Part 9

Tuo sikäläisen hyvän ilmaston tautia poteva väitti, ettei reumatismi eroa miehestä millään. Ja kuitenkin se erosi: lyötiinpä lisää löylyä! Toivova lääkäreihin uskoo! Löylyä vain — siinä koko taika, "rakkaat juopot ja vanhat kihdinsyömät", kuten Rabelais sanoo. Kaksi joskus melkein 50 asteen kuumuista annosta päivässä Daxin muinaisroomalaisissa kylpylöissä, luonnonkuumissa lähteissä ja mudissa. Jos tämä tuntuu teistä liialta, niin antakaa sydämenne vain pomppia, rämpyttää kuin ruostunut pumppu, antakaa sen seisahtua ja taas loikata eteenpäin kuin kaniini: työ tekee sydämelle erittäin hyvää! Antakaa kehnon pakahtua, jos mielensä tekee: _kipeällä_ sydämellä ei ole maailmassa mitään virkaa! Sadatelkoon lääkärinne, kun lisäätte hänen kylpymääränsä kaksinkertaiseksi, niin teistä tulee terve ja raavas mies, ja kapakoissa maistuu sitten taas rommi oikein motevalta. Mitäpä terveydellä ellette sitä käyttäisi?

Mutta sauna, Lintukodon sauna! Niin, no, — pari sanaa osaan arabiaakin ja toinen niistä merkitsee saunaa. Se kuuluu: _hammam_, — mikä pehmoinen sana, lempeä, lullitteleva, ämmämäinen, äidillinen, miltei ämmämäinen. Se lausutaankin hieman: _hämmäm_. Tahtoisin kirjoittaa kunnioituksesta sen isolla H:lla. Tuo sana, joka merkitsee tosiaan vain saunaa, on kuin äidillistä kapalointia, täydellistä lohdutusta kaikissa suruissa. Suomalaista Letheä.

* * * * *

Lintukodon _hammam_ ei ole kullasta ja norsunluusta, se on pihkaisesta hongasta. Se ei ole marmorilla sisustettu, vaan imiteerattua ebenpuuta. Mutta pääylellisyys löytyy sieltä yhtä täydellisenä kuin muinoin Alhambran ruhtinassaunasta, ei, paljon parempana kuin mistään Europan tai Afrikan kylpylaitoksista.

Saunamme pitäisi olla ulkoa musta. En tiedä kuinka hellyin, tönön seiniä toukilta ja sateelta säästääkseni, niin taloudelliseksi, että hennoin tuhria sen punaiseksi. Ja nyt se näkyy laivareitille ensimmäisenä koko saaresta, vaikkei juuri tarvitsisi näkyä, — enhän vain maureilta liene saanut tällaista kätkeytymisen makua? Vieläkö mitä! _Kirjoittelenkin_ tässä, koska en ole Kroisos: vasta ensimmäinen miljoona kainolla alulla. _Kun_ se on täysi, lasken vaivaamani rauhaan menemään, mutta siihen taitaa mennä liiaksi aikaa!

Kylyni on siis punainen. Siinä on ovi ja ikkunoita kaksi. Toinen eteisessä, ulkoa valkeaksi sivelty, sen koristeelliset vuorilaudat, jotka on löydetty ja sommiteltu kalastajavainajan selkärihma-laatikkojen syrjäkappaleista; toinen on itsessään saunassa, ja se on paljon kauniimpi: hyvin pieni luukku, kolo kahden seinähirren välissä, varustettu vanhalla vihertävällä lasinsirulla, jonka läpi iltojen salaperäinen hämärä kuultaa herkkänä ja läheiset laineet heijastelevat ja kuuluvat liplattaessaan. Saunan ikkunan nimittäin täytyy olla hyvin, hyvin pieni: atavismia, näettekös.

Onpa kolmaskin ikkuna: häkäreikä seinässä lavolla.

Ja se on kaikista kaunein. Sen luoma valo muistuttaa tavattomasti värileikkiä, jonka lasimosaiikit antavat maurilaissaunaan kupolin huipusta.

Miten monena iltana näinä neljänä kesänä olen istunut lämpiävän kiukaani ääressä, katsellen tulikieliä, kuinka ne lipovat kiukaan mustunutta otsapaatta, kipinöitä, jotka silmäkivien raoista kultaisina kimpoavat, ja valovirtoja, jotka lainehtivat säteinä sauhuluukusta. Kylyn alkaessa lämmitä on savuinen ilma luukun kohdalla ulkona keltaista, harmaata. Sininen taivaskin sakenee kullanväriseksi. Tuomien tertut, jotka nuokkuvat pikku luukun edessä, ovat loistavan keltaisia. Vihreät pihlajat kuin auringonpimennyksessä. Sitten sauhu selviää, ja aukko lähettää nyt sisälle valon kuin _camera obscuraan_: pitkiä, vinoja säteitä kauniin värikankaan loimina. Yksi leveä säde sinertävä, toinen punainen, kolmas loistavan vihreä. Uskokaa pois, ihminen voi, jos oikein tahtoo, tuntea onnea vähästä, kun hänellä ei ole parempaa. Niin on syntynyt tuo joutava kauneudenpalveluni.

Sysimustat lavot hauskan sädeluukun kohdalla ovat nykyään kolmelta sivulta penkeillä varustetut, eivätkä enää kuin mikäkin pöytä, kuten usein hämäläisillä, ja uusmaalaisilla nähdään. Kas vain, onpas vika heissä, joista muuten kannattaa paljon pitää! Ja jos en sittenkään jaksa noudattaa heidän esimerkkiään, vaan välttämättä täytyy kehuskella, niin ylpeilen siitä, että lavokyhäys on omaa työtäni, omaa meiskettä, mäiskettä, nokituhrautumista pimeässä kokonainen päivä, pikku Ollin, "hanttimieheni" avulla, joka kiireesti hoputti ärjyjän käteen vasaraa, kirvestä, naulaa, sahaa, lautaa ja pulikkaa.

Entä sitten "musta härkä mulleroinen, juopi vettä korvollisen"? Se on tietysti parempi kuin Gapsan oaasissa tai Bagni Berninissä! Se ei ole enää tiilistä tehty, kuten entisen hämäläisen omistajan aikaan. Se ei saa olla: tiili antaa savelta maiskahtavan löylyn! Ei, tämä on paasia, pelkkiä suuria paasia. Eikä rautoja sisällä, ei, suutari soi! Kuka barbaari punoo kiukaansa sydämeen kirpeää ja pistävää teräksen käryä? Vielä kokemattomampi tekisi koko uunin metalliaineesta. Holvi täytyy meidän käytännöllisenäkin aikana toki osata vielä kutoa kivistä. Eikä se holvi saa olla tasainen, vaan vähän, _vähän_ vino ja korkeampi perältä, tämän ohjeen painoin kerran mieleeni eräältä kiukaantekijä-mestarilta.

Mitä puhuakaan silmästä? Silmäkivethän valitaan korvakuulolta, helähdykseltä. Musiikkimiestäkö siis saunankiuasta kasatessa tarvitaan?

Mieluisa kiuas! Noki, — tumma kuin salaisimmassa pohjassa mieleni. Sauhu, jossa valoloimet sateenkaarina leikkivät. Kultaiset kipinät, lentävät ja sammuvat kuin mielikuvat. Rauhoittava tummuus. Hieman kuin pyhättö on minulle Lintukodonkin _hammam_, pyhättö toisten samanlaisten vertainen, joita olen toki pari kolme eläessäni rakentanut. Pyhättö turhien päivieni jälkeen, kuokinnan, kaivamisen, hakkauksen, — väsymys ja tahrat vihitään puhtaudella ja toki hetken rauhalla. Sama se, kuinka rauha saavutetaan...

* * * * *

Ja kaiken päällisiksi tarjoaa Lintukodon hammam minulle komeasti — sampanjaa!

Niinpä niin, vallan sampanjaa!

Vanaja läikkyy aivan kylyn edustalla. Joskus lienee rantaan matkaa kaksi metriä, joskus järvi lotisee aivan kodan lattian alla.

Turhaan ei tuo toinen pikku saari, joka näkyy saunani eteiseen aivan sen ikkunan keskeltä kuin maalattu taulu, ole nimeltään Humalasaari. Kahdestakin syystä sattunee tämä nimi paikalleen: välisti ilmestyy piristävä lasi kotani somalle ikkunalaudalle, — sattuuhan sitä, se on hauskaa, ikävä kyllä. Mutta toisena syynä Humalasaaren nimen oikeutukseen olisi se, että sen nähden tarjotaan kylpijöilleni itse Vanajan "keikaushunööri": uinti suomalaisen saunan yhteydessä. Turkkilaishekumointi lavolla koivupalsamilta lemahtavassa huurussa, ja sitten järveen. Vakuutan, että samalta kuin sampanja vaikuttaa mieleen, järvi kylvyn jälkeen ruumiiseen. Paljon enemmältäkin: jalat tulevat keveiksi, — niistä kehittyy tuokiossa oikeat sielun siivet. Varsin nykyaikaista: eikö aatteellisuus, henki, sielu ilmene terveimpänä hyvissä juoksulihaksissa?

Nyt, syyspuolen lähetessä, sillä tässäpä on kesä taasen kulunut, yksi niistä, jotka eivät koskaan palaja, — nyt, kun kotani tuulentuomalta penkiltä, — paljonhan Lintukodossa on tuulen tuomaa, aivan kuin kalastajamökeissä ulkosaaristoissa, milloin lankkuja, jotka muuttuvat penkeiksi, milloin joitakin proomunkaaria, joista syntyy koristeellisia, kirjavia ovien kamanoita; — nyt, kun katselen saunasta järvelle, ei Vanaja enää päily valkeana kuten kevätkesästä... Ei, se on sameanpunertava, tämä auringonlasku. Kylä salmen takana piirtyy jo varjokuvana, josta tuskin kaivonmiekat tai jokin uusi pärekatto erottuvat. Pian ei saunailtoina tästä erota niitäkään.

Alakuloisena nuokuttaa raita tuolla pyykkipadan vieressä saunan edustalla kauniita ritvojaan samean veden puoleen.

Kohta eroamme, kylyseni! Silloin painan hellästi kiinni ovesi, jonka rivaksi veistin tuohon käärmeenhahmon raidanjuurakosta, satujen lohikäärmeenkö, aarteiden vartijan? Asetan kuumasta ravistuneen ovesi koko talveksi kiinni, lukitsen pyhään umpilukkoon. Suljen eteisenkin ulos mentyämme salakeinoilla _sisällä_, niin ettei kukaan asiaton saa epäpyhittää terveyttäni, rauhaani, lyhyttä erakko-onneani.

Niin _täytyy_ jälleen tehdä, koska en kuulu uskollisiin! Kiitos kuitenkin, tummainen tönö!

Ei olisi minulla ollut mitään sitä vastaan, että olisin kätköösi kuollut kuin entinen omistaja tuonne saunan penkille, nukahtaen kalaretkeltä palattuaan tuoksuva vihta vieressään.

Tiiranpoika.

Tiirat väikkyvät Lintukodon saaren yllä, ne ilmestyvät tänne odottamatta, kuhisevat valkeana parvena, pudottavat kaloja kallioille, haipuvat jälleen suurelle Vanajalle. Niiden huuto kuuluu nyt epäselvästi hyvin etäältä, hätäisesti, hoputen: "Ti-ii-ra, tiira, tiira!" Ja taasen ne keräytyvät saaren kohdalle, niiden höyhenpuku paistaa valkeampana kuin lumi, niin kuvitellakseni ylimyksellisen tahrattomana, varsinkin silloin kun mustansininen ukkospilvi sattuu taustaksi, joten ne näkyvät silhuetteina, mutta vaaleina, häikäisevinä, notkein siiveniskuin liikkuvina. Välisti rientää niitä tänne sellainen tavaton parvi kuin taikasauva olisi ne jostakin ihmeestä, kaikilta ilmansuunnilta esille loitsinut, kalastamaan saaren edustalla vaaleana uinuvassa tai harmaissa laineissa kuohahtelevassa vedessä. Kauas ulapalle vinkuu silloin niiden iloisen hätäilevä: "Ti-ii-ra, tiira, tiira..." Ja kilvalla sen kanssa lokkien, joita myöskin joukossa lentää, kajattava: "Kaja, kaja, kaja, kaja!"

Soutelen saaren ympärillä, tuon herttaisen, jolle annoin mielessäni ensin nimeksi "Noli-me-tangere", mutta hylkäsin toki sen kummittelun, mikä osoittaa rauhaantumista, — siis yhä raskaampaa alakuloisuutta. Miksi kerskuisimmekaan moisilla sanoilla kuin alistuminen, resignaatio? Todellisuudessa ne eivät merkitse muuta kuin voimain herpautumista, heikkoutta...

Soutelen siis riuttani ympärillä, jonka tahtoisin säilyttää niin neitseellisenä, että liiankin jyrkästi pyrin karkoittamaan sieltä kaiken pahan, juorut, lavertelut, vihan, hetkellisen kilvan ja kovin itsetietoisen melskeen — vain yksiksi ja ainoiksi kesän kuukausiksi. Niin, torjumaan kuin luostarista. Aivan turhaan en kuvittele sen rakennusten päätyihin pyhimysten kuvia ja kyhäile sinne ja tänne vuosisataisten virsien säkeitä, jotka eivät puhu muusta kuin vuosien vierimisestä ja uusien kesäin tulosta, ihmisen katoamisesta ja lyhyestä ilosta, johon täytyy tyytyä, kun ei parempaa löydy.

Soutelen, — tultuani rantaan pihasta, pieniltä paasikäytäviltä. Rantaan, missä vanha venhe lepäilee puhtaaksi raivatulla hiekkapohjalla, aallonmurtajan sisällä. Taas nytkyttelen liiankin tuttua, hiljaisen tottunutta tahtia tervatullani, joka on hiekkapatjaltaan syöksynyt kelluen vapaalle ulapalle. Kiertelen Lintukotoa, näen punaisen töllin ja sileän pihan vilahtavan ohitse välkkyvien raitain ja tummien tervaleppien aukosta. Viiritanko, rautainen kalankuva, pistää vielä näkyviin; se katoaa honkavanhuksen taakse, jonka rinnalla nuoret, mutta jo kookkaat haavat supattelevat tai, herkän hätääntyneinä hälisevät. Soutelen ohi rannan jalavain, läpi salmen, missä kukkivat ahvenruohot muodostavat ikäänkuin pienen pieniä valkeita satusaaria, vieritse kaislikkomme, jossa, sorsat saavat ahdistelematta tehdä pesäsensä, munia, hautoa ja sitten opettaa rakkaita poikasiaan tästä lähtien: viimeinkin Pyynti oppi sen verran, että jätti ne rauhaan. — Suurien vesikivien luo näkyy taas ikivanha kirkko ja vielä vanhempi uhrivuori, — kaikkiallehan se vuori näkyy. Ja silloinpa onkin saarenkierros jälleen tehty: joudun takaisin töllin puolelle, saunan kohdalle. Tuossahan nousee valtavien pihlajain mystilliseksi siimestämä polku saunan ovelta keskelle saarta, omena- ja päärynäpuukentälle. Tulen äskeiseen venhevalkamaan, lipputangon ohitse, jossa lippu surullisena riippuu. — Jospa koettaisi vaihteen vuoksi ulapoille? Eteläänkö, missä Vanaja aukeaa peninkulmaisena, melkein uhkaavana, rauhoittaen suuruudellaan ja syvyydellään kuin nirvana. Vaiko pohjoiseen, jonne kesäinen aurinko jälleen kauniisiin pilviin laskee.

* * * * *

Soutelen, kiskon, vedän uistinta perästäni melkeinpä vain muodon vuoksi, — kierrän moneen kertaan pikku saaria, halkoilen salmia, kaarran niemiä, soluttelen ruohikoiden rintaa kuin etsien jotain.

Mitäpä etsisin? En tiedä mitään uutta. En usko olevan mitään uutta. Luulen saaneeni maistaa vähäpätöisen, mutta oikeutetun osani niin sanotusta "elämästä"; enempää en olisi kai jaksanutkaan, vaikkei se malja mielestäni olekaan pohjaton! Tai — kenties maistoin liikaa. Juuri liikaa, ehkä?

* * * * *

Myöskö aurinko tuttua, ainaista, vanhaa? Pelkkä aurinko, ei vertauskuva: tarkoitan tuota aineellista aurinkoa, silkkaa tulipalloa. — Joko sekin minut jättäisi, aurinko, joka aamuin lähettää tervehdyksensä ikkunoistani sisälle nuorella airuellaan, järveen heijastelevalla hopeavälkkeellä? Aurinko, joka päivällä upeilee ulapan suurena säihkynä, aurinko, joka pilkistelee keinuverkkooni kauniiden pihlajain vihreästä... Viimein illalla laskee vuoteeseensa, purppuraisten tai milloin minkin väristen pilviverhojen taakse, kaikilla ihmeellisillä värivivahteilla koristettujen. Laskee — kuin minulle liian monet kerrat ennen. Myöskö aurinko, kaikkein parhain, ainoa, ainainen, nyt tuttu ja jo nähty?

* * * * *

Mitä etsin minäkin, lapsi? Leluja. Katsokaas, tunnen saaneeni aina leikkiä: ei mikään, ei kalvavin suru, ei luonnottomin ponnistus ole minusta sittenkään lopulta ollut muuta kuin leikkiä. Sillä kaikkihan on niin — hetkellistä. Katoamisen, kuoleman tuntu on tehnyt minulle nykyään tämän olemisen sellaiseksi kuin yksi päivä leikkivän ja sitten nukkumaan lähtevän lapsen elämässä.

Mutta sanotaan, että lapsi on leikissään vakava. Ja juuri leikissä. Lienee totta.

Miksi maistuvat kaikki lelut niin pian vanhoilta? Miksi niihin kyllästyy?

Kuinka kauheaa, kun ei heti löydä uusia leluja!

* * * * *

Olenpa lopulta, eräiden muka paljon vaarallisempien leikkien jälkeen, joista seurasi joskus lelun tunnoton rikkominen ja sydämeeni toivoton käsitys, että ihmiseltä ei todellakaan kannata koskaan suuria toivoa, olen lopulta leikkinyt niin viattomilla ajanvietteillä kuin työ, ahkerointi, jopa kukkien ja hedelmäpuiden vaaliminen, talojen rakentaminen huvikseni, — eninhän jäi pelkäksi fantasiaksi, ehkä nopean kyllästymisen vuoksi. Ja onpa siinä ohella kelvannut uusia leluja etsivälle eläinten kesyttelykin, — pieni vanha tapa vain, elättelinhän lapsenakin harakoita ja variksia, tai hiiriä tekemässäni lasiseinäisessä ihmeluolassa. Ja nyt olen ikävissäni hommannut itselleni kukon, kanoja, koiria, sikoja, en tiettävästi oikein vakavissani hyödyksi, vaan yksitoikkoisen aikani kuluksi.

Mutta ken toistaa yhäti saman kukkien kasvatuksen? Ken aina välittää omenoista tai kirsikoista? Onnittelen ja ihailen niitä onnellisia. Porsaiden syöttö päättyy varsin raakaan, törkeään realismiin, jota tosin elämä sittenkin tuntuu olevan, kukkojen ja kanojen hellintä siihen, että ne riippuvat päättöminä kanakopin seipäissä. Ja koira on vain koira. Huvittakoon näin vähäinen niitä, jotka eivät muka täällä leiki!

* * * * *

Mutta nyt iskin silmäni noihin tiiroihin, jotka häikäisevän puhtaina ilmestyksinä leijaavat saareni yli tai kisailevat ja kalastavat ulapalla.

Nyt minun pitäisi saada tiira! Sitä ei minulla ole ennen ollut. Tiiranpoikanen.

Joku eläimiin innostunut tuttu kertoi minulle, että tiirat, nuo niin sirot, hienot ja väkevät, tulevat niin kesyiksi, että vihellys kutsuu ne ruualle, katon harjalle tai kesyttäjän olkapäälle.

Tiirat, taivaallisen valkeat, puhtaat kuin sadasti pestyt, ketterät, hermostuneet.

Nyt tähystelen taivaalle uljaisiin tiiroihin.

Ja sitten saan naapuriltani kuulla, että täällä lähellä, hänen poukamassaan, on tiiranpesä. Minä sinne ikävöivällä ja ikävystyneellä halulla: pitäisi saada jokin ajanratto, lelu, keveämmältä tuntuisi tämäkin päättyvä kesä.

* * * * *

Sinne Vanajan unelmoivan ulapan äärelle, niin unelmoivan ja raukeatunnelmaisen, että kutsuisin Vanajaa ruusun_siniseksi_, on tiirapari tehnyt pesänsä, rakennellut kotinsa. Somaan, etelänpuoliseen lahdelmaan, johon aamu- ja sydänpäivä paistaa, mutta jonka ilta kätkee koivuilla, raidoilla ja lepillä viileään siimekseen.

Hyvin yksinkertainen koti. Pelkkä kivikartio, joka kohoaa tuskin puolta metriä veden pinnasta. Kartion terävässä huipussa on matala, ei oikein kämmenenlevyinen syvennys. Syvennykseen pari rikkaa ristiin, muutamia korsia — siinä on koko pesä.

Ja, pesässä näkyy, kun soudan varovasti kiven ohitse, siihen airollakaan koskematta, kolme ihastuttavaa munaa. Omituisia, ihmeellisiä, uusia, niitä en muista nähneeni. Ne ovat pienempiä kuin huonon maatiaiskanan munat, likaisenvärisiä, harmahtavia, hieman sameanvihertäviä ja tahraisella ruskealla pilkutettuja, niin, jotakuinkin samanvärisiä kuin tuo kivi, jonka kärkeen ne on pyöräytetty, sovitettu melkeinpä kuin jonglööri pitäisi kananmunaa terävän hattunsa huipussa.

Tiirapariskuntaa ei näy lähistöllä.

Eipäs, tuollahan istuu toinen rantakivellä, jonka ohitse sousin. Tuolla loitompana. Tyynenä ja vaiti antaa se tarkastella pesää. Kai tämä on sille ainoa keino, kun ihminen kuitenkin löysi pesän: täytyy pysyä sellaisena kuin ei pesä hänen pesänsä, kotinsa olisikaan eivätkä munat hänen muniaan, hänen armain tulevaisuudentoivonsa.

Ihmettelen pesää ja munia. Ihmettelen, miten nuo harmaat ja lianväriset pyörylät pysyvät kivellä, jos sattuu ankara tuuli tai nousee myrsky, ukkosilma. Aallot syöksyvät vaahdoten karien yli, jotka silloin saavat, sinimustan taivaan alla, hankivalkean värin, syöksyvät varmaan yli tämän kartionkin. Eivätkö munat solahda veteen, laineethan lyövät moneen kertaan kiveä korkeammalle? Pitääkö emo silloin tulevia pienokaisiaan kiinni, ja kuinka se niitä pitää?

Miten typerästi valitulta pesäpaikka näyttää! Mutta tiettävästi se on juuri sellainen kuin olla pitääkin, jos uskottelee itselleen moista, että luonto, kaikkeus olisi luotujen tarkoitusta vastaava! Kylläpä tiiranmunat joskus vaan veteen joutuvat ja hukkuvat, ja mitäpä luonto siitä välittää? Mutta jos joutuvat, voisivat joutua — minullekin!

* * * * *

Aikomukseni oli pitää silmällä, millä _tavoin_ munat siinä matalan kiven terävällä huipulla myrskyaaltojen korskuessa pysyisivät ja millä tavoin emo, joka pois soutaessani aina lehahti jostakin syrjästä äänettömästi pesään, munia pitelisi, niitä hautoisi ja sitten poikiaan hoitaisi. Kuitenkin se — jäi tekemättä. Valitettavasti usko lelujen erikoisuuteenkin tuntuu haipuvan.

* * * * *

Eräänä päivänä, viikkoa paria myöhemmin, kun vien ryhmän vieraita pienelle soutelulle, haluan näyttää heillekin sen tiiranpesän.

Soudella lollimme, uistelemme. Aletaan lähestyä pesää.

Rouva huudahtaa yht'äkkiä:

"Mikä tuo tuossa on? Ettekö näe, tuossa luodolla? Niitä on kolme."

En erota mitään, likinäköinen. Mutta toiset erottavat, ja sitten minäkin:

Hyvin matalalla karilla aivan lähellä tiiranpesää, jonka ohitse olen monesti soutanut ja nähnyt uroksen lahden suulla syrjemmällä vartiossa ja emon valkeana kekosena pesässä hautomassa, — uroksen ei tarvinnut viime aikoina huutaa varoitusta eikä emon paeta paikaltaan, ne jo tunsivat, etten heille pahaa tekisi, — siinä karilla juoksee nyt kaksi pientä, ruskeankellertävää palloa ja kolmas istuu.

— Tiiranpojat, välkähtää päässäni. Ja tämän sekä minun että toisten ajatuksen vahvistaa samassa kaksi tiiraa, jotka syöksyvät kirkuen lentelemään alhaalla luodon ja venheen ympärillä.

Joudun typerän intohimon valtaan, olen kuin juopunut, — kuin ilkeä lapsi, joka riistää toiselta hänen lelunsa ja tappelee, ei kuolemakseen anna sitä takaisin. Kolisevin saappain juoksen venheen keulaan, kummallisen ketterästi hyppään luodolle. Kun ne vain eivät pääsisi pakoon! Kaksi pääsee, solahtaa veteen emojen huutaessa ja väkeväin siipien lyödessä melkein hattuihimme. Ne kaksi osaavat jo uida, veitikat. Emojen johtamina ne loittonevat melkoisen nopeasti.

Saavat rauhassa mennäkin: meidän tai minun huomioni on kiintynyt jääneeseen raukkaan.

Minä _saan_ sen kiinni! Tunnen kuin helpotusta... No, sehän ei paikaltaan hievahtanutkaan: se _antoi_ itsensä ottaa. Se ei osaa pelätä, luulen. Olen muka tietävinäni kokemuksesta, ettei tottumaton linnunpoika osaa pelätä. Ei ainakaan kirkua pelkoaan ennen kuin tuokion päästä. Koppasin täten kerran kottaraisenpojan kouraani puutarhapenkin kädennojalta, ja se oli käsissäni vaiti kauan. Mutta sitten se yht'äkkiä alkoi kirkua, ja sen sydän hakkasi pakahtuakseen.

Niin nytkin, kun olen hyvin varoitellen, vaikka hätäisin liikkein, sulkenut tämän ruskean ja keltaisen, koomillisesti tummalla täplitetyn kerän kouraani ja painan sen arasti rintaani vasten, — nyt se alkaa kirkua.

Minä takaisin venheeseen:

"Soutakaa. Heti kotiin! _Minä_ en tätä pois anna!"

Soudetaan. Pitelen kaksin kämmenin tiiranpoikaa, pehmeästi, melkein siihen koskematta, aivan suuni edessä. Se haisee pahasti kalalle, ummehtuneelle ja pilaantuneelle. Se pyristelee ja — huutaa: sillä nyt sen vanhemmatkin huutavat. Etenkin toinen, joka ajaa venhettä takaa. Uskottelen, että se on äiti. Toinen, isä, rientää muka välillä auttamaan niitä kahta, jotka pelastuivat, johtamaan ne loitolle. Tämä on varmaankin äiti. Tämä huutaa kauheasti. Ja sen valkeat siivet sinkoavat ympärillämme siellä ja täällä, huitovat kuin tuulimyllyn, kaikkialla yht'aikaa, se koettaa lyödä meitä epätoivoisesti.

Ja kun se kutsuu, niin poikanen kahden kämmeneni sisässä joka kerta kirkaisee ja potkii.

— En anna, en anna! ajattelen ja tunnen. En, vaikka iso tiira nokkisi toisen silmäni.

No, ehkäpä _silloin_ antaisin! Se aikookin varmaan nokkia, mutta ei kuitenkaan uskalla, ei saa sitä toimeksi. Se vain ajaa minua takaa, viuhahtaa aivan pääni vieritse, koettaa iskeä minua siivillään...

Ja näen, niin läheltä se lentää, sen silmät, tiiran silmät, emon silmät! Mustat, tuliset. Kaikkeuden tuska kiehuu mielestäni niissä silmissä, linnun pienissä silmissä, valtavana kuin avaruus!

— En anna, tahdon tiiranpojan. En _voi_ olla leikkimättä!

Emo ajaa meitä puolensataa metriä. Se lopettaa, kääntyy takaisin kahden pelastuneensa luo, joita täytyy vaalia; se tyytyy siihen, mitä jäi!

Ja tämä tiiranpoika on nyt minun.

* * * * *

Lintukodossa varataan linnunpojalle heti suurin pesuvati puolilleen vettä. Vadissa oli vaatteita, — ne heitetään huolettomasti pitkin rantaa. Vatiin etsitään tiiranpojalle suurella touhulla kivi, joka sopisi luodoksi, jolla se istuisi. Ensimmäinen ja toinen eivät kelvanneet, vaan olivat liian korkeita, — raukka putosi niiltä suulleen veteen... Se ei vielä oikein osaa uida. Mutta kolmas on hyvin lattea ja soveltuu.

Jos se vain siinä pysyisi. Mutta se ei tyydy istumaan siinä. Se ajautuu väkistenkin veteen, se lyö siipikynkillään ja potkii koivillaan, jotka ovat sen kokoon nähden luonnottoman isot ja melamaiset, ja tahtoo kiivetä pois vadista. Ja se kirkuu, onneton. Sen äänessä on jo pieni vivahde huutoa: "Ti-ira, tiira!" Luonnottomasti siipikynkkänsä ikäänkuin käsiksi kääntäen se pääseekin sileän emaljivadin reunalle ja heittäytyy suin päin lattialle, — vaikka siellä aitassani olen asettanut sen oikein sänkyni viereen: omakseni muka, valvoakseni hänen hyväkseen päivät ja yöt. Oi, se saa kolhauksen lattiasta. Mutta se nostetaan takaisin vatiin ja lilliputtiluodolle. Ei, se yrittää taas veteen, uida veden poikki vadin reunalle.

Sen höyhenet ovat aivan kastuneet, niitä onkin vielä niin vähän, ja se on kovasti kurjan ja kidutetun näköinen.

* * * * *

Sitten tulee kysymys sen ravinnosta. Ettei se vain kuolisi nälkään. Ei se saisi kuolla...