Part 6

"Kluk kluk!" Siinä se nyt on koko temppu. Munikaa nyt niinkuin minä itse näytin!

Kanat seisoivat vaiti kallella päin.

"Mitähän tästä nyt seuraa?" arvelimme.

Mutta jo tulevalla kerralla istui parhain kana kuin istuikin munimassa heinälaatikossa, ja kaksi muuta seisoi ylisille johtavilla pikku portailla odottaen tuskallisina vuoroaan, päästäkseen hekin heinälaatikkoon!

Vain välisti joku kana sitten enää karkasi ulos piiloon, — aikoen hautomaan.

* * * * *

"Hyi, kukko on hyvin epäintelligentti elukka", väitti viime talvena Parisissa asuntoemäntäni, rouva Mignon, kun puhuttiin kukkonäytelmästä nimeltä Chantecler. Väite saattoi kyllä pitää paikkansa sanoihin nähden, jotka Rostand on pannut kukkojen suuhun, mutta ei ainakaan Mattiin: siitä protesteeraan ankarasti.

"Ritari Matvei".

Haukka leijaa korkealla pienen saaremme kohdalla. Sen siivet tuskin värähtävät, se lepää paikallaan pitkät ajat kuin kala vedessä. Se näyttää melkeinpä pilkulta. Se on luultavasti varpushaukka.

Onhan niitä ennenkin nähty.

Emmekä aavistaneet, että kanakopin luota yht'äkkiä kajahtaisi kukon kirkaisu ja sitten taisteluntemmellystä. Emäntä kuulee sen tuvan ovelta, juoksee sinne. Hän näkee upean pihlajan, ampiaisten pyhän puun, juurella ilman valkeanaan höyhenien tuprua, josta siipien läiske kohahtelee. Hän tempaa pitkän kepin, huutaa ja hosuu.

Haukka pakenee väkinäisesti.

Matti nousee maasta pörröisenä, revityin höyhenin, mutta silmittömänä taistelunvimmasta. Se töytäilee sinne ja tänne, kurkistelee ylös nähdäkseen vihollisensa. Kas julkimusta: suuri ruskea haukka, — se olikin oikea kanahaukka, — istuu vielä tuolla tervalepässä, tähystelee keltaisin silmin alas. Sen pyrstö on levällään kuin viuhka, näkyy pyrstön kellertävä ja valkoruutuinen nurea puoli kuin mikäkin vanhanaikuinen kangas. Siivet hävyttömästi supussa. Se ei välitä ensin edes huudoista, niin himokkaasti sen mieli tekisi iskeä jälleen Mattiin. Lopulta tuo pöyhkeä ilmojen ilves kuitenkin kohahtaa lentoon, ohuet jalat pistävät suorina alas reisien höyhenistä, jotka ovat kuin mitkäkin entismuotiset naisen housut.

"Pelastuitpa, Matti. Mutta missä on perheesi?"

Tuolta se tulee, uskaltautuu vähitellen näkyville tuuheain katajapensaiden alta, joihin ihminenkin voisi kätkeytyä täydellisesti kuin uudinten suojaan. Kukko niitä kutsuu, ja kun saa ne kaikki ympärilleen, niin se keikistää ohuen kaulansa ja kiekaisee heleän voittolaulun.

"Todella, sinähän oletkin peloton poika, Matti! Ja tuntuupa kuin osaisit käyttää kynnettömiäkin sormiasi: monipa ruskea ja keltainen sulka kirjavoi valkeaa kasaa, joka on omasta ruumiistasi maahan riputeltu."

* * * * *

Pyynti-koiramme on vielä edelleenkin lurjus. Se on ovela kuin talonpoika. Ja itsepäinen, hävytön. Kuinka monta kertaa sille onkaan sanottu, päänupukkaan sormella naputtaen, että tipuihin ei saa koskea, ei saa, ei saa! Eikä leppälinnun tai kerttujen poikiin. Eikä ajella teirilintua, joka raitalehdossa kohahtelee. Ei vaania sorsaa, joka mielellään pesisi ruohoiseen lahteemme. Tyytyköön myyriin ja sammakkoihin! Niitä pureskelkoon, mukeltakoon suussaan, näytelköön niiden takajalkoja viiksinä suupielistään, voitokkaasti selkänsä yli ruumiita viskelköön.

Mutta se ei tottele. Miten usein se on saanut rikoksista tuuppauksen niskaansa, könistyksen takamaihinsa, keppiäkin tarvittaessa. Ja kuitenkin se yhä tulee kartanolle iloisesti häntäänsä heilutellen ulkometsästämme, joka lienee siinä viisikymmentä metriä läpimitaten, tulee salaperäisenä, mutta jokin pikkulinnun höyhen riippuu suupielessä ilmaisten tehdyn rikoksen. Tai se köntystää tanhualle kovin väsyneenä, pitkät ajat lahdella jotain puuhailtuaan, asettuu pettyneenä suoranaan loikomaan aitan päädyn suloiseen varjoon, — ei onnistunut koskelonmetsästys! — Se nappaa leppälinnunpoikaset, jos niillä on huono tai kokematon emo, joka päästää ne liian aikaisin lentoon suojaavasta pesäpöntöstä, varastaa yhden toisensa jälkeen, kaiken aikaa pesää kierreltyään. Milloin se taas rääyttää pikku salmella sorsaa, joka oli jo melkein kesy, juosta roiskaa sen perästä kaislikossa, niin, jopa heittäytyy uimaankin, tuo uintia ja pesua kuin myrkkyä pelkäävä Pyynti. Huudapa sille: "Pyynti, uimaan!" jo luikkii se aitan alle turvaan. Uimalakanan näkeminenkin säikähdyttää sen pötkimään aitan aluksen matalaan suojaan.

Rikoksia, rikoksia! Torupa sitä: se heiluttelee, pötkyttää häntäänsä: "Älkää joutavia puhuko!"

* * * * *

Mutta ihmisten nähden ei Pyynti kuitenkaan enää tohdi karata kanoihin. Sen sijaan, käännäpä selkäsi: silloin se kiertää kanakopin taakse, kurkistelee koppiin isolta kiveltä ja alkaa kaivautua sisälle häkin alitse.

Vieläkään ei kanoja voi koiran tähden pitää päivin ulkona, ellei ihminen itse ole mukana kanapaimenena.

* * * * *

Eräänäkin päivänä: mikäs nyt kanoilla on? Mikä kirkuna kopilta? Vihlova hätähuuto kuin ihmisen kurkusta, miltei ihmisäänin parkaistuja sanoja.

Vilkaistaan ikkunasta. Äskenhän Pyynti oli vielä tuossa lattialla, mutta nyt sitä ei näy...

Juoksen kanakopille. Jokos se taas! Pyynti lentää häkin sisällä ahtaassa tilassa edestakaisin, aidasta toiseen, se vilahtelee punaisena kuin kettu, jonka sukua se luonteeltaankin on, se pomppii ilmassa, hyppii korkealle. Ja nyppii höyhentupsuja Matin housuista, höyheniä pöllyää ilma täynnä. Matti kimpoilee rautalankahäkin seinille; mutta vuoroin hän ratsastaa Pyynnin niskassa, lyö punaista paholaista siivillään silmille, iskee ratsuaan luisilla kannuksillaan. "Pyynti! Pyynti!" Se ei tottele, pannahinen! Eihän se kuule mitään! Hyökkään sisälle, saan räyskän kiinni, nostan niska- ja housunkraavelista ulos, heitän vihoissani tanterelle, — siihen se jää katsomaan ja — heiluttelee iloissaan häntäänsä!

"Matti-raukka, pelastuitpa vielä kerran, mutta missä tilassa! Koko pyrstösi on viety, muistutat töpöhäntäistä kanaa. Häkin hiekka on peitetty valkeilla höyhenilläsi. Missä nyt perheesi?"

Yksin seisoo Matti ulkona häkissä. Kanat ovat paenneet pikku portaita myöten ylisille, sieltä ne kurkistelevat.

"Sinä et paennut, Matti? Yksin jäit ulos, taisteluun petoa vastaan omiesi puolesta. Sinähän olet sankari. Matti! Julistan sinut tässä ritariksi, ritari Matveiksi, sinut, pahoinpidellyn, nyljetyn, — kopallinen karttuu raastettuja höyheniäsi. Mutta kunniallapa putosi töyhdöstäsi sekin ainoa kullalta vivahtava sulka. Sinä olet ritari Matvei!"

* * * * *

Miehen töissä menevät Matin päivät. Tulee jälleen ilta. Järven sini, yhtä vaalea kuin se väli, jonka nimenä on _rosa_, ruusunpuna, himmenee harmaaksi, muuttuu utuiseksi...

Mutta sitä ennen on tullut aivan tyyni ja vesi välkkyy kuin puhtain kuvastin.

Kas kuinka kalat pitävät viimeistä iloaan tänä päivänä!

Iloaan? Siltä se ihmisestä näyttää! Oikeastaan kalat _metsästävät_ toisiaan tänä iltana viimeistä kertaa, ahtavat vatsansa täyteen yöksi. Julma luonto, — kuka onkaan väittänyt sitä sopusointuiseksi, luotujen hyvää vastaavaksi? Kuhunka pakenisin sen edestä? Ah, ei edes oma luostarini säästy puhtaana näiltä kauheilta ajatuksilta! Kaikkialla olemassaolon raivo! Peto vaanii toista eläintä... Puu puristaa salaa juurillaan toisen puun hengiltä... Ja nyt tuo kalojen kesäinen kuhina tuolla.

Mikä loiske ja virinä! Mikä polskahtelu ja hyppely! Kuin leikkiä, karkeloa! Nyt tuolla kaukana, Jylhän salmella, suuret pyöreät virit. Ja nyt tuossa, aivan jalkojemme juuressa, lämpöisen kallion kupeessa.

Salakat ja särjet kimmahtavat epätoivoissaan vedenpinnasta ylös. Ne lentävät sekunnin, linkoavat, ampuvat itsensä koholle pikku kaaressa. Kiilloitettuna hopeana ne välkähtävät... Tuntuu kuin ne kisaisivat nuoruuden viehkeä hehku sydämessään, nuo järven pienet, herttaiset... Ai, ne väistyvätkin tuskissaan ahvenia, joita pomppii koholle kita auki. Ne pakenevat toista kalaa, hirvittävää petoa, joka ajaa niitä vedenpintaan asti harjasviuhka levällään, messinginkiiltoista kuhaa, ja vielä kamalampaa, väkevää, notkeaa haukea, jonka pitkä kuono on varustettu lukemattomilla neulanterävillä hampailla!

Mutta pienten pako näyttää ihmisestä leikiltä. Ilolta, kesän suloiselta onnelta. Samoin suurten loiskinakin, joka kuuluu tänä ihmeellisenä iltana hyvin etäältä, aina kilometrien päästä Rautulta, elämänriemulta, mutta mahtavammalta, riemuitsijain isommuuden mukaan...

Sellaista näemme tuokion, välkkyvän ja iloisen tuokion. Minusta se tuntuu, kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tuskalliselta, että ihminen tahtoisi kuolla.

Ilta hiljenee. Pilvien hopea saa yhä enemmän punaisia vivahteita...

Nyt hehkuu luoteinen jo nuotiona, hiiluvina kekäleinä, purppurana, keltaisena. Aurinko verenä, hostiana, joka kristallilippaassaan alttarilla hohtaa, kuten katoliset runoilijat vertaisivat.

Aurinko katoaa kahden mustan saaren rakoon. Väri ulapalla muuttuu yhä harmaammaksi.

Eivätkä kalat hyppele enää, järvellä haudan hiljaisuus: kuoleman rauha...

* * * * *

Myöhäinen ilta...

Kanat, jotka ovat kaiken päivää kierrelleet kukon johtamina siellä ja täällä, — ne voidaan nykyään laskea ulos päivälläkin, viime tappelussa taisi Matti Pyynnille jotain opettaa, — kanat, jotka ovat tulleet milloin tuvan edustalle, milloin aitan portaille jyviä nokkimaan, tai tunkeutuneet tutkimusretkelle pirttiinkin ja joutuneet pakenemaan sieltä siipiään kahistellen; kanat, jotka ovat touhunneet pahanteossa mansikkamaassa tai raappineet paljaiksi kukkia ja vihanneksia, kanat alkavat ikävöidä yöksi kotiinsa.

Niin, nyt, kun jättiläiskoivut eivät hievahda, vaan riiputtavat latvojaan kuin ne olisivat lehväköynnöksiä juhlien jälkeen, — nyt, kun soleat tervalepät seisovat ikäänkuin taivaan ikuisuuteen pyrkien, — ja piilipuut pitkulaisine lehtineen näyttävät uneen vaipuvan, ja vain rantahaapojen metallimaiset lehdet ikäänkuin puoliunessa läpättävät tummina luoteisen ilmanrannan keltaa vasten, — läpättävät ja kuiskuttelevat kuten uneen vaipuva rukouksensa viimeisiä katkonaisia sanoja, — nyt keräytyvät kanatkin hiljalleen koppinsa ovelle.

Ne seisovat siinä ensin toimettomina, nyyköttävät aiheettomina. Näyttävät avuttomilta. Ei ääntä kuulu, — joskus vain heikko, matala kurahdus.

Maailma yhä tummenee. Kukkokin seisoo parvensa keskellä paikallaan, yhtä hiljaisena, puuhattomana kuin muut.

Mutta sitten alkaa vanhin kana verkalleen astella ylisille johtavia portaita kohti. Lyhyt harppaus kerrallaan, taas pysähdys, ja aivan vaiti.

Johtokana joutuu portaitten juureen. Se nousee askelman, toisenkin. Seisahtuu, katselee ympärilleen. Se on torkahtaa, kaatua ja pudota alas ortailta... Päässä kai niin kummallisen suloisesti pakottaa... Ruumis huojuu, kun hän yrittää edemmäksi. Silmissä ihanasti pimenee, eikä korva erota ympäriltä mitään, ei toisten kanojen hiljaisia kurahduksia, ei pikku lintujen iltapiipahduksia, haapojen uinuvaa läpätystä, joka on käynyt hiljaiseksi kuin rauhallisesti nukkuvan hengitys.

Nukkumaan! Horjuen, pysähtyen ja taas askelman nousten kohoaa johtokana asumukseen. Välillä se katsahtaa kuiluun, johon on ollut pudota, silmin, joiden verhoksi kohta valkea kelmu laskeutuu. Sitten kana laahautuu hitaasti oviluukusta sisälle.

Silloin kuuluu kukon lyhyt kotkotus, komennus. Muutkin kanat liikahtavat ja alkavat tallustella portaille sanaakaan virkkamatta. Vaiti ne kulkevat, rivissä, yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä kukko.

Tuon tuostakin menijät portailla huojahtelevat, luiskahtaahan varpaan kynsi kapuloista, joita on peruslautaan naulattu, mutta hätääntynyttä äännähdystä ei kuulu, vain siipien räpistelyä. Ja siten jatkuu kömpiminen, unisia päitä ikäänkuin pyörryttää, silmissä samenee, pimenee... Ja yksi toisensa jälkeen työntyvät kanat pienestä oviluukusta hämärään kammioonsa. Asettuvat orrelle taustalle.

Mutta kukko ei nouse orrelle. Hän ei vetäydy taustalle. Hän painautuu lattialaudoille maahan aivan oven eteen, — siinähän ei ole ortta. Asettuu ikäänkuin luukuksi, portiksi, vartijaksi!

Yö on tullut.

Kuu on noussut etelästä, hirvittävän punaisena se paistaa tervaleppäin välitse suoraan Matvein perheen ovesta sisään.

Ihmeellinen, mystillinen, lumoava kuu.

Järvi kuun alla kiiluu metallinpunaisena, kiihoittavana kuin veri. Sitten kuutamo leviää, se välkähtelee kultaisena, häikäisevänä kenttänä...

* * * * *

Jos ihminen nyt kulkee kanakopin ohitse vaikkapa kuinka varovasti, ettei häiritsisi eläinraukkoja, kuuluu kukon kurkusta syvä, tyytymätön ja urahtava:

"Kurrr." Ei saa häiritä nukkuvia, — rikkoa luonnon pyhää lakia, joka on määrännyt kaikelle aikansa!

Ja jos pysähtyy kopin luukun kohdalle ja astuu vielä lähemmäksi ja teristää silmänsä nähdäkseen sisälle, niin erottaa pian kukon avonaisen, valvovan, punaisen silmän kuutamossa. Nopsasti heränneen silmän... Ja sitten näkee taustalta kanojen valkeita hahmoja, mutta ei niiden päitä: kanat nukkuvat pää höyheniin kätkettynä rauhan unessa, — kukon suojassa.

Ja jos tavoittaa kädellään oviaukon sisäpuolelle, niin Matti iskee käteen nokallaan. Silmänräpäyksessä, kovasti, mutta melkein sanattomasti:

— Tästä ei sisälle tulla. Tässä vartioin omiani. Mutta ei meluta, että saavat nukkua!

"Ole rauhassa, Matvei!"

Kokeilija poistuu oudoin ihastuksentuntein kiusaamasta kukkoa, joka istuu oven tukkeena toisella jalallaan, istuu puolivalveilla, aina valmiina tarkkaamaan yöhön, jossa hiiviskelee monenmoisia vaaroja: ilkeä rotta, kanojen ravinnon varastaja, kärppä, kanojen kurkkuun karkaaja, ja tuo punainen pöyryhäntä, notkea kuin kettu, vihattavan viekas. Taikka äänettömästi liikkuva huuhkaja, jonka huuhutus nyt kaikuu kuutamossa loitolta, jostakin sieltä, mistä kuu yhä valkeampana nousee yksinäisen yön korkeuteen...

Ihmisetkin jo nukkuvat, Matin apulaiset katkerissa vaaroissa. Hän on yksin. Yksin hän vartioi.

Hän on ovilauta avoimessa luukussa! Hän on portti, lukko. Uskollisuus! Hän antaisi henkensä omiensa puolesta.

Turhaanko olen näin paljon kertonut sellaisesta vähäpätöisestä kuin kukko?

Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?

"Ei voi olla liian järkevä, mutta ainoastaan viisaudella on oikeus vedota järkeen. On totta, että järki on viisauden juurella, mutta viisaus ei ole järjen kukka."

_Maeterlinck_.

Tämä päivä oli jälleen onnen päivä: se oli kaunis.

Oikea sydänkesän päivä.

Suomen luonto vaihtelee ja heittelehtii rajusti synkästä ja rumasta rajattomaan suloon ja kauneuteen. Kun taivas pysyy pilvessä, näyttävät rannat matalilta, yksitoikkoisilta, ne ovat kuin samaa iankaikkista, kapeaa mittanauhaa... Karunnäköiset rannat: niillä ei uskoisi silloin minkään viljan kasvavan, niin ne ovat harmaita, armottomia, toivottomia.

Mutta aurinko muuttaa kaiken, pelkkä aurinko! Jo hymyilee, säteilee Suomi, lupaa ikäänkuin kaikki taivaan autuudet, joita järven syvyys kuvastaa, — ihanuus verraton.

Ja tänään aamulla, kun lähdin kello kolmelta, — ihmeellinen harvinaisuus, — pieneen unettomuuteen tuskastuen uistinta koettelemaan, aamulla nousi minulle kolme aurinkoa. Niin, aurinko kolminkertaisena! Loimottaen ja tummanpunaisena jättiläiskiekkona kiepahti se manteren metsien takaa, joissa lepäsi jo hieman syksyinen tunnelma, niin tummat ja kovapiirteiset kuusikon sakarat olivat. Tietäähän heinäkuu minusta aina ikäänkuin syksyä.

No niin, aurinko nousi kolmena aurinkona. Itse oikea aurinko ilmanrannalla terävien kuusien välitse välkähdellen, mutta järvessä, joka alkoi herätä ja hiljaa hyrskehtiä, kimmelteli kaksi sen omituista, pyöreää kuvajaista, erottajanaan veden hopeaviiru ja viluiset usvat.

Kukot kylässä ja saarellani eivät vielä kiekuneet. Linnut eivät enää paljoa visertäneet, niiden parhain laulunaika oli mennyt.

Olin ikäänkuin yksin, — kuin ainoa ihminen valtavassa erämaassa.

Joku kala polskahteli; ja uistimeeni iski viimein hauki, jonka vengotellessa vastaan kulutin hauskassa, vihoittelevassa jännityksessä neljännestuntisen, kunnes se makasi veriläikässään venheeni pohjalla.

Nyt paistoivat usvat lahdelmissa ja suoniittyjen purojen suissa ruusunpunaisina.

Päivä lämmintä lupasi! Kun kolkahtelevin airoin soutelin kotiin, sävähteli ulapoilla jo hopeita, seuloi ilmoista sulaa hopeaa tyyntyviin vesiin, sillä aamutuulikin jälleen laiskistui, vain mainingit enää hyrskähtelivät.

Harmaan venhevajan eteläkupeella kipenöi silmiini heijastus järvestä auringon sokaisevasta kuvajaisesta, se väikkyi ja vipisi vaaleina läikkinä rantapajuissa ja koivuissa, joissa hyönteiset alkoivat touhuta. Ei ainoaa ääntä, ei muuta linnun piipatusta kuin kesyjen tiaisten, — syksyhän todellakin hiljalleen läheni. Mutta aurinko vielä hekumallisesti kuumensi, sen lämpö kävi käsiin ja kasvoihin kuin hyväily.

Nyt naputin liittolaiseni varovasti jalkeille matalaisen ikkunan ruutua koputellen. Tahdoinhan näyttää hänelle paitsi varhaista haukeani, joka loikoi mustana ja vihreänä poikkiteloin isossa vadissa kuistin penkillä, myöskin aamun ihanuutta. Tahdoin houkutella ja vaatia hänet kanssani verkostamaan. Niin teimme. Näimme, vaimoni vedellessä airoissa hyrskeitä vastaan, aamuauringon kirpeän säteilyn, vieläpä viimeiset tunnut punaisista, haipuvista usvistakin. Ja silloin tunsin, että tästä tulisi onnellinen päivä, silloin syttyi mielessäni halpa laulu, jonka aion uskaltaa tähän viimeiseksi.

* * * * *

Sitten aamupakinat, kahvit, vallattomat aamulaulut. Kukkien katselu tanhualla: kuinka pitkälle punaruusu oli avannut viittäkymmentä umpuaan, joiden huomasimme viikko sitten alkavan niin valkeina, että luulimme pensasta valkoruusuksi, mutta nyt ummut näyttävät verhiöiden sisältä veitikkamaisen punaista; punainen pilkistelee niistä esille kuin alaväri keskiaikaisista puvuista, joiden hihoihin oli halkaistu koristeiksi viiltoja. Kaksi punaista ruusua on täysin jo auennutkin, ne ovat suuria ja niitä tekee mieli kädellään hyväillä. Neitseellisen kelmeitä kuin nunnat ovat näiden rinnalla valkoruusut, jotka lumenvärisinä reunaavat pientä kivipengermää.

Suuri valmu kukkii. Sen sydämeen on piirretty iso valkea risti. Se on kuin mikäkin laupeudensisar, porvarillinen, hieman yksinkertainen, mutta huvittavan herttainen. Ikäänkuin varta vasten nähdäksemme avaa se nyt juuri kokonaan kauhtanansa, jonka se eilen yöhyönteisiltä ankarasti sulki. Se painui silloin umpeen kuin vanhanaikuinen kukkaro, asettui uneen omenapuun juurella. Nyt sen sydän levittäytyy nopeasti aivan silmiemme edessä auki.

Kimalaiset humisevat, hyönteisiä tanssii ilmassa. Hyrskeet tyyntyvät. Lupaa tulla oikein kaunis ilma.

* * * * *

Saaren keskikentällä killistelevät vuohensilmät aurinkoon. Kissan- ja sinikellojen seasta kohoaa siellä täällä upeita, tummia hirvenkelloja. Hiirenherne on kietoutunut somaksi seppeleeksi valtavan putken ympärille. Mutta horsma tuolla kallion luona seisoo punaisessa vaipassaan...

Valkeana hohtava Vanaja kutsuu pois tupasen kuistilta, josta sitä katselen. Niin se on kaunis, että tahtoo nähdä sitä vielä lähempää, kuten muka lähemmäksi pääsisi, jos menee rantakallioille. Kummeli kaukana ulapalla tulee yhä valkeammaksi, kietoutuu yhä hämyisempiin utuihin. Soutelulle! Likemmäksi kauneutta, ilman mitään tarkoitusta, kiertelemään verkalleen, ihmettelemään auringon taikaa, joka odottamatta, yhtenä ainoana aamuna, muuttaa matalan ja vihamielisen maiseman kauniiksi, tulvii sieluun rajattomana onnena!

Vesi tummaa kuin lyijyä, mutta jokaisen pikku lyijylaineen kärjestä kimmahtaa tähtisäihky, syttyy, nopeammin vielä sammuu. Tuhansia, miljoonia pikku tähtiä: musta vesi kuin kalliilla brokadilla ommeltu, paljetteja, häikäiseviä hopealäikkiä. Järvi kuin jokin laaja kuningattaren laahustin. Kuningatar, sinä pauhaava pikku meri Vanaja, Lintukodon kiusa myrskyisinä päivinä, nyt ylpeää hekumaa upeileva, leikkivä Vellamoinen!

* * * * *

Tuolla Lintukodossa, joka punaisin ja sinisin rakennuksin pilkehtii riippakoivujen ja raitojen lomitse salaperäiseen rauhaansa lujasti kätkeytyneenä, näyttää vaimoni saunarannassa puuhailevan pyykinpesua. Tepsuttelee väljässä mekossa saunatietä, alas pienen kummun rinnettä pihlaja-vanhuksen siunaavain kätten alitse, auringon päivettämänä kuin indialaisvaimo eräässä Frödingin runossa. Hän askaroi hiljalleen, viisaassa rauhassa, iloiten ja nauttien. Punainen kukka hyppelehtii, jo suuren padan alla rantaäyräällä, sauhu kierii hiljaa ilmoihin, tunnen sen rattoisan kydöntuoksun tänne asti.

"Ja puista sun tarhassas sua seuraa sypressi synkkä yksin..."

Niin, tuolla takanani, kun asetun kuumenevalle rantakalliolle kädessäni kirja, jota tuskin hennon näin kauniina päivänä lehteillä, tiedän puitteni olevan. Siellä poppelit ja vaahterat, jotka istutin, hopeapaju, jonka sain lahjana ukilta ja mummilta ja joka tuoksuu hieman hautausmaalta. Siellä ne ovat, autuaan aittani kulmalla. Autuaan, niin, uskallan sen sanoa: kammioni yksinäisyydessä saavat mielikuvat profanoimisesta vapaina avata siipensä, — ne liikkuvat silloin nopeasti kuin päivänkorentojen hopeaharsoiset, iloiset lentimet.

Tuolta näkyy myöskin tupasemme, jonka kamanakirjoitukset ja päädyn vuohet aurinko, sateet ja tuulet kyllä syövät hetkessä pois, — nopeasti, kuten valonsävähdys pikku laineen huipusta tuossa tuokiossa sammuu.

Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi tuokiot niin lyhyiksi!

* * * * *

Siinä kalliolla, jossa ihoa polttaa ja tuntuu kuinka auringon voima iskeytyy jokaiseen luun ytimeen, antaen inehmoiselle unohdusta, naurua, ylimielisyyttä, kuten itse luonto on yli- ja kevytmielinen, — siinä jatkuu yhäti äskeinen lauluni hetken onnelle.

Muistelenpa jälleen muinaisia päiviä, jotka vietimme tuon liittolaiseni kanssa yhdessä... Aamulla varhain lähdimme aurinkoiselle niemelle tällaisiksi päiviksi kuin nytkin. Hänellä päässä sanajalkoja suojana auringolta, tai ehkä pienenä naisellisena koruna, joka minusta oli kaunis. Paljasjaloin käveltyämme kiemuraista polkua, jolla käärmekin joskus kihahti, laskeusimme rantaan, kultaiseen, kuumaan hiekkaan, siinä vietimme koko päivän, jotain hyvin tyynnyttävää, epähetkellistä toisillemme lukien, jotain pakinoiden, nauraen ilosta kanssaihmistemme ymmärrettävälle ilkeydelle, emme ilkkuaksemme heitä, vaan niinkuin hupaisille huomioille. Miten olimme vapaat, oman työmme ja voimamme varassa! Haukkasimme muruset, jotka olimme eväskorissa kanssamme tuoneet, kahvi porisi kaiken päivää vieressämme paasien nokiuunissa, ja riemuitsimme — _valosta!_

Sitten muistan, millä hinnalla tuon vapautemme ehkä ostimme. Kuinka hän tuli majaani, vaatimatta, aikomatta mitään. Kuinka hän menneitten kesäin helteillä, jolloin kyy niittyojain reunalla edessämme havahti ja kiukkuisesti sävähti, kantoi mukanani, hiki otsalla, onnellisena, olkapäillään taakkoja, jotka olivat meille yhteisiä. Kuinka hän sitten syksyn iltoina työnsi kerallani kuormattuja rattaita upottavassa savessa: vähän perunoita, korvo puolukoita, vähän muuta, meille kylliksi: ihmisen vatsa ei ole, Jumalan kiitos, suuri, ja lihava vatsa on inhoittavan ruma, ja rikkaus rasittava. Kuinka hän veti ja kantoi ja ponnisti ja sahasi ja hakkasi — ja iloitsi!

Mistä nyt minussa edes tämä nauru, jossa ei ole ivaa, vaan joka on pelkkää hilpeyttä, nauru kaikelle, minkä outo luulisi minua leikkaavan?

* * * * *

Ilta päivää ihanampi! Ruumis hehkuu aurinkoa, se on terve. Jokainen luun ydin, jokainen punasolu veressä tuntee sisässään aineen, joka ei liene maan päältä kotoisin: auringon. Sielu, eihän se liene vain pelkkä ruumiin varjo? Tuntee kerrankin, ettei ole tarpeellista mitään miettiä: kaikki on onnessa selvää. Niin käy auringon helliessä, oikeassa ilmastossa, auringon armosta, tällaisena eteläisenä päivänä! Maailma on kuin jalo malja: juo, kallistele ahkeraan, nauti ja laula.

* * * * *