tykkää pahaa. Sitä kun ihminen nokkautuu, niin perkele työntää moskaa suuhun, puhuu Pietu tosissaan ja hänen silmänsä kiiluvat.

— Pyydä nyt Pietu rovastilta anteeksi! Lankea polvillesi hänen eteensä ja anteeksi pyydä, komentaa Tiina, joka on niin hyvillään siitä, että rovastin lämpöiset pehmeät kädet häntä hoitivat ja tuo hieno herra kumartui häntä kohti.

— Ämmä! sanoo Pietu ja katsoo Tiinaan kuin häpeissään.

— Pietu... Pietu! Helvettiin menet, kun et vieläkään kadu. Polvillesi, Pietu! määrää Tiina.

— Uskaltaako rovasti antaa minulle kätensä? kysyy Pietu.

— Mitä sitten?

— Niin minä pyydän anteeksi. Rovasti ojentaa kätensä. Pietu polvillaan sanoo:

— Mutta miten minä anon?

— Lue synnintunnustus! Pietu lukee:

— Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen ja vielä koko elinaikani syntistä elämää pitänyt... tunnustan sinulle, herra rovasti, että tuota tein väärin, kun pappia jouluna muka haukuin. Annattehan anteeksi?

— Annan.

Pietu luki vielä päälle rovastin pyynnöstä Isämeidän ja sitten hän nousi. Siinä rukouksen lukemisessa sai Tiina monesti auttaa, sillä Pietu solkkasi ja solkkasi.

Tuvan rahvas seisoi kädet ristissä kallella päin tämän liikuttavan toimituksen aikana.

Sitten rovasti lähti. Koko tuvan täysi häntä pihalle saattaa. Ja Pietu niiden mukana. Kun rovasti koskettaa lakkiinsa hyvästiksi, kumartaa rahvas.

Erityisen kohtelias kokee Pietu olla.

— Terveisiä ruustinnalle, huutaa hän vielä jälkeen.

Sinne pakkasen sekaan painuu rovasti. Hän hyräilee itsekseen virttä reessä istuessaan.

Mutta sitten tunnin toista takaa soivat kulkuset uudelleen. Rovastin hevonen porhaltaa taas mökille ja siinä on itse ruustinna.

Renki kantaa sisälle suuren korin ja ruustinna puhuu liikutetulla äänellä:

— Tämän on hyvä Jumala Pietun joukolle joululahjaksi lähettänyt.

Sitten hän kyselee tapauksesta, toivottaa terveyttä ja poistuu.

Kun Pietu avaa ruokakorin, tulee hänen silmiinsä ensin kiiltävä mustakantinen uusi testamentti.

Pietu irvistää ja nostaa kirjan penkille.

— Tuon olisi saanut jättää itselleen luettavaksi, puhuu.

Sitten hän saa käteensä paperikäärön.

Siinä on neljä voista torttua. Pietun silmät loistavat. Hän Tiinalle näyttää ja samalla kieltään maiskuttaa.

Pentti ja Tahvo ryntäävät torttuihin käsiksi.

— Pois nuoret herrat! Vasta sitten kun ensin on syöty mujeita. Kai niitäkin täällä on.

Nyt saa Pietu esille palvatun sian lavan. Hän sitä heiluttaa taas Tiinalle.

— Kost' jumala, ääntää Tiina vuoteelta,

— Nyt tulee leipiä, puhuu Pietu.

— Kost' jumala.

— Nyt tulee mujeita.

— Kost' jumala.

— Nyt voikämpäle.

— Kost' jumala.

— Nyt vehnäistä.

— Kost' jumala.

— Nyt kahvia.

— Kiitoksia, ruustinna. Vielä kahviakin. Oi sentään... miten se ruustinna on hyvä, puhuu Tiina.

— Nyt sokuria.

— Kost' jumala. Onko topan pohjaa? Tiina kysyy.

Pietu seisoo hämmästyneenä näiden aarteiden edessä.

— No kannattipa vähän palellakin, kun saat tällaista ruokaa!

— Kunpa Askokin olisi ennättänyt näitä syödä ennenkuin kuoli, huokaa Tiina.

— Ei se poikamurikka olisi sitten kuollutkaan. Eipä suinkaan. Ei pakkanen pysty siihen, joka syö herrasruokia. Niihin on kätketty voimaa, jota pakkanen ei jaksa purra, haastaa Pietu.

— Nyt emäntä keittää kahvia, kun sitä kerran meilläkin on, pyytää Tiina ja laittelee jalkoihinsa kellervää väkevälle tuoksuvaa voidetta, mitä rovasti oli lähettänyt.

— On kuin käärmeen myrkkyä se sinun keltainen tervasi, huomauttaa Pietu.

— Mutta millä me rovastilaisten hyvyyden palkitsemme? puhuu Tiina.

— Niin. Ja minua jo hävettää, kun ukkoa hoitolassa haukuskelin.

— Mitä Pietu sanoi? kysyy naurusuin mökin isäntä.

— Ei sitä kehtaa tällaisen viljan äärellä sanoa.

— On niin rumaa?

— On.

— Pietu se osaa sanoa pistävästi, että se tuikkaa kuin neulalla suoraan vereen asti.

— Nälkä ja vilu... ne, isäntä, opettavat teillekin kaikkea.

— Kaikkea muuta, mutta ei työntekoa, pistää isäntä.

— Minäkö en tee työtä? Hää! Monta heinäurakkaa niitin viime kesänäkin.

— No missä palkat?

— Joukon kanssa syötiin. Vasta atventilta menin hoitolaan.

— Missä siihen asti olit?

— Ikolan tuvan oviloukossa. Mutta kun siellä oli jo entisiä loisia ja minulta eväät loppuivat, niin maailmalle käskivät.

— Et sinä tee tarpeeksi työtä. Puisit ahosta. On sitä työtä yli joulunkin.

Pietu meni torttu kädessä isännän nenän eteen.

— En pui... en se soi puikaan. Kuusikymmentä penniä maksavat ahoksella. Koira sillä puikoon. Ja on sitten niin nokista. Minulla on huonot keuhkot.

— Ja laiskan suonet, nauraa isäntä.

— Nyt on joulu. Pitääkö isäntä tortuista? Et ole elämäsi päivinä syönyt näin rasvaista taikinaa. Mutta nyt saat Pietu Pippurilta, kun annat joulurauhan. Näethän, että evästä on... parempaa kuin sinulla.

Isäntä, jota kunnioitettiin huopamestarin nimellä eikä ollut niinkään vähävarainen, kieltäytyi tortusta.

— Syö itse saamasi! sanoi.

Pietun joukko söi ja ryyppäsi päälle kahvia, jota mökin emäntä keitti.

Siinä oviloukossa oli jo ennestään toinen loisperhe. Se äänetönnä murjotti ja kävi sen kovin kateeksi Pietun joukon herkutteleminen. Miehen nimi oli Henttu Vänskä ja hän oli kirkonkylän herrastalojen sekä kansakoulun puunpilkkoja talviseen aikaan. Tästä hän ylpeili herrastyönä muka. Noita suuria ja puista runsaita halkovajoja tuntui hän rakastavan persoonallisella rakkaudella. Talvi-iltoina tarinoi hän mökissä työstä tultuaan itselleen ja muille hauskuudeksi näistä halkovajoista. Taki tilaan hän kuvasi koulun halkovajan, joka oli kaikista suurin. Mutta eivät osattomiksi jääneet muutkaan. Nautinnolla hän kertoi, miten paljon milloinkin oli pilkotuita puita itsekussakin halkovajassa, miten suurissa ja kauneissa pinoissa ne siellä olivat, joita hän vain osasi latoa. Nuo vajat ja niiden halkopinot olivat jokaiselle mökin asukkaalle perin tutut, vaikka eivät olleet niissä koskaan käyneetkään. Sillä kyllä ne Henttu Vänskä oli heille kuvannut ja yhä uudelleen kuvaisi. Hän eli vain haloissa ja erittäinkin pienissä pilkotuissa valkotuohisissa koivuhaloissa.

Vänskällä oli vaimo ja kolme lasta. Talon omaa joukkoa oli kahdeksan henkeä. Kun nyt Pietun väki tuli lisäksi, oli heitä kaikkiaan tässä pienenpuoleisessa tuvassa seitsemäntoista ihmistä.

Eipä ihme että tuvassa jo kovasti tuoksui ihmishiki.

Kun Pietu oli syönyt, alkoi hän katsella uutta testamenttia. Korea kirja se oli ja se oli hänen kädessään hyvin outo, kuin kultakello kerjäläisen kourassa.

Eikä hän ymmärtänyt, mitä hän sillä oikein tekisi. Muut kai sitä semmoista lukivat, mutta hänestä tuntui niin hassunkuriselta ajatellakin itseään testamentti kourassa muka sitä lukemassa. Se aivan nauratti Pietua. Ja toisekseen hän oli kovin huono lukija. Aina lukusilla oli siitä lukemisesta ollut rovastin kanssa nätinää.

Tiina kyllä luki. Mutta olihan niitä muiden kirjoja Tiinalle luettavaksi. Tämä nyt oli heille liian ylellinen.

Pietu meni kirjoineen huopamestarin emännän pateille.

— Eikö emäntä tätä osta? Tämä joutaisi myödä, puheli Pietu.

— Sekö? Pietu sinä, varoitti Tiina.

— Ämmä, suu kiinni! ärjäisi Pietu ja nosti miehen tavalla housujaan.

Emäntä katseli kirjaa. Pietu sitä kehui ja kehui.

— Pidä tuossa suusi kiinni! Ymmärrän itsekin, tokaisi emäntä.

— Sen kyllä tiedän. Mutta kun se on noin kiiltävä ja korea, niin en malta olla ylistämättä.

Täällä kannessa on jotain kirjoitettuna. Pee sanoo pee... ii sanoo ii... pie... Lue sinä, Maikko!

Maikko, emännän kansakoulua käypä tyttö, luki vitkaan:

— Pietu Pippurille ja hänen perheellensä. "Katso minä seison ovella ja kolkutan".

Sen jäljessä oli vielä joitakin kirjaimia ja numeroita, joita tyttö ei ymmärtänyt. Ne ilmoittivat lähdettä tuolle raamatun lauseelle.

— ’sus siunaa! Ja semmoista kaunista sinä, Pietu, aiot myödä! valittaa taas Tiina.

Pietun veret jo nousivat. Mies vanhan ja väljän sortuukin alla kasvoi.

— Ei meillä ole varaa pitää herrastavaraa! äkäili Pietu.

Katsottiin tuota kirjoitusta. Se oli rovastin herramaista käsialaa.

— Antaako emäntä viisikymmentä penniä?

— En anna niin paljoa.

— No neljäkymmentä?

— Enkä niinkään. Kaksikymmentäviisi penniä.

— Suutarin markan.

— Enkä halua ostaa ensinkään, kun siinä on tuo kirjoitus. Siinä lukee sinulle eikä minulle.

— Kirjoitus hävitetään.

Pietu puukonkärjellä hankasi kirjoituksen näkymättömäksi.

Ja nyt tehtiin kauppa. Mutta Tiina itki.

Pietu tyytyväisenä pani pitkäkseen ja nukkui. Pian hän kuorsasi niin, että sieraimet järisivät.

Tieto tästä hirvittävästä paleltumistapauksesta kiersi pian kylästä kylään ja joutui sanomalehtiin. Niin tuli se kuvernöörinkin korviin.

Lukkari kunnallislautakunnan esimiehenä sai ankaran varoituksen. Paperi kädessä hyppäsi lukkari heti hoitolaan johtajan luo haukkumaan tätä.

Ja taas he antoivat toisilleen kauniita ja voimakkaita ripityksiä.

Pietua joukkoineen ahdistettiin takaisin hoitolaan. Mutta Pietu sanoi jyrkästi: "En mene!"

— Millä elät? kysyttiin.

— Sittenpähän nähdään, kun käräjiin päästään. Ei Juhmakka pääsekään noin vain. Nuorempana olin jo jukuripää, mutta nyt minulla on sarvet. Ja minä pusken.

Pietu nauroi viisaan naurua.

— Kyllä nyt pusket liian lujaa miestä. Menet suovatta saunaan. Eivät kestä voimasi, vakuuttaa mökin isäntä.

V LUKU.

Pietu on päässyt muutaman isännän reessä yli jään Juhmakan hoviin. Ja nyt hän seisoo alarakennuksessa hovin isännän kamarin oven pielessä.

On ensimänen arkipäivä joulun jälkeen. Pakkanenkin on jo taas kerrakseen tipo tiessään.

Hovin ruokakello soi jo aikaa sitten työhön käskien. Pietukin on saanut väen tuvassa päivällistä. Mutta kun hän on sanonut itsellään olevan asiaa isännälle, on häntä käsketty kamariin.

Täällä isäntä nukkuu päivällisunta nahkasohvalla. Lihava vatsa on kuin kohoava kumpu ja se nousee ja laskee, nousee ja laskee kovan kuorsaamisen mukaan.

— Tuossa vatsassa on tuhansia, miettii Pietu. Sitten hän tarkkaa, eikö isäntä heräisi. Mutta kun ei näytä heräävän, kehittelee Pietu edelleen ajatusjuoksuaan.

— Se käy jo kuudettakymmentä tämä isäntä. On se ainakin jo neljäkymmentä vuotta tuhat markkaa vuodessa syönyt. Saa siis panna tuohon vatsaan noin tuota viisikymmentä tuhatta... saakuri... ollapa se raha... kokonaisen hovin se on jo tämä voiruhtinas syönyt...mutta kyllä tässä kestää syömistä.

Pietu katsoo ympärilleen. Näkee paperoidut seinät, näkee maalatun katon ja siinä kaikenmoisia koristuksia: enkeleitä, Aatamin ja Eevan paratiisissa ja hirveän suuren käärmeen... mistä pirusta se noita ymmärtääkin maalauttaa... aa... se oli se kuleksiva juoppo sälli, joka nälin kuolioin matkaili... sehän se täällä oli työssä kuukausimäärin. Ja nämä ne ovat sen käsialaa...

Hovilainen röyhteli unissaan. Pietu säikähti, kokosi itsensä ja aikoi alkaa.

— Mutta sehän nukkuu vielä... on se uni makeata ja syvää tuollaisella vatsalla... ollapa tällainen hoikka ja laiha kuin minulla, niin ei se liioin röyhtäytäkään... Pietarista ovat kai nämä korkkimatotkin... miten paljon maksanevat... minä eläisin kyllä sillä pari vuotta... oh hoh!

Pietu rykäisi. Mutta Juhmakka syvemmin kuorsasi.

— On tässä kompeita... ja kun on paksut kultaperät tuossa vatsan päällä... lempo kun sillä on komeutta... aja minulta toinenkin käsi, kyllä jaksat maksaa.

Syntyi sellainen heleä-ääninen kalkutus ja soitto. Sitten käki kukkui. Ja Pietu lensi häpeästä punaiseksi.

Mutta se oli vain kello, joka löi.

— Pietarista se on tuokin kometiia. Maksaa sekin. Ja mitä se kellolla tekee, kun kuitenkin yöt päivät makaa niinkuin minäkin. En ole minä ensinkään kellon tarpeessa. Herään kun ei ole unta ja makailen siksi, kunnes sitä tulee. Niinhän se tuota tämäkin tekee. Mutta silti kellossa käki kukkuu ja panee sen kaiken maailman pimpelit pampelit... no on niillä rikkailla rojua... Kun uskaltaisi nykäistä. Siellä ulkona pian hämärtää.

Nyt kuului porstuasta kovaa ääntä ja raskaita askeleita. Suuri lihava hovin emäntä, jolla on rinnat kuin laajat vehnäispullat ja vatsa kuin ruoka-aitta, pyörähti kamariin ja ärjäisi Pietulle:

— No nyt on maailman kumma, kun sinunkinlaiset kamariloihin tunkevat. Paikalla ulos!

— Ka kun rengit tänne käskivät.

— Etkö tiedä, että tämä on Juhmakan hovi. Luulisipa sinun sen tuntevan, kun minäkin sinut tunnen. No nyt kumman teki... ethän ole vain mitään täältä ottanut. Kumaise taskusi!

— Ptyih! Minäkö... minäkö varas — onko täällä todistajia? huutaa Pietu.

Siitä melusta herää isäntä, hieroo silmiään, tunnustelee ja lopuksi puhuu:

— Ka mikä melu täällä on? Ja kuka se on tämä mies?

— Täi-Pietu!

— Täi-Pietu! Paikalla ulos... ulos... ulos! Ja lakaiskaa heti jäljet!

Isäntä lensi kuin ammuttuna sohvalta ja tyrkkäsi Pietua.

— Mitä se tänne tunkee! ähkyy hovilainen ja työntää Pietua.

Pietu menee.

— Kuuluu sinulle olevan asiaa. Tuolla väen puolella käskin piikain sitä syöttää. Ja syötyään oli tullut tänne, puhuu emäntä.

— Jopa nyt. Pitää viedä mies renkien tupaan, jos on asiaa. Käske sinne! Panen tupakan ja tulen sitten. Mutta lempoako hän minulla tekee? Tietäähän hän hyvin, että tästä talosta ei anneta kerjäläisille. Silloin kun annetaan, viedään suoraan hoitolaan. Eikö se hän ole hoitolassa? Niin niin... sehän kuuluu paleltuneen... mutta ei sen vuoksi viittä penniä.

Isäntä röyhtelee, venyttelee. Hakee sitten nurkasta tupakkapöydältä pitkän piipun, lataa sen täyteen ja istuu keinutuoliin polttamaan.

Siinä hänen jalkainsa juuressa on lattiaan ruuvattu rauta-arkku, joka on monilukollinen. Siinä se on Juhmakan "pankki", kuten rahvas sanoo. Ja se on isännästä hovin rakkain huonekalu, sellainen kappale, ettei moista koko pitäjässä, tuskin läheisessäkään. Se on puolillaan velkakirjoja ja rahaa ja paljon kalliimpi kuin miksi Pietu arvosteli hovilaisen vatsan.

Tupakkaa poltellessaan Juhmakka sitä katsoo ja ihailee sen suuria rautalukkoja.

Ja arkku on kylmän ja tyhmän näköinen, ruma kuin itse itaruuskin.

Mutta tämä se on juuri se alttari, jolla Juhmakka jumalilleen uhraa. Ei siihen pysty varkaan näpit eikä tulen väki, uskoo Juhmakka, kun sen rautaisena lattiaan ruuvautti.

Kun Juhmakka on kyllikseen poltellut, menee hän renkien tupaan. Siellä istuu jo Pietu häntä odottamassa.

Hovilaisen tullessa sisälle nousee Pietu seisomaan. Tuvassa ei ole ketään muuta.

— Istu, kehottaa hovilainen ja itse asettuu penkille pitkän pöydän ääreen.

— Rauhallista joulua. Ei isäntä ilkeä suuttua, vaikka minä kamariin työnnyin. Minähän olen tuommoinen tuhma raukka. Ja kun rengit neuvoivat, puhuu Pietu, hypistelee karvalakkiaan, joka on kuin rottien repimä, ja arastelee.

Sillä häntä kovasti pelottaa, miten alkaa. Hovilainen on julma. Ja tuolla seinällä hänen päänsä päällä on monta ruoskaa nauloissa riippumassa.

— Ovat koiransilmiä ne rengit. Vasta muistat, että kamariloihin ei saa meidän talossa tulla, sanoo isäntä ja tarjoaa siitä renkien pöydältä pennin sikarin Pietulle.

Pietu yhä enemmän aristuu. Hänen kätensä vavahtelee sikaria ottaessaan ja isännän raapaisemalla tulitikulla sytytellessään.

Isäntä jää siinä tummaan varjoon istumaan. Ja sieltä se Pietua mulkoilee kuin itse piru puolihämärästä. Hiustöyhdöt sen korvilla ovat kuin sarvet, suuri nenä uhkaa ja sen tohina pelottaa. Ja tuo kalju pää on Pietuun kääntynyt tähystävänä kuin kaukoputki.

— Missä kätesi loukkasit? kysyy Juhmakka nähdessään Pietun oikean käden kääreessä ja kaulassa kannettuna.

— Missäkö? Kyllä hovin herra sen tietää. Pietu ilostui, että asia alkoikin juuri näin.

— En minä ole mikään herra! ärjäisi Juhmakka.

— Huonompiakin herroiksi sanotaan, semmoisiakin, joilla housutkaan eivät ole omat.

— Paleltuiko kätesi? Sinähän kuulut joukkoinesi paleltuneen.

— Ei paleltunut. Poika jäätyi ruumiiksi ja ämmältä menivät varpaat.

Pietu syvästi huokasi sen päälle ja tavotteli itkua.

— Sillä lailla! Niin sitä pitää elää, että paleltuu ihmisten nenän eteen. Sietäisit saada vielä lisäksi raippoja. Rovasti teidät pelasti?

— Rovastiko? E-ei.

— Kas kuin valehtelet!

— No pelasti, myönnytteli Pietu, kun arveli asiansa paremmin luonnistavan menemällä myötävirtaa hovilaisen kanssa.

— Ymmärrätkö että hänettä et nyt tässä sikaria polttaisi?

— En polttaisi, naureli Pietu.

— Ja niin hän maksoi sinulle pahan hyvällä. Kuulut hoitolassa häntä haukkuneen päin taulua ja käräjiin uhanneen. Siihen juttelemiseen käräjissä sitä sinäkin raukka olet perso.

— Että mitenkä?

Pietu häkälteli. Nyt alkoivat asiat mennä vinoon.

— Olet tapellut hoitolan herran kanssa ja kun rovasti sinua nuhteli, lensit hänen silmilleen. Ettes häpeä, rutja!

— Kuka on kertonut?

— Rovastin oma väki. Täällä kävi nuori herra.