Part 9

"Kamppailun kuumimmillaan ollessa on lasten pitänyt nähneen opettajan pään ympärille ilmestyneen kirkkaan valon. Ja aina kun mustat linnut olivat ympäröivästä pimeydestä hyökänneet siihen valokehään, olivat ne kipeästi parahtaen nykäisseet koukkuiset kotkankyntensä takaisin kuin tulesta ja jotkut pudonneet käpertyneinä alas kuin palavaan kynttilään lentäneet kärpäset. Kun kello minuutin, parin kuluttua oli heläyttänyt ensimmäisen kahdentoista lyöntinsä ja Herran pyhä sapatti astunut sisään, oli pahojen voima siinä hetkessä lamautunut. Hirveällä ryskeellä olivat ne voitettuina lähteneet tuvasta, mutta samalla oli tallista alkanut kuulua hevosen potkimista ja pian sen jälkeen navetasta lehmien ammumista. Oli otettu tuli ja menty katsomaan, mikä elukoita vaivaa. Hevonen oli vavissut vaahdossa pilttuussaan ja mökin molemmat lehmät oli päästetty irti kytkyistään, solmittu häntäjouhista yhteen ja kierretty oljista köynnöskoristeita kuin mitäkin kruunuja niiden sarviin. Sitten oli ollut täysi rauha Pukkimäessä. Mutta vasta aamuhämärissä oli häädettyjen päämies lähtenyt, ja se kuuluu venyttäneen itsensä niin hirmuisen pitkäksi, että yhdellä askeleella oli harpannut pellon yli."

Otteljaana vaikeni tuokioksi.

"Niin, niin... joo, joo... Se on nyt tämän tapauksen lyömänä tullut uskoon koko Lohilahden kylä. Lukee sanaa ja laulaa hojottelee virsiä. Ja parannus, parannus olisi ajoissa Ristiinankin tehtävä: se pitkä piru kuuluu ottaneen sen roima-askeleensa tänne kirkonkylään päin... Hämärtämään rupeaa — lähteä pitää. Halleluijaa."

XII.

Kuta runsaammin Nehelle "saatavia" tuotiin, sitä enemmän hän laihtui. Lanttoiset kasvot kävivät harmaankalpeiksi, sinisten renkaitten ympäröimät silmät painuivat syvälle kuoppiinsa ja niiden kiiluva katse näytti olevan suunnattuna sisälle päin. Lisäksi hän oli tullut niin hajamieliseksi, että saarnatessaan unohtui usein pitkäksi ajaksi tuijottamaan jonnekin, kunnes kuulijain hermostuneet ryähtelyt herättivät hänet haaveistansa. Koulussa hän saattoi väärästä vastauksesta tai muusta yhtä vähäpätöisestä syystä tulistua niin holtittomasti, että kasvot kahahtivat mustanpuhuviksi ja hän kadotti tuokioksi puhekykynsä, kyeten vain änkyttäen purkamaan kiukkuansa. Mutta melkein samassa hetkessä hän oli jo valmis kyyneleet silmissä pyytelemään oppilailtaan anteeksi kiivastumistansa. Kun aterioidessa veitsi tai haarukka sattui kalahtaen putoamaan lautaselle hänen vapisevista käsistään, vaikutti se niin sydäntä vihlaisevasti, että hän voihkaisten ponnahti kohoksi istuimellaan.

Mikähän sitä opettajaa vaivaa? kummasteltiin kylällä. Ei se kyllä ole tautiansa valitellut, mutta jotakin hiljalleen hivuttavaa siinä täytyy olla. Hörisihän se Otteljaana tässä taannoissa syksynä, että opettajalla pitäisi olla morsian. Olisiko saanut rukkaset ja niitä yhä sureksii. Vaikka eihän tuon luulisi tuonkaan... onhan tätä nyt, hameväkeä — jos yksi jättää, ottaa toisen.

Kristiina oli ihan onneton.

"Mikä opettajaa oikein marrastaa, kun ei syö juuri nimeksikään? Vai enkö minä ehkä osaa laittaa tarpeeksi suun mukaista ruokaa?" kyseli hän kerrankin, huomatessaan Nehen päivällisaterian melkein koskemattomaksi.

"Mitähän lienee — unettomuutta", sanoi Nehe.

"Unettomuutta se kyllä on. Kuulin tässä eräänäkin yönä opettajan vierashuoneessa puhuvan niinkuin jollekin toiselle. Mutta ei kai siellä ollut ketään vierasta?"

Nehe hiukan punastui ja tuli hämilleen.

"En siellä tietääkseni ole ollut minäkään."

"Eikö!... No sitten opettaja puhuu ja liikkuu unissaan."

"Voi olla. Onko Kristiina useinkin huomannut sellaista?"

"Hyvin usein. Eikähän opettajasta viime aikoina ole oikein saanut selkoa, milloin päivälläkään liikkuu valveillaan, milloin unissaan. Mutta niinpä onkin opettajan suorittava itsensä lääkäriin ja hyvin joutuun — voin neuvoa — olen minä siksi monta ruumista pessyt."

Nehen selkää karmaisi kylmä väre. Hän myönsi Kristiinan olevan oikeassa.

* * * * *

Kesäloman alkaessa hän vihdoin lähti parannusta etsimään. Sivuuttaen tavalliset lääkärit hän matkusti yksin tein pääkaupunkiin asti erään kuuluisan lääkärin luo.

Jo ensi silmäys Nehen kalpeihin kasvoihin näytti kokeneelle lääkärille selvittävän sairauden laadun. Mutta laskettuaan kuulotorvensa potilaan paljaalle rinnalle ja hetkisen kuunneltuaan hän näytti hämmästyvän. Siirteli sitten torveansa lyhyin välimatkoin sekä rinta- että selkäpuolella ja kopautti lopuksi sormellansa pari kertaa rintalastaan.

"Hm... ei...", hymähteli hän kuin itsekseen.

Sitten hän toimitti mikroskooppisen tutkimuksen, nähdäkseen olisiko potilaalla matoja suolistossa, mutta tulos oli kielteinen silläkin taholla. Käännettyään lopuksi tutkittavansa silmäluomet nurin ja tarkastettuaan niiden sisäpintaa hän sanoi kuin suuttuneena:

"Näyttäkää kielenne."

Nehe näytti kielensä.

"Merkillistä, merkillistä", lausui tohtori ja hiukan etääntyen katsoi sairaaseen näköjään neuvottomana. Kysyi vihdoin:

"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"

"Ei erikoisesti mikään, ei vain maistu ruoka ei uni", vastasi Nehe.

"Uni", kertasi tohtori painokkaasti, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut oikean langan päästä kiinni. "Istukaa ja nostakaa oikea jalkanne vasemman polvelle."

Kun tohtori sitten Nehen aavistamatta kopautti häntä polveen pikku vasaralla, heilahti jalka niin ylös, että tohtori oli saada iskun leukaansa.

"Oh!... Hermonne ovat pilalla — aivan pilalla", totesi hän ja istuutui tuolille vastapäätä Neheä. Alkoi sitten kysellä:

"Oletteko käyttänyt väkijuomia?"

"Ei."

"Onko elämäntapanne ollut säännöllistä?"

"Tavallaan on ollut, tavallaan ei."

"Oletteko naimisissa?"

"En — oikeastaan."

"Oikeastaan...? Mitä sillä tarkoitatte?"

"Kun pelkään, että tarinani voisi tohtoria korkeintaan vain hymyilyttää, vaikka se minulle itselleni on sangen vakava asia, säilyttäisin sen mieluummin omana salaisuutenani."

"Sairautenne tutkimuksen vuoksi on välttämätöntä, että avomielisesti kerrotte kaikki. Tietänette, että olen myöskin psykiatri ja sellaisena viimeinen nauramaan salaisuudellenne. Voitte sitäpaitsi luottaa lääkärin vaitioloon kuin synnintunnustaja rippi-isäänsä. Olkaa siis hyvä ja kertokaa", kehoitti tohtori.

Nehe kertoi:

"Noin kaksi vuotta sitten oli minulla morsian, kihloja vailla. Mutta aivan odottamatta huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt kihloihin jonkun toisen kanssa. Murheissani menin yöllä hautausmaalle. Sinne oli aikoja sitten haudattu kalmiston esikoisena muuan ylhäinen, kertomusten mukaan rikollinen nuori nainen, jonka vähäistä aikaisemmin olin nähnyt unissani. Kun hautausmaalla olin aikani kärsinyt hyljätyn lemmentuskia, taitoin eräältä hautakummulta kukkasen ja laskin sen mainitsemani rikollisen naisen haudalle."

"Mitä sillä tarkoititte?" kysyi tohtori.

"Tein sen vain ajattelemattomana, hetkellisen katkeruuden hulluna päähänpistona. Olin sillä tavoin ikäänkuin kihlaavinani ylen kauniin unikuvan sieluni morsiameksi, ja olihan siinä kai olevinaan pisara kostoakin entiselle morsiamelleni. Aikomatta jatkaa tätä mahdotonta suhdetta sen pitemmälle kävi kuitenkin niin, että tunteeni eivät enää olleetkaan itseni määrättävissä. Aluksi tuo kuviteltu, silkinhieno henkinen yhteys ihanan unikuvan kanssa oli niin kaunista, että tavallinen avioelämä siihen verraten tuntui melkein raakuudelta."

"No eikö teitä ole kammottanut se seikka, että nainen oli rikollinen?" kysyi tohtori.

"Ei se ole kertaakaan näyttäytynyt minulle rikollisena, vaan aivan uutena, synneistä puhdistuneena. Aluksi tuo haudantakainen morsiameni ilmestyi vain unessa, vaikka ne minusta eivät ole olleetkaan aivan tavallisia unennäköjä. Mutta sitä mukaa kuin rakkauteni siihen kiihtymistään kiihtyi, astui unikuva raja-aidan yli ja tuli yhä rohkeammaksi. Viime aikoina on se jo uskaltanut tulla viereeni vuoteeseen ja kietoa kylmän käsivartensa kaulalleni. Olenpa ollut kuulevinani sen helliä kuiskauksia valveilla ollessanikin ja näkevinäni haamuna vilahtavan selvällä päivällä. Kun en ole voinut täysin vakuuttautua siitä, että kaikki tämä voisi johtua yksinomaan hermojen häiriöstä, on tilanteeni muuttunut peloittavaksi."

Asiansa valaisemiseksi Nehe kertoi lyhyesti Hauta-Hetan tarinan ja jatkoi:

"Luultavasti hänelläkin on alkujaan ollut tällainen hirmuntunteensa, mutta hän on ei ainoastaan voittanut vastenmielisyyttään siihen, vaan vieläpä ruvennut rakastamaan kaikkea kammottavaa ja alkanut seurustella mieluummin kuolleitten kuin elävien kanssa. Vaikka minusta on pöyristyttävää ajatella omaan kohtaani tällaista tunteitten muutosta, olen kuitenkin jo niin pitkällä sillä tiellä, että tunnen toisinaan kaipaavani tuonpuolisen morsiameni kylmien käsivarsien halailua. Niiden syleily on samalla kertaa yhtä hirvittävä ja suloinen kuin kuolema."

Nehen lopetettua kertomuksensa mietti tohtori kuulemaansa kotvan aikaa.

"Jaa. Kenties teidän olisi paras jäädä tänne hoitolaan joksikin aikaa", sanoi hän.

Nehen kasvot valahtivat palttinankalpeiksi. Tuskin tuomio kuritushuoneeseen olisi voinut tehdä häneen niin musertavaa vaikutusta.

"Hourujenhoitolaan?... Arveleeko tohtori minun olevan jo niin pitkällä?"

"Vasta pitempiaikaisen tutkimuksen nojalla voin siinä suhteessa muodostaa varman mielipiteeni", sanoi tohtori.

"Minä kyllä tiedän, että mielisairaiksi epäiltyjen vakuutuksia tervejärkisyydestään ei uskota, mutta kyllä minä pyydän tohtorin edellyttämään, että tässä tapauksessa on kyseessä jotakin enempää kuin tavallinen aivojen ja hermojen häiriötila", väitti Nehe.

Tohtori ei myöntänyt, ei kieltänyt, nyökytteli vain päätänsä ja hymyili. Mutta sitten hänen aivoihinsa näytti johtuneen uusi aate.

"Kenties, kenties on jotakin enempää", myönnytteli hän. "Ainoa keino päästäksenne henkiseen ja ruumiilliseen tasapainoon on se, että yksinkertaisesti hylkäätte henkimorsiamenne — onhan se joka tapauksessa liian ohutta kudosta tyydyttämään aineellisen olion tarpeita — menette naimisiin jonkun elinvoimaisen maalaisneitosen kanssa ja alatte viettää oikeaa, tervettä avioelämää."

* * * * *

Kotiin palattuaan Nehe ryhtyi oitis toteuttamaan lääkärin neuvoa: kihlasi kaikessa hiljaisuudessa morsiamekseen erään köyhän torpan tytön, Saaran. Tälle kolmannelle hänellä oli jäljellä enää vain heikosti lepattava lemmen liekki; heitä kiinnittikin toisiinsa enemmän yhteinen usko kuin maallinen rakkaus. Muuttuneen asiaintilan jälkeenkin ilmautui unimorsian Nehelle vielä jonkun kerran, aluksi syyttävänä ja ikäänkuin oikeuksiaan vaativana, myöhemmin kyynelsilmäisenä kohtaloonsa alistujana. Kerta kerralta sen ihanat piirteet himmenivät, kunnes se lopulta katosi kokonaan Nehen näköpiiristä kuin jonnekin ikuisuuden äärettömyyteen. Sen verran jäi kuitenkin jäljelle entistä suhdetta, että Nehe ei olisi uskaltanut enää kulkea yöllä yksin hautausmaan ohi, eikä Rajaleniusten haudalla käydä tuskin päivälläkään.

* * * * *

Nuoren parin vihkiäisten oli määrä tapahtua vasta syyspuolella, mutta kohtalo satutti niin, että ne tuli vietettäväksi kesän kukkeimpana aikana.

Nehen mennessä eräänä päivänä Hauta-Hetaa tapaamaan makasi tämä arkussaan näköjään nukkuneena. Nehe aikoi sisään astumatta kääntyä ovelta takaisin. Mutta hiljaisuus tuvassa oli hänestä tällä kertaa niin outoa, että hän kuitenkin meni sisään hiipien ettei herättäisi makaajaa. Katsottuaan lähemmin arkkuun huomasi hän, että sellainen varovaisuus oli tarpeetonta. Hauta-Heta nukkui sitä untansa, josta ei herätä. Kun mummo omien puheittensa mukaan ei ollut milloinkaan sairastanut, oli hän eläessään arvellut, että hänen ensimmäinen sairautensa tulisi olemaan myös hänen viimeisensä. Kaiketi oli hän nyt aivan äskettäin alkanut tuntea kipua ja siitä arvannut, että lähtö on lähellä, koskapa hän itse omin voimin oli varustautunut matka-asuun: pukeutunut puhtaisiin kuolovaatteisiin, laittanut hautakukista seppeleen päähänsä, peitellyt itsensä valkealla liinalla ja nukahtanut arkkuun huulet hymyssä.

Nehe muisti vainajan aikoinaan puhuneen, että kun hänellä ei ole elossa ketään sukulaisia, on hyvä jo siitäkin syystä morsiamen itse varustaa kapionsa, että ajan tullen aiheuttaisi vieraalle mahdollisimman vähän kuluja ja vaivoja. Nehe päätti nyt ottaa mieluisaksi velvollisuudekseen tuon pienen vaivannäön. Hän valvoi itse haudan valmistamista. Se piti kaivaa niin, että istutuksia ei turmeltaisi, vaan haudan seinää kovertamalla kukkien alle koetettaisiin saada osa Ismaelin arkkua näkyviin, mikäli sitä vielä jäljellä oli, ja asettaa sitten molemmat arkut rinnan laita laitaa vasten.

Nehe pyysi itsensä rovastin emäkirkolta tulemaan ensi sunnuntaiksi saarnaamaan heidän pieneen pyhäkköönsä ja samalla vihkimään kaksi avioparia. Itseensä nähden sanoi kyllä ajatelleensa pyytää rovastia näille asioille vasta myöhemmin, mutta kun hänellä oli ollut Hauta-Hetan kanssa niin paljon yhteistä, tahtoi hän tulla vihityksi samana päivänä kuin Hetakin.

* * * * *

Seuraavana sunnuntai-aamuna oli Lohilahden hautausmaalla niin harvinaisen runsaasti väkeä, että moista kansanpaljoutta ei liene siellä nähty sitten Rajaleniusten hautauspäivien. Ihmiset tahtoivat kerran nähdäkin sen ruumisarkun, josta he vuosikymmenien kuluessa olivat kuulleet niin paljon puhuttavan.

Kun rovasti oli siunannut vainajan ja pitänyt liikuttavan ruumissaarnan, astui Nehe haudan partaalle ja piti korkealentoisen muistopuheen, lausuen muun muassa: "Tällä haudalla on laulettava kukkasten laulu ja veisattava rakkauden korkeaa veisua. Tällä haudalla pitäisi soittaa kanteleita ja iloita niinkuin häähuoneissa iloitaan. Tällä haudalla pitäisi suitsuttaa ylistystä kaikille niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan asti. Se morsian, jonka nyt olemme saattaneet sulhonsa viereen, oli eläessään kummitus niille, jotka eivät häntä tunteneet. Hän oli niinkuin saduissa rumaksi noita-akaksi loihdittu kuninkaantytär, jota kaikki kammoavat, mutta ainoastaan lasten rakkaus yltää näkemään sydämen kultaan asti ja vapauttamaan lumouksesta. Kuoleman laupias lapsensilmä on nyt odottamatta katsonut myöskin Hauta-Hetan sydämeen, niin että hänkin on, yhdenkään ihmissilmän näkemättä, voinut riisua rumuutensa ja muuttua kauniiksi kuninkaantyttäreksi. Entisen noita-akan pelätty luola on nyt autio. Sieltä ei kuulu enää pirran helkettä, rukki seisoo hiljaa nurkassa ja tyhjä väripata hautoo kylmiä hiiliä, eikä pienestä ikkunasta tuika enää salaperäinen tuli pimeinä syys- ja talvi-iltoina. Yli kolmekymmentä kesää ovat hänen kätensä tätä kumpua kukittaneet — eikä ainoastaan tätä kumpua, vaan kaikkia niitä leposijoja, joita tässä pyhitetyssä paikassa on. Mutta saattaa käydä niin, että nämä kukkaset tulevat olemaan tällä haudalla viimeiset — että sillä, joka muita muisti, ei ole itsellänsä yhtään muistajaa..."

Kun hauta oli luotu umpeen, laski Nehe sille seppeleensä, ainoan koko suuresta joukosta.

Jumalanpalveluksen jälkeen vihki rovasti toisen avioparin kirkossa. Nehe oli löytänyt ristiraitaisensa, ja heidän oli nyt määrä lähteä yhdessä kantamaan unessa nähtyä raskasta taakkaa elämän jyrkkiä rautaportaita myöten tuntematonta tulevaisuutta kohti.

XIII.

Kauan vireillä ollut hanke saada Lohilahden kulmakunta itsenäiseksi kappeliseurakunnaksi toteutui vihdoin. Palkkaetujen pienuuden vuoksi ei pienen, syrjäisen seurakunnan sielunpaimenen virkaan ilmautunut kuin yksi ainoa hakija, muuan virkavapaa pappismies, Lustig nimeltään. Tämän rettelönhaluisen viisastelijan kanssa seurakuntalaiset pian riitautuivat, monet aina käräjöimisiin asti.

Mutta kun vuosien kuluttua nähtiin pari ilmiötä, jotka lohilahtelaisten perintätiedon mukaan ennustivat tulossa olevia suuria tapahtumia, pelästyivät he ja koettivat elää sanan miehen kanssa sovinnossa.

Ensimmäinen ennusmerkki näkyi taivaalla. Ilmestyi kuin tähti tähtien joukkoon, mutta ei ollut kuitenkaan oikea tähti. Oli paremminkin kuin kaulasta katkaistu naisen pää, joka pitkät hajahiukset viuhkana taaksepäin rynnisti mustan avaruuden halki idästä länteen.

Tämän harvinaisen näyn raskauttamat mielet eivät olleet ehtineet vielä täysin rauhoittua, kun sydämiä jysäytti jälleen uusi ennusmerkki.

Oli myöhäinen syksy, maa oli lumeton ja ainoastaan heikossa jäänkohmeessa. Sataa tihuutti hienoa, sumun tapaista vettä, joka heti alas tultuaan jäätyi. Puitten rungot ja oksat olivat kuin paksun lasikerroksen sisässä. Oli ollut tyyntä viikkomäärin, mutta eräänä aamuna alkoi kohahdella yksinäisiä tuulenpuuskia. Hiljainen metsä sai eloa, helähti siellä, helähti täällä, niinkuin joukko kytkettyjä vankeja olisi kalistellut kahleitaan. Illalla ja myöhemmin yöllä tuuli yltyi myrskyksi, tullen sieltä käsin, jonne salaperäinen tähti oli kadonnut. Raskaitten puitten kaatuessa juurineen tai taittuessa poikki oli laajoissa sydänmaissa myrskyn kestäessä lakkaamatonta pauketta, ryskettä ja teräksen helinää kuin raivoisimmassa sotataistelussa.

"Miehiä kaatuu, kansaa kaatuu", sanoivat vanhat viisaat katsellessaan myrskyn tuhoisaa jälkeä.

* * * * *

Erämaan pienessä kappeliseurakunnassa elettiin edelleen hiljaista, tapahtumaköyhää elämää. Kun oli aikansa turhaan odotettu jotakin erinomaista tapahtuvaksi, alkoivat monet epäillä, että ennusmerkit eivät tällä kertaa tietäisikään mitään. Mutta vihdoin narahti Lohilahdenkin ruostunut ajanviiri saranoissaan, alkoi puhaltaa uusia tuulia. Aluksi ne leväyttivät kirkon ovet auki ja lakaisivat sen lopulta niin tyhjäksi, että pappi jäi melkein yksin.

Seurakunnassa olonsa alkuaikoina pastori Lustig pyysi joskus Neheäkin saarnaamaan, mutta myöhemmin hän ei enää sallinut opettajan nousta saarnastuoliin. Syynä tähän mielenmuutokseen arveltiin olevan tuon ikivanhan: Saul löi tuhannen, mutta Daavid kymmenentuhatta. Nehellä olisi kyllä ollut oikeus pitää raamatunselityksiä koulullansa, mutta kun hän kirkon läheisyyden vuoksi piti sellaisen kilpailun sopimattomana, tyytyi hän saarnailemaan vain pirteissä ulompana kirkosta.

Uudet tuulet riipaisivat rikkoina myös suurimman osan Nehen kuulijakuntaa. Mutta sitä mukaa kuin tämä tupiin kokoutuva seurakunta pieneni, kasvoi jäljellä olevien henki, kuumentuen ajoittain uskonnollisen kiihkon kiehumapisteeseen, käsiä huitoviin hihkumisiin ja kalpeakasvoisiin pyörtymisiin asti. Polvilleen langeten ja kuumia otsia lattiaan kolautellen he rukoilivat taivasta armahtamaan synnin mereen hukkuvaa maailmaa. He pitivät itseänsä maan suolana ja niinä kymmenenä vanhurskaana, jotka olisivat voineet pelastaa Sodoman, jos niitä olisi edes niin monta ollut.

Kaikesta huolimatta kulki kuitenkin suuri enemmistö entisiä uskonveljiä ja -sisaria raskain, jymähtelevin askelin ja vihasta kiiluvin silmin punaisten lippujen jäljessä, kuunteli toisia saarnoja ja lauloi uusia virsiä. Ja kummallista oli, että monet innokkaimmat uskovaiset olivat nyt kaikkein kiihkeimpiä uuden opin tunnustajia. Vastakkain tullessaan sivuuttivat eri aatteiden palvojat toisensa tervehtimättä ja kyräävin silmin.

Pian saatiin uutta vettä myllyihin, puolella ja toisella. Pienen sanomalehden muodossa lensi yksi niistä neljästä olennosta syrjäisen Lohilahdenkin kappeliseurakuntaan ja huusi ikäänkuin ukkosen äänin: "Tule!" Ja he näkivät, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä istujalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittajana ja voittoja saamaan.

Ensimmäinen sinetti oli avattu.

Lohilahtelaiset hämmästyivät. Mutta kun he sitten tajusivat tapahtuman vakavuuden ja sen mahdolliset seuraamukset, kiiruhtivat he kilvan ostamaan kauppapuodeista suoloja varastoihinsa kaiken varalta.

Tuskin oli tämä ensimmäinen huuto ehtinyt Lohilahden kaukaisimpiin korpiin, kun jo uusi ääni huusi kirkonkylässä: "Tule!" Niin lähti toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istujalle annettiin valta ottaa rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle annettiin suuri miekka.

Näitä tulipunaisia hevosia lähti myöhemmin liikkeelle useampiakin. Mutta onneksi olivat ne vielä niin etäällä, että Lohilahteen kuultiin vain sanomana niiden kaukaista kavioiden kapsetta. Kuitenkin värähti papin ääni tavallista hartaammin hänen rukoillessaan taivaallista isää siunaamaan valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä.

Nehe selitti näinä aikoina yksinomaan vanhan testamentin ja Ilmestyskirjan ennustuksia. Riittävää määrää vanhurskaita pönkittämään lahonnutta maailmaa ei näyttänyt olevan nyt, enempää kuin Aaprahaminkaan aikoina. Ihmiskuntaa odotti Sodoman kohtalo. Nykyinen maailmankausi läheni loppuaan, ja uusi, tuhatvuotinen ihanneaika oli alkamassa. Mutta heitä, valittujen pientä laumaa, eivät kauhean murrosajan vaivat tule kohtaamaan: heidät muutetaan ajan rahdussa, silmänräpäyksessä korkeammalle tasolle, hallitsemaan Kristuksen kanssa tuhannen ajastaikaa. Uuden Jerusalemin ylistysvirsiä he nykyisin enimmäkseen laulelivatkin.

* * * * *

Ensi jännityksen lauettua oltiin kaukaisessa kappeliseurakunnassa ajan tapahtumiin nähden jotenkin rauhallisia sivustakatselijoita. Oltiin niin kauan, kunnes ilmautui jälleen useita uusia ennusmerkkejä: siat, rotat, oravat, käet.

Eräänä keväänä heti roudan maasta sulattua alkoivat Lohilahden siat, vieläpä pienet porsaatkin, tonkia maata niin väsymättömän uutterasti, että maanteitten laidat, talojen tanhuat ja läheiset pikku ahotkin olivat myöhemmin kesällä kuin aatralla kynnetyt. Olivat ne kyllä ennenkin, joka kesä, ketoa nurin kääntäneet, palan siellä, toisen täällä. Mutta näin laajaa ja voimaperäistä sikojen maanmuokkausta eivät vanhatkaan muistaneet nähneensä sitten suurten nälkävuosien.

Sikojen kärsillään kyntäessä maata ja käkien kukkua helkyttäessä kartanokoivuissa ja peltojen aidanseipäissä tulivat oravat. Mistä lienevät tulleetkin, mutta omanpaikkaisia ei niistä liene monikaan ollut. Niitä juoksenteli pitkin aitojen selkiä ja kattojen harjoja, istuskeli savupiippujen nenissä, hyppi pihapuissa ja kiipeili ylös alas viirinsalkoja. Niitä pyrki laumoittain yli Lohilahden selän, aina samaa tuntematonta päämäärää kohti, mitkä uiden, mitkä kokonaisina lastulaivueina, tuuheat hännät purjeina pystyssä. Monet väsyivät pitkällä uintimatkalla tai hukkuivat aaltoihin heikoilta aluksiltaan ja ajelehtivat tuulen tuomina raatoina rannalle.

Oravien tultua marraskuussa talvikarvaansa kuului metsistä alituinen pyssyjen pauke, varsinkin sunnuntaisin.

"Vielä niistä petäjiköistä kuuluu toisenkinlaista pauketta", ennusti kerrankin eräille isäntämiehille Riihelän vanha vaari, jonka erikoisalana olivat oravat.

"Ehkäpä hyvinkin, mutta aikaa siihen kuluu: eiväthän ole rotat sikiytyneet vielä liiemmäksi", arveli muuan isäntä.

"Rotat!" huudahti toinen talokas. "Oletko käynyt tupasi lattian alla sen jälkeen kuin...?"

"Sss...! Suu poikki!"

"Suu nappiin sitten kun tulee viljantarkastusmiehiä... Vai eikö tässä ehkä oltane kaikki luotettavia?"

"Luotettavia ollaan."

"Minä tein kätköni rehuladon lattian alle. Mutta kun tässä taannoissa päivänä pistäysin varastoani perkkäämässä, niin mitäs näin: rottia, rottia! Jyvät hajoitettuina pitkin permannon alustaa, säkit nakerrettu tappuroiksi ja kuin ilkkuen tehty niistä pesä pesän viereen. Eräässäkin sellaisessa oli yksin lukien kaksikymmentäkolme alastonta, vikisevää poikasta. Ja lie niitä ollut toisissa useampiakin."

"O perhana! Pitääkin tästä lähteä." Näin maailman lapset. "Pieni joukko" näki paljon syvemmälle kuin mitä silmien edessä oli:

Kolmatta sinettiä alettiin avata.

Mutta vasta sitten kun se vaakaa kantava kauppias oli kapsahtanut mustan ratsunsa selkään ja oli kuultu hyvin läheinen, ikäänkuin gulashin huuto: "Litra vehnää yhdestä denarista, ja kolme litraa ohria yhdestä denarista!" alkoivat harvat valitut, samoin kuin muutkin köyhät, vastoin ennustuksia tuntea vatsoissaan uuden maailman synnytystuskia.

* * * * *