Part 3

Tuvassa syntyi nyt aika meteli. Mestari Gervasius aavisti heti pahaa ritarin katseesta ja tempasi pikaa leveän miekkansa ja riensi takan ja seinän väliseen soppeen, missä hän sai selkänsä suojaan. Taavi pujahti samassa sotamiesten käsistä, jotka olivat irrottaneet hänen kätensä, sieppasi ruosteisen karhunkeihään seinältä ja asettui ketterästi voudin rinnalle. Mutta uhkapeliin he kumpikin ryhtyivät, sillä heti sen jälkeen uhkasi heidän rintojansa kolmattakymmentä keihästä ja tapparaa. Ritari itse ei viitsinyt ottaa osaa tähän epätasaiseen taisteluun ja seisoi liikkumatta honkapöydän päässä tuvan perällä. Silloin astui Ursula rouva hänen luokseen ja sanoi todellisella tai teeskennellyllä vihalla saksaksi:

-- Mitä, armollinen herrani? Vuodatatteko verta minun läsnäollessani? Tällaistako kunnioitusta ritari tässä maassa osottaa puolisollensa?

-- Viisikymmentä kahta vastaan, viisikymmentä kahta vastaan, onko se kristillistä, teidän armonne? -- nyyhki Inkeri, turvautuen hädissään seikkaan, joka oli omiansa koskettamaan ritarin parempia tunteita. -- Sanoinko kahta vastaan? Ei, vaan puoltatoista! -- lisäsi hän, oikaisten omaa puhettaan, vahvistaaksensa vieläkin luvunlaskunsa vaikutusta.

-- Tulkaa, rouvani, -- vastasi ritari nähtävästi hämillänsä, vihastuneelle puolisolleen; -- tulkaa, nouskaamme hevosten selkään ja antakaamme Anfastin kurittaa noita nenäkkäitä lurjuksia.

Mutta Ursula rouva, jota ei juuri muuten pidetty herkkäsydämisenä, näytti tällä kertaa erityisesti haluavan osottaa parempaa puoltansa. Hän veti herransa ja miehensä hiukan syrjemmälle ja puhui vilkkaasti viitaten vieläkin saksaa. Inkeri huomasi kuinka tuo pelättävä mies ikäänkuin joutui ristiriitaisien tunteiden valtaan, joko ne sitten olivat pelkoa tai vihaa, rakkautta tai inhoa. Ja kun hän vieläkin näytti epäröivän, näki Inkeri, kuinka Ursula rouva irrotti rinnastansa neulan, joka edestä piti hänen mustaa ratsupukuaan koossa, ja siinä neulassa oli kiinni suuri, kullankiiltävä kivi. Toinen olisi pitänyt aivan luonnollisena asiana, että lämpö tuvassa rasitti tuota ylhäistä naista ja että hän, sen enempää ajattelematta, irrotti neulan, voidakseen vapaammin hengittää. Mutta Inkerin mielestä sinkoili tuosta kiiltävästä kivestä säkeniä, jotka kahlehtivat ritarin salaisella tenhovoimallaan, sillä heti sen jälkeen ritari suuteli hellästi puolisoansa otsalle, ja käski taistelevien laskemaan aseensa, sillä hän tahtoi Ursula rouvan kunniaksi ja hänen pyynnöstänsä, vapauttaa tuomitut kuolemasta.

Olipa jo aikakin, sillä vouti ja hänen nuori taistelutoverinsa saivat kiittää yksinomaan _hyvää_, asemaansa takan nurkassa ja tavattomia ponnistuksiansa siitä, etteivät jo olleet palasiksi pilkotut tai seinään naulitut. Vouti oli saanut nirhaman poskeensa, ja Taavin jakun olivat keihäänkärjet rikkirepineet. Heidän vihollisiansa olivat rautavarustukset suojelleet. Hurjat sotamiehet, jotka nyt olivat päässeet hyvään vauhtiin oikeassa ammatissaan, eivät olleet uskoa korviansa, kun he kuulivat ritarin ukkosäänen käskevän rauhaa. He eivät olleet tottuneet hemmottelemaan ja Anfast kuului mutisevan partaansa, että hitto sen noidan periköön, joka on viekoitellut heidän rehellisen herransa mielen mokomaankin lellittelyyn.

Käskyä toteltiin kumminkin, ja mestari Gervasius, joka oli saanut aivan tarpeeksensa hänelle niin sopimattomasta seurasta, väistyi heti ovelle ilomielin, kun pääsi pelästyneine palvelioineen ja myllyvero vyössänsä ratsastamaan täyttä nelistä Naantalia kohti. Bo herra kutsui Taavin ja Inkerin luoksensa ja puhutteli heitä seuraavalla tavalla:

-- Ursula rouva on sanonut minulle, että lasten terveydelle olisi edullista, jos poikani Birger ja Beata tyttäreni saisivat viettää muutaman viikon kesästä täällä myllyllä: Minä suostun siihen, ja te tietänette, Inkeri, että minulla on valtaa palkita, samoin kuin rankaistakin. Etumaksuksi vaivoistanne jätän poikanne henkiin, vaikka olenkin kadottanut hänen kauttansa lujakouraisen miehen. Mutta sanokaa suurisuisille luostarirengeillenne, että he ja heidän nunnansa varokoot toistamiseen sekaantumasta minun asioihini. Ja sinä poika, minä pidän siitä, että katsot minua suoraan silmiin. Sinulla on miehen mieli rinnassasi, ja aikaa voittain sinä kykenet kantamaan rautalakkia yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta siitä voimme puhua sitten kun minä palaan kotiin. Minä uskon nyt nuoren Birger herran ja Beata neiden sinun suojaasi. Pyhän Yrjänän nimessä, siinä on kunniaa kyllä sinun nutturepaleillesi. Jos tarvitset kymmenen miestä apuun, niin lähetä yksi korpinsulka linnanvoudilleni Goliatille, mutta jos tarvitset kaksikymmentä, niin lähetä kaksi. Jääkää hyvästi; onpa jo aika jatkaa matkaa.

Näin sanoen syleili ritari Bo Knuutinpoika hellästi puolisoansa ja lapsiansa sekä lähti matkalle vanhemman poikansa Knuutin ja rautapukuisten ratsumiestensä kera, joita nyt oli ylitä vähemmän kuin ennen. Ursula rouva palasi linnaan vieden mukanansa osan palvelioista, joiden joukossa oli pahasti haavoitettu ratsumieskin, jota Taavi oli karinpuulla iskenyt. Mutta nuori Birger herra ja Beata neiti jäivät kamarineitonsa Renatan kanssa Inkeri muorin luokse Myllyrannan myllyyn.

5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.

Myllyrannassa kului nyt monta viikkoa hiljaisesti ja hauskasti. Kesä oli kaunis, pellot ja niityt vihannoivat, mylly jauhoi monta viljakappaa Inkerin aittaan ja padosta saatiin enemmän kuin moneen vuoteen. Tynnyri toisensa jälkeen täyttyi herkullisesta Kokemäen lohesta, josta pienellä kylällä oli hyvä tulolähde ja luostarin kymmenyksillä suuri hyöty. Ei edes levottomista naapureistakaan kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että Ursula rouva eleli hiljaisesti ja yksikseen Ljungarsin linnassa, linnanvoudin Goliat Sveninpojan turvissa; hänet ynnä puolet huovejaan ja sotamiehiään oli näet Bo herra jättänyt linnaa suojamaan. Ritarista itsestään kerrottiin, että hän oli onnellisesti saapunut Turkuun ja sieltä purjehtinut Tukholmaan. Hänen rajupäisestä veljestään, Sten herrasta, joka muuten aina kummitteli Inkeri muorin mielessä pahimpana peikkona, mitä hän tiesi, ei oltu moneen aikaan kuultu hivaustakaan. Ylimaan talonpojat ja matkustajat, jotka kulkivat Ulvilaan, tiesivät huhun kertovan, että tämä vastukselleen herra nykyään oli joutunut riitaan Laukon mahtavien Kurkien kanssa ja että hänellä oli täysi työ suojellessaan omia etujansa, niin että hänen nyt luultavasti täytyi jättää naapurinsa rauhaan. Ajat olivat sellaiset, ettei laista ja oikeudesta ollut paljoa apua, jollei sattunut käsillä olemaan hyviä keihäitä ja tapparoita. Siitä oli seurauksena, että rauhaa ja järjestystä tavattiin vain suurempien linnoitusten seuduilla, eikä aina sielläkään, mutta jokainen aatelismies oli itsevaltainen isäntä talossansa ja menetteli siellä miten tahtoi.

Vaikka kaikki näyttikin niin hiljaiselta rauhallisessa Myllyrannassa, oli kuitenkin yksi seikka, joka tuotti Inkerille salaista huolta, ja se oli juuri lohipato, joka nyt antoi niin runsaan saaliin. Sitä oli nimittäin voudin käskystä pidennetty ulommaksi virtaan, ja totta puhuen se nyt vei osan valtaväylästäkin, johon heillä ei ollut laillista oikeutta, ja heidän runsas saaliinsa luultavasti oli tekevä ylempänä asuvien padot ja pyydykset sitä köyhemmiksi. Ja koska Ljungarsin herrat, sekä Bo että Sten herra kalastivat Myllyrannan yläpuolella, niin pelkäsi Inkeri sitä suuremmalla syyllä vaarallisten naapuriensa häntä tästä tilille vaativan, varsinkin kun hän vielä aivan hyvin muisti heidän entiset uhkauksensa. Senpä vuoksi hän olisi mielellänsä tyytynyt vähempään lohensaaliisen, jos hän siten olisi päässyt joka yö uneksimasta keihäänkärjistä ja rautalakeista. Mutta koska hän tiesi, että mestari Gervasius oli hyvin itsepäinen mies, kun hän kerta oli saanut tämmöisen tuuman päähänsä, niin hän suuresti toivoi, että hän saisi neuvotella jonkun luostarin arvoisan isän kanssa; Naantalin luostarissa oli näet sekä munkkeja että nunnia.

Mutta keskellä näitä huolia tuntui Inkeristä ikäänkuin taivaan sallimukselta, että hänellä oli tilaisuutta hoitaa ja majoittaa Bo herran lapsia, jonka kautta ritari joutui hänelle kiitollisuudenvelkaan. Lapset tuottivatkin hänelle miltei äidillistä iloa. Nuori Birger herra ja Beata neiti olivat kumpikin herttaisia lapsia, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kaipaavan isänsä linnaa, eivätkä millään tavalla antaneet Taavin tuntea, että he olivat synnyltänsä ja säädyltänsä niin paljoa korkeammalla alhaista myllärin väkeä. He viihtyivät erinomaisen hyvin kesän raittiissa vihannuudessa virran äyräällä ja tyytyivät vähääkään valittamatta vaatimattomaan tupaan, vaikka olisi luullut niin ylhäisellä nuorisolla olevan suurempiakin mukavuudenvaatimuksia. Niin, tuntuipa Inkerin mielestä kuin he päivä päivältä olisivat tulleet yhä terveemmän- ja iloisemman-näköisiksi, eikä hän ollut siitä huomauttamatta ystäväänsä Renataa. Silloin Renata, joka oli erään Ljungarsin ratsumiehen leski ja linnan uskottu palvella, kaikessa ystävyydessä hiukan ylhäisesti heitti niskaansa ja arveli, että tuleehan sitä toimeen lohella ja rieskamaidollakin, vaikka Cecilia rouvan aikana oli parempiakin päiviä nähty. Hän muisti vielä sen ajan, jolloin Beata neiti makasi kullatussa kehdossa silkkityyny päänalustana. Olipa se sentään toista kuin maalaamaton sänky, kotikutoiset raidit ja siniraitaiset patjanpäällykset.

-- Enpä luulisi hänen nytkään mäellä makaavan, -- vastasi Inkeri vähän loukkautuneena. -- Taavi on pyytänyt jok'ainoan metson, jonka untuvilla neiden tyynyt ovat täytetyt, ja jos raidit eivät ole kyllin koreita eikä päivällinen tarpeeksi hieno, niin voimmehan tuottaa linnasta parempaa. -- Inkeri tiesi vallan hyvin, ettei se mitenkään voisi käydä laatuun. Hän tiesi, että Ursula rouva oli kullatun kehdon asemesta antanut lapsipuolillensa karhean olkivuoteen ja herkullisen ruuan asemesta vain niukalta ja huonoa ruokaa palkollisten pöydästä. "Tuottaa linnasta parempaa" merkitsi siis hänen suussaan miltei samaa kuin: Häpeä toki vähän! Enkö minä muka tietäisi, että lapset täällä viihtyvät paremmin, kuin omien vanhempiensa luona?

Silloin Renata, joka ei mielellään arvostansa luopunut, paremman puutteessa tavallisesti intti, että Beata neiden kätöset täällä maalla tulivat ylen karheiksi. Taavin kyllä sopi karata kivien ja kantojen yli, mutta Birger herralle se oli vähemmän sopivata, ja Beata neiti oli jo melkein yhtä ruskettunut kuin torpparien tytöt kylässä. Siihen vastasi Inkeri, että jos lapsia oli pidettävä oikein hienoina, niin voisivathan he milloin hyvänsä lähteä takaisin ahtaihin, pimeihin komeroihinsa linnaan, jossa he eivät koskaan muualla nähneet Jumalan päivänpaistetta kuin kivetyllä linnanpihalla ja autioitten muurien välistä. Tämä ylhäisten ja alhaisten välinen pikkusota loppui tavallisesti siten, että Renatan kyynellähteet alkoivat tulvia, kun hän ajatteli sitä suurta muutosta, mikä linnassa oli tapahtunut Cecilia rouvan kuoleman jälkeen. Sitten molemmat, sekä Inkeri että hänen ystävänsä, unohtivat koko kiistan ja keskustelu kääntyi Ursula rouvaan, kuinka ilkivaltainen hän oli, ja kuinka kaikki linnassa oli kääntynyt väärälle tolalle, niin ettei siellä nyt ollut oikein laita ei herrasväen eikä palveliain, ei väen eikä elukkain, eipä edes -- ei takaamista -- elävien eikä kuolleiden.

Näytti siltä kuin Taavi olisi tullut paria vuotta vanhemmaksi, tuon vaarallisen päivän jälkeen, jolloin Ljungarsin ritari vieraili Myllyrannassa ja nimitti hänet lastensa suojeliaksi. Hän oli omissa silmissänsä jo aika mies saatuansa sellaisen luottamustoimen ja hän tahtoi osottaa sen ansainneensa. Hän ei viisaasti kyllä luottanut Renatan huolenpitoon, vaikka hän kyllä hoiteli ja hemmotteli pikku neitiänsä, ja mitä taas Birgeriin tuli, niin näytti hän itse pikemmin tarvitsevan valvontaa, kuin kelpaavan siskonsa suojeliaksi. Vaikka nuori Birger herra olikin yhtä vanha kuin Taavi, oli hän häntä lähes päätään lyhyempi, vähäväkinen, maidonvalkea ja hento poika, hienotunteinen kuin tyttö ja luonteeltaan säysy kuin karitsa. Huhu kertoi, että ankara Bo herra monasti oli ankarin sanoin nuhdellut tätä hentoa ja herttaista olentoa, joka oli aivan äitinsä muotoinen ja oli ollut hänen lempilapsensa, mutta josta niin vähän saattoi toivoa Ljungarsin upean vaakunakilven arvokasta perijää. Halveksimisen tunteilla varmaankin oli isä suostunut hänen pyyntöönsä, että hän saisi eräältä kuljeskelevalta teiniltä oppia lukemaan ja kirjoittamaan, jota siihen aikaan pidettiin ritarille aivan asiaankuulumattomana taitona. Sanottiin myöskin, että nuori Birger herra oli paljon enemmän perehtynyt pieneen, koreaksi maalattuun messukirjaan, jonka hän oli perinyt äidiltänsä, kuin ratsastamaan isänsä lahjoittamalla tulisella varsalla ja käyttämään pientä lastenmiekkaa, jota hän syntyperänsä merkiksi kantoi kupeellansa. Hyvin luultavaa oli myöskin, että Bo herra oli sallinut hänen nyt hengittää raitista ilmaa Myllyrannassa sen vuoksi, etteivät hänen heikot voimansa kestäneet hänen ikäistensä poikien tavallisia aseharjoituksia. Tämä vaihtelu olikin nuorelle Birger herralle mieleen, hän kun täten saattoi vapaasti elellä hiljaisissa unelmissansa luonnon helmassa.

Kaunis, tummakiharainen pikku Beata neiti oli toisenluontoinen kuin hänen veljensä ja tuli isäänsä niin paljon kuin hento vihertävä vesa voi tulla korkeaan honkaan. Hän oli vapaa ja raitis kuin taivaan lintu, vallaton, hurja, kiivas ja iloinen; niin veitikkamainen, itsepäinen ja muuttelevainen mieleltänsä, kuin kahdeksanvuotiaana saapi olla, ja kumminkin oli hänen pikku sydämmensä niin hyvä kuin kulta, jos vaan ymmärsi häntä oikein kohdella. Hoitajansa Renatan kanssa oli hän alinomaisessa sodassa, joka seuraavassa hetkessä muuttui hyväilyksi ja päättyi tavallisesti siihen, että tyttö sai tahtonsa läpi. Ja Inkeri, joka usein murisi, että tyttöä hemmoteltiin vallan pilalle, hellitteli aivan yhtä paljo, jos ei enemmänkin, suloista suosikkiansa kuin itse Renata. Siksipä kävi, kuten niin usein näkee, kun kaksi naista kilvan hemmottelee hyvää lasta, että Beata neiti tuli koko talon, vieläpä koko kylänkin keskipisteeksi, jota kaikki kursailivat, ja joka olisi voinut pitää heidät kaikki vallassaan, ellei hän olisi pelännyt Taavia, ainoata, joka toisinaan uskalsi vastustaa hänen oikkujansa.

-- Tänään minä tahdon ratsastaa Liekillä, -- sanoi Beata eräänä aamuna hyvin päättävästi. Liekki oli Birgerin hämäläinen varsa, jonka hän oli tuonut mukanansa Myllyrantaan. Mutta Birger ei itse enää ratsastanut, ja Liekin mielestä oli hauskempi juoksennella haassa, kuin purra kuolaimia.

-- Pikku Beata kultani, ei se käy laatuun, hevonen on vauhko, -- väitti Renata hyväilevällä äänellä.

-- Ei, rakas lapsi, sitä me emme uskalla, -- lausui Inkeri samaan tapaan. -- Ajatteles, kuinka haikeasti me surisimme, jos joku tapaturma sattuisi Beata neidelle tuon häijyn elukan selässä.

-- Mutta minä tahdon ajaa Liekillä, nyt kohta minä tahdon ajaa Liekillä, -- intti tyttö, huolimatta vastaväitteistä. Ja samassa hän sieppasi pienen kesähattunsa ja juoksi yksin hakaan päin.

-- Ei sinä ilmoisna ikänä! -- huusivat molemmat naishoitajat ja riensivät perässä; mutta Beatalla oli ketterämmät jalat ja hän lensi kuin pääskynen pihan poikki. Mitä nyt oli tehtävä? -- Taavi, -- huusi Inkeri pojalleen, joka juuri tuli myllystä aivan jauhoisena, -- Taavi, suitsita hevonen, koska neiti välttämättä tahtoo tänään ratsastaa. Mutta sen minä sanon sinulle, poika, taluta Liekkiä ohjaksista äläkä päästä sitä irti. Täytyyhän sen armaan lapsen saada vähän huvitella.

-- Tahtooko hän ratsastaa tuolla hurjalla varsalla? Ei, äiti, sen asian minä ymmärrän paremmin, -- vastasi Taavi.

-- Mitä nyt, senkin nenäkäs nulikka, aiotko vastustaa armollisen neiden käskyjä? -- huudahti Renata jonka mielestä Taavi kohteli häntä ja hänen ylhäistä neittään aivan liian vapaasti.

-- Aion kun aionkin, -- vastasi Taavi jyrkästi. Varsa on tullut hurjaksi laitumella eikä tottele enää ohjia.

-- Mutta voisithan sinä taluttaa sitä kerran pihamaan ympäri, -- arveli Inkeri, joka ei tahtonut ärsyttää Beatan kiivasta luontoa.

Taavi pudisti päätään ja saavutti tuota pikaa tytön aidan luona.

-- Ei Beata nyt voi ratsastaa, sillä Liekki on pahankurinen ja tarvitsee lujat ohjat, -- sanoi hän vakavasti, katsoen häntä ystävällisesti silmiin.

-- Mutta minä tahdon ratsastaa; heti paikalla minä tahdon ratsastaa! -- huusi tyttö, hehkuvan punaisena juoksusta ja suuttumuksesta.

-- Ja minä sanon, ettet sinä saa ratsastaa Liekillä. Saat mielemmin Siivon, äidin vanhan valakan, -- vastasi poika.

-- Ei, minä tahdon ratsastaa Liekillä! Mene, satuloitse se haassa! -- kirkui itsepäinen tyttö.

-- Sinä olet niin usein halunnut päästä metsään ratsastamaan. Nyt minä tulen mukaan, ja Birger myöskin, jos häntä haluttaa, ja sitten sinä saat ratsastaa Siivolla, joka ei koskaan pillastu, ja sitten me ratsastamme Junkkarin lähteelle, -- jatkoi Taavi sävyisästi, vähääkään välittämättä suojattinsa lapsellisesta vihasta.

-- Mitä minä huolin Junkkarin lähteestä! Mitä! Sinä olet paha, kun et anna minun ratsastaa. Mene kohta ja tuo Liekki tänne, -- toisti Beata, joka ei tahtonut tulla järkiinsä.

-- Mutta jos varsa pillastuu ja viskaa sinut kivikkoon niin itkee Bo herra, ja Birger ja Renata ja Inkeri muori itkevät, ja minä itkisin silmät päästäni surusta, -- jatkoi poika lempeästi ja totisesti ja katsoi vakavasti ja sydämellisesti tytön vilkkaisiin tummiin silmiin, joista iski tulta melkein kuin Ljungarsin vaakunasta.

Beata neiti katsoi hetkisen ääneti kunnon poikaa, ja kuinka olikaan, niin suli hänen vihansa kuin keväinen sadepilvi. -- Ei, -- sanoi hän vihdoin -- en minä tahdo, että sinä, itkisit silmät päästäsi, eivätkä muutkaan saa sitä tehdä. Koska sinä tahdot, niin minä ratsastan Siivolla. Ja sitten me lähdemme Junkkarin lähteelle.

-- Niin, sen me teemme, vastasi Taavi reippaasti. -- Voi kuinka hauska matka siitä tulee! Minä koen pyydykseni tiellä, ja silloin sinä saat pienen elävän oravan, joka hyppelee aivan kuin kissanpoika häkissä. Ei sinun tarvitse sitä katua, että olet tottelevainen tänään.

-- Niin, niin, oravan, oravan! -- huudahti tyttö ja molemmat palasivat sovinnossa takaisin pihalle.

6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.

Molemmat naiset hämmästyivät aika lailla, kun he kuulivat, että lapset aikoivat omin päin lähteä metsään. Inkeri selitti, ettei hän voinut sallia sellaista vallattomuutta, sillä metsässä kerrottiin liikkuvan rosvoja, petoja, ja jos jotakin muuta, jota ei niin tarkoin voinut tietää. Taavi sai hänen puolestansa kyllä kuljeskella missä hänen mielensä teki, vaikka olisihan hänelläkin muuta tehtävää. Mutta nuoren herran ja neiden tuli sitä vastoin pysyä kotosalla ja lukea rukousnauhansa säännöllisesti joka ilta, eikä juoksennella soissa ja erämaissa.

Mutta kun Beata kerran oli saanut jonkun oikun päähänsä, niin ei ollut niinkään helppoa poistaa sitä sieltä ja nyt hän tahtoi nähdä Junkkarin lähteen, josta Renata niin usein oli kertonut, ja joka oli maalattuna hänen isänsä kilpeen. Ja jos hän ei saisi lähteä sinne, niin ratsastaisi hän vielä tänä iltana Liekin selässä, vaikka hänen itsensä täytyisi panna sille suitset päähän.

Tätä uhkausta vastaan ei käynyt inttäminen. Taavi sanoi että hän ottaisi mukaansa sekä jousen että keihään, ja sitä paitsi hän oli jo sopinut Hirvi-Jaakon kanssa että tämä tulisi mukaan, jotta hän hätätilassa kantaisi nuorta herraa suopaikkojen poikki, samalla kuin Taavi itse kantaisi neittä. He lähtisivät ratsastamaan heti päivällisen jälkeen ja tulisivat hyvissä ajoin kotiin, jo ennen auringonlaskua. Ja kun Taavin sana, aina siitä saakka kuin hän kiisteli niin miehekkäästi itse Bo herran kanssa, oli äidin silmissä ikäänkuin kuninkaan sana, täytyi asianomaisten tyytyä, ja päätettiin lähteä matkaan.

Kello oli kahden ja kolmen välillä iltapäivällä, kun tuo pieni nelihenkinen joukko, johon kuului yksi mies, kaksi poikaa ja yksi tyttö, lähti matkalle. Etunenässä kulki Taavi oppaana ja etuvartiona. Hänen jäljessään seurasivat Beata ja Birger säysyjen työhevosten selässä, ja takimaisena tallusteli Jaakko, vanha lohenpyytäjä, matkueen jälkijoukkona. Vallaton pikku neiti oli iki-ihastunut, kun hän kerran sai vapaasti samoilla maita ja metsiä. Milloin hän tarvitsi lehvän karkoittaakseen hyttysiä, milloin hän sillä huiski reippaasti toisia korville. Birger näki pitkin matkaa jos jotakin merkillistä tien varrella, milloin punaisen kiven, joka kimmelsi omituisesti; milloin nurmineilikan joka Jaakon piti poimia hänelle; milloin kummallisen pilven, joka näytti kierivän puitten latvoilla. Mutta kun matka lähteelle oli lähes puolen peninkulman pituinen, se kun oli puolimatkassa melkein linnan ja kylän välillä, ei Taavi huolinut nuoren herran mieliksi pysähtyä jokaista merkillisyyttä katsomaan, vaan kulki reippaasti eteenpäin; ja niin tultiin metsään.

Nykyään ovat koskisen Kokemäenjoen rannat jo kauan olleet metsättöminä, tai kasvaa niillä lehtipuita ja pieniä mäntyjä, jotka eivät ole kelvanneet lankuiksi Porin satamaan. Mutta tämän kertomuksen aikoina kasvoi virran kummallakin puolella vankkaa hirsimetsää, jota vain paikkapaikoin katkaisi kaskimaa tai jonkun kalastajan köyhä mökki. Päästyään Myllyrannan kylän luona olevan pienen aukean tasangon poikki tulivat lapset heti syvään metsään. Nykyisen leveän tien asemesta kulki sen läpi vain kapea ratsutie Ljungarsin linnaan ja Satakunnan sisämaahan. Tämä tie, taikka pikemmin polku, joka nykyään ei kelpaisi huonoimmallekaan kylälle, oli kuitenkin siihen aikaan yleinen kulkutie sisämaan ja rannikon välillä. Se täytti auttavasti tarkoituksensa, sillä ainoastaan talvella käytettiin ajokaluja, jota vastoin suvella melkein aina sekä ihmiset että tavarat sälytettiin veneesen tai hevosen selkään.

Kun matkue oli hetken aikaa seurannut tietä ja jokivartta, tarttui Taavi Beatan hevosen ohjaksiin, talutti sitä vasemmalle ja seurasi tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kulki erämaahan. Toiset tulivat perässä, ja ennen pitkää katosivat kaikki jäljet, joista olisi voinut huomata ihmisjalan joskus polkeneen näitä yksinäisiä seutuja. Lehtimetsä tiheni, kuuset tuuhenivat, hongat kävivät yhä suuremmoisemmiksi. Suunnattomat lahonneet puunrungot sulkivat tien joka askelella. Katajapensaat tulivat yhä läpipääsemättömämmiksi, ja hetteisiä paikkoja täytyi tuon pienen matkueen useasti kiertää. Ikäänkuin lisätäkseen tienoon jylhyyttä, pisti kaikkialta esiin sammaleisia kallioita ja suuria vyörykiviä. Tavan takaa tapasi kiviröykkiöitä, joissa jalka liukastui, sillä kuivana sydänkesänäkin pysyivät ne alati kosteina tiheitten puitten latvojen siimeksessä.

Tässä erämaassa oli kuitenkin eloa, jota suurin osa Suomen metsistä nykyään on vailla. Melkein joka askeleella pyrähti metso tai teeri pensaikosta. Kettuja ja ilveksiä, jäniksiä, näätiä ja oravia vilisi kaikkialla. Täältä kuului kumeata mörinää, jonka saattoi selvästi erottaa koskien kohinasta. Taavi katseli tätä riistan viljavuutta tottuneen metsämiehen tyyneydellä ja antoi vain Beatalle pienen ällistyneen jäniksenpojan, jonka hän kaappasi ohimennessään kiinni. Enempää ei tarvittukaan, että pikku tyttö pysyisi hyvällä tuulella, mutta Birger tuli levottomaksi ja toivoi, että hän olisi seurannut Inkeri muorin neuvoa ja pysynyt kiltisti kotona.

Aina siitä saakka, kuin he poikkesivat metsään, tuntui hänestä, kuin ei heitä enää olisi ollut neljä vaan viisi henkeä tuossa pienessä matkueessa. Milloin näytti köyryselkäinen ukko kulkevan heidän edellänsä tietä näyttämässä, milloin taas oli siinä pieni tyttö, joka katseli häntä niin kummallisesti pitkän hongan kellertävän rungon takaa. Väliin taas oli hän kuulevinaan emintimänsä huutavan häntä nimeltä. Ja kun hän kääntyi taaksensa katsoakseen kuka siellä oli, niin hän oli selvästi kuulevansa isänsä sotaratsun hirnuvan ja vähän matkan päässä oikealla vilahdukselta näkevinänsä ritarin korkean kypärin tuuhean kuusen takaa.

-- Jaakko, -- kuiskasi hän, jottei Taavi ja sisar huomaisi hänen pelkoansa, -- etkö kuullut ikäänkuin joku olisi huutanut metsässä?