Part 5

Ja kun Pietu pääsi halkovajaan, oli siellä puuta kattoon asti. Sillä Pietu teki öiset retkensä vain rikkaihin taloihin. Oli valkotuohista kuivaa koivua, oli pieneksi pilkottua petäjäpuuta. Pietu nopli säkkinsä täyteen, mutta hiljaan, hiljaan. Takaisinpaluu yksikätisenä täysinäisen säkin kanssa oli hankalin ja siihen meni toisinaan kovin paljon aikaa. Mutta Pietu ei arkaillut. Hän sai rohkeutta siitä, että hänelle oli tehty vääryyttä, suurta, suurta vääryyttä, jonka rinnalla tämä hänen leikintekonsa lähimäistensä halkojen kanssa oli vain viatonta sukkeluutta, mikä ei tehnyt ketään köyhäksi, mutta pelasti hänet joukkoineen kuolemasta viluun.

Äänettömät nukkuvat talot olivat Pietusta hassunkurisen hauskaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän niiden öinen kuningas, joka milloin tahansa voisi ne tulena lähettää taivaalle lämpimiksi. Ja niiden mukana lehmät, lampaat, hevoset ja... ihmiset. Hänellä oli mahtava alue... koko laaja öinen kirkonkylä valtikkansa alla. Sanovat häntä pieneksi ja köyhäksi. Mutta silti hän on rikas ja mahtava. Sillä onhan hänellä ihmisen kaikkivoipa järkikulta, jonka avulla voi tehdä hirveitä.

Nyt äkkäsi Pietu olevansa tavattoman paljon ylempänä eläintä, jonka itsensä puolustamistaito on niin rajoitettu, puhumattakaan koston ymmärtämättömyydestä.

Ja Pietu jo kummasteli, miksi köyhät ja sorretut kärsivätkin niin paljon, kun heillä kuitenkin on ihmisen kultainen järki.

Se on hullu ihminen, joka sietää vilua, kun jalkain juurella on valmiita pilkotuita ja kuivia puita. Se oli jo Pietun aivoissa aivan samanlainen selviö kuin että tehdystä työstä on oikeus pyytää palkkaa.

Kun Pietu pääsi maantielle ja tunsi sen kovan pohjan jalkainsa alla, hän aina ilostui ja lämpeni. Sillä taas oli niin hyvin onnistanut. Hän kantoi selässään herkullista lämmintä, jonka syleilyssä taas nouseva päivä kuluisi kuin morsiamen sylissä.

Ja sitten perille päästyään hän ryhtyi lämmittämään. Koko säkillisen hän aina yössä poltti, ettei tikkuakaan jäänyt tunnustähdeksi aamuksi, millä puulla sauna oli lämmitetty.

Joukko nukkui riepujen ja olkien sisällä lattialla. Niin se oli määräkin. Pietu vain valvoi ja lämmitti, kohenti uunia ja lämmitti, nautti, paistoi itseään ja lämmitti.

Sauna oli puolillaan savua. Mutta lattialla saattoi hyvin loikoa, sillä savu ei ulottunut sinne asti.

Tuossa yöllä savun seassa häärätessään koko maailman nukkuessa sikeintä untaan, oli Pietu kuin lähettiläs pahojen henkien pimeiltä mailta. Yö oli hänen työaikansa ja sen hiljaisuudessa hänen ajatuksensa kasvoivat. Oliko hän rikollinen? Kaukana siitä. Juhmakka väärensi mittoja, osti ja möi voita ja oli rikas. Rovasti möi rahasta opetuksia hyvän ja pahan tiedon puusta ja oli siitä ylpeä ja ylennetty. Pastori saarnatuolissa vikisi ja siitä hassutuksesta sai tuhannet vuodessa. Kirkonkylän kauppias kirjoitti vääriä laskuja ja möi huonoja tavaroita korkeasta hinnasta. Ja oli sentään mahtimies, jolle Pietukin nosti lakkiaan. Hoitolan herra söi vaivaisten vehnäiset, mutta oli edelleen virassaan. Lukkari laittoi oman lapsensa hoitolaan kunnan elätettäväksi, mutta uhkasi häntä piestä, kun hän siitä huomautti, ja rovasti ehätti lukkarin avuksi. Niin eikö hän saisi lämmitellä täällä korpisaunassa yösydännä viimaisessa pakkasilmassa vaikkapa vain kenen puilla? Oo — jaa!

Ja Pietu lämmitteli, yhä lämmitteli. Kun tulivat puut hiilokselle ja uunissa oli sellainen korkea läjä hehkuvia pieniä palasia, joita Pietu puukepillä hämmenteli, niin lämpö löi hänelle vasten suuta kuumana polttavana kuin nuoren tytön suukkonen. Se oli vasta nautintoa, oi... oi...!

Kunpa aina olisi ollut näin runsaasti lämmintä, niin ei olisi Askokaan viluun kuollut eivätkä varpaat Tiinalta irtauneet.

Pietun täytyi riisua pakostakin alaruumiinsa paljaaksi ja kääntää se tulta kohti. Ruumis imi lämpöä, iho pehmeni, paisui, laajeni... veri kulki kuin riemuiten laihoissa suonissa.

Siinä Pietu makasi uunin suun edessä ja ähkyi mielihyvästä. Toisinaan unohti senkin, että taas sinä päivänä oli tuskin mitään syönyt.

Vaikka ei olekaan leipää, niin onpa lämpöä... aivan omasta takaa.

Muut nukkuivat, mutta Pietu valvoi, kunnes oli varma, ettei tulesta olisi vaaraa.

Ja siinä öisellä hiiloksella oli hän kuin yhteiskunnan valkoverinen mustalainen, joka ottaa tarpeensa sieltä, mistä helpoimmin saa.

Päivällä Pietu sitten nukkui. Muu joukko silloin valvoi ja haki jotain hampaansa koloon. Mutta Pietu etupäässä nukkui.

— Miksi öisin saunaa lämmität ja päivät nukut? kysyy huopamestari pistäen mustan likaisen päänsä saunan ovesta sisään.

— Täytyy öisin pitää lämmintä, jotta joukko ei palellu täällä viimoihin, vastaa Pietu ja kääntää kylkeä.

Ja Tynkkänen tyytyy siihen vastaukseen. Mutta omia puitaan hän pitää visusti silmällä ja panee niihin senkin seitsemät merkit.

Pietu ne kyllä äkkää ja nauraa niille partaansa.

Sillä hänellä on enemmän ja parempia puita kuin huopamestari raukalla.

VIII LUKU.

Vitkaan paranevat Tiinan jalat. Mutta rovastin lähettämä voide on silti erinomaista. Se vain sillä on vika, että kun Tiina sitä käsittelee, niin Pietua mielii ylönannattaa. Ja silloin ymmärtää, että voiteessa on jotain ihmiselle liian vastaista ököttiä. Koko saunan ympärys hajahtaa ja Tynkkäsen emäntä on jo pitänyt siitä puhetta miehensä kanssa. Mutta kun sauna on tuulien teiden yhtymässä ja hataranlainen, niin ei tämä outo tuoksu sentään pääse saunaan kotiutumaan. Se tulee ja menee niinkuin muutkin hyvät hajut tässä ahtaassa majassa, jonka perustus on kalliolle rakennettu.

Ei kukaan ole antanut mitään voidetta Pietun kädelle. Eikä siitä kukaan ole huolehtinut. Ei liioin itse Pietukaan. Sitä vain kääreessä kantaa sääliä herättääkseen ja näyttääkseen todistuskappaleena Juhmakan kurjuudesta. Pietussa on jo ennestään niin monta koloa ja arpea, niin monta raihnauden merkkiä, että on kuin luonnostaan tuo välinpitämättömyys.

Luonnon lahjoittamat nesteet silti vielä Pietunkin ruumiissa elämästä kihoilevat. Ja kun käsi jää aivan hoidotta, huononee se päivä päivältä. Se rustottuu, käy kankeaksi ja toisinaan kolottaa, että Pietu hammasta puree. Joka ilta maata pannessaan hän sitä tarkastaa, mutta eihän se pelkästä katselemisesta parane. Kuta useampi viikko kuluu, jää sen katseleminenkin. Sillä Pietu uhallakaan ei tahdo kättään parantaa. Sen suuremman eläkkeen hän saa käräjissä, kuta kollompi on käsi. Vasta käräjien jälkeen hän alkaisi sitä laastaroida. Nyt olisi tyhmyyttä ruveta puoskaroimaan Juhmakan piiloja. Sanoisi korkea oikeus käräjissä, että eihän tuossa ole niin mitään ja vetäisi viivan koko jutun selkään.

Mutta eipäs nyt vedä! Ja Pietu toisinaan on hyvilläänkin, että käsi käy vain huonommaksi. Heltiävät ne vielä Juhmakan kukkaron nauhat ja sieltä leveämahaisesta säämiskäpörssistä putoilee hänen kouraansa noin tuota hopeaa ja paperirahaa...sitä rojakkaa, jolla ostetaan maat ja taivaat...oh... hoh...!

Mitä hän tällä rahanpaljoudella tekee? No itselleen hän laittaa sarkapuvun, uudet kaksipohjaiset lapikkaat punaisilla varrensuilla, ostaa hopeakuorisen ankkurikellon, pari litraa viinaa, sikareja, lapsille pompomia, jauhoja, perunoita, kalaa, voita...

Vatsassaan tunsi nyt Pietu hirvittävää tyhjyyttä. Milloin se olikaan, kun hän viimeksi söi? Ei tämä komento kelpaa. Ruokaa pitää saada.

Tammikuun kelmeä aurinko laittoi vinot säteensä saunan kovin tuhruisesta ikkunalasista Pietullekin terveisiksi. Ne valaisivat tätä iankaikkista puolihämärää ja vuodattivat Pietun sieluun hyvän annoksen repäisevää rohkeutta.

— Joko, Tiina, jaksaisit leipoa?

— Mitä sinä leivottaisit? kysyy Tiina nauraen.

— Vaikka vehnäistä.

— Ai — ai!

— Sinullekin ostamme suuren huivin ja villahameen ja narskuvat anturakengät, kun saamme Juhmakan maksamaan.

— Niinkö? Tiina ilostuu.

— Ja yhtenään kahvia ja sokuria niinkun herroissa, jatkaa Pietu.

— Panemmehan sikuria sekaan?

— No jos pantaisiin.

— Mutta et tiedä, mitä me kaikkein ensimäiseksi ostamme, haastaa Tiina ja kääntyy Pietua kohti.

— Noo?

— Itsekullekin paidat. Ne ovat ruumiin ensimäinen vaate. Mutta ilman niitä olemme tähän asti saaneet olla. Hoitolassa rovasti lähtiessä antoi minulle kaksi markkaa, että laittaisin sinulle paidan. Mutta vielä se on laittamatta. Sillä rahalla manuutit käräjiin Juhmakan ja sitten lopulla ostettiin silliä ja leipää.

— Niin... silliin ja leipään piti panna loppu, vaikka minua niin kutkutti manuuttaa lukkarikin ja hoitolan herrakin, puhui Pietu vähän kuin sureskellen.

— Eihän asia vanhene, vaikka laitat ne syyskäräjiin. Johan siihen mennessä ehdit saada Juhmakalta.

— Ehdin kuin ehdinkin. Ja silloin viedään pikku herrat vastaamaan Pietun rääkkäämisestä.

Pietu sylkäisi suuren tähden saunan lattialle asian vahvistamiseksi.

— Minulle äijä ostaa kelkan, sanoo Pentti ja käy lähemmäksi isäänsä.

— Ja minulle sukset, ehättää siihen samaan Tahvo.

— Niin oikein. Kyhnyttäkääpä, pojat, vähän selästä. Puree niin pirusti, kehottaa Pietu.

Pojat alkavat käsillään kopeloida isänsä selkää, hankaavat ja hankaavat. Pietu nauttii ja kiroilee syöpäläisiään.

Tiina nauraa, kun pojat henkensä takaa mankeloivat isänsä selkää ja hartioita. Mutta Pietu vain nauttii.

— No on sitä köyhälläkin lystiä. Saivat ne nyt taas koko löylyn, sanoo Pietu lopuksi, kun pojat lopettavat.

Tämä silloin tällöin kyhnyttäminen ja raapiminen on poikain erikoistyö, johon he ilolla antauvat. Sillä silloin he tietävät saavansa joitakin antaa selkään, hekin.

— Niin tuota... joko jaksaisit leipoa? kysyy uudelleen Pietu Tiinalta nousten istumaan.

— Mitäpä minä leipoisin ja missä?

— Antaa se emäntä tuvan uunissa paistaa.

— Voipa antaa. Mutta mitä leivon?

— Leivot vehnäistä.

— Nyt sinä hourit selvällä päivällä.

— Enkä houri.

— Mistä lemmosta minä saan vehnäjauhoja... en paremmin sano.

— Minä käyn kauppiaassa ostamassa.

— Ostamassa! Sinä! Millä ostat?

— Tietystikin rahalla.

— Aiot saada velaksi Juhmakan tiliin.

— En niinkään.

— Ostan puhtaalla.

— Jota saat?

— Pastorilta.

— Pastorilta... oikein... hän on kiltti herra... auttaa meitäkin.

— Ei koskaan tyhjänä ole ovelta palauttanut, kuten rovasti ja moni muu. Niillä toisilla on aina suussa se siunattu hoitola. Mutta siitä ei pastori puhu halaistua sanaa. Hän ymmärtää, että se on köyhän helvetti.

— Menetkö pastorilta pyytämään? Mutta ei hänkään anna rahaa vehnäjauhoihin. Voittehan rukiistakin syödä, sanoo, ja ehkä panette vähän eläinten jauhoja sekaan, sanoo.

— Eihän me nyt itse syödäkään vehnäistä, ei toki. Sinä vain leivot ja minä vain myöskentelen niitä. Sitten näillä rahoilla ostamme huonompaa ruokaa.

— Oisiko koittaa... Kyllä minä jo pystyn leipomaan. Mutta mistä maidot, mistä munat ja muut höysteet, hää?

— Ei muuta tarvita kuin vettä, vehnäjauhoja ja lämmintä. Näiden yhtymästä syntyy leipä, mikä talonpojalle kelpaa. Eivät ne herraskaiset meiltä ostakaan.

— Osaisin minä leipoa semmoistakin kaakkua.

— Niin. Osaat... osaat. Mutta sitten leivomme omiksi tarpeiksemme niitä, kun saamme Juhmakalta rahat.

— Antaahan ämmä mullekin vehnäistä? kysyy Pentti.

— Oosta hiljaa, kakara!

— Minäpä syön ne äijän kainalosta. Et niitä yhdellä kädelläsi varjele, puhuu Tahvo.

— Syöt minkä syöt.

Sitten joukolla naurettiin. Ja niin saatiin hauskaa, että saunan seinät kaikuivat.

Pietu nousi ylös, venytteli, haukotteli, ojenteli käsiään senkin seitsemään suuntaan ja haukotteli. Istui sitten kynsimään itseään ja taas haukotteli.

Sitten hän lähti kekkelehtämään pastoriin.

Kun hän astui ulos saunan ovesta, huikaisi päivä hänen silmiään ja hän astui tuokion kuin sokea eteensä näkemättä.

— On se suuri onni, että on terveet silmät, puhui Pietu itsekseen, kun taas kirkkaasti näki eteensä.

IX LUKU.

Pikku pappilassa istui pastori aina yksinään kuin hiiri rautalankaisessa satimessaan. Hän kuljeskeli ikävissään välipalaksi ikkunasta ikkunaan, kurkisteli ulos eikä nähnyt muuta kuin tuon ainaisen kansakoulun, jonka sisässä tiesi istuvan sen typerän opettajan vielä typerämmän rouvansa kanssa haukuskelemassa pitäjäläisten typeryyttä. Ja häntä hammastelemassa ja hänen jokaista askeltaan vaanimassa ja hänestä kylälle juoruja laittamassa.

— Oo— meitä ihmisiä... jumalan kuvia, joiden silmillä perkele kiikaroi, huokaa lopuksi pastori yksinäisyyttään.

Nyt hän menee kaapilleen ja ottaa sieltä pikarillisen sitä katkeraa juomaa, jonka hän helvettiin kiroaa.

— Kunhan ne taas näkisivät, niin huutaisivat suu auki: on taas pastori... hyi sitä lähimäisensä parjaamista!

Tämä opettaja se on hänen paha omatuntonsa, jonka kanssa hänen pitää asua saman aidan sisässä.

Saman katon alla ei hänellä ole muita kumppaneita kuin vanha emännöitsijä, joka rähisee ja riitelee ja jättää huoneetkin siivoamatta, kun vain haistaa, että pastori on seurustellut konjakin kanssa. Häntäkin pitää pastorin pelätä ja vapista... sillä se on kissa, joka sylkee, kun niikseen tulee. Ennenkuin hän rohkenee mennä kaapilleenkaan, täytyy hänen tarkkaan kuulostaa, missä päin emännöitsijän askeleet kulkevat.

Näissä huoneissa on tyhjyyden valtakunta. Ei ääntä, ei liikettä, puhumattakaan lapsen helakasta naurusta tai rouvan kirkkaasta laulusta ompelunsa ääressä.

Sitä tavaraa ei pastorilla ole koskaan ollut, ei muuta kuin povi täynnä tyhjyyttä ja kaihoa, aivot tyytymättömyyttä ja suonet konjakin katkua... toisinaan.

Mitä on elämä? Ja mitä on kuolema? Sitä filosofeeraa pastori ja ryypiskelee. Elämä on muotojen vaihtumista... kuolema niiden särkymistä... Hän on vain särkyvä eikä koskaan luova... ei koskaan... ei koskaan.

Ja kuitenkin hän pelkää sydämensä pohjasta virkansa menettämistä, tämän viran, jonka hän tuntee itselleen olevan liian korkean.

Tuossa on isän perintöä kirjoituspöytä, missä on kulunut viheriä verka. Sen ääressä hän ei jaksa ajatella, sillä silloin nousee hänen silmiinsä isä keppi kourassa ja julman uhkaavana niinkuin ennen ylioppilasaikana, kun tiesi hänen ryypiskelleen. Tässä on vanha täytetty sohva, jonka päälliskangas on rikki ja tyynyn koreaksi ommeltu päällinen hien tahrima. Sillä sohvalla on äiti hänen tähtensä monet itkut itkenyt, monet surut sulattanut, kunnes lopulta murheesta taittui.

— Oo... mitä on elää? Sitäkö että edelleen syntiä tekisi?

Tässä on pieni piironki. Sen yksi laatikko on täynnä sisaren haukkumakirjeitä, sisaren, joka on kaupungissa ylpeä tohtorin rouva.

Tuolla kirjahyllyn takana on pieni lukollinen laatikko. Siinä on revolveri, jonka hänen veljensä kruununvouti lähetti hänelle pari vuotta takaperin joululahjaksi pyynnöllä, että hän ymmärtäisi sen arvon ja lakkaisi olemasta sukulaistensa mätämuna.

— Voi...voi...

Jos hän otti askeleen minne tahansa tässä autiossa... hirvittävän yksinäisessä asunnossaan, niin aina ikävät muistot nousivat joka loukosta kuin sadat mustat kädet häntä kuristamaan.

Entä tuolla ulkona? Siellä oli ilma täynnä hänen häpäisemistään, siellä nauru saatanallisena räjähteli ihmisten suusta häntä pilkatakseen, siellä sanat pirullisina sinkoilivat, siellä valkoiset hampaat kääntyivät häntä kohti irvistääkseen hänelle.

— Voi... voi...

Pastori ei kestänyt enää. Hän menee taas kaapilleen hyvin hiljaan ja kaataa suuhunsa pikarillisen sitä katkeraa juomaa, johon on pantu muutamia hiukeita helvetin tulikiveä.

Siinä samassa hän näkee Pietun tulevan. Pastori melkein ilostuu. Sillä tämä mies on yhtä merkitty, yhtä syljetty kuin hänkin.

Hän tuntee kuin osanottavaisuutta Pietuun. Ja jos Pietussa ei olisi niin läjittäin noita inhottavia syöpäläisiä, niin ottaisi hän hänet käsikoukkuun, istuttaisi pöytään, kantaisi konjakkipullon siihen ja joisi vaikka emännöitsijän silmäin alla yhteiskunnan kurjien maljan.

Mutta nyt. Ei sovi sekään. Jo kylliksi nauravat silläkin, että Pietu hänen luonaan käy.

Kas vain! Eikös kurkisteta nytkin opettajan ikkunaverhon takaa Pietua. Ja tietysti nauretaan hänelle ja Pietulle. Aamulla kuuluu opettajan rouva tiedustaneen pastorin vointia. Ja sitten hymyilleen.

— Niin... niin... sekin sivistys on hienoa, sillä tämä rouva uskoo olevansa hienouden huippu.

Mutta samassa kopistelee jo Pietu sisälle. Hän tulee herraspuolelta, sillä kyökissä on ovi aina häneltä suljettu.

Pastori kokee laitella itseään ryhdikkäämmäksi, sukii tukkaansa ja nostaa takkinsa kaulusta.

Kun Pietu astuu sisälle, kumartaa hän hyvin syvään ja niistää sitten nenänsä housuihinsa.

— Noo... mitäs Pietulle kuuluu? kysyy pastori aluksi hiukan arkana.

— Eipä erityistä.

Pietu haistaa huoneen ilmaa, kääntyy poispäin ja naurahtaa.

— Tulinpa otolliseen aikaan, nyt on pastori antavalla luonnolla, miettii Pietu.

— Joko Pietun käsi paranee?

— Paranee se sen tuota.

— Ja aikomus on jutella Juhmakan kanssa?

— Se on varma kuin tämä päivä.

Pietu laittaupi käskemättä tuolin syrjälle istumaan ja pudottaa lakkinsa jalkoihinsa.

— Miten se pastori nyt jaksaa? kysyy Pietu ja haistaa uudelleen huoneen ilmaa, mutta salaa pastorilta.

— Mikä se on minulla jaksamisessa! Syön ja makaan.

— Ja juon... lisää Pietu ajatuksissaan.

— Eihän sitä herroilla ole vaivaa, lisää pastori.

— Muun kuin oman itsensä kanssa... miettii Pietu.

— Minä puhuin jo Juhmakalle Pietusta, ehättää pastori.

— Mitäs tuo sanoi?

— Ei lupaa maksaa.

— Ei tietysti.

— Mutta älä heitä! Joka särkee, se maksaa, on vanha laki.

— Pakostakinhan minun on kiinni pitäminen hovilaisesta. Nähkääs, hyvä pastori, minulla on suuri joukko, en pysty työhön nähkääs, kuolen nälkään minä ja joukkoni... jollen Juhmakalta saa eläkettä.

Pastorin silmien edessä on kuin veripunaista savua, joka löi häntä vasten suuta. Hän näkee Pietun kuin etempää... kuulee hänen äänensä kuin verhon takaa. Aivoissa polttaa helvetin tulikivi veriä. Siitä se nousi tämä savu.

— Pidä vain kiinni ja pidä lujasti! Mutta elä sano, että minä olen käskenyt. Sitten ne hyppäävät minun niskaani.

— Ja vievät viran, jatkoi Pietu ajatusjuoksua itsekseen.

— Elä sano... kuulethan?

— En toki. Kyllä mä tunnen, mitä ne pastorista puhuvat.

— Mitä ne puhuvat? uteli pastori kohta kiivaana.

— Sanovat, että pastori... mutta mitäpä minä niistä haastan... on kai pastori itsekin kuullut.

— On... on.

— Mahtuu maailmaan ääntä. Mutta niin auttavaista, niin kristillismielistä pappia kuin pastori ei meillä koskaan ole ollut. Tulet nälissäsi pastorin luo... tuossa on leipää... he... sanoo... tulet pyytämään rahaa lainaksi... paljonko tarvitseisit... kysyy. Semmoinen sitä pitää papin olla. Kantaa aina Kristusta käsissään. Mutta tämä rovasti...

— Pietu ei viitsi parjata.

— Viimeisellä tuomiolla minä oikein sormellani osoitan sille ylituomarille pastoria ja sanon: tuossa on mies, joka puki alastoman, joka syötti nälkäisen, joka juotti...

— Ja joi itsekin... sanotko senkin?

— Voinee sen tietää minun sanomattanikin.

— Olet tietysti taas anomassa? Mitä tahdot? Mennään suoraan asiaan.

Pastorista tuntui kuin hänellä jalat kohoaisivat maasta ja sohva, jolla hän istui, lentäisi ilmaan. Sillä monesko ryyppy se lienee jo ollut...?

— Niin se puhuu vain meidän pastori. Oi, herra pastori, säälikää Pietu raukkaa, jota koko maailma jaloillaan polkee, jolla ei ole missään turvaa, jota haukutaan ja hakataan... En ole kahteen vuorokauteen syönyt.

Pastorilla nousivat kyyneleet silmiin. Mutta Pietu lisäili ilmaa palkeihin.

— Nyt olen karkotettu saunaan asumaankin... siellä on viiltävän kylmä... hampaat aina suussa lotisevat...

Pietu jo itki.

— Kenen saunassa värjötät?

— Tynkkäsen.

— Vai karkottivat tuvasta pois?

— Karkottivat.

He molemmat itkivät. Pastori viinan kyyneleitä, mutta Pietu viisaan kyyneleitä.

— Kyllä se maailma sinua hylkii, Pietu raukka.

— Hylkii... hylkii.

— Mitä aioit minulta pyytää?

— Lainaksi 10 markkaa. Tiina leipoo vehnäistä, minä myön ja siten elämme, kunnes Juhmakalta saamme. Niinhän pastorikin luulee, että saan eläkkeen.

— Ajat asiasi taitavasti, niin saat. Mutta tuo laina... no niin... ei saa tappaa ihmisiä nälkään. Tässä on raha. Osta vehnäistä, syö ja anna... anna akallesikin. Menet nyt!

Pietu lähti. Mutta pastori avasi liivinsä, sillä hän oli tukehtua. Rasva siellä rinnassa painoi taas niin hirvittävästi sydäntä.

— Milloin tulee loppu tästäkin vaivasta? huokaa hän ja painautuu pitkäkseen.

Yksi hänen katkerimpia vanhanpojan päiviänsä on taas päälle painamassa.

Mutta sen paraimmillaan pastoria kiusatessa Pietu vetää kelkalla nisujauhosäkkiä Tynkkäsen saunaan ja on koko maailmalle näyttänyt, mikä riivatun tarmo hänessä sittenkin on.

X LUKU.

Tiina on leiponut Pietun tuoman vehnäjauhosäkin ja nyt on asianomainen niitä kauppaamassa. Pietu uskotteli, että talonpojan suussa veteenkin leivottu vehnäinen maistaa. Ja niinhän sen luulisi, sillä tuossa suussa pitäisi vielä olla petunkin makua, joka oli Ylä-Karjalan entisten eläjäin jokapäiväinen höyste. Mutta uusi aika on tuonut uuden maun. Kanavat ja höyrylaivat, rautatiet ja meijerit ovat tännekin takalistoille kuljettaneet mukanaan länsieuroppalaista hienostusta. Vehnäisen pitää olla maitoon leivottu, se on ajan vaatimus sielläkin. Ja sitten toisakseen: kuka nyt Lois-Pietulta vehnäistä ostaisi!

Huonosti kävi Pietun saksana olo. Missä oli nurkkatanssit, siellä vähän ostettiin. Mutta ei muuten. Naurettiin vain vasten silmiä ja viskottiin kompasanoja, hyvinkin karvaita.

Mutta lopulta löysi Pietu ostajansa eli paremmin sanoen vaihtajansa. Ja tämä kiitettävä kauppatuttavapiiri oli kirkonkylän kansakoululapset.

Sopi sitä katsoa, kun Pietu niiden kanssa kauppaa kävi. Hänen selkänsä takana oli laaja lauma huutamassa hänen lisänimeään ja näykkimässä sortuukin helmasta. Mutta nenän edessä vaihdettiin, huikattiin, nakattiin eli miksi sitä nyt sanoisi. Siinä kävi suuri tora, rähinä, huudonväki. Mutta Pietu ylinnä ärjyi: "sen tuhannen vekarat!"

Hän antoi aivan vähän vehnäistä ja sai siitä aina mahtavan ruisleivän, lasten eväsleivän. Ja hymyili voitolleen.

Mutta kun opettaja huomasi kaupan, täytyi Pietun ottaa jalat alleen. Se mies riivattu tuli tukka pystössä, karttakeppi kourassa, käsi nyrkissä Pietua kohti.

Pastori nauroi ikkunassaan. Koko ympäristö nauroi. Sillä opettajan tulosta yltyvinä hyppäsivät pojat kiinni Pietun vehnäiskoriin. Pietu kiihtyi kiroilemaan, lyömään, viuhtomaan. Oli siinä melua. Mutta kun Pietu lopulta puhalsi juoksuun, tippuivat pojat tien oheen.

Tästä puoleen piti tätä vaihtokauppaa käydä salaa opettajalta jossain syrjäisessä rakennuksen nurkassa tai tarvehuoneessa. Saadakseen paremmin kaupan käymään lauloikin Pietu heille kovin ruokottomia lauluja. Vehnäisensä sai Pietu vain lopultakin vaihdetuiksi. Hänellä oli säkillinen ruisleipiä ja silliä ja rahaakin.

Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista vehnäsäkkiä? Sitä miettii Pietu muutamana yönä saunassa hiiloksensa ääressä. Kättä pakottaa hirveästi eikä se anna enää untakaan. Mutta Pietu ei uhallakaan sitä hoida. Enemmän hän käräjissä saapi, kuta huonompi on käsi. Nyt on loppuiän eläke kysymyksessä ja pitää kärsiä. Ei hän enää sitä siteestäkään auo.

Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista säkkiä? Sitä Pietu miettii ja miettii. Sillä se ei suinkaan ole hänelle pieni liikeyritys. Ensiksikin, antaisiko pastori enää rahaa, toisiksi, saisiko niitä leivoksia pois käsistään ja kolmanneksi, oliko tämä vaihtokauppa noiden koulukkaiden kanssa oikein — rehellistä.

Viimeistä puolta kehitteli Pietu ensiksi. Mutta hänen ei tarvinnut kuin silmätä loukattua kättään, kun tämä käsi huusi hänelle: kuka on ollut rehellinen sinua kohtaan?

Sitä kättä kolotti, sitä pakotti, kivisti. Se oli koonnut itseensä kipujen yhtenäisen jomotuksen. Jos hän sitä liikutti, niin kävi kipeästi, antoi hän sen olla yhdessä kohden, lakkaamatta jäyti.

Pietu lyödä matkasi hiiliä kohennuskepillään, niin että kipunat joka haaralle karkasivat, ja hän karjaisi:

— Aa... Juhmakka! Olisitpa tuossa, niin mä sinut pehmittäisin ja löisin siihen suureen tohisevaan kärsään, että paukahtaisi... noin... noin...!