Part 7
Sitten ilma sakeni ukkosta uumoilevaksi. Valkeat, muhevat hattarat, jotka ikäänkuin riippuivat liikkumattomina taivaasta kuten näkymättömästi sinne ylös vedettyinä, suunnattomina pumpulimöhkäleinä, — hattarat kohosivat nyt pilareiksi, linnoittuivat torneiksi, rakentuivat marmorilouhosten näköisiksi. Ne kuumottavat nyt kuin punaiset vuoret.
Ja yhä lisää! Kaikki kauneudet ovat täksi päiväksi luodut.
Tulee hieno sininen pilvi, sataa ripsahtaa. Sateenkaari huiskahtaa lännestä ikäänkuin suunnaton kunniaportti tai itämaalaiskirjava, loistava voittokaari. Tuuli herää jälleen hetkeksi, nyökyttelee ritvakoivun lehtiä, niistä putoilee kimmaltavia pisaroita. Raitojen oksia liikauttaa kostean sadeilman hengähdys, tervaleppien tummankiiltävät lehdet välkähtävät, ja sitten tuuli jälleen vaikenee.
Oi, liittolaiseni, jonka selvä äly hoitelee mielikuviani niin etteivät ne lennä itseään rammoiksi kuin pääskynpoikanen syöksyy kuoliaaksi kiiltävään lasiruutuun, nyt, kun sadepisarat vielä kimmeltävät puiden lehvillä, nyt, kun heikko tuuli väräyttelee raitojen ritvoja, kun koivikko avatusta ikkunastasi tuoksuu niinkuin olisi keväisellä hiirenkorvalla, niin, nyt kun sateesta virkistyneen ruusun upea lemu leviää tanhualle, anna nyt soida meille se Beccen _Légende d'amour_, rakkauden legenda. Se on ehkä banaali, ehkä hieman tunteellinen, liian suloinen, mutta harpunhelähdykset siinä soivat kuin sadepisarain kultainen ripinä puista vihreään ruohoon, kuin tuulen rauhoittuessa pikku aallot venheen kylkeen, ne helähtävät kuin sadetuulen viimeiset värähdykset pisaroita kimmeltävän metsikön läpi.
* * * * *
Pikku sade hälveni, ilma kirkastui ja selkeni pian. Taivas, koko avaruus lempeän Vanajan takana hohtaa nyt siniselle, kummallisen siniselle, lasimaiselle. Ja sen sinen alla alkaa järvi, sinipunainen ulappa, mahdoton sanoilla maalata, vaipua öiseen uneen.
Kaukaisen saaren takana, joka äsken, taivaankaaren syttyessä, säkenöi kuin smaragdi, siellä seisovat vielä ilmassa uljaat ukkospilvien tornit.
En jaksa taaskaan istua Lintukodon kuistin penkillä, en tiedä, minne juosta, niin tarjoutuu hurmausta joka puolella. Koivut, jotka ympäröivät pihamme kulmausta pyöreänä pilaristona, kohottavat tyyneen korkeuteen keltaisina hulmuavat latvansa: auringonlaskun kultaa. Se kulta muuttuu yhä punaisemmaksi.
Ja koivujen, näiden kelta- ja hurmepunasoihtujen, keskitse paistaa kuin näyttämöaukosta taustalta pilvitorni, suunnaton punertava pilvilinna. Se kuvastuu kummelin alapuolelta vedestä, jonka vivahteet ovat niin kauniit, että ne heti unohdan: vain autuuden epämääräinen tunne jää sieluun.
* * * * *
Auringonlasku ihania, mielikuvituksenkin voittavia hattaroita. Ja kun vielä kerran tänään lähdemme soutelemaan, keijuu vihannan saaremme yläpuolella enää vain yksi ainoa hymyilevä, punertava hattara.
* * * * *
Kun tätä nyt huvikseni kynttilän ääressä aitassani kyhäilen, muun Lintukodon jo nukkuessa, läheisten ja vieraidenkin, kuumottaa heinäkuun punainen kuu avoimesta ovestani koivikon läpi. Se ei ole kalpea kuin kesäkuun sirppi eikä kaamean kirkas, hermostuneesti laineilla hyppelevä kuin elokuun aaveloistollaan säikyttävä kuu. Se on suuri ja kuparinpunainen, tyyni ja hekumallinen, tämä heinäkuu, ensin saarien yli tulipalona roihuava, sitten valtava, välkkyvä kiekko.
Suvaitkaa tämäkin kyhäykseni, joka aamuauringon välkkyessä syntyi ja päivän ihanuudessa soudellessamme kehittyi:
ONNEN HETKI.
Viel' elää entinen hurmio! Aurinko nousee, sen kullassa kiiluu aamuinen järvi ja vaarat ja taivaat hulmuavat, mun armaani airoilla istuu, hänen kasvonsa koitto purppuroi...
Viel' elää entinen hurmio! Näen kasvonsa tuossa: kuin pronssi, ei, vaan niinkuin metalli, rauta ja malmi, kuin veistos lohkaistu graniitista: kaikk' yhtä ehjää ja riemuista voimaa. Hän tuhdolla kääntyy ja tähyilee päin rantaa silmin kuulain ja kirpein, ja elämän tyynestä onnesta nauraa.
Ja silloin entinen hurmio taas sieluuni syttyy, autuuden tunnen kuin ennen, yhteisen autuutemme, jok' ei ole rakkautta pelkkää, ah, paljonkin muuta ja ylhäisempää: se kirkastumista on. Yks pitää yhdenlaisesta, toinen taas toisesta, jokainen autuaaksi saa uskonnollansa omalla tulla! Mun sieluni tällaista puuttui!
Taas muistan, — kun aurinko nousee ja järvellä aalto käy niin että jo vaahto kuin tiirat lentää ja luodoilla hyppii, ja venhe keikkuu, ja ystävä airoissa istuu eik' anna voimansa tuulille myötä, taas muistan nyt vuodet menneet, monet vuodet, yhteiset vaivat ja yhteiset riemut. Niin, tietänen, kuinka on muokattu tämä kasvojen pronssi, kuinka on saatu tuo malmi ja rauta aikaan, kuink' onkaan iskuja kestänyt tuo graniitti muodoilta jäykkä, se kunnes tällaiseksi taipui: niin paljon kaipuuni mukaiseksi. Hyvin muistan, kuink' olen kiusannut sitä rautaa, malmia, josta näin sallittiin minun aseeni parhain. Miten kiusannut jalkoja noita, jotk' ottavat venheen kaarista ponnen: ne astelivat vähän velttoina muinoin, kuin uinuvat, valveutumattomat vielä, ne kunnes ponnistaa peninkulmin puukengissä saivat, kestäen pilkkaa, — puukengissä, köyhissä, kömpelöissä ja ehkäpä sisältä piikitetyissä: mikä kidutus ehdoin ja tahdoin tehty, koe, josta jo itkeä voi sydän naisen! Veri, vertaisin, jalkapohjista tihkui, hän riemuiten tallasi nuo peninkulmat, syysiltana myöhään, leikiten saapui niin luokseni pauhussa sateen ja myrskyn...
Ja muistan entiset soudut yli aaltojen koskena pauhaavaisten, kun kuoleman uhkalle suustani vastaan soi kirous, — ensin hän kauhua itki ja sitten vimmaa. Ja ponnisti: kesti! Näin rautaa malmista luodaan. Se itku, se nopsasti tyyntyi ja muuttui varmaksi tyyneydeksi, joss' ei ole vihaa, ei kaunaa, ei pilkkaa, vain naurua leppoisinta: pois ennakkoluulot niiden, joit' ihmisiks leikillä mainitsemme! Näin syntyi kädestä Luojan tuo graniitti punertavainen, ei koske sen sydäntä laineiden lapsekas hyrske, ei kenties mahtavin, aika!
Nyt väitinkö, että sen paaden, sen kallion, pronssin, sen graniittirinnan lie mieleni julmuus luonut? Ei niin: sen synty on korkeampaa, se luonteissamme on, meidän kahden! Näin väitinhän: syntyi kädestä Luojan! Ja ei ole luomus hän ainoastaan, ei pelkkä graniitti, malmi: hän _ollut_ on minun kaltaiseni, ja tietämättänsä valveusi tietoon. Sen nähdä sain, saman liekin ja myrskyn: ovat luonteemme lyöneet vastakkain, yks kovaa, hirmuista, kovempi toinen; yks julma, kuoloa julmempi toinen! Ei taipunut rahtua yksi, ei toinen. Niin meri ja liekit taistelevat: ei katoa kumpainenkaan!
Niin malmi ja polte masuunissa. Hän malmiko vai minä? Oi, en tiedä. Siten kumpikin toistamme oppineet vain lienemme tavalla mystillisellä ja katkeralla — kuin luonnoton hehku voi teräkset kovimmat kiehuttaa — ja valaa yhteen. Yht' olemme nyt, — sama tahto, yhteiset tahdonmäärät, ja ylpeys, kaipuut ja unelmat yhdet: näin tyytyä — osaan parhaimpaan; kaikk' ulkoa tullut meille tyhjää. Yks graniittipatsas, Luojamme veistos!
Sua kunnioitan kuin itseäni, sun heikkouttasi vihaan ja halveksin niinkuin itseäni: en armoa selvyyden puutteelle anna! Sua rakastan jälleen nyt niinkuin muinoin hurmiossa, — nyt, loistossa autuaan aamun kun tuhdolla silmin kuulain ja kirpein päin rantaa katsot ja kasvosi koin kirkkaus purppuroi.
Muurahaiset.
"Mene, laiska, myyriäisen tykö..." "Makaa vielä vähä, ota vielä unta päähäs; laske kätes vähä yhteen, ettäs vielä levätä voisit."
_Sananl._ 6:6, 10.
Korkeassa metsässä, jonka oksien alitse järvi salaperäisesti kiiluu, jonka latvoissa tuulisin päivin käy yhtämittainen valtava kohina, himmeässä kuusimetsässä, jossa lemahtelee kostealle ja havuille ja helteisenä päivänä väkevästi kuusien noruvalle pihkalle, siellä kohoaa, tai kohosi, muurahaisten kaupunki.
Aurinkoisella kummulla se komeilee pyramidin muotoisena. Kummun ylitse kaartuu suuri pihlaja.
Päivistä vähälukuisen kesämme kauniita päiviä viettäen katselette hyönteisten elämää. Tuoksuvalla nurmella seuraatte jotain pikku vaeltajaa, joka yrittää heikkoa heinää ylöspäin, putoaa, ja yrittää, mieletön, jälleen. Mitä hulluttelet? Mitä luulet näkeväsi heinän latvasta? Korkeaksiko sitä kuvittelet? Pysyisit piilossa maassa, parempi olisi ollaksesi! — Verkkovivussa hiljaa keinuen, — niinkuin ehkä joku teistä lapsena vaatevivussa kukkivalla pientarella, kun äiti pellolla leikkasi kahisevaa ruista, — kauan sitten lapsena, tuulen tuudittamana, lepän latvan liekuttamana, — katselette nyt, kuinka muurahaiset karavaanina rientävät ylös pihlajain runkoja korkeutta kohti, missä sininen taivas koristeellisten lehtien lävitse säteilee ja valkeat pilvet vaeltavat...
Niin minäkin katselen, — ja katseluni vakuuttaa, että leikkiähän minunkin elämäni lienee: hyönteisen lyhyttä elämää. Leikin, sieppaan kiinni vikkelän, vihreälle välkkyvän koppakuoren, asetan sen, harmaapäinen harmaaparta, selälleen; tiedän, että se niskannapsahduksella kimpoaa ilmaan ja putoaa taas jaloilleen, se taitava, jolla on aina onni mukanaan. Mutta tästäpä ei toistaiseksi pääsekään pakoon! Ajelen kullanhimmertäviä maakiitäjiä, joiden suojana on niiden ilkeä haju niinkuin arvonsa tuntevilla ja vakaumuksistaan ehdottomasti varmoilla ihmisillä häikäilemätön käytös ja menettelytavat. Ihastelen kauniita, metallinvärisiä turilaita, jotka ovat kuin muinaisen Egyptin naisten rintasolkia; pyhiä scarabeuksia. Töllini seinävierellä ihmettelen, miksi muurahaiset yhä kantavat korsia seinänrakoon, hyvin huonoon asuinpaikkaan, jossa ne talvella varmasti paleltuvat, — ottavat turhaan hinatakseen noita valtavia hirsiä tai mastopuita.
Ja ihastelen korkeaa muurahaisten pääkaupunkia kauniilla pihlajakummulla!
Pääkaupunki se on mielestäni. Kuvittelen, että siitä johtaa valtateitä toisiin kaupunkeihin, joita on loitolla siellä ja täällä, yksi vanhan perunakuopan eteläreunamalla, toinen Rautun ulapan näyttävällä kalliomäellä; kolmas venhevajan vieressä. Haaveilen, että kaupungit tai nämä kaupunkivaltakunnat käyvät keskenään kauppaa, — unohtaen ensin, että muurahaisvaltiot eivät rakasta, eivät siedä toisiaan, joskin jokainen niistä _sisällisesti_ on sovun ihanne. Ken on nähnyt samaan pesään kuuluvan muurahaisen ahdistavan veljeään, ei, paremminkin sisartaan? Niin, sisartaan. Odottakaahan vähän. Aina he rientävät toistensa apuun. Mutta vieraille pesille ne ovat vihollisia: viepä samanrotuinenkin toisen pesän muurahainen toiseen: siellä se surmataan.
Sotaa siis. Eduistako? Ei kai sen kummempaa! Mitä merkitsevät rauhan- y.m. liitot ja palatsit, esperantot, yhteiset tieteet, joilla ei _näissä_ asioissa pitkälle päästä, ja taiteet, jotka tarvittaessa armotta tuhotaan, mitä ne kaikki merkitsevät talousetujen rinnalla, vielä vähemmin rotuvaistojen? Muurahainen vain lukee samanrotuisenkin, jos se asuu eri valtiossa, kohta viholliseksi, — sen verran olemme niistä edellä.
Sotaa siis. Niinpä nyt leikkiessäni kuvittelen noiden kaupunkien silloin tällöin käyvän sotaa keskenään, marssittavan järjestettyjä armeijoita vieraaseen maahan, tuhansittain sotilaskastia, varsinaiseen työhön kelpaamatonta, mutta jolla tiedemiehet sanovat olevan niin suuret päät, että ne niillä tukkivat patteriaukkojaan, ja sellaiset leuat, että ne yhdellä ainoalla noiden hohtimiensa nipistyksellä katkaisevat vihollisensa poikki, ruiskuttavat sen haavoihin hirmuista myrkkyään, silpovat uhrinsa kappaleiksi, syötäväksi, — miksi ei vihollista syötäisikin, olisihan tämä muonituksen kannalta erinomaisen käytännöllistä? Paloittelevat saaliinsa niin pieniksi, että työmuurahaiset helposti jaksavat kantaa kappaleet kotiin. — Kuvittelen kuuluisia taisteluja, joista muurahaisten aikakirjat kauan kertovat hurmautuneita taruja, kuvittelen pesien hävittämistä sukupuuttoon, orjien ottamista. Ja muurahaisteni elämää rauhankin aikana. Että heillä on kuningas tai presidentti ja ministeristön vaihdoksia, sillä jokainen tuntee, että keon asiat edellisten valtaan himoinneitten aikana ovat menneet päin mäntyä. Ajattelen, että minun muurahaiseni, jotka kuuluvat, kuten eräästä pienestä tieteellisestä kirjasta huomaan, siihen muurahaisten valtavan, mutta lajiköyhän rodun toiseen pääheimoon, jonka nimenä on _Formicidae_, koska näiden takaruumis on muodostettu pelkästään yhdestä nivelestä, jota pieni suomu pitää koholla, kun taas ensimmäisellä heimolla _Myrmicidae_ on kaksi takaniveltä, — kuvittelen, että he raivaavat teitä, rakentavat pilvenpiirtäjiä, kokoavat lihaa aittoihinsa, kantavat myllystä täysiä, äsken jauhattamiaan säkkejä: muurahaisten munia, koteloita.
Niin he ahertavat hirmuisella kiihkolla, nuo pikku miehet. Ei, pikku _naiset!_ Kai entiset kunnon opettajanikin, he, jotka pitivät kuivien kasvien keräämistä kaikkein tärkeimpänä asiana maailmassa, tämän aikoinaan koettivat saada päähäni — ja kuitenkin olen aina rakastanut kukkia enemmän kuin kuivia lehtiä. Mutta nyt johtuu mieleeni vanha oppikin: naisiapa nämä ovat. Surkastuneita naisia: siis voittamattomia ahertajia, kuten jollakin tavoin elämältään vajavaisiksi jääneet naaraat ihmisistäkin. Vajanaisia, pieniä, — mutta epätoivoisen uutteria, ankarasti järjestystä rakastavia.
Oikeita naisia ei noissa ruskeissa juoksijoissa ole monta. Mutta ne ovatkin komeita, suurempia kuin muut, leveäselkäisiä, isoperäisiä. Niitä sanotaan kuningattariksi. He eivät tee mitään muuta kuin antautuvat rakkauden suloaikoina seurusteluun miesten kanssa, jopa saaden silloin, nuo jättiläiset, — mutta kuinka lyhyeksi ajaksi, — hartioihinsa suuret, kauniit siivet! Ja hedelmällisiksi tultuaan he muuttuvat oikeiksi matrooniksi: heidän valtava tehtävänsä on synnyttää, synnyttää. Vuosikausiakin yhden ainoan hääretken jälkeen. Joku laji, kertoo äskenmainittu kirjani, syöttelee vähin toukkiaankin; toisten lapset taasen jätetään kokonaan työmuurahaisten, hedelmättömien tätien hoitoon, kun äiti synnyttää uusia.
Mutta mies? Työmuurahaisethan ovat — naisiako todella? Mutta ainakin kuningas tai kuninkaat, jotka tekevät tuon häälentonsa kiiltävillä siivillä verhottuina, ovat kuningattaria, naisia!
Myöskin miehiä on muutama. Komeita, pulskia, koketteja, laiskoja. He eivät lähtisi työhön kangella kääntämälläkään. Vöntystelevät kaduilla väännellen tuntosarviaan, halveksivat hulluja raatajia. Heillä on _kahdet_ silmätkin, kaiketi naisväkeä nähdäkseen: kaksi fasettisilmää ohimoissa, kahden puolen uljasta kalloa, ja lisäksi kolme _pistesilmää_ hävyttömään otsaan mäiskätty. Ihania he ovat naisista, miehistä he lienevät naurettavia, kelpaamattomia sotureiksi. Onhan muurahaisvaltio näet jonkinmoinen Dahome tai Ashanti: soturit ovat naisia ja miehet sitävastoin pelkäävät kauheasti sotaa. Auta taivas, jos jossakin jyrähtää. Silloin he piiloutuvat kai kuningattarien helmoihin kuin Paris Hektorilta, silloin he saarnaavat rauhaa ja teosofiaa, vaikka tavallisesti ehkä yli-ihmisestä, joka halveksii porvarillisia kääpiöitä ja kulkee tarvittaessa vaikkapa yli heidän ruumiittensa. Ymmärtäähän tämän, eihän heillä ole edes sota-aseita, leuat ovat heikot muussa paitsi syömisessä, myrkkyrauhaset melkein olemattomat. Mutta kauniita ja lahjakkaita miehiä he ovat.
Heidän elämänsä muodostaa syöminen ja häät. Lyhyt valhe, mutta kaunis.
Silloin he saavat, hyvin ruokittuina ja komeasti puettuina häihin lähtiessään, siivet samoin kuin kuningattaretkin. Neljä petollisen välkehtivää siipeä. Silloin he lentävät kohti aurinkoa. Ulkomaanmatkalle! Kosijain kihisevä parvi hyörii ja juoksee ulkoseinillä, eksyy huoneisiinkin. Ja tämä tapaus saattaa eräiden ihmisten mielestä ennustaa kauheita. Miksi tulevat muurahaiset seinille ja sisään? Oikeinpa siipimuurahaiset! Turha säikähdys: kihinä oli vain syrjähyppy matkan varrella, määrä vie ylös korkeuteen, kuolemattomuuteen. Parvi katoaa kuistilta pian, se on noussut ilmoihin. Ilmassa tulevat kuningattaret raskaiksi ja kadottavat viehättävät kaunistuksensa.
Sitten he alkavat yhä vain munia ja munia.
Mutta sitä ennen ovat miehet jo kuolleet, heti lentoretkellä! Armaansa syliin. Ensi luokan rakastajia, aivan kuin se arabialainen heimo, jonka nuorukaiset kuolivat, kun rakastivat. Kuin Ikarokset he putoavat ilmasta maahan: koko elämäntyö on tehty.
Sen sijaan tavalliset muurahaiset, pienet, arat, hiljaiset ja vaatimattomat työläiset, joilla ei miehisesti asiaa katsellen ole oikein sukupuoltakaan, ahertavat koko elämänsä ravinnonhankinnaksi ja uusien polvien syöttämiseksi. Ainaista matalaa työtä, äänetöntä aherrusta jokaisesta aamusta jokaiseen iltaan, keväästä talveen, vuodesta toiseen, — miljoonasta vuodesta miljooniin. Hirsien vetämistä, matosaaliin etsintää, omien, — kuningattaren, — toukkien ruokkimista, kun ne makaavat koteloissaan kuin avuttomat lapset kapalossa. Suvun säilyminen ja leipä, eihän tämä ole mikään vähäpätöinen asia.
Mutta verkkovivussani maaten, tähystellen siniselle taivaalle ja sen sähköisinä häikäiseviin hattaroihin, tarkastellen pihlajan vartta kiireesti juoksevia muurahaisia, — ja kuvitellen melkein itsenikin lopulta myyriäiseksi, ruskean ahavoituneeksi, jolla on vaaleain juovien vannehtima vartalo, leukoina lujat pajahohtimet ja sieraimien vieressä metrinpituiset radioantennit, taittuneilta näyttävät tuntosarvet, verkkovivussani aprikoin hullunmoista: kumpi olisin mieluummin, työmuurahainen, jonka illuusio on suvun jatkuminen, vaiko moinen mies, jolta muutaman tuokion jälkeen riistetään kuvitelmain siivet ja henki? Mitä tietää sukunsa jatkumisesta enempää kuin muustakaan — sittenkuin on mullaksi maatunut? Ja jos tietäisikin, ehkä näyttäisi kohtalo vieläkin kauheammalta: elää sieluna ja huomata kaiken sen, mitä maailmassa muka kyhäsin, naurettuna, häväistynä, unohdettuna ja hävitettynä, sillä senhän melkein kaikki lopulta saa palkakseen.
Ei, suloinen kuolema!
Verkossa loikovasta jättiläismuurahaisesta alkaa muurahaisuus maistua kauhistavalta. Juosta sokean vaiston vallassa koko ikänsä, — muurahaiset elävät muka hyvinkin vanhoiksi, jopa parinkymmenen vuoden ikäisiksi, — näennäisyyden vuoksi, tai palaa hetkessä loppuun — samanlaisen harhan vuoksi.
Tosin tietää kirja, että muurahaiset ovat edistyneetkin. Että eräät lajit niistä osaavat houkutella puita, joiden vihreyden ne alkuaikoina raastoivat sellaisenaan suuhunsa, veronkantajikseen: valmistamaan itselleen nektaria. Sen ne tekevät siten, että säästävät puun lehtiä ja suojelevat puuta sen vihollisilta, toisilta muurahaisiltakin, ja vastalahjaksi puu kehittää heille nyt itse herkun. — Eräät lajit jälleen hoitavat karjaa, lehti- ja juurisyöpäläisiä, varjellen niitä vihollisilta, linnuilta, hyönteisiltä; jopa hyppysiltäni, joka vihaan tuota karjaa vaahterantaimieni turmelijoina ja inhoan sormieni tahraajina. Kirja kertoo edelleen ihmeitä: että muurahaiset jossakin maassa kuljettavat tuota karjaansa puissa lehdeltä lehdelle, kuten alpeilla lehmiä muutetaan laitumelta toiselle; ne kantavat ne niiden maissinjuurien kohdalle, jotka ovat lehmistä maukkaimpia, ja kun juurien pinta on tarkoin syöty, taas uuden maissin juurien alle. Rakentavatpa lemmikeilleen talveksi omettojakin mullan kätköön. Niin, muuttuvat välisti sellaisiksi maanalaisen karjan hoitajiksi, etteivät enää itsekään ilmesty maan päälle, vaan tulevat väriltäänkin kelmeiksi ja menettävät näkönsä. Eteenpäin! Vahvistetaan kuningas Salomonin väite, että muurahaiset keräisivät jyviä talveksi laareihinsa, — "valmistaa elatuksensa suvella, ja kokoo ruokansa elonaikana". Korjaavat muka järjestelmällisesti viljaa: yksi joukko tekee eloa vainiolla, toiset keräävät jyviä välivarastoihin, toiset kantavat niitä pesän suulle asti, viimeiset aittoihin maan alle. Kuvailevatpa tiedemiehet, että eräät muurahaiset Amerikassa viljelevät jotain sientäkin pesissään, lannoittaen sitä lehdistä pureskelemallaan massalla; jopa hoitavat puutarhaa, neularuohoa, kitkien sen juurelta kaikki heille tarpeettomat kasvit. Velvollisuutta, uhrautumista, järjestymistä. Eräät Afrikan muurahaiset kuuluvat menevän tuossa uhrautumisessa niin pitkälle, että rupeavat sisarilleen ruokatynnyreiksi: syövät ja antavat syöttää itselleen hunajaa niin, että paisuvat pullolleen kuin ilmapallot, ja riippuvat sitten talvella kellarin katossa täysinä leileinä, joiden suusta siskot saavat imeä itselleen ja viedä ravintoa lapsillekin.
Ja eräät myyriäiset ovat räätäleitä! He osaavat ommella! Silkkilangalla. Puolaimina he käyttävät omia silkkikotelolla ympäröityjä toukkiaan. Kulkevat näitä käämejään kantaen paikasta toiseen: ompelevat yhteen lehtiä suojatakseen rakkaita lehtisyöpäläisiään niiden vihollisilta.
Tulihan siitä sittenkin kehitystä miljoonien vuosien päästä, alkumuurahaisesta, joka oli ilmeinen hirviö, peto. Kasvisruokien inhoksuja. Pitkällä myrkkykeihäällä varustettu kannibaali se oli, tuo kantaäiti, kuten todistaa laji, jota tavataan vieläkin, metsästysmuurahainen. Sen heimo ryntää kansainvaelluksena eteenpäin, se kantaa toukkansakin mukanaan, sillä ei ole missään vakinaisia pesiä. Se surmaa jokaisen eläimen, joka ei sen tieltä jaksa pakoon tai osaa vastustaa sitä tulella. Tutkii puut, pensaat, ruohot, raot, ontelot, syö madot, etanat, hiiret, kolibrit, python-käärmeen, joka nielaistusta kauriista vatsa pullollaan kieriskelee voimattomana. Niin, ihmisenkin, elleivät linnut tai hyönteiset varoita luomakunnan herraa hirmun nopeasta tulosta; iskeytyy häikäilemättömällä raivolla ihoon, jättää lihaan päänsä ennen kuin siitä eroaa. — Mikä kehitys, jos nyt tätä raakalaista vertaa karjaa hoitaviin tai maata viljeleviin muurahaisiin, vipsasarvisten lehtiäisten lypsäjiin tai puutarhureihin. Siinä välillä vain joku orjalaitos tai varasyhteiskunta: vintiöt, jotka tunkeutuvat isompien muurahaisten pesiin, kaivavat sinne itselleen asuinluolat kannatinpilareihin ja hyökkäävät niistä pääkäytäviin ryöstääkseen itselleen saalista, toisten työn hedelmiä. Minkäpä isompi niille taitaa? Niitä täytyy suvaita: jos hävittäisi niiden pesät, niin kaataisi omatkin kattopilarinsa, kukistaisi holvinsa maahan. Entäpä tällä välin, ennenkuin noihin siivoihin puutarhureihin joudutaan, oikea kulttuuri-ilmiö: muurahaiset, jotka tuovat ruumiissaan suuriin kaupunkeihin vaarallisia nautintoaineita, huumaavaa nestettä. Siitä hyvästä annetaan niille siellä vapaa asunto ja ravinto. Jopa sallii isäntäväki näiden ooppiumikauppiaiden syödä heidän lapsiansakin, toukkia ja munia.
* * * * *
Mutta oikeastaan tarkoitin kertoa Lintukodon pikku elämää.
Täällä oli siis iso muurahaispesä.
Mutta sen vieressä kasvoi, paitsi kuusia ja tuota suurta pihlajaa, myöskin omituinen tuomi, jossa oli vain yksi ainoa riippaoksa ja oksan päässä kellui kasvannainen, tuulenpesä, kuin mikäkin kynttiläkruunu. Siitä tuulenpesästä aioin tehdä todellisen monihaaraisen kruunun. Mutta hoitelepas nyt sitä, leikkele ja kasvattele kauniiksi, kun muurahaisten Baabelintorni törröttää vieressä!