Part 8

Vieläkin yksi tuhon syy muurahaisilleni: siltä kummulta näkee kirkolle, joka seisoo lahden perukassa seitsensatavuotista seisomistaan pakanallisen uhrivuoren helmuksissa, vuoren, joka puolestaan on näiden maisemain uljain kaunistus, erottuen loitolle ja kaikkialle kuin pienoinen Fudjijama japanilaisissa maisemissa. Mutta katselepas sitä nyt, kun pikku viholliset karkaavat hohtimillaan nilkkoihisi! Lisäksi näkee kummulta vielä etelään päin, tai uneksii sinne, ja ne unet kirkastuvat jälleen syksypuolella kesää yhä elävämpinä. Sillä suunnalla tiedän olevan kaupunkeja, joiden ilman täyttää yhä vain kaipaamani ravinto, skepsis. Oivallista ja keveää ravintoa, — maaseudun ikivanhat uskomukset tekevät pään raskaaksi. Alan katsella yhä enemmän etelään, kaupunkeihin, — ja ehkäpä haaveilen vieläkin loitommaksi: siellä, autereisen ulapan ja ilmanäärien takana, kohisee minullekin varmasti vaikkapa Parisi, jonne pääsee, jos vain jättää aivan ankarat työmuurahaiskuvitelmansa!

Tahdon nyt kumpuni vapaaksi. Tahdon pois siitä tuon ruskean törön!

Varustan kuivia risuja, kaisloja, olkia, kannan kummulle paloöljyä, tilkan bentsiiniäkin. Kanto, jonka ympärille pilvenpiirtäjää yhä vain korkeammaksi jatketaan, hulmahtaa ilmituleen. Veripunainen liekki kuumottaa tyynenä heinäkuun päivänä aamusta iltaan riutallani. Kydön sauhu yhtyy autereen paahteiseen tuoksuun.

_Dies irae_ muurahaisille! Punainen kukko! Paholainen! Taivaan tuomio: "Siinä sen nyt näitte, maailmanlapset, kuinka kävi. Mutta kuitenkin kaikki, mikä yhteiskunnassa on tervettä, vastarintaan, pelastamaan menneisyyden arvoja, vastaisuutta." Palokunnat kiitävät paikalle, kalliit formaliinisuihkut sinkoavat korkealle. Turhaan! Kanto jo palaa: bentsiiniä! Kaikki aseisiin! Tuntosarvet, nuo kokottelu-, haju-, kuulo- ja puhe-elimet, lyövät rumpua: sipaisu naapurin sarviin, ja tieto lentää salamana yli koko kaupungin naisesta naiseen kuin tulevaisuuden valtiossa radiolla. Ken on kuhnuri, menköön piiloon maan alle kaivoksiin. Muut, oikeat, pelastamaan koteloita, lapsia. Niitä kannetaan syvälle luola-asumuksiin pinnalta, jossa niille on annettu aurinkokylpyä. Keko sihisee kuin puhe kuuluisi, tuntosarvien neekerirummutus. Olen kuulevinani epätoivon parkunaa, ja raivon. Hampain karkaavat sankarit kiinni palaviin korsiin. He palavat itse, vääntyvät karrelle. Iskevät Gulliverin saappaisiin, koettavat tunkea keihäänsä niistä läpi, kihisevät kaatioissani. Peräydyn pakokauhussa, — mutta ilkityötäni jatkan, ja sitä jatkaa renkini Tuli! Koko Lintukoto käryää muurahaispesälle, melkeinpä lihan kärvennykselle.

Tarkastelen tulosta: vielä kuhajaa nurmikko, teilaustanner, eläviä onnettomia. Mutta ne eivät pelkää: ne juoksevat päin missä vain saappaani hajahtavat. Koskaan ne eivät ole häätäneet minua maisemakukkulalta näin tulisesti!

Lisää tulta, risuja, rankoja!

Neljä päivää vierrän kuin kaskenpolttaja, hiessä ja noessa.

Kun viimein näen kummun harmaana tuhkana, jonka keskeltä vain muutamia mustia kiviä törröttää, ja kun jalkoihini ei enää montakaan muurahaista nouse, tutkin tarkemmin kylvöäni. Silloin näen, että eloon jääneet kantavat maan alta, vielä kuuman tuhkan läpi, esille munia. Säilyivät! Minne muurahaiset nyt niitä yrittänevät viedä? Kas, nehän alkavat perustaa pesää kruunutuomeni juureen! Yhdessä yössä siihen on kasaantunut vaaksa jotain lahoa jauhoa. Vai juuri siihen...

Lisää tulta!

Pari viikkoa vierrän kaikkiaan.

Sitten on kaupunki kuollut. Eräät puutkin pystyyn palaneet, toiset kellastuneet. Musta tanner sateen lipeällä pesemä: perinpohjainen puhdistus. Muurahaisten pitkä työ on kadonnut.

* * * * *

Mutta ihmiset voivat kadota, tuskin muurahaiset!

Niitä liikkuu nyt saunamme ulkonurkassa.

Ja eräänä päivänä siunailee anoppi:

"Miksikähän muurahaisia nyt saunalla kihisee?"

Sitten huokaus:

"Jotain häviötä tämä ennustaa!"

Hän istuu vähän aikaa mietteissään, ja kerta vielä:

"Häviötä, häviötä."

"Voi olla. Kaikki häviää kerran", vastaan, mutta selitän, että muurahaiset tulevat kai saunalle pesästä, jonka poltin; niitä näkyi jääneen paljon elämään.

Jatkan sotaani, uskossa, että tapan nuo isot ruskeat ja äkäiset muurahaiset sukupuuttoon. Siksi tuho näille uutta, siirtokuntaa haaveileville. Vettä kiireesti tulelle! Flitiä! Punamaalia. Lysolia. Saappaankorkoakin. Niin, vaikkapa sokeriveteen sekoitettua potaskaa tai arsenikkia, jollen pelkäisi kotieläinten henkeä.

Mutta yhä kuuluu saunalta naisten kirkunaa, kun he aran ihonsa kylpyyn uskaltavat, enkä saa itsekään istua rauhassa edes armaan kiukaan ääressä, nauttia sen kirvelevästä savusta, liekkien mystiikasta, kullan ja punaisen värileikistä. Ja saunan lavollekin muurahaiset hyökkäävät.

Jatketaan sotaa! Järveen ja tuleen muurahaisia luudalla ja lapiolla.

Tarkkaan ne aina tyhjennetään pois, mutta jo seuraavana päivänä näkyy saunan nurkalla uusi pesä. Se on syntynyt yhtenä ainoana yönä, — onpa siinä tehty työtä! Milloin yritetään kaupunkia kiukaan eteen, milloin lavon alle, viimein saadaan itse lavollekin pieni pesä.

"Jotain rahallista vahinkoa tämä merkitsee", mutisee muori.

"Nahallista paremminkin, kyllähän ne pistelevät. — Niin sanoivat entiselläkin mökilläni, kun kyy mateli portaitten viereen. Lyötiin kyyltä pää poikki, ja mökki antoi pienen hyödyn ainakin myötäessä."

Jatkan sotaani.

* * * * *

Nyt olen jatkanut sitä neljättä kesää! Saunalta ja tuvalta, jonne muurahaiset tosissaan yrittivät, ovat viholliset kadonneet melkein kokonaan. Olen niitä polttanut, palelluttanut, poisjuurittanut, myrkyttänyt, muurannut raot umpeen. Saivathan ne kerran melkein poltetuksi saunamme: tekivät pesänsä kiukaan ja seinän väliin, pesä syttyi lämmitettäessä kytemään, — tulipa sinä iltana käryinen löyly, muurahaiskylpy, ja hurjan sammutustyön jälkeen uneton yö. Muurahaiset olivat kostaa pahasti!

Kuvittelin, että saisin isot muurahaiset saarelta sukupuuttoon. Sen tähden, kun siirtokunnat harhailivat sinne tänne, heti oli ihminen taas jokaisella uudella pesällä. Tuli lankeaa taivaasta, kattila kuumaa vettä. Eikä montakaan pelastu.

"Johan minä sen sanoin", virkkaa siis nurmimuurahainen tai keltiäinen, jollaisia en vainoa, katseltuaan tapausta syrjästä. "Halveksittavat _formica rufat_. Kävi kuin Sodoman ja Gomorran!"

* * * * *

Säälihän niitä oli, mutta mitäpä se nyt asiaa muuttaa! Ei säälitä, kun tosi eteen tulee. Säälistä jätin kuitenkin yhden paikan muurahaisrodun käytettäväksi, etäällä pirtiltä ja vielä etäämpänä saunasta, suuren ruohikon takana. Nyt siinä paikassa näkyy komea keko.

Mutta erehdyinpä luullessani, että voisin vangita muurahaiset tälle yhdelle konsessioalueelle. Tähän johduin juuri siitä harhaluulosta, että saisin tuon muurahaissuvun muka kokonaan loppumaan. — Kuinkapa moinen rajoittuminen voisikaan tapahtua, muurahaisten opettaminen yhteen ainoaan pesään! Heidänhän _täytyy_ lähettää hedelmällisiä naaraita perustamaan uusia siirtoloita. Se on tuskallinen ja riemullinen pakko. Se on luonnon laki.

Ja siksi pitäisi sodastani, jos en hellitä, tulla ikuinen taistelu, — niin kauan kuin yksikin ainoa hedelmällinen isojen muurahaisteni kuningatar saarellani elää.

Ja niitä elää — kauemmin kuin minä.

Heinäkuun kuutamo.

Kuutamot Lintukodossa ovat erikoisia. Arvaatte sen: samoin kuin aurinko näkyy kuu pieneen saareen kaikilta ilmansuunnilta, nousi se sitten mistä päin tahansa, laski minne hyvänsä, näkyy tarkoin jokaisessa vaiheessaan ja hahmossaan.

* * * * *

Heinäkuun kuutamo täällä on kummallinen kuin uni, — kuumeinen uni, onnellinen, vailla tuskan tuntuja. Se tuhoaa ruumiillisesti juovuttaen muistot, kokemusten totuudet, nuo onnettomuuden tuojat. Oikea aistien Lethe.

Toista elokuun kuutamot: kalman valkeus mustilla vesillä.

* * * * *

Lähin naapurini, taiteilija Jumalan armosta, antoi minulle kerran monien muiden kallisarvoisien piirustusten ja pikku akvarellien joukossa, jotka ovat tekaistut milloin kirjeiden reunaan, milloin paperossilaatikon palasiin, myöskin kuvasen tästä Vähä-Vohlista kuutamossa. Heinäkuun kuutamossa.

Sain kuvan ennen kuin olimme saaren ostaneet. Ihastuin silloin jo siihen. Nyt tiedän, kuinka mestarillinen se on.

Kuu, punainen, utuinen, kuumottaa yösydännä rantapolun päästä, kiemurtelevan polun, joka nousee loivasti Lintukodon pikku tanhualle. Oikealla tumma tölli, josta erottuvat sinertävät ikkunaristikot. Vasemmalla härnäläismallinen aittarakennuksemme, kyhätty itsensä naapurin piirustuksia seuraten, siinä koristeelliset ovet, luhti ja viiritanko, jonka huipussa kalanhahmo viirinä kummittelee.

Keskellä pihaa omenapuut ikäänkuin hopeapilvi, hämärällä hohteella gloorioituina, — aivan kuin muisteluna valkeista kukista, jotka ovat jo monia viikkoja sitten karisseet.

Alempana rannalla, kahden puolen rattoisaa, tallattua polkua kaksi jonoa verkkoja kuivumassa, — märiltä ne kuvassa näyttävät. Miksi ne on asetettu toimettomuuteen yöksi, miksi niitä ei laskettu vehmaan luhtaruohiston rintaan, kukkivien ahvenheinäin väliin, näin heinäkuussa, parhaana pikku kalain aikana? Senkö tähden, että heinäkuun lämpöisinä, pimeinä yösydäminä kuhatkin ulapoilla elämöivät, suuret, mustat, vasken- ja hopeanhimmertävät kuhat? Ne metsästävät nyt vimmatusti, ne iskevät uistimen koukkuun. Karahtavat kiinni raskaina kuin kivi, pousahtavat pinnalle, tohottavat, kiitävät kaikki evät harillaan venhettä kohti, antavat nostaa itsensä ylös tyynesti kuin olisivat mitäkin halkoja, — siinä ne makaavat nyt venheen perässä kalakirves niskassaan, sammuvissa pallosilmissään sähköinen välkähtely kuin mikäkin sielu...

Vai siksikö verkot ovat vapeilla, että heinäkuun kuutamot saavat kaiken unohtumaan, ovat niin ihanat, huumaavat, ettei ihminen välitä paljon mistään maailman askareista, vaan uneksii kummallisia ja ääriviivattomia?

Tuossa kuvassa punoittaa kuunpyörö pohjoisesta. Se on luonnottoman suuri, ei mikään "oksa", kuten tauluissa usein näemme, vaan Vanajan lempeiden, lämpöisten heinäkuun öiden valtava kuu. Ja sen vieritse ojentuu viiri, kala. Erehdyin: kala se ei ollutkaan, vasta myöhemmin siihen tuli piikkinen ahven, kuvassa on teiri, joka istuu pyrstösulat vanteena viirin päässä ja kultakulkusiaan kulisuttaa.

Kuinka monta kertaa sittemmin, pidettyäni tuota kuvaa nämä vuodet hallussani, kuinka monta kertaa Lintukodossa, tummenevina heinäkuun iltoina, jolloin tuskin vielä aina muistaa, että tämä tummuus julistaa jälleen taas syksyä, — kuinka monesti Lintukodossa, tupasen kulmalla, aitan luhdin kujassa, saunapolulla tai kalliolla venhevajan luona on kajahtanut välittömästi meidän ja vieraitten suusta:

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!"

Kuu nousee. Pilkistää kaakosta saarien takaa, se on niin punainen, että säikähdyttää, vaikka tiedämme sen kuuksi. Kuitenkin katselija hätkähtää niinkuin siellä olisi tulipalo, metsäpalo, tai poltettaisiin ainakin nuotiota jonkin kalliosaaren laella, — varsin rauhallinen mahdollisuus moinen kalamiesten nuotio, kuhanpyydystäjäin, jotka kahviaan keittävät; mutta sittenkin...

Se välkkyy nyt selvempänä metsästä. Se ikäänkuin pyörii, kelluu taivaalle. Hymyilee leveän leikillisesti kuin voimakas, julkiviisas hämäläistalonpojan naamataulu. Se on veitikka, hieman pisteliäs, — säikähdytti vain meitä ikäänkuin pihalla leikkiviä lapsia lankkuaidan ylitse kurkisteleva veijari.

Se kiiruhtaa korkeammalle, siirtyy nopeasti oikealle. Keveästi kuin uisi öljyssä. Ja laajenee, suurenee, kasvaa suunnattomaksi.

Mutta sillä välin: mikä kullanhimmerrys, vallaton vasken- ja kuparinvälkkeiden leikki laineilla, jotka sinkauttelevat valonheittäjinä välkähdyksiään saunan mieluisalle polulle suorien tervaleppien välitse. Voisin rakastua siihen valoon, jos mistään kykenisin _kyllin_ rakkautta antamaan. Kehuisin, että saattaisi muka hukuttautua noihin iloisiin kulta- ja kiilloitettuihin kupari-välkkeisiin pelkästä ulkonaisen kauneuden hekumasta.

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!" Tulette tanhualle metsiköstä, kastetta hersyvän polun varjosta ja pimennosta, jonka pirtti luo nurmikolle. Seisotte rauhallisen pirtin kulmalla tai viereisen luhtiaidan valkean pilarin vieressä. Huomaatte silloin yht'äkkiä kuun kokonaan. Tuolla on hedelmäpuu- ja kukkakentällä tummuus, jossa sirkat kiihkeästi sirittävät, — kesän syyspuolen luonnonsäveliä, — myyrät sipittävät ja sammakot ruohikossa hypellessään tupsahtelevat. Tuleeko sade? Eipä varmaa, täällä ukkostaa aina kauan. Ja edessänne on Vanajan eteläulappa ja tuo häikäisevä kuu! Lumoava kuu. Niin, se lumoaa varmaankin sillä tavoin kuin kerrotaan ja kuten olen nähnyt huilunsoiton lumoavan käärmeitä. Utuinen, usvainen, kuin harson läpi paistava. Pyöreä kuin harpilla kaarrettu, mutta ei pieni kuin sammion, sen vähemmin kuparikattilan pohja. Katsokaa tuota kummitusta! Tai vilkaiskaa kaikkeuden sisään aukosta, joka on taivaassa, kuusta: siinä hulmuaa, leijuu punaista, ruskeaa, kellertävää, välkähtelevää kultaa. Avaruus siellä takana kiehuu, välissä on taivaankansi.

* * * * *

Ja ympärillä rauha. "Kaukana on vaino, riita." Tunnen taas todella eläväni: unohtuvani, hukkuvani, — kuolevani luontoon...

* * * * *

Paahteisista ilmoista kuu tuollaiseksi tulee. Suotta ei ole ukkostanut monta viikkoa, viileät hattarat kokoontuneet ensin valkeiksi pilviksi, sitten pumpulimaisiksi vuoriksi, jotka vähitellen saavat ruusunvärin, punertavan värin, punaisen, vihaisen värin, ja paisuvat nyt taivaalle pilvitorneiksi, jotka pohottavat auringonlaskussa veripunaisina tai kerääntyvät päivällä alas ilmanrannalle, kuten väijymään, rakentavat sinne suunnattomia muureja, linnoitettuja haavekaupunkeja...

Turhaan ei ole pauanne välistä jossakin hyvin kaukana tuskin kuultavasti kumissut. Ilma on käynyt lämpöisestä kuumaksi, ahdistavaksi, se alkaa pakahduttaa.

Kylässä siunaillaan, että ukkosen kerrotaan siellä ja siellä polttaneen taloja, salaman lyöneen sinne ja sinne, pyörineen pallona tuvasta kamareihin, kärventäneen hevosilta harjat ja hännät, tappaneen ihmisiä. — Milloin se tulee tänne saareen? Rämähtää kauhealla voimalla, jyskää kuin sadoilla kanuunoilla yht'aikaa, ikäänkuin pudottelee alas suunnattomia rämiseviä peltejä, pimentää ilman sameanvihreäksi ja vuoroin leimahduttaa sen savuisen punertavaksi kuin koko avaruus palaisi, — pitää naisvieraita pyhässä tai sairaassa kauhussa, tupasen syrjäpenkeille painuneina tai sänkyihin peitteen alle piiloutuneina, ja vaimoni ja minä istumme kamarin sohvalla katselemassa tai polvillamme toistemme takana ihastelemassa, kun näemme ikkunasta tuon uljaan ihmeen: kummastelemme, kuinka taivas on sotaisen punainen, tahi maisemat yht'äkkiä, sekunnissa, välkähtävät sähkövalkeiksi, näyttävät jokaisen yksityiskohdan yössä kuin suurennuslasilla, ja taas seuraa pimennys, jossa talopahasta pohjia myöten tärisytetään! Ukkonen vierittää saaren yli armeijoitaan, valtavan osaston milloin päivällä, milloin yöllä. Talonpojat näkevät ilmeisen todistuksen Jumalan olemassaolosta. Mutta ei sada! Mutta ei tule lopullista räjähdystä! Ukkonen vielä vain hiljaa yrittelee, kokoaa voimiaan, painuu muualle, missä todellakin riehuu. Ulapat hajoittavat sähkön saaristokohdalla, paahde, jännitys kasvaa. Milloin se tulee tosissaan, se kaikkein mahtavin komeus, jota kestää monta tuntia yhtä mittaa? Ja sitten loppu: rankkasade.

Kun se tulee, tiedän, että kaunein osa siitä on minulta kadonnut.

Nyt on vielä helle. Nyt on troopillista. Jos aina tällaista, niin banaanit ja tamarindit täällä kasvaisivat, eivät ainoastaan jalavat ja tomaatit, ja liaanit kiertyisivät puusta puuhun, eikä vain sinikukkainen metsäkierto. Nyt voin hyvin, huumaudun, pääsen inhoittavasta pessimismistä, mikä ei ole vielä sitä, mihin tavoittelen. Totta kai vaivoista pääsee, kun henki lähtee! Tunnen välisti olevani hiukan enemmän kuin ihminen — ja sehän, ihminen, meidän _täytyisi_ voittaa itsessämme: hänen vakavuutensa, heikkoutensa! Tai tunnen olevani vähemmän kuin ihminen: ajatuksetonta, mutta elävää luontoa.

* * * * *

Illalla ukkonen kumisee kaukana, ja kuu paistaa auki jätetystä ovesta aittaani. Valtava kuu epämääräisestä autereesta, välkkyen luonnottomasti, omituisella metallihohteella kuin jonkin itämaisen jumalan kilpi.

Tiedän, että kalliot rannalla ovat vieläkin lämpöiset. Tunnen angervojen tuoksun leviävän täyteläisenä tanhualle ja ovesta sisään. Olen kuulevinani, miten ruusupensas pihalla ei jaksa kantaa kastetta, joka loruu siitä raskaina pisaroina mehuisaan ruohoon. Poutaa yhä lupaa, ukkonen miellyttävästi etäällä kumisee, ja kevyt ja ylimielinen kuu kieppuu koivujen latvoissa. Suoneni ovat tulvillaan jotain, mitä en vereksi voisi sanoa, sielu jotain, mikä nauraa valituksille, pulalle, kuolemalle, — kaikelle. Muistan jonkin aistillisen n.s. rakkauteni entisiltä ajoilta, heinäkuisen hulluttelun keskellä silloista angervojen päihdyttävää lemua. Juna jytisti kuumassa heinäkuun yössä, niityt angervoineen tuoksuivat avatuista ikkunoista, inehmoiset joko horteessa nukkuvat tai — hillittömän kiihtyneinä rakastavat. Tunnen nyt sellaisesta peittelemättä iloa. Ihminen hehkuu, luonto hehkuu horteisena. Heinäkuun punainen kuu on nyt heidän jumalansa, ei se nuorukaisviaton ja vaaleankalpea kuin nopeasti kadonneen kesäkuun kuu. Tämä jumaluus tarjoaa julkeasti maljaansa, yllyttää johonkin satumaiseen, vimmattuun, jossa heittäydytään alas luonnon varaan.

Kesäyön unelma! Keijujen kuninkaan, Oberonin häät... Viattomat keijukaiset leijuvat rannoilla, suopurojen suussa punertavina usvina.

"Hammam".

Lintukodon sauna!

Eipä se tosin ole mitään suurenmoista, ei mikään Bagni Bernini Roomassa Corson varrella, jopahan vielä, — vai muka välkkyvillä pilareilla varustettu roomalainen sauna, jonka kammioiden marmorilaatoilla kieriskelin vuosia sitten 80 asteen kuumuudessa, ajaen luitteni ytimistä perintökiroustani, luuvaloa, — läähättelinpä tunnin kerrallaan, jymisti totinen sydän, kunnes ruiskusta letkautettu jäinen suihku sen ihanasti ennen mukavaan päivällisuneen heittäytymistä rauhoitti, ja vielä enemmän Tyrrhenian meren ankeriaat, — no, Vanajassakin on yhtä komeita.

Eikä tämä kelpaa ulkomuodoltaan Parisin Pantheonin-takaisen saunankaan rinnalle, tuon suomalaista paljon muistuttavan saunan, jossa löyly lähtee kuitenkin putkista. Alan nauraa, muistan, miten siellä uima-altaan reunalla muudan toverini lensi liidunvalkeaksi pelkästään sen vuoksi, että näki saksalaisnuorukaisten koettavan kehittää luonnollisesti sitä, mistä Platonin Symposionissa maailman luonnollisimpana asiana puhutaan, nimittäin platonista rakkautta, joka edellytti, että miehellä täytyi olla vaimo, rakastajatar ja lisäksi ystävä, jonka kanssa hän voi seurustella puhtaasti älyllisesti. Mutta suomalainen toverini luuli velvollisuudekseen vihastua, jopa asioista, jotka häneen nähden olivat täysin epäoffensiiveja. Kimmastui kai uskossa, että tämäkin olisi parannettavissa, tarttui puiseen saunakenkäänsä, sylki kuin talonpoika pitkin permantoa, lennätti kengän vimmalla seinään, väitti paiskaavansa rakastuneet uima-altaaseen. No, he pulskahtivat veteen muutenkin. Mutta istuivat sitten ällistyneinä ja loukattuina ravintolasalissa, häpäisty mieshetairakin melkein itki, — ei soittanut riemuissaan flyygelillä riuduttavaa valssia, runollisin näppäyksin jotain Lehária ... kuten oli ennen tehnyt posket hieman maalattuina ja nauttien välillä pikku pisaran jaloa likööriä, jota joku Platon hänelle tarjosi.

Mutta kylystänihän minun piti puhua! Niin, eipä sitä tummaista ja korpeen kätkettyä tönöä kannata verrata myöskään esimerkiksi Tunisin maurilaisiin saunoihin, joita niitäkin aikoinani tunsin. Mikä monimutkaisuus, millaiset asteet seremonioissa! Mikä juhlallisuus siellä! Enpä maltakaan olla niitä muistelematta. Rakennukset ulkoa vähäpätöiset itämaiseen tapaan, — mutta sisustus: maurilaisia kaaria, joiden reunoista arabeskien pitsit riippuvat, vihreällä ja punaisella kirjosauvoiksi maalattuja pylväitä, keramiikkalaatoista kudottuja seiniä. Riisuudu kainosti, kirjava turbaani vyötäröille. Sitten, saaden hartioillesi uljaan halatin, astelet pukeutumishuoneesta, ja astelet hitaasti, kuten Profeetta kelpo miestä aina esiintymään vaatii, — hän ei saa koskaan juosta eikä hoputtaa, mutta ei myöskään vetelehtien laahustaa, — tulet saliin, jossa arabialaisukot loikovat valkopartaisina kuin Abrahamit mataloilla lavitsoilla, valmistellen lähtöä höyryyn tai tultuaan sieltä punaisina, nyt välissään lelupienet pöydät ja niillä väkevää kahvia tinatuissa kupposissa ja moniletkuinen piippu, jonka lonkerot leviävät säteinä kuin mustekalan. Loiot siinä, kuuntelet vierasta popotusta, — ihmisten pakina on välisti miellyttävintä, kun ei kielen vierauden vuoksi ymmärrä sen ilkeyksiä, — tai kuuntelet grammofoonia, jossa jokin Anitra tai Aisha livertelee, kunnes suvaitset verkalleen käyskennellä saunaan. Joudut kuin moskeaan, kuin kirkkoon: niin se on korkea, tumma kupoli kaartuu ylhäällä yli pääsi, sen huipussa kuultaa kirjolasinen pyöreä ikkuna, jonka tähtimäiset kuviot höyry loitsii sateenkaarena säteilemään. Mosaiikilla nyt, herkkuporsas, kävelet, marmorikohokkeella, jonka alla höyrytiehyet kuumina kulkevat, istut tai loiot. Kaukana Platonin hengestä täällä kauniisti liikutaan, niin itämaalaisia kuin ollaankin, koraanin kansaa, liinat edessä ankarasti kuin Venusvyöt. Kävellään vain hitaasti edestakaisin ja, ruma sanoa, hikoillaan. Tai molskitaan altaan vettä tai seisoskellaan keskellä salia pärskyvän suihkulähteen vihmassa. Tunnin kuluttua puhdistus ja hierontaa: nytpä mulatti tai neekeri ottaa sinut kynsiinsä, saippuoi ja holailee, kääntää nurin narin, istahtaa hartioillesi, vääntää niveliäsi niin, että luulisit niiden sijoiltaan nytkähtävän, mutta luusi ovatkin ihme kyllä rustoksi pehmenneet. Sikäli hän nauraa, mikäli kivusta irvistelet; ja viimein voitelee hän koko ihosi nesteellä, joka tarttuu hipiään siksi päivää kuin hiirenkorvakoivujen pihka. Valmis! Kevyt suihku ainoastaan vielä, yllesi levätti, päähän iso turbaani, ja herra talutetaan loikomaan laajalle lavitsalle toisten ukkojen joukkoon, tuntikausiksi, päiväksi, jos tahdot, kahvikupponen viereen, syltä pitkä piippu suuhun: Pasha!

Minä olin se pasha! Kuin luotu siihen, — vikaa ei olisi ainakaan luonteessa, mutta olosuhteissa.

No mutta sauna, saunani! Jos en liene maailmassa paljon nähnyt, niin saunan olen toki kaikkialla nähnyt. Vaikka olisi ollut mahdottomuus koetella, miltä kylpy Alhambran maanalaisessa saunassa, jonka hallin permanto on täynnä pieniä tähtikuvia, marmoripenkit alkooveissa mosaiikki-ihmeiksi sommiteltuja, pilasterit kultaa, sinistä ja punaista, ja pikku lehtereiltä katselivat veltostuneet musulmanni-möhkelöt kaunokaistensa kylpyä, — vaikka tämä olisi ollut sula mahdottomuus, niin maurien kera olen toki harrastellut saunaa sekä Karthagon kaupungissa että Saharan ylätasankojen keitaissa, joissa saunat lämmitetään ulkoa kaduilta tai toreilta: niinpä ei pääse sisälle häkää, koska kiukaan suu on ulospäin, vaan ainoastaan kuuma ja pehmeä huuru nousee holvin alla suunnattomasta muuripadasta, joka kiehuu ja tekee kiukaansilmän virkaa melkoisen hyvin... Sielläpä keitaassa, poloinen, kyykötin jo tuloni toisena iltana uunin kuumalla reunalla kuin Job tuhkassa, kunnes muudan arabi tulee: "Herra, miksi noin teette?" — "Reumatismi. Eräs tauti, joka on meillä yleinen, matkustin tänne siitä päästäkseni." Mitä vastasi nyt vanhus: "Ahaa, reumatismia, se nyt ei lähde miehestä millään! Itsekin olen monena kesänä kylpönyt täällä Korbusissa", — kylpylaitos Pienen-Syrtin niemessä. — Olipa tämäkin minulle onnittelu, näin heti, koluttuani ikäväkseni halki Europan kurjuuttani karistamaan.