Part 2

Vouti tuli nyt nähtävästi hyvälle tuulelle ja lohdutteli, kenties vähän iloisena toisesta oluthaarikasta, pelästynyttä emäntäänsä seuraavalla tavalla: -- Valkaiskaa te vaan kankaitanne ja maatkaa yönne rauhassa, Inkeri; noilla korkeilla herroilla on nyt muutakin ajateltavaa kuin teidän lohitokeitanne. Bo Knuutinpoika, luulemma, menee kyllä herrainpäiville, joita muutaman viikon päästä pidetään Tukholmassa, ja ritari Sten voipi sillä aikaa huvitella itseään varastelemalla hänen hevosiansa. Nuo herrat eivät kuulu elävän juuri veljellisessä sovussa, niin sanotaan. Sten Knuutinpoika ei saattane unohtaa, että vanhempi veli otti Ljungarsin linnan ja jätti nuoremmalle vain muutamia kurjia kaskimaita kaukana erämaassa. Ja koska Bo Knuutinpojalla on kaksi poikaa, ei ritari Sten voine ajatellakkaan saavansa periä veljeänsä.

-- Kaksi poikaa ja yksi tytär, -- oikaisi Inkeri mielihyvillään, kun hän saattoi kehua itsellään olevan niin ylhäisiä tuttavia. -- Nuori Knuutti herra on kohta kahdenkymmenen vanha ja odottaa kannuksiansa, mutta nuori Birger herra on syntynyt samana vuonna kuin minun Taavinikin, ja siunattu pikku neiti Beata on Kynttilänpäivästä yhdeksännellä vuodella. Minä tunnen heidät hyvin aina rouva Cecilia vainajan ajoista asti. Hän oli Tottien sukua, lempeä ja armollinen rouva, joka ei pitänyt itseänsä liian hyvänä kysymään neuvoa kankaankudonnassa ja oluenpanossa alhaisemmilta ihmisiltä, jotka tiesivät enemmän kuin hän. Hänen aikanansa vallitsi täällä naapurisopu, ja herrasväen lapset tulivat usein tänne leikkimään meidän lastemme kanssa, samoinkuin meidänkin kävivät linnassa. Mutta hän kuoli, kuten tiedätte, kolme vuotta sitten, ja mistä ritari Bo silloin haki toisen vaimonsa, sitä ei kukaan oikein tiedä. Eipä sen asian laita kuulu oikein hyvä olevan. Ursula rouva, sanotaan, on hiiden lapsi. Hän on isältään, vuorenpeikolta, saanut taikakiven, ja niin kauan kuin se on hänellä, käy hänen aina hyvin. Hän on noitunut Bo herran, siitä voitte olla varma, mestari. Viime syksynä, hän odotti saavansa pojan. Hänestä piti tulla Ljungarsin herra. Ja kun poika syntyi, niin se olikin kuollut. Minä en sano mitään; mutta lapset kai paraiten tietävät, että edessä emoton lapsi emintimän leipoessa, niinkuin sananlasku sanoo.

-- Olen kuullut sanottavan, että hän on ritarin tytär, joka eräältä Tallinnan juutalaiselta on oppinut tähdistä ennustamaan.

-- Mistä hän on kotoisin, sitä minä en tiedä, -- jatkoi Inkeri, joka ei näyttänyt hyvällä silmällä katsovan uutta naapurinrouvaa; -- mutta sen minä tiedän, että siitä saakka kuin hän tuli Ljungarsin linnaan, saavat elukat puolta vähemmän rehua ja lapset ja palkolliset kovia kakkuja pureskella. Ritari Bo itse, joka ennen oli antelias herra, on tullut itaraksi ja ärtyisäksi, niin ettei häntä enää tunnekkaan. Viipurissa Bo herra on noiduttu. Musta rouva on Posselta oppinut konstinsa. Ei kukaan ole vielä nähnyt häntä kristillisessä kirkossa, mutta monet ovat nähneet rouva Cecilia vainajan vääntelevän käsiään kuutamossa, sen olen minä omin korvin kuullut hänen kamarineidoltansa Benatalta. Ja sitten tuo tuolla lähteen luona, mestari, kyllähän te sen tiedätte; se on nyt näyttäytynyt useammin kuin koskaan ennen.

Vouti nauroi. -- Ei, Inkeri, -- sanoi hän, -- nyt on parasta, että annan satuloida hevoseni, kun vielä uskallan lähteä. Te olette niin taikauskoinen, että voisitte saada hevosetkin pillastumaan. Lopuksi te kai vielä luulettelette minulle, että naapurimme Ljungarsit ovat liitossa, ukkosen kanssa.

-- Kullakin on oma uskonsa, mestari, -- vastasi Inkeri loukkaantuneena; -- mutta en minä ole vielä nähnyt ketään heistä ratsastamassa täysissä varuksissa, ilman ukkosen käymättä kesällä ja pyryämättä talvella. Näettekö tuota mustaa pilveä, joka nousee yhä ylemmä Puiden latvain yli? Pettyisinpä pahasti, ellei joku Ljungarsin väestä tulisi tänne.

-- Oh! Niinkuin nuo korkeat herrat voisivat ilmoja hallita. Botolf! Matti! Satuloitkaa hevoset ja viekää ne talliin! Kun rajuilma on mennyt ohitse, niin lähdemme matkaan.

Sillä välin kuin palveliat läksivät käskyä täyttämään, nousi ukkospilvi yhä korkeammalle. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja luonto muuttui kuolonhiljaiseksi ja synkäksi, niinkuin on tavallista rankan rajuilman lähetessä. Inkeri katsahti hakaan päin ja näki lampaitten tunkevan yhteen joukkoon pää päätä vasten. Hevoset hirnuivat levottomina, lehmät lakkasivat syömästä ja laskeutuivat pitkäkseen ruohistoon märehtimään. Lintujen viserrys lakkasi puissa, ja idästä kuului Leimauskosken pauhina yhä yltyvän. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin huikea salama, jota seurasi räikeä jyrinä iski koskeen ja heti senjälkeen alkoi rankka sade virtailla raskain pisarin maahan. Ennenkuin vouti vielä ehti päästä katon suojaan, niin hän kuuli kavioiden kapsetta ja Inkerin portailta sanovan: -- Kas, tässä he nyt ovat! Tiesinhän minä, että he olivat tulemassa.

Kapealla kujalla, joka metsästä kääntyi itää kohti näkyi noin neljänkymmenen hengen suuruinen joukko rientävän kylää kohti sateensuojaan. Etumaisena ratsasti kookas vanhemmanpuolinen ritari täydessä varuksessa kypärinsilmikko avattuna, ja hänen rinnallansa nuorukainen, myöskin rautapuvussa, joka vaivoin hillitsi salaman säikähyttämää hevostansa. Lähinnä heitä ratsasti uhkea rouva, jonka mustassa ratsastuslakissa liehui pitkä sulka; hänen vasemmalla puolellansa ajoi poika ja oikealla tyttö säyseillä hevosilla, joita Jalkasin kulkevat palveliat taluttivat suitsista. Heidän jäljissänsä seurasi noin viisitoista ratsumiestä, jotka olivat kiireestä kantapäähän asti puettuina rämiseviin rautavaruksiin, yhtä monta aseellista jalkamiestä ja lopuksi alempaa palvelusväkeä, muiden muassa pari kolme naispalveliaa sekä kuormahevosia, jotka kuljettivat pitemmän matkan tarpeita. Koko joukko ohjasi kulkunsa suoraan myllytupaa kohti.

Se oli ritari Bo Knuutinpoika Ljungars, jota hänen puolisonsa ja lapsensa saattoivat jonkun matkaa Turkuun päin, hänen lähtiessään Tukholmaan herrainpäiville.

3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä Ursula rouva sai siellä aikaan.

Sillä välin rajuilma puhkesi täyteen raivoon. Salama toisensa jälkeen välähteli ilmassa. Rakeensekaista sadetta virtaili kaatamalla, ja vinha myrskytuuli taivutteli ympäröivän metsän puiden latvoja. Lähenevä joukko joutui epäjärjestykseen: jalkamiehet, naiset ja lapset riensivät katon suojaan päästäkseen. Ritari Bo Knuutinpoika yksin ei vähääkään välittänyt luonnon voimien raivosta. Hän hillitsi korskuvaa mustaa ratsuansa ja jakeli jäykkänä käskyjänsä säikähtyneille palvelioillensa.

-- Anfast, -- sanoi hän pitkälle, laihalle ratsumiehelle, joka ratsasti hänen vasemmalla puolellansa; -- anna miesten käydä lepäämään tunnin ajaksi. Tee tuli pirttiin, ja hanki heille olutta. Vie hevoset katoksen alle, ja tuo niille kauroja myllystä. Knuutti, pidäppä Ursula rouvan jalustinta. Saata äitisi ja lapset myllytupaan. Mitä nyt, Beata, luulenpa, että pelkäät? Hupakko! Olet Ljungarsin sukua ja pelkäät salamaa!

Nämät viimeiset sanat hän lausui kauniille vaaleanveriselle, kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka vaistomaisesti vavahti joka kerta kun salama, terävänä kuin tulinuoli, halkaisi ilman. Hänen veljensä, kolmentoista-vuotias Birger Bonpoika, joka oli puettuna hovipojan pukuun, lyhyt viitta hartioilla ja hoikka miekka vyöllä, kiiruhti nostamaan häntä hevosen selästä alas. Vanhempi veli Knuutti suoritti nähtävästi vastahakoisesti tavallisen kohteliaisuus-palveluksen emintimälleen, niinkuin isä oli häntä pyytänyt ja saattoi hänet sekä sisaruksensa myllytupaan. Ritari Bo sitä vastoin näytti pikemmin huviksensa tahtovan uhmata rajuilmaa, sillä kun muut jo olivat päässeet suojaan, ratsasti hän verkalleen alas virran rantaan ja tarkasteli myllyä, lohipatoa ja hyvin viljeltyjä vainioita, jotka vihertävinä aaltoilivat sateen ja myrskytuulen kaksinkertaisen painon alla.

Myllytupa, vaikka se olikin kylän paras talo, ei tarjonnut matkustajalle yhtään sellaisia mukavuuksia, joita nykyaikana odottaa tapaavansa tavallisessa kestikievarissakin. Yleisesti maalla tavattavia pirttejä parempi se oli vain siinä suhteessa, että tavallisen räppänän asemesta siinä oli suuri tiilistä muurattu tulisija ja oikea savupiippu ja kaksi pientä ikkunaa, sen sijaan että muualla käytettiin työntilaudalla suljettavia aukkoja, joita pidettiin kiinni tavallisesti vain talvella. Ei kuitenkaan pidä luulla, että nämät ikkunat olisivat olleet lasiruuduilla varustetut. Se tavara oli vielä muualla paitsi kirkoissa ja luostareissa niin harvinaista, että kuningas Kristian I:sen sanotaan vieneen Tukholman linnan ikkunalasit mukanansa Tanskaan. Hänen aikojensa jälkeen oli toki ruvettu näkemään lasi-ikkunoita rikkaimmissa taloissa Turussa, jonne kauppalaivasto niitä toi, samoin kuin muitakin ylellisyystavaroita, Lyybekistä. Mutta Myllyrannan myllytupaan ei sitä ollut joutanut muuta kuin kämmenen kokoinen kaistale, joka oli sovitettu toisen ikkunan ylimpään kulmaan ja siinä se oli koko kylän kateuden ja uteliaisuuden esineenä. Muut ruudut olivat osaksi sarvesta, osaksi kissankultalasia, ja niiden läpi valo heikosti kuulsi avaraan tupaan, mutta ei niistä käynyt näkeminen ulos. Sen sijaan oli oveen tehty suljettava luukku, josta voitiin päästää ilmaa tupaan ja vaarallisina aikoina tähystellä. Huonekaluja ei tuvassa ollut muita kuin iso maalaamaton honkapöytä, samallaiset penkit, suuri kaappi, kaksi vuodetta päällitysten ja kaksi makuulavaa katon rajalla. Seinillä oli muutamia aseita ja hirvensarvia sekä oven yläpuolella kömpelösti veistetty puinen pyhän Brigitan kuva. Siinä luostarin arvossapidetyn ja varakkaan myllynhoitajan asunnon koko vaatimaton kalustus.

Ken on kuunnellut äskeistä keskustelua tämän arvoisan emännän ja luostarinvoudin mestari Gervasiuksen välillä, arvannee helposti, etteivät nämät vieraat olleet kummallekaan juuri tervetulleita. Mutta vieraanvaraisuus oli näinä aikoina, jolloin ani harvoin taikka ei milloinkaan sattunut yleistä majataloa matkustajien tielle, niin luonnollinen, etteivät isännät eivätkä vieraat siinä suhteessa yhtään kursailleet. Vain silloin kuin ruunun voudit ja sotaväki, taikka piispat ja aateliset suurine seurueineen väärinkäyttivät tätä kaunista tapaa ja rasittivat talonpoikia kalleilla vierailuillaan, syntyi siitä useinkin nurinaa ja tehtiinpä joskus vastarintaakin. Väkevämmän oikeus pääsi silloin aina lopulta voitolle, joko sitten vieraat ajoivat isännän ulos ovesta taikka päinvastoin. Ja juuri tällaiset väkinäiset vierailut olivat tänä rauhattomana, usein laittomanakin uniooni-aikana siihen määrin päässeet valtaan, että maakansa piti sellaisia vieraita, kuin ritari Bo Knuutinpoikaa ja hänen seuruettansa Myllyrannassa jo semmoisinaan kovin epätervetulleina ja huolestuttavina.

Luostarinvouti, joka tiesi mikä hänen arvollensa sopi, istahti nyreänä rahille uunin viereen eikä ollut tulijoita huomaavinaankaan. Inkeri muori taas koki näyttää niin iloiselta kuin suinkin ja osotti ylhäiselle naapurinrouvalle kunniasijan pöydän päähän. Kun hän oli täyttänyt tämän kohteliaisuuden, ei hänellä mielestänsä ollut enempää syytä kursailla, ja hän kävi pitämään huolta siitä, että nuori neiti, joka vanhastaan oli hänen suosikkinsa, sai kuivata kastuneet vaatteensa äsken sytytetyn takkavalkean ääressä. Yhtyminen oli milt'ei sydämellinen; pikku tyttö suuteli ja taputteli Inkeriä ja hento Birger, joka tavallaan oli ottanut sisarensa suojelukseensa, ei myöskään ollut osottamatta lämpimiä ystävyydentunteitansa hyvää eukkoa kohtaan, jonka näkeminen näytti molempia ilahuttavan.

Sillä välin istui Ursula rouva kylmänä ja kopeana pöydän päässä, viitsien tuskin katsahtaakkaan lapsiin. Kun näki hänet, niin ymmärsi miten ne taikauskoiset jutut olivat syntyneet, jotka tekivät hänet niin pelätyksi naapuristossa. Hän oli pitkä ja komea rouva, tuskin kolmenkymmenen ikäinen. Hänellä oli tuuhea, pikimusta tukka, nenä korkean kaareva, ja tummat silmät, jotka olivat terävät kuin miekan kärki. Etelämaissa olisi kai häntä pidetty harvinaisena kaunottarena. Mutta täällä pohjolassa tuntui hänen hipiänsä liian tummalta, koko hänen olentonsa ylen oudolta, ja helposti saattoi aavistaa, että tämän kylmän, kopean kuoren alla piili rajuja intohimoja, joita ei ollut hyvä tulla liian lähelle. Sitä paitsi ei hänen pukunsakaan ollut omansa vähentämään sitä vastenmielistä tunnetta, jota koko hänen olentonsa herätti, sillä yksinkertaisen, ruumiinmukaisen villapuvun asemesta, jota sen ajan ylhäisimmät naiset arkioloissa käyttivät, oli Ursula rouvalla pitkä, musta samettinen ratsastuspuku, jota koristi leveä tulipunainen vyö ja samanväriset nauharuusut hioissa. Hänen omituinen pukunsa, johon vielä liittyi liehuva strutsinsulka hänen pienessä mustassa hatussaan, antoi Inkerille aihetta salavihkaa kysäisemään voudilta, eikö hänen mielestänsä tuo ylhäinen rouva ollut yhtä paljon metsänhaltian näköinen, kuin kaksi variksenmarjaa ovat toistensa kaltaisia.

Kun Ursula rouva oli hetkisen ääneti ja väliäpitämättömästi katsellut lasten riemua heidän tavatessaan Inkeriä, välähtivät hänen silmänsä, ikäänkuin jotakin hupaista olisi juolahtanut hänen mieleensä.

Hän viittasi armollisesti Inkerin luoksensa ja lausui muutamia kohteliaita sanoja paikan kauneudesta sekä tuvan hyvästä järjestyksestä. -- Tämä on varmaan hyvin terveellinen paikka, -- jatkoi hän; -- mutta meidän linnamme lähellä on suo, josta kesäöinä nousee epäterveellisiä huuruja. Eipä olisi haitaksi niin heikoille lapsille kuin meidän Birger ja Beata ovat, jos he viettäisivät muutaman viikon lämpimänä vuoden aikana täällä teidän luonanne.

-- Vai niin, -- ajatteli Inkeri itsekseen, -- armollinen rouva tahtoisi mielellään päästä lapsipuoliaan näkemästä, ja hyväpä se taitaisi ollakkin. Mutta hän varoi ilmaisemasta ajatuksiansa ääneen ja vastasi vain, ettei hän mitenkään voinut toivoa, että hänen halpa tupansa kelpaisi niin korkeitten vierasten asunnoksi.

Ursula rouva vastasi hyvin ystävällisesti, että täällä kyllä oli kaikkea, mitä lasten viihtymiseksi tarvittaisiin; katto suojana, vuode yöksi, lämmintä maitoa ja tuoretta leipää, koska jauhoista ei voinut puutetta olla. Hän tahtoi sen vuoksi ehdottaa ritari Bo'lle, ellei Inkerillä itsellään olisi mitään sitä vastaan, että nuori Birger herra ja neiti Beata saisivat viettää muutamia viikkoja Myllyrannassa, eikä hän suinkaan jättäisi runsaasti korvaamatta kaikkea sitä vaivaa, jota he hänelle tuottaisivat.

Inkeri koetti Ursula rouvan silmistä päästä hänen ajatustensa perille, mutta hän kohtasi vain epäselvän, tähystelevän katseen, joka ei ennustanut hyvää, ja hän oli epäilyksissä, mitä vastata. Häntä ei todellakaan haluttanut tehdä tuolle mahtavalle rouvalle mitään palvelusta, mutta samalla hän pelkäsi kieltäytymisellään suututtavansa häntä. Ei hän tehnyt tätä ehdotusta lasten terveyden tähden, siitä oli Inkeri varma; ehkä pikemmin sen tapauksen varalta, että Ursula rouva syksyllä odotti omaa perillistä. Mutta, ajatteli hän, olkoon syy mikä hyvänsä, niin he ovat kuitenkin siunatun Cecilia rouvan lapsia. Saavathan he ainakin syödä vatsansa täyteen Myllyrannassa, ja kukapa tietää, vaikka pyhä Priita olisi keksinyt juuri tämän keinon pelastaakseen heidät ilkeän emintimänsä kynsistä. Sentähden vastasi Inkeri lopulta myöntävästi ja niiasi hyvin koreasti, niinkuin häntä oli luostarissa opetettu, ja vakuutti, että hän hoitaisi rakkaita lapsia kuin omaa silmäteräänsä.

Hän ei ehtinyt huomata sitä salaista tyytyväisyyden ilmettä, joka loisti Ursula rouvan silmistä, sillä hänen huomionsa kiintyi kovaan meteliin, joka kuului ulkoa, ja samassa hän näki, kuinka kolme, neljä meluavaa ratsumiestä ritarin seurueesta työnsi tuvan ovesta sisään hänen oman Taavinsa, jonka kädet olivat selän taakse sidottuina. Syy siihen oli seuraava:

Vanhempi veli Josua oli, kuten muistamme, mennyt voudin käskystä kylään toimittamaan paaluja patoa varten ja siksi aikaa hän oli jättänyt myllyn Taavin hoidettavaksi. Kun nyt poika juuri oli kaatamassa mutta jauhettavaa myllyyn, tuli sinne muutamia ratsumiehiä, jotka muitta mutkitta sieppasivat kukin kaurasäkin hevosille appeeksi. Myllyvahtina nuori Taavi suuttui tästä menettelystä, ja syytä hänellä siihen olikin, varsinkin kun kaurat olivat kyläläisten ja ryyneiksi jauhettavat. Ja kun ratsumiehet ilkkuen ivasivat hänen kiivaita vastaväitteitänsä, ei hän ajatellut sen enempää, vaan sieppasi lähimmän karinpuun, minkä sai käteensä, ja viskasi sen varmasti keskelle joukkoa yhtä pahantekiää vasten naamaa, niin että mies romahti pitkin pituuttaan alas rappusista ja jäi sinne verissään makaamaan. Täten oli merkki annettu yhteen noista usein verisistäkin kahakoista, jotka olivat seurauksena senaikuisista väkinäisistä vierailuista.

Haavoittuneen toverit rupesivat heti hurjasti ajamaan takaa Taavi parkaa, joka pääsi heidän keihäiltänsä suojaan ainoastaan peräytymällä myllynkouruun kohisevan vesirattaan yläpuolelle. Täällä hän joutui oikean piirityksen alaiseksi ja vasta kun he salpasivat myllynpadon ja kapusivat alas kouruun, onnistui vihdoin neljän ratsumiehen saada tuo väkevä poika käsiinsä ja sitoa hänet, saaden kuitenkin samalla monta naarmua ja sinelmää hänen paljaista nyrkeistänsä, joilla hän viimeiseen asti piti puoliansa.

Luultavasti Taavin takaa-ajajat olisivat heti paikalla iskeneet hänet maahan tai heittäneet hänet myllyn sulkuun, ellei nuori Knuutti herra olisi tullut väliin ja pidättänyt tuomiovaltaa isällensä, joka nyt, kun myrsky oli vähän asettunut, palasi takaisin ratsastusmatkaltansa kylän tiluksilta. Kun ritari astui sisään, oli tupa täynnä hänen väkeänsä, jotka huutaen vaativat että nuori rikoksentekiä, toisille varoitukseksi, heti hirtettäisiin. Oikeudenkäynti oli lyhyt. Yksi ihmishenki ei merkinnyt paljon näinä väkivallan aikoina.

Mutta katso, silloin esiintyi mestari Gervasius hengellisen arvonsa koko painolla, joka sangen hyvin soveltui hänen voimakkaalle vartalollensa, ja lausui pelottomana, että koska rikos oli tehty luostarin alueella, niin oli tuomiovalta yksinomaan kirkon ja piispan. Tämän nojalla hän vaati, uhaten kirkon kirousta, että ritari Bo Gnuutinpoika ja hänen väkensä heti jättäisivät hänen, Gervasiuksen, haltuun mainitun pojan, joka, jos hän havaittaisiin syylliseksi, eikä hänen ikänsä olisi esteenä, tuomittaisiin kanoonisen oikeuden ja kuningas Kristofferin lain mukaan. Samassa haasti vouti ritarin väen vastaamaan siitä väkivallasta, jota he olivat harjoittaneet luostarin alustalaisia kohtaan anastamalla myllystä heidän viljaansa.

4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan, ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.

Ritari Bo Knuutinpoika otti kypärin päästänsä, ja mestari Gervasius luuli hänen tekevän sen kunnioituksesta kirkon edustajaa kohtaan. Mutta ritarin oli tarpeen vain vähän vilvotella ratsastuksensa jälkeen. Bo herra soi voudille tuskin halveksivaista katsettakaan antaessaan kypärinsä aseenkantajalle ja pyytäessään jotakin juotavaa. Aseenkantaja riensi heti sekoittamaan herrallensa viiniä ja vettä hopeapikariin, jota varta vasten sen tarkoituksen vuoksi kuljetettiin mukana.

Bo herra näytti melkoista lyhyemmältä ilman kypäriä, mutta hän oli sittekin kookas ja uhkea ritari, noin viidenkymmenen-vuotias, ylevännäköinen ja ryhdikäs. Hänen silmissänsä kuvastui surumielinen ilme, ikäänkuin häntä vaivaisi jokin salainen tuska, ja ehkäpä syy oli enemmän siinä, kuin hänen iässänsä, että hänen ruskea tukkansa oli ruvennut huomattavasti harmaantumaan. Alituiset taistelut sekä seurustelu raakojen sotamiesten ja melkein yhtä vähän sivistyneen maa-aatelin kanssa, jota asui hänen yksinäisen linnansa läheisyydessä, olivat tehneet hänet ankaraksi ja käskeväksi silloinkin, kuin kaikki hänen ympärillänsä olivat nöyriä ja levollisia. Mutta jos joku ärsytti hänet vihaan, niin tiedettiin että Ljungarsin herran otsa oli vaskea ja käsivarsi rautaa Se, joka silloin sattui hänen tiellensä oli suuresti surkuteltava, sillä hänen viimeinen hetkensä oli tullut, olipa hän sitten nuori tai vanha, olipa hänellä ritarin kannukset tai munkin ajettu päälaki, ja kohtasipa hän hänet taistelun melskeessä tappotanterella tai, niinkuin nytkin, rauhallisessa tuvassa. Välittääkö salama, joka Ljungarsilla oli kilvessänsä ja jonka kanssa taikauskoinen kansa luuli hänen sukunsa olevan salaisessa liitossa, välittääkö salama kehenkä se iskee, kun kerta ukkonen pilvissä jyrisee?

Senpä tähden kuunneltiin ihmettelynsekaisella hämmästyksellä voudin tyhmänrohkeata puhetta tälle pelätylle miehelle, eikä Inkerinkään liukas kieli täyttänyt tehtäväänsä, vaikka asiankulku enemmän koski häneen, kuin kenenkään muuhun. Mutta kun ritari oli tyynesti tyhjentänyt pikarinsa, niin hän käski irrottaa Taavin kädet, vilkaisi häneen ja sanoi: -- Sinä olet murhannut miehen, nulikka!

-- En tiedä, liekö hän kuollut, -- vastasi poika rohkeasti; -- mutta sen minä tiedän, ettei hän toista kertaa tule varastamaan kauroja meidän myllystämme.

-- Kuinka vanha olet? -- kysyi ritari.

-- Armollisin herra, -- vastasi Inkeri vikkelästi saaden äkkiä kielensä kannalleen, -- hän on vain lapsi vielä, kymmenen tai yhdentoista-vuotias, luullakseni, eikä osaa olla ihmisten kanssa paremmin kuin metsän elukka. Jos siis, teidän armonne, selkäsauna riittäisi, niin olisin minä sekä halukas että velkapää sen...

-- Vaiti, vaimo! -- keskeytti häntä ritari, otsa rypyssä toistaen kysymyksensä.

-- Minä täytän neljätoista pyhäinmiesten päivänä, -- vastasi Taavi arvelematta ja katsoi tuimasti ritaria silmiin.

-- Haluatko sinä hirteen? -- kysyi ritari.

-- En, -- sanoi Taavi. -- Hirttäkää, armollinen herra, mielemmin hänet, jonka minä iskin kuoliaaksi, sillä hän oli varas.

Bo herra ei näyttänyt panevan pahakseen tätä lapsellista vastausta, sillä hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn, ja hän kysyi: -- Ehkä mielemmin haluaisit minun palvelukseeni?

-- Suostu, suostu! -- kuiski Inkeri ja nyki huolissaan poikaa takista. Itsekseen ajatteli hän, että poika voisi sitten jollakin tavalla päästä pakenemaan luostariin. Mutta Taavi tuumiskeli hetken aikaa ja vastasi:

-- Yhdellä ehdolla.

-- Mikä se olisi? -- sanoi Bo herra.

-- Sillä ehdolla, että teidän armonne maksaa kaurat, sillä ne ovat Pekan ja köyhän Mustilan. Ja sitten -- lisäsi hän katsoen uhkaavasti ratsumiehiin, jotka olivat sitoneet hänet, -- sillä ehdolla, että saan antaa selkään jokaiselle, joka minua raukaksi sanoo.

Tämäkin vastaus olisi pikemmin laimentanut, kuin kiihottanut ritarin vihaa, joka oikeastaan oli luonteeltansa jalo mies, ellei Gervasius, joka kirkon edustajana tunsi suuren arvonsa ja tärkeytensä, kovaksi onneksi olisi pitänyt velvollisuutenaan vastustaa kaikkia värväämiskokeita luostarin alustalaisten keskuudessa, varsinkin kun hän oli saanut päähänsä, että hänen ristipoikansa Taavin piti pyrkiä samaan kunnianarvoiseen asemaan, kuin hänellä itselläänkin oli yhteiskunnassa. Hän astui siis rohkeasti esiin ja lausui yhtä mahtipontisella äänellä kuin äskenkin:

-- Minä otan kaikki läsnäolijat todistamaan, että samoinkuin ei kenelläkään muulla kuin meidän kunnianarvoisimmalla isällämme piispalla ole valtaa määrätä tämän pojan hengestä ja elämästä, niin ei myöskään kenelläkään muulla kuin siunatulla äidillämme abbedissalla ole oikeutta käyttää häntä palvelukseensa, koska hän epäilemättä kuuluu luostarin ja pyhän Brigitan alustalaisiin.

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, mm Ljungarsin ritarin otsa synkistyi ja hän kääntyi, vastausta antamatta, henkipalveliansa puoleen sanoen:

-- Anfast, tuolla veräjän pielessä on kaksi koivua. Toiseen sinä hirtät tuon luostarin voutitolvanan, ja pidä varasi, mies, että sinulla on vahva köysi, joka kantaa vaikka härän. Toiseen sinä hirtät pojan. Odotappas; pojan voit ripustaa hamppuköyteen, sen hän kyllä ansaitsee; mutta pyhän Brigitan palkkalaisille emme koskaan käytä muuta kuin niintä.