Part 10

Kolme kertaa olivat Nehen housunlahkeet jo heilimöineet ja kolmasti oli Saara niitä lyhentänyt, niin että ne lopulta ulottuivat vain hiukan alapuolelle polvien, antaen laihtuneelle omistajalleen urheilijaa muistuttavan ulkonäön. Lukuisa lapsilauma oli kokonsa mukaan ryhmitettävä pieniin joukkoihin, joille kullekin äiti ompeli vanhoista vaatteistaan yhteisen vieraspuvun lasten vuoroon käytettäväksi, milloin oli mentävä kylään asialle. Jo aikoja sitten oli ollut pakko kieltäytyä pienistä nautinnoista: kahvista, tupakasta, vähitellen myös voista ja muistakin särvinaineista.

Toivossa oli kuitenkin elettävä. Oltiinhan korkeilla tahoilla hiljaisessa puuhassa opettajainkin hyväksi. Mutta kun Nehe lapsikatraaseensa ja oleviin oloihin vedoten pyysi pientä palkanlisäystä oman pitäjän kuntakokoukselta, hengähti sieltä vastaan jäinen tuulahdus. Köyhät suunsoittajat tosin anomusta puolsivat, mutta ne, jotka asian äänillään ratkaisivat ja joiden kukkaroa se lähinnä tulisi koskemaan, asettuivat jyrkästi vastustavalle kannalle. Ehdottipa rikas Remulainen, jonka hengen Nehe aikoinaan oli pelastanut kuolemasta ja todennäköisesti vielä pahemmastakin, alennettavaksi opettajan entistäkin kunnanpalkkaa. Pilkaten hän kehoitti kokouksessa saapuvilla olevaa opettajaa kääntymään köyhäinhoito-viranomaisten puoleen, jos luuli vaivaisapua tarvitsevansa, tai tarttumaan mieluummin kirveeseen ja kuokkaan.

Kuta pimeämmäksi Nehen tulevaisuuden taivas synkkeni sitä kiinteämmin hän koetti rukouksessa turvautua Jumalan apuun. Mutta kun hänen pyyntönsä silläkin taholla tuntui kaikuvan kuuroille korville ja kun lisäksi hänen viimeaikainen, haaveellinen uskonsa ennustusten täyttymisestä näytti kärsineen täydellisen haaksirikon, alkoi tämä viimeinenkin tuki luisua hänen jalkainsa alta, ja hän suistui henkisestikin sielullisten ristiriitojen myrskyiseen mereen.

Kuin aamun sarastuksena alkoi Nehen yön ympäröimään sieluun vihdoin kajastaa ruusunvärinen vaate. Ehkä hänen paikkansa onkin punalippujen luona. Ehkä tie tuhatvuotiseen valtakuntaan kulkeekin niiden johdolla.

Vielä joku aika sitten olisi hänestä moinen ajatus ollut kuolemansynti. Mutta nyt Nehe ei pitänyt itseänsä enää liian hyvänä lähtemään eräänä iltana työväentalolle. Varovaisuuden vuoksi hän jätti kuitenkin takaportin auki: Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on. Kokouksessa hänet otettiin vastaan hiukan sekavin tuntein. Punaisimmat heittivät häneen epäluuloisia silmäyksiä, sillä he arvelivat opettajan tulleen vakoilutarkoituksessa. Entiset uskonveljet ja -sisaret nyökäyttelivät tuttavallisesti hymyillen paitansa: Terve tuloa, terve tuloa. Parempihan toki myöhään kuin ei milloinkaan.

Tämä käynti sosialistien kokouksessa ei jäänyt Nehen viimeiseksi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt saada lujaa otetta silläkään taholla, kun punainen lippu yhtäkkiä tempaistiin alas, "talon" ovet lukittiin, ikkunain eteen naulattiin laudat, ja sen omistajat uskalsivat puida nyrkkejään vain salaisissa kokouksissaan korpien kätköissä.

Tulipunainen hevonen oli alkanut etelämpänä polkea isänmaan kamaraa.

Seuraavana keväänä alkoi Lohilahden saloilta kuulua ryske kuin talvisesta tukkimetsästä. Kaadettiin petäjiä ja kiskottiin leiväksiksi niiden keltaisia kuoria, vanhusten uudistaessa näin nuoruutensa muistoja.

"Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin", hoki Riihelän vanha vaari jokaiselle, ken häntä jaksoi kuunnella, ikäänkuin tärkeintä tässä kaikessa olisi ollut se, että hänen ennustuksensa toteutui.

Tällöin oli Nehe tullut elämänsä rautaisten portaitten sille kohdalle, jossa ne kääntyivät ylös pystysuoraan. Leipä oli lopussa, uuden ostamiseen ei ollut varaa eikä lainaa mistään saatavissa. Kaiken lisäksi alkoi Liisi tyttönen sairastella. Isällä ei ollut muuta keinoa kuin lähteä isänniltä kerjäämään muutamia petäjiä perheensä hengen pitimiksi. Mutta kun eri puolueiden kesken sattui juuri nyt olemaan hyvin kärjistynyt ajankohta ja kun isäntien tiedoksi oli tullut Nehen käynnit sosialistien kokouksissa, eivät he jaksaneet kuunnella sydämensä ääntä, vaan ivahymy huulilla kehoittivat opettajaa kääntymään avunpyyntöineen hänen omien aateveljiensä puoleen.

Nehe tuli iltakorvalla kotiin tyhjin toimin. Masentuneena hän istui keinutuoliin ja muisteli kuin kaukaista, ihanaa unta niitä aikoja, jolloin hänen aitassaan kerrankin oli ollut yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan isoa limppua ja kaksi säkkiä villoja tupaten täynnä. Hänen ajatuksensa kiiti nopeasti kuluneen elämän taipaleita, pysähtyen väliin hetkiseksi muistelemaan harvoja merkkitapahtumia, jotka päätään pitempinä kohoutuivat yli pienten muistojen. Ajatuksen tullessa Nehen elämän valtaisimman kukkulan laelle, jonne hänen koko julkinen toimintansa oli ikäänkuin yhteen koottuna kaikkien nähtäväksi, hän otti pöytälaatikostaan Suomen Talousseuran antaman hopeamitalin. Itse emäseurakunnan rovasti oli sen kiinnittänyt hänen rintaansa kirkossa jumalanpalveluksen päätyttyä, seurakuntalaisten kunnioittavasti seuratessa juhlallista toimitusta. Mieltä ylentävässä puheessaan oli rovasti ylistänyt hänen sekä maallisen että hengellisen toimintansa ansioita, joiden julkiseksi tunnustukseksi tämä kunniamerkki on annettu. Nehe oli säilyttänyt mitalia kalleimpana aarteenaan, mutta kun hän nyt luki siihen kaiverretut sanat: "Hyödyllisestä toiminnasta", olivat ne hänestä verisintä pilkkaa. Myrtyneen mielen kiihoittamana hän aikoi murskata rahan, mutta sai kuitenkin hillityksi itsensä ja ikäänkuin katkeran ivan osoitukseksi kiinnitti sen kuluneen takkinsa rintapieleen. Pää miettivästi kumarassa hän sitten käveli edestakaisin kamarinsa lattiaa ja kutsui vihdoin vaimonsa puheilleen.

"No, sinähän olet kuin juhlaan lähdössä", sanoi Saara, huomatessaan kunniamerkin miehensä rinnassa.

"Juhlaanpa kyllä", vastasi Nehe ja esitti vaimolleen kuiskaten aikomuksiansa. Saara kauhistui.

"Ettäkö menisit varastamaan... kaatamaan omin lupisi puita vieraan metsästä?"

"Minulla ei ole milloinkaan ennen ollut näin vaikeaa tehtävää. Mutta eihän ole muuta keinoa — ei hätä lakia lue", puolustihe Nehe.

"Ei hätä, mutta entäpä niiden puiden omistaja?"

"Kahdesta pahasta on valittava pienempi paha. Ellen minä nyt tätä vaikeaa askelta ota, niin meille lukee kohta kuolema lakia. Tahdoin ilmoittaa tämän aikeeni sinulle ennakolta sen vuoksi, että koettaisit — hm... yksi rikos johtaa toiseen — koettaisit keksiä jonkin valheen, että lapset eivät saisi tietää tätä hirveää totuutta ja alkaisi pitää isäänsä — varkaana."

Saara kävi syleillen miehensä kaulaan, ja he itkivät molemmat.

"Voi, Nehe, Nehe..."

Lasten nukkuessa Nehe otti kirveen ja tyhjän säkin kainaloonsa ja lähti kevätyön hämärässä menemään järven rantapolkua metsään päin. Kuljettuaan niin kauaksi, että hakkuun ääni ei sieltä voisi kuulua kylään asti, hän valikoi tarkoitukseen sopivan petäjän ja iski kirveensä sen kylkeen. Mutta samassa kiljahti hiljainen sydänmaa niin ilkeästi, että hän säikähtäneenä keskeytti työnsä. Voittaakseen epäröimisensä hän puraisi hampaansa yhteen ja erämaan ärjyessä ja takin rintapieleen unohtuneen kunniamerkin "hyödyllisestä toiminnasta" välkähdellessä antoi kirveen iskujen sadella nopeasti puuhun, kunnes se parahtaen ja ryskyen kaatui maahan. Yläosastaan valkoiseksi kuoritun petäjän jäädessä sydänmaahan makaamaan kuin alastomaksi riisuttu ruumis lähti Nehe aamupuolella yötä kotiinsa, pettusäkki selässä.

"Maistappas nyt, Liisi lapseni, lämpimäistä", sanoi Saara hellästi antaessaan sairaan lapsensa käteen pettuleipäpalasen, jolle voita oli liiennyt vain näkeeksi.

Tyttö haukkasi pienen suupalan, mutta pudotti sen pian suustansa salaa käteensä, ettei äiti huomaisi. Ojensi sitten voileivän takaisin ja sanoi:

"Kiitos, äiti, ei minulla ole nälkä."

Äiti ajatteli, että hylkäämisen syynä saattoi kyllä olla puuttuva nälkä, mutta voi olla sekin, että Liisi hienotunteisena ei tahtonut moittia leipää huonoksi, vaan pisti mieluummin pienen valheen.

Inhimillisen kainouden vuoksi vanhemmat koettivat peitellä puutteensa alastomuutta ei ainoastaan vierailta, vaan omilta lapsiltaankin. Mutta vaikka tauti oli sitonut Liisin vuoteeseen, näki hänen kärsimysten kirkastama katseensa petollisen peitteen lävitse ja herkistynyt korvansa kuuli kuiskauksistakin huutavan hädän. Ikäänkuin vastalahjaksi koetti hänkin viimeiseen asti salata todellisen tilansa. Kun patoutunut tuska kuitenkin vihdoin purkautui äänekkäinä valituksina, sanoi äiti Nehelle:

"Jo ihan tänään sinun on lähdettävä isolle kirkolle kysymään lääkärin neuvoa Liisin sairauteen. Saattaahan olla, että tohtorinkaan apu ei enää auta, mutta olisihan jälkeenjäävien tunnolle helpompaa, kun on koetettu, mitä on voitu."

"Olet oikeassa — samoin olen itsekin ajatellut", myönsi Nehe. "Mutta ne neuvot ja lääkkeet maksavat, ja pienet palkkarahani yhä vain viipyvät."

Vanhemmilla ei ollut muuta keinoa kuin jäädä tuskaisina odottamaan myöhästyneitä palkkarahoja. Mutta ennenkuin ne ehtivät saapua, tuli kutsumatta ja ilmaiseksi kaikki parantava lääkäri, kuolema.

Äiti nyyhkytti polvillaan sängyn vieressä, pää kumartuneena kuolleen lapsensa yli. Isä seisoi ulompana, käsivarret ristissä rinnalla ja kyyneleettömät silmät luotuina synkästi lattiaan. Sanoi vihdoin:

"Jumalaa ei ole."

Säikähtäen kohoutui äiti seisaalleen ja katsoi pelokkaana miehensä silmiin. Hän ei pitänyt sopivana esittää tässä tilaisuudessa vastaväitteitä, viittasi vain kädellään kalpeaan nukkujaan.

"Missäs lapsemme sielu sitten on?"

Siihen kysymykseen isä ei osannut vastata mitään.

* * * * *

Paria kuukautta myöhemmin alkoi kylällä kierrellä huhu, että opettaja oli kaatanut puita Remulaisen metsäpalstalta ja että tämä oli uhkaillut antaa opettajalle haasteen varkaudesta. Tämän tiedon tultua vihdoin myöskin Nehen korviin täyttyi hänen mittansa yli äyräitten. Saattoi olla, että joku toinen metsän omistaja olisi, kaikesta huolimatta, salannut näin arkaluontoisen asian, mutta rikas Remulainen voi kyllä panna uhkauksensa täytäntöön. Pahimmassa tapauksessa voisi seurauksena olla vankeusrangaistus ja virasta erottaminen. Ja vaikkapa mahdollisesti ei näin onnettomasti kävisikään, oli hänen maineessaan nyt sellainen tahra, että tällä paikkakunnalla ei aikakaan voisi sitä enää puhtaaksi pestä, eikä hän voisi enää opettaa lapsille seitsemättä käskyä.

Nehe järjesti väliaikaisesti jotenkuten perheensä toimeentulon, kunnes ehkä piankin voisi kirjeellä ilmoittaa aikaansaannoksistaan vastaista elämää varten. Välttyäkseen tapaamasta ihmisiä hän lähti matkalle yöllä. Kun hänen tiensä kulki hautausmaan ohi, poikkesi hän sen portista sisään ja laski koulun istutuksista taittamiaan kukkasia Liisin, Hauta-Hetan ja Rajaleniusten haudoille kuin viimeiseksi hyvästiksi.

XIV.

Nehe oli kulkenut maantietä jalkaisin, kuinka pitkän matkan lieneekään taivaltanut. Eräänä aamupäivänä hän vihdoin saapui Norolan tölliin johtavan sivutien risteykseen, istuutui ojan partaalle ja palautti mieleensä nuoruutensa muistoja. Monet niistä olivat jo unohtuneet ja useat aika haalistanut harmaiksi. Mutta eräs kuva oli säilynyt himmenemättömänä läpi vuosikymmenien: se joulu-aattoilta, jolloin hän viimeksi oli lähtenyt kotoaan. Tämä karvas muisto oli asettunut poikkiteloin tielle joka kerran, kun Nehe oli aikonut lähteä vierailemaan synnyinseudulleen vanhempainsa luokse. Viime vuosien nöyryyttävät koettelemukset olivat kuitenkin painaneet hänen itsetuntonsa niin alas, että kodin kynnys hänen puolestaan ei ollut enää liian korkea yli astuttavaksi. Tällä kertaa oli suurimpana huolena levottomuutta herättävä epätietoisuus siitä, vieläkö vanhemmat elivät vai joko lienevät kuolleet; ja jos elivät, asuivatko he vielä kotimökissä vai olivatko ehkä joutuneet kunnan hoidokkeina köyhäintalon armoleipään.

Niin malttamattomasti kaipasi Nehe vastausta näihin sydämensä kysymyksiin, että hän loppumatkalla koetti kiihdyttää kulkuaan puolijuoksuksi — kunnes yht'äkkiä pysähtyi polulle tarkkaavana kuuntelemaan. Metsän takaa kantautui hänen korviinsa hyvin hiljaista riihenpuinnin kolketta. Se oli nyt ensimmäisenä tervehtäjänä, niinkuin seminaariin lähtiessä oli ollut viimeisenä hyvästelijänä. Mutta tämä tänäinen jyske ei jaksanut yhtä kauas tulijaa vastaan kuin silloinen oli lähtijää saatellut. Voi olla heikompi mies varstan varressa — kuka lieneekin.

Rantaniityn takaisessa lehdossa Nehe jälleen pysähtyi, heittääkseen ensi silmäyksen pitkän poissaolon jälkeen synnyinkotiinsa. Se näytti olevan jotenkin entisellään. Niitty lato oli tosin kallistunut ja suu vääntynyt vinoon kuin tuskaiseen itkuun, eivätkä laitumella käyvät eläimet, hevonen ja kaksi lehmää, olleet entiset. Hän kiiruhti niityn poikki riihen luokse ja kurkottautui varpailleen nousten kurkistamaan pienestä ikkuna-aukosta sen mustaan sisustaan. Vanha, valkohapsinen, kumarahartiainen mies puida tassutti lyhteitä harvakseen riihen lattialla. Nehe jäi katsomaan tätä näkyä kuin kuvakaapin reiästä tirkistävä lapsi mielenkiintoista kuvaa. Kun vanha mies hetken kuluttua lakkasi puimasta ja aikoi kumartua olkia puistelemaan, osui hänen katseensa sattumalta riihen ikkunaan. Huomatessaan aukossa oudot ihmiskasvot hän säikähti, ikäänkuin olisi nähnyt haamun. Kun Nehe havaitsi tulleensa huomatuksi, jouduttautui hän riihen ovelle, toivotti hyvän päivän ja istuutui kynnykselle. Hänen mielenjännityksensä oli loppumatkalla ollut niin suuri, että vatsan vaatimukset olivat tuokioksi vaimentuneet, vaikka hän tuskin enää muisti, milloin oli viimeksi syönyt. Mutta kun hän nyt näki käden ulottuvilla oikeaa viljaa, palautui nälän tunne äkkiä niin voimakkaana, että hän tahtomattansa kaappasi lattialta rukiita kouraansa, puhalteli niistä enimmät tomut ja nakkasi jyvät suuhunsa.

"Kukas se mies on?" kysyi Jere kummastuneena.

"Nehehän minä olen", vastasi puhuteltu väsyneesti ja ikäänkuin pyytäen anteeksi tätä tosiasiaa.

"Nehe!... Mi-mikä Nehe?"

"Minä olen kerran ollut teidän poikanne."

Tämän odottamattoman uutisen kuultuaan Jere mykistyi sanattomaksi. Alkoi sitten jonkun sisäisen voiman vaikutuksesta hiljaa vapista, samoin kuin laivan uumenissa käypä höyrykone panee koko aluksen tärisemään. Kun väkevä mielenliikutus oli hiukan talttunut, ojensi hän kätensä Nehelle ja lausui värähtävällä äänellä:

"Terve tulemasta, po-poikani."

Pitkän kädenpuristuksen aikana molemmat olivat vaiti, ikäänkuin kummallakaan ei olisi toiselleen mitään sanottavaa.

"Käydään tänne tuvan puolelle", sai isä vihdoin lausutuksi.

Jeren pitkän riihipaidan helmat heilahtelivat iloisesti hänen kävellä tömistäessään niin nopeasti, että Nehe tuskin jaksoi mukana seurata.

Tupaan tultua Nehe pysähtyi ovensuuhun kuten vieras ainakin. Entisessä asussa näytti tupa olevan sisäpuoleltakin. Lattialla lojui kissa, samanlainen vesiharmaa kuin se muinoinenkin. Verenpisara kukkia heloitti tuokkosessa pienellä ikkunalla, ja karsinapenkillä kehräsi villoja vanha, kurttunaamainen, harmaahapsinen mummo, silmälasit nenällä ja levekoppa vieressä lattialla.

Mummo pysähdytti rukkinsa ja kysäisi:

"Mistäs kaukaa tämä kulkevainen on?"

"Nehehän se on", ehätti Jere poikansa puolesta.

"Hääh?" tutkaisi mummo ja huonokuuloisen tapaan asetti käden korvansa taakse.

"Nehe se on!" toisti Jere kuuluvammin.

"Nehekö?... Mikä Nehe?"

"Se meidän Nehe... poika."

"Sekö opettaja?"

"Se."

Vilhelmiina leväytti sylinsä siinä istuessaan, niinkuin hänelle olisi taivas auennut.

"No hoosianna Taavetin pojalle — Ta-aavetin pojalle!" kiitteli hän vanhan naukuvalla, puoleksi laulavalla äänellä, läpsäyttäen käsiänsä yhteen aina kun lausui Taavetin pojan.

Samassa hän kapsahti ylös rukkinsa äärestä ja mennä köpitti tervehtimään poikaansa.

"Terve tulemasta, terve tulemasta, rakas lapseni. En minä olisi uskonut enää tätä ilonpäivää näkeväni. Voi yhtähyvin sentään. Että ihan tässä nyt sydän riemusta ratkeaa, ja ihan pitäisi polville langeten Herraa kiittää. Ilmankos minä näinkin sinusta unta viime yönä."

Hän laski molemmat kätensä poikansa olkapäille.

"Annahan kun katson tarkemmin, että oikein omakseni tuntisin... Voi, voi — eikös olekin Nehe — Ne-eehe... Samat siniset silmät, sama nenänykerö, sama suu... Mutta voi, voi — posket ovat kuopilla ja ryppyjä täynnä. Ja entinen korea, punainen tukka — harmaa... ha-aarmaa -melkein kuin isän hiukset."

Sitten hän ikäänkuin olisi muistellut jotakin aikojen takaista.

"Sinulla taitaa olla nyt _hyvin_ nälkä?"

"Nälkä on. Jos teillä olisi antaa minulle jotakin syötävää, niin olisin hyvin kiitollinen."

"Appoi raukka rukiita suuhunsa tuolla riihessä", huomautti Jere.

"Voi, Herra Jumala!... Vai on niin nälkä. Onhan meillä, luojalle kiitos, tarvitsevalle antamista. Käyhän tänne kamariin — kamariisi levähtämään, niin keitän uutispuuroa syödäksesi. On tainnut näinä kauheina aikoina eläminen olla vaikeampaa siellä sinun seudullasi kuin täällä meidän kulmalla."

Vaikka ei ollut vielä päivällisaika, laittoi Vilhelmiina ruokaa tuvan pöytään paitsi Nehelle myöskin Jerelle ja itselleen: uutisleipää, voita, maitoa, rasvassa käristettyä lahnaa ja kolme puurokuppia voisilmineen. Kun Nehe vertaili tätä ruokien runsautta omiin köyhiin aterioihinsa ja lausui ihmettelynsä, huomautti Jere kuin asian valaistukseksi:

"Et ole tainnut vielä huomatakaan. Vilkaiseppas ikkunasta ulos."

"Oh!" huudahti Nehe hämmästyneenä. "Pelto on laajentunut kaksin verroin minun viime näkemäni jälkeen."

"Kolminkin verroin", vastasi Jere pienellä ylpeydellä. "Se on nyt pellon ulkoaita sillä rajapyykillä, jolle _minä_ olen voinut sen viedä. Etemmäksi en jaksa, vanhuus tulee."

"Yksinkö isä on tuon kaiken saanut aikaan?" kysyi Nehe.

"Onhan sitä ollut apumiestäkin raskaimmissa raivaustöissä. Kun minun oli lopullisesti luovuttava kaikista toiveistani sinuun, olin pari vuotta niin lamaannuksissa, että hädin tuskin jaksoin viljellä entistäkään peltotilkkuani. Mutta sitten sain uskoni takaisin: jos omasta pojastani ei tule hikeni perijää, niin joku muu jatkanee vakoani siitä, mihin se minulta katkeaa."

"Älä puhu muista, Neheä sinä olet odottanut", väitti Vilhelmiina.

"Kun toden tunnustan, niin en minä ole lakannut sinua milloinkaan odottamasta", myönsi Jere. "Olen ajatellut, että kun usko voi vuoriakin siirtää, niin eikö tuo kyenne yhtä miestä taluttamaan tahtonsa mukaan."

"No, nythän se on minut taluttanut, vieläpä loppumatkalla juoksuttanutkin", naurahti Nehe.

Jere kypsytteli asiaansa.

"Muksalan isäntä-ukko on minulle monesti puhunut, että kun sinä, Jere, olet kunnon mies — ja kunnon mieshän se oli poikasikin renkiysaikanaan — etkä ole haihatellut kaiken maailman löyhkänöitten jäljessä, vaan olet pitänyt turpeesta kiinni, käynyt kirkossa ja uskonut Jumalaan, niin minä, näyttääkseni esimerkkiä muillekin isännille, lahjoittaisin sinulle sen torppasi tarpeellisine metsäpalstoineen itsenäiseksi tilaksi — kun sinussa vain olisi ottajaa."

"Mitäs te siihen tarjoukseen olette vastannut?" kysyi Nehe.

"Mitäpä minä siihen olisin osannut vastailla — lapseton mies."

"Mahtaisikohan Muksalainen vieläkin olla yhtä aulis annilleen?" tutkaisi Nehe.

"Ennen aurinko pysähtyy kierrossaan kuin Muksalainen syö sanansa... Että etköhän tuota rupeaisikin sinä isännäksi tähän Norolan taloon?"

"Eihän tämä nyt vielä ole talo", huomautti Vilhelmiina.

"Älähän sinä...!"

"Eipä se taloksi rupeaminen taitaisi hullumpaa olla — nykyisissä oloissani", vastasi Nehe.

Se oli Jerestä kuin puoleksi lupaus.

"Milloinka muutat?" hän kiirehti kysymään.

"Sitä parempi mitä pikemmin."

"Kun meiltä on viime vuosina liiennyt viljaa ja lehmänantia myytäväksikin, on kirstumme pohjalle kertynyt siksi paljon rahaa, että omilla varoilla voimme hyvinkin rakentaa uuden, suuremman asuinrivin ja kohentaa muutakin kartanoa. Kuinka nyt tullette, sinä ja perheesi, aluksi toimeen näissä vanhoissa huoneröttelöissä, kun olette siellä koulullasi tottuneet elämään hienosti kuin palatsissa ikään", huolehti Jere.

Neheä melkein nauratti se palatsielämä.

"Eikö tuo hyvä sopu tilaa antane", hän sanoi.

Jere nousi seisaalle ikkunan eteen ja katsoi ääneti kauas kuhilaspellon yli. Hänen silmistään loisti niin kirkas sisäinen valo, että oli kuin hän hengessään näkisi tulevien aikojen laajemmat viljavainiot tähkäpäisinä edessänsä aaltoilevan. Puheli siinä katsellessaan:

"Kun minusta aika jättää, niin sanohan, Nehe, pojallesi, joka sinun jälkeesi tulee näitä peltoja laajentelemaan, että se oli Jere, joka tässä Norolan talossa ensimmäisen kasken kaatoi, ensimmäisen juurikkaan väänsi ylös maasta ja ensimmäisen vaon kynti kylmään korpeen. Kertokoon tämä taas pojalleen, ja säilyköön se tieto suusta suuhun kulkevana sukuperintönä aina kaukaisiin polviin asti."

"No hoosianna Taavetin pojalle! Että kun minäkin vielä saan nähdä lapseni lapset, hypittää pieniä pipanoita polvillani, kiikuttaa kehtoa ja antaa ruokaa pieniin suihin... Vai kuoli se yksi — en saanut nähdä sitä. Liisako sen nimi oli?... Sielläpä on tallella, kohtapa tavataan. Parempihan on lapsen olla siellä kuin täällä", puhui Vilhelmiina.

Kun Jere päivällisen jälkeen teki riiheen lähtöä, sai Nehe lapsellisen halun tulla mukaan. Vanhempainsa vastustuksesta huolimatta täytyi äidin tuoda hänelle isän rohtimiset alusvaatteet riihipukimiksi. Lähtiessä isä otti tuvan penkin alta kirveen mukaansa ja perille tultuaan veisti piirtämänsä ristin riihen seinästä.

"Minun toiveeni ja unelmani ovat nousseet haudasta ylös", sanoi hän pojalleen.

Sitten hän asetti kaksi lyhdettä kahatyvin lattialle, otti varstan, antoi toisen Nehelle ja sanoi:

"Pidä puoliasi!"

Kilpailu oli aluksi vain leikkiä, mutta muuttui pian todelliseksi. Ja vaikka toinen oli vanha, toinen matkan ja pitkällisen puutteen näännyttämä, olivat varstojen iskut niin nasevia, että lattiapalkit pyrkivät olkien kera miltei kohoksi pomppoilemaan, kuten aikoinaan Jeren kuvitellussa kilpapuinnissa.

Vilhelmiina seisoi riihen ovella suu hymyssä ja kädet ristissä rinnalla katsomassa tätä isän ja pojan jaloa kamppailua.

* * * * *

Ei oltu vielä ehditty käydä Muksalan isännälle talonkaupoista puhumassa, kun Nehe sai vaimoltaan kirjeen. Uteliaana avasi hän kotelon ja luki kirjeen ääneen vanhempainsa kuullen:

"Rakas Nehe.

Täällä Lohilahdessa on sinun lähtösi jälkeen tapahtunut ihmeitä. Kun ihmiset saivat tietää sinun poistumisesi ja sen todelliset syyt, on ääni muuttunut kelloon. Meille on tuotu ruokatarpeita ja muuta hyvää melkein kuin entisinä kulta-aikoina. Kurjuuteemme on ollut osittain meidän itsemmekin syytä, kun turhassa kainoudessamme olemme koettaneet salata puutettamme. Ihmiset ovat ihan kuohuksissaan. Täällä koululla on pidetty kansalaiskokous, jossa on päätetty pyytää sinua takaisin virkaasi ja luvattu ajaa kuntakokouksessa läpi kunnanpalkkasi koroitusasia. Saman kokouksen valitsema lähetystö on käynyt Remulaisen luona ja maksanut kaatamasi puut — oli pahasti, kun et itse saanut luonnoltasi mennyksi tekoasi heti ilmoittamaan ja lupaamaan maksua tilaisuuden saadessasi. Samalla oli lähetystö lausunut Remulaiselle niin kovia sanoja, että jos hän vielä uskaltaa hiiskua sanankin tästä ikävästä asiasta, niin häntä ei hyvä peri. Ukon paatuneella tunnolla kuuluu olevan niin mustia keinotteluasioita näiltä viime vuosilta, että hänen on parasta ollakin hiljaa. Kun ihmiset kansalaiskokouksessa saivat tietää, että Liisin sairastaessaan täytyi tyytyä pettuleipään ja että varojen puutteessa ei voitu saada lääkärin apua, niin monet itkivät. Joku otti hattunsa, lausui sanan, ja tuokiossa oli siihen kertynyt rahoja niin runsaasti, että Liisin haudalle voidaan pystyttää pieni muistokivi näillä yhteisillä varoilla. — — Mitä meidän on nyt näissä muuttuneissa oloissa tehtävä?"

Kun Nehe oli lopettanut kirjeensä lukemisen, ei tuvassa isoon aikaan puhuttu mitään.

"Mitä sinä nyt sitten tässä olojesi muutoksessa aiot tehdä?" alkoi Jere.

Nehe viivytti vastaustaan, eikä hän saanut sitä lausutuksi loppuun asti yhdellä kertaa, vaan se oli ikäänkuin alkuvalmistuksena vanhemmille ottamaan vastaan kaikkein pahinta.