Part 11

"Niin... hm... Kyllähän se talon asuminenkin... Mutta kun sitä on tottunut toisenlaiseen toimialaan ja menettäisi eläkkeensä... Ja kun he puolestaan ovat tehneet katumuksen ja parannuksen ja luvanneet koroittaa palkkaani — niin..."

"... niin mitä sitten?" kuului kotvan kuluttua Jeren ääni syvältä kuin maan alta.

"Ehkä on kuitenkin parasta palatakseni entiseen toimeeni Lohilahteen."

Tämän vastauksen jälkeen ei kukaan tuvassa olijoista voinut katsoa toisensa silmiin. Syvän hiljaisuuden kestäessä kuului pitkä, pihisevä sisäänhengitys, niinkuin jonkun keuhkoista ilma olisi loppumaisillaan, ja sen melkein välittömänä jatkona seurasi äkillinen romahdus. Ääntä päästämättä oli Jere suistunut penkiltä suulleen lattialle, jääden siihen liikkumattomana makaamaan.

Säikähtäneinä kiiruhtivat Nehe ja äiti auttamaan kaatunutta vuoteeseen.

"Herra Jumala! Herra Jumala!... Mitä on tapahtunut?" huudahteli Vilhelmiina hätäytyneenä.

"Halvaus", sanoi Nehe.

Kun äiti tämän kuuli, herpautuivat hänen voimansa niin tyystin, että hän kykeni vain itkemään. Nehe seisoi liikkumattomana paikallaan. Siitä asennostaan hän melkein tahtomattaan painautui lattialle polvilleen, nosti kasvonsa kattoa kohti ja kurkotti ylös käsiään, pusertaen niitä ristiin niin kiinteästi, että rystyset tulivat valkoisiksi. Olisiko muistunut mieleen taannoinen kieltonsa lapsensa kuolinhetkellä vai muutenko lienee tuntenut tarvetta lausua tässä tilaisuudessa juhlallisen peruutuksensa:

"Jumala on."

"On..." kuului karsinapenkiltä kuin vahvistavana kaikuna äidin vastaus. "Jere oli niin paljon toivonut ja niin monesti pettynyt, että hänen vanha sydämensä ei jaksanut kestää enää tätä viimeistä iskua... Menetkö sinä nyt vieläkin Lohilahteen?"

"Menen — perhettäni hakemaan."

Hetkisen kuluttua kuului sängystä heikko äännähdys. Vilhelmiina kiiruhti vuoteen viereen. Vaikka Jere makasi yhä liikkumattomana ja suljetuin silmin, arvasi äiti kuulemastaan urahduksesta, että halvautunut saattoi olla vielä tajussaan. Kyykistyen Jeren puoleen hän melkein huusi tämän korvaan:

"Kuule, Jere, Nehe on luvannut jäävänsäkin tänne meille. Menee sinne Lohilahteen vain pikipäin väkeänsä hakemaan."

Makaajan sinertävät huulet vetäytyivät hymyyn. Siitä Vilhelmiina ymmärsi, että Jere oli sekä kuullut että tajunnut hänen sanansa. Hänen järkytettyä sydäntään kevensi suuresti tietoisuus siitä, että lähtevä vielä viimeisellä hetkellään ehti saada iloisen uutisen mukaansa iankaikkisuuteen.

Ikäänkuin olisi Vilhelmiinan sanoista saanut tuokioksi uutta elinvoimaa Jere avasi silmänsä, katsoi kysyvästi Neheen ja liikutti huuliaan, niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta kun ei voinut saada kuuluvaa ääntä, hän koetti hiukan kohottaa oikeaa kättänsä ja nosti pystyyn kaksi sormeansa.

"Mitä isä tuolla tarkoittanee?" kysyi Nehe äidiltänsä.

Aluksi ei Vilhelmiinakaan ymmärtänyt tästä mykästä merkistä mitään. Mutta saatuaan mietintäaikaa hän luuli käsittävänsä Jeren tarkoituksen.

"Isä ei kai oikein jaksa enää luottaa sinun sanaasi. Tahtoo kai tuolla merkillään ilmaista, että sinä lupauksesi valalla vahvistaisit."

"Sitä se tahtoo. Onhan teillä tallessa vielä se vanha raamattu?" kysyi Nehe.

"Onhan toki. Odota silmänräpäys, juoksen sen kamarista ottamassa."

Äidin pitäessä avaamaansa raamattua niin, että Jerekin saattoi sen helposti nähdä.

Nehe laski oikean kätensä kaksi sormea sen lehdelle ja lausui kuuluvalla äänellä:

"Minä Nehemias Noronen lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, asuvani ja viljeleväni tätä syntymäkotiani isäni toiveitten mukaan, kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minua auttaa hengen ja sielun puolesta."

Kun vala oli tehty, koetti kuoleva kohottaa ylös molempia käsiään. Ymmärtäen tarkoituksen Nehe kumartui hänen ylitsensä, niin että molemmat — Jere äidin avustamana — voivat kietoa kätensä toinen toisensa kaulan ympäri.

"Nyt on isän ja pojan välille silta syntynyt", sanoi Vilhelmiina liikutettuna.