Part 5
Siinä ne juhlat. Eivät nuo niskoja katkaisseet!
* * * * *
Sitten toistetaan sama temppu kylässä mummin ja ukin luona syntymä- ja nimipäivillä. Kahvia ja tupakkaa. Kuunnellaan pelitoosalla varustetun herätyskellon musiikkia, minulle eräistä entisistä muistoistani erikoisen mieleistä.
Ja nyt tulee Lintukodossa uudet juhlat. Niistä olen hyvin mairiteltu, ja siihen minulla on oikeus, melkein kaikkihan ihmiset, mitä vähäpätöisimmätkin, ovat toki itserakkaita.
Jokaisella ihmisellä on näet nimi, ristimänimi. Meikäläiselläkin on nimensä, aika mongerrus onkin, ei mikään metkuton Matti kuten kukollamme, ja nimi sattuu oikeinpa kesän kauneimpaan aikaan, ikäänkuin sulkumerkkien väliin, joiden sisältä sateet, tuulet ja kylmät olettaisi poistetuiksi.
Minä raiska nautin kovasti niistä suurista juhlistani. Huomaan niiden läheisyyden, vaikka pidän luonnollisesti sen muutenkin mielessäni, siitä, että niiden aattona vaimoni kämmenet kovin iloissaan ja vilkkaasti taputtelevat valkeaa taikinaa pirtin pöydällä, taputtelevat niin mielellään, että hän itse laulaa, punovat palmikoita, sulkevat vaarainhilloa joidenkin latuskoiksi kaulattujen rakosiin. Ja mainio leivinuuni kohistetaan oikein kuumaksi. Eikä tämä ole vähäinen ilo minulle.
Kun sitten seuraavana aamuna tiedän herätä ajoissa, niin en hennokaan nousta edes seitsemältä, oikoilen vain vuoteessa, tähystelen siniseen kattoon, jossa maalattuja pilviä hämärästi häämöttää ja aurinko "säärii" pilven takaa. Muistelenpa entisiä tällaisia päiviäni. Sitten kuulen luhdin portailta sipsutusta ja sapsutusta, oksien ripsutusta. Tiedän, mitä puuhataan, mutta minun täytyy aitassa uskotella ajatelleeni variksien muka luhdin pitkällä sillalla kävelleen, rottien viereisessä ruoka-aitassa liikkiötä nuuskineen.
Ja serenaadi pidetään! Eipä olekaan laulaja halpa, onpa tuotu Italiasta asti, sopraano Europan uljaimpia! Galli Curci, koloratuuri verraton, laulava kuin enkeli, livertävä lintuna, kukkuva kuin käki, ekstaasiin sydämen saattava, — joskin ääni ylimmissä kohdissa hieman rämähtäväksi mennyt, arvaahan sen, pitkä lienee ollut matka. Kenelle kuninkaalle sata vuotta sitten sellainen kuin Curci lauloi niinkuin nyt tavalliselle ihmiselle? Elämä käy yhä mukavammaksi.
Sitten luhdin portaille kiittämään. En kovinkaan koomillinen voi olla, kuten pitäisi. Sillä kuinka voisin? Kuinka voisin, kun näen muistetun juuri sellaista, jota enimmän rakastan? Koskettu herkimpään vertauskuvaani. Aitan ovi ja tupasen kuistinpylväät ovat nimittäin koristetut ruiskukilla. Ne saattavat mieleni aina liian liikutetuksi. _Niillähän_ pienenä nimipäiväpöytäni kaunistettiin, tuo koskaan minulta unohtumaton pikku pöytä, joka oli silloin valkealla liinalla peitetty ja siinä ornamentteina piparkakkuja. Tuntuu kuin ne kukkaset siihen aikaan olisivat varta vasten päivikseni puhjenneet. Niin nytkin uskottelen, vaikka ne ovat kukkineet nytkin jo kauan, nuo upeasta, varmasta viljasta pilkistelevät, joita olemme nähneet kylässä ruispelloissa. Ne sanovat rukiin keskeltä: "Ota kiinni, me olemme oikean romantiikan kukkia, jotka eivät viihdy kuin todellisella pohjalla, todellisista elämyksistä kasvavina: rukiin rinnalla."
Ja nyt nuo kukat hymyilevät jälleen minulle aitan oven ja tuvan pylväiden vihreistä seppeleistä, keltaisten ja valkeain vuohensilmien keskeltä! Ja hekumallinen tuoksu käy kasvoilleni, kun angervot ripsivät aitan ovesta kumartuessani päälakeeni.
Meikäläistä onnitellaan, eukko, punamekkoinen ryllykkä anoppi, käly, nuori tyttö Aune, joka kanoja vaalii, ja vielä nuorempi veli Olli. Aionpa teille kostaa, enpä tiedä, millä tavoin kullekin. Ollille kai pänttäämällä ankarasti hänen päähänsä historiaa ja kuivaa elämäntaistelun totuutta ja antaen hänelle ruumiillista työtä, urheiluista ainoaa hyödyllistä, ja tytölle, joka viettää Lintukodossa pari lomaviikkoaan, tullen tänne aherruksen kalventamana ja nyt jo hiukan punoittaen, niinkuin metsäruusu lehdossa, no niin, parempaa en hänelle kiireessä tiedä kuin mitä alempana nähdään. Mikä onni voida ilahduttaa nuoruutta! — Tässäpä istumme taas kahvipöydän ääressä, ja siinä on kuppini, jonka kyljestä kiiluu Kusnetsovin tehtaan kömpelö kultakirjoitus "Muistaminu", kuppikin ympäröitynä taas ruiskukilla. Riittääpä siinä iloa yhdeksi päiväksi nykyaikaan.
Illalla tulevat jälleen pappa Kustaa ja mummi. Pappa, joka onnittelee: "Luoja siunatkoon vielä monta, monta vuotta". Ja mummi, joka sanoo olevansa meidän mummimme, asettaa käteeni valtavan vihdan valkoruusuja tai punaisen limpun. Ukki kertoo minulle taas hiljalleen maalaisasioista, jotka ovat minulle uutta ja ihmettä, otamme pienet rakkarit, juomme kahvia, saunassakin ehkä hekumoitsemme.
* * * * *
Ensinnä sattuu tilaisuus kostaa Aunelle, hienohipiäiselle tytölle, joka tulee Lintukodossa oleksimaan niinkuin pääskyset päiväksi livertämään, Lehárin hirmuisten aariain laulajalle, — nekin kärsitään hänen neitoskurkustaan, — hänelle, joka nuoruudellaan muistuttaa nuoruudestani, mikä ei koskaan palaa. Vanheneminen ja kuolema ovat julmia, jos olemme vielä terveitä, koetimme sitten niitä kuinka tahansa koristella. Aunekin lähtee nyt jälleen pois työhönsä. Pistinpä hänelle ja talletan muka tähän yhteisten kesäpäiviemme muistoksi palasen, tosin avuttoman, mutta aikoinaan hän sen ymmärtää, — valitettavasti:
KESÄ.
On mieles, sisko, suruinen, kun loppuu kesän vapaus, se lyhyt vapaus, talvella niin odotettu tapaus!
Ah, tuskin aamuin aurinko on noussut, länteen kierii, — niin meiltä kesäaikakin syyspuolta kohti vierii.
Mit' onkaan kesä? Äskenhän soi virsi kottaraisten, — se vaikeni, ne lähtivät pois kanssa pienokaisten.
Nyt joutui leivon, peipposen ja leppälinnun vuoro, ja kaiket päivät helskytti taas metsän suuri kuoro.
Yön tullen huokas hämäryys, kun haastoi laulurastas, se unelmoi, se kutsui luo, ja kaukaa toinen vastas.
Kuink' aika vierii! Muistatko, kun krookus hankeen aukes, — se silkkiperho sininen vain viikon loisti, raukes.
Ja sitten tuolla tulppaani kuin tulenliekki paistoi, ja hyasintin hekumaa sun nuori sielus maistoi.
Ja viimeksi, kun poudalla maa hohti kasteen vihmaa, Disentra ruusunpunaista loi medaljongi-rihmaa.
Nyt ruusu nääntyy helteeseen, — se hajoaa kuin tuhka jos siihen kosket, — ilmassa jo tuntuu syksyn uhka.
Ei pääskynpoika pesässään nyt enää olla malta, se pyrkii lentoon, emoaan pois seuraa räystään alta.
Tie pitkä sill' on tiedossaan ja vaatii harjoitusta. — On mieles, sisko, suruinen. Mist' annan lohdutusta?
Ei meillä, sisko, luontoa, ei kuoloakaan vastaan lie mitään, mitään neuvoa kuin — elää ainoastaan.
Kuin elää, — mennyt unhottaa ja kuvitella uutta. Tee työsi, laula, odota taas kesän kultaisuutta!
Niin teetkin, sisko sirkkunen, niin sielusi on luotu! On toista niiden, joille ei se onni ollut suotu.
Miks aina kesä syventää vain haavaa, jonka rintaan löi heille kesä entinen, kun näytti haipuvintaan?
Ei, Aunelta käy kaikki niin kuin käskee tapa, sääty. Ja viimeisen kun syksyn saa, ei kesä siihen pääty.
Tie kaunis häll' on tiedossaan, se, jonka antaa Luoja. Oi, Luoja sua siunatkoon ja olkoon uskos suoja!
No niin, en hiisku enempää, — pois viisastelun suola, kuin että syksy sulhot tuo, — kas, punastuit kuin puola!
Nyt jutellaan taas Matista!
"Teiden ja kaduin haarois' Räyhätään ja myös pauhataan, Taitamattomast' tapellaan, Ehk' ollaan suuris' vaarois', Ah! viina viisaan villitsee, Eik' juomarita hillitse..."
_Vanha virsikirja_.
Nyt on tullut etäisempiäkin, varsinaisia vieraita. Sattuuhan sitä. Ovat ilmestyneet salmen taakse laivalaiturille, huiskuttaneet hatuilla ja liinoilla, paukutelleet revolverillakin, on ihmetelty, omaisiako olisivat, ja heidät noudettu: tervetulleita osuvat olemaankin. Heissä on aikuisia, heissä on lapsia. Tölli täynnä: pirtin sängyssä, hehkuvan uunin lämmössä koettaa pari naisia makailla hiki silmäkuopissa; sinisessä kamarissa tuoksuu hajuvesille, oikein naiselliselle, kaupunkilaiselle; aitassa käy kuorsaus niin että katto tärisee. Pitäneekö tässä isännän uunille kömpiä vaiko kalaan kello kolmelta lähteä? Mutta, kuten sanottu, tervetulleita ovat nämä vieraat. Ollaan ahnaita uutisille. Kerrotaan ja tarinoidaan tuota kahvia päivät pitkät maistellen. Katsellaan saarta ja ihastellaan.
* * * * *
Keskipäivä jälleen. Aurinko paistaa, järvi hohtaa sinisenä, — autuaan-sinisenä kuin jossakin hyvin etelässä. Suuret koivut suhisevat mahtavaa kesälauluaan. Niiden lehdistä lähtee hopeisia kipinöitä päivän heijastuksessa...
Naisväki mennyt ruokalevolle. Isännän erikoisvieras, vanha ystävällinen toveri, joka on päässyt kaupungin touhusta viikoksi maalle, luikkii hiljaa ulos kamarista, jossa hänen piti vaimonsa kanssa levähtää, kun taas lapset on laskettu leikkimään syrjemmälle saunan luo, ja vetää poveltaan silkkipaperiin käärityn pullon. Se on täynnä keltaista nestettä, ei niin kuultavaa kuin auringon valo, mutta kumminkin hiukan sinne päin. Hän lyö isäntää olalle:
"Kas niin, vanha veli! On minulla sentään sinulle jotain. Saat nyt oikeaa Ruotsin punssia, pirtu on kauheaa... Pannaan julistettua tämä lienee, mutta taitaa se elää piilosalla yhtä varmasti kuin ennenkin..."
He kaksi, vieras ja isäntä, asettuvat kuistille, sijoittaen väliinsä penkille sen kainon pullonsa ja pari lasia.
Pian vieras nauraa, kertoo hauskoja tarinoita, hänen pitkä ja laiha vartalonsa hetkuu, rinta hyppii hulluista jutuista ja heinäkuun lämmön loitsimasta sulosta. Poissa on poloiselta viran vakavuus, poissa kunnianhimo, joka ruoskii, jäytää ja hypittää, kunniamerkit ja niiden syvä kaipuu. Hänellä on usko, että älyihmiset paljonkin saattaisivat maailmaa parantaa, kun taas kelpo sydämet sitä pitänevät yllä sen minkä pitävät, mutta nyt hän on unohtanut sen uskonsa tärkeyden. Nyt hän on luonnollinen ja heittäytyy huolettomaksi.
Muu väki nukkuu. Lasten ääniä kajahtelee etäältä, auringonpaisteessa kiiltävän kallion ja tumman saunan takaa... Kauniilla tanhualla lepää ääretön hiljaisuus, kesäisen päivän autuas rauha. Jättiläiskoivujen ritvat riippuvat kuin juhlaköynnökset, mutta hoikat koivut mäellä kalliolla kumartuvat lämpöisessä tuulessa. Haapojen lehdet, jotka ovat kasvaneet isoiksi, läpättävät alinomaa, tuokiotakaan lepäämättä, vipisevät niinkuin korkealle ilmojen varaan lähteneitten pikku lintujen siivet...
Ikäänkuin vertauskuvana sielun kaipuusta iankaikkiseen rauhaan kulkevat valkeat pilvet, matkaavat vapaina kauas pois, muuttavat muotoaan joistakin olevaisia muistuttavista toisiksi, olemattomiksi, haipuvat, sulautuvat pelkäksi siniseksi ilmaksi, liukenevat näkymättömiin.
Tanhualla ei liikettä, ei ääntä mitään.
Vain Matti-kukko, joka on nykyään täydellisesti ottanut kanat hoitoonsa, kuljettaa tuolta rannalta pihalle perhettään hiljaa luksutellen.
"Annetaanpas kukolle punssia!" ehdottaa kikattava vieras.
Siinäpä vakava ehdotus, jota ihmisen kesälaitumella kannattaa pohtia!
Hän menee tupaan ja tuo sieltä pienen lautasen, sellaisen, jota pidetään kermakulhon alla kahvipöydässä. Siihen hän on murentanut hiukan korppua, ja nyt hän tiputtelee vähän punssia korpunmuruihin:
"Kukko se! Kukko se! Mikä sen nimi on? Mätti! Matvei? Hei, ryssä, tulehan saamaan..."
Hän kutsuu Matti-kukkoa pitäen lautasta koholla sormiensa varassa ja laskee sitten tarjottavansa varoen kuopperoon, jonka tekee keskelle saunakukkaista nurmea.
Matti tulee juosten täyttä jalkaa. Vieras hiipii takaisin kuistille, seuraa kaiteen yli kiintyneenä kukon hommia.
Matti maistaa lautaselta, ravistelee nokkaansa ja päätänsä: jotain outoa siinä maistuu! Hän, jonka kurkusta paikalle juostessa kuului yhtämittainen kehoittava: "Kluk, kluk!" valloittaa nyt naisiaan, eivätkä kanat näytä tohtivankaan lautaseen koskea. Mutta Matti kokeilee ensin itse, maistaa varovasti uudelleen. Ottaa murun nokkaansa, kääntelee päätänsä. Sitten hän kutsuu jo naisiaankin: Käy laatuun, ei tässä ollutkaan vaaraa.
Mutta saahan nähdä: Matti, joka ei tavallisesti syö ruokaa ennenkuin kanat ovat syöneet, vaan vetäytyy sitä nokattuaan toistaiseksi syrjään, kunnes vasta muiden tultua kylläisiksi aterioi itsekin, — Matti kuokkaisee nyt aivan heti itselleen uuden murun. Ja kolmannen, ja neljännen...
Ja yht'äkkiä tapahtuu jotain luonnotonta: kohtelias Matti ajaa kanat lautaselta pois, vihaisesti, nokallaan huitoen. Ajaa niitä muutaman askelen perästäkin. Ja juoksee itse takaisin lautasen ääreen.
Nyt maistelee hän pelkkää keltaista nestettäkin, jota korpuista on valunut lautasen pohjalle.
Kanat, tuokion ällistyneinä seisottuaan, yrittävät lähestyä. Sama karkoitus, äskeistä tulisempi! Matti syö yksinään, julkimus.
Ja nyt erottaa hän karkoitetuista yhden ruokatoverikseen. Se saa tulla, se on Rupahäntä, vanhin ja ihmisen silmillä arvostellen kaikkein rumin kanoista. Tapahtuuko kukolle samanlaista kuin ihmisellekin? Hänet tahtoo Matti nyt seuraansa, keskellä tulista herkuttelukiirettään. Hänen kanssaan Matti jakaa oman autuutensa. Muut kanat saavat tulisesti nokkaa, Rupahäntä helliä kehoituksia, kukutuksia tulla toveriksi.
Rupahäntä tulee. Kahden kesken hän ja kukko jatkavat petollisten murujen nauttimista.
Matti syö, naputtaa. Odottamatta leimahtaa hänelle kuitenkin nyt jotain mieleen. Hän hypähtää, karkoittaa vanhan lempikanansakin vadin luota pois.
Matti juopottelee yksin! Hän himoitsee itse kaikki! Hän ei muista välitä. Hän on täynnä omaa nautintoaan. Hän on kukko, joka elää miten haluaa.
Vaikka pilvenkokoinen haukka niskaan tipahtaisi, Matti ei sitä huomaisi...
Merkillistä, kun ei nokka osu lautaseen! Se harhautuu syrjään, iskee oikeaan ja vasempaan lautasen ympärille nurmikkoon, ei löydä keskelle lautasta. Johan nyt on ihmeet ja kummat! Kukko näyttää suuttuvan, nokan tahti tihenee, lautasen reuna kalahtelee, lautanen hyppelee koholla niinkuin Mattikin keikkuu jalalta toiselle.
Vieras herra katselee yli kaiteen, kiemurtelee naurusta.
Nyt on Matti yksinään syönyt lautasen tyhjäksi. Akkaväki, toiset kanat, katselevat loitolta. Matti ojentautuu, ja kaikki höyhenet näyttävät kohoavan pystyyn kuin keihäät! Onpas hän komea, kun pöyhistelee! Kaula oikenee, ja nyt puhkeaa kimeä kiekaus! Kukko laulaa keskellä päivän kuuminta aikaa yksinään.
Se laulaa kuin uhalla. Eikä sillä ole enää rahtuakaan entistä logiikkaa: äsken ajoi se kaikki kanat pois, mutta nyt ryntää se niitä noutamaan, ne pakenevat mikä minnekin, ken pensaikkoon, ken aitan alle, vaikka Matti kehoittaa ja luksuttelee. No niin, menkööt, kukko pysähtyy ja kiekaisee!
Siinäkös riittää kiekumista.
Mutta moinen kiekuna ja kanojen pako ja räpytys on kuulunut sisälle, ruokalevolla nukkuvain korviin. Se on kuulunut myöskin saunan taakse armaasti kukkivaan metsäruusustoon, minkä vieressä lapset askartelevat.
"Miksi Matti niin laulaa?" kyselevät lapset pilkistellen kummastuneina saunan takaa tanhualle.
"Lieneekö kanahaukka iskenyt?" kysyy emäntä tullen ulos.
"Nyt ollaan totisia kuin puuhevoset", kuiskaa vieras herra isännälle.
"Mikä Matille on tullut?" päivittelee emäntä jälleen.
Emäntä menee Matin eteen. Mutta Matti näyttää aikovan hypätä ihan silmille, hyppääkin ihmisen korkuudelle, hänen olalleen! Siitäkös pelästys, kukko ravistetaan rajusti maahan. Se kaatuu, mutta kavahtaa pystyyn, ja kiekaisee!
"Te olette Matille jotain tehneet!" huudahtaa emäntä herroille, joilla näkee nyt tuon epäilyttävän pullon.
"Mitäpäs me? Emme mitään. Me ollaan vakavia miehiä. Totisia kuin karusellihevoset."
"Voi Matti-raiskaa! Mitä ne ovat sinulle tehneet?" säälittelee emäntä. "Tule pois, minä vien sinut putkaan." Mutta kun hän koettaa tavoitella kukkoa kiinni, lentää se häneltä ilmaan, kohahtaa kuin silmitön, syöksyy kaiteen ja miesten käsivarsien yli tupaan. Siellä se hyppää pöydälle. Emäntä hoputtaen perästä. Matti karkua kamariin, istahtaa avoimelle ikkunalle, jonka uutimia kesätuuli lempeästi häilyttää, ja siinä kiekaus! Vieras rouva herää kamarissa unestaan, huutelee siunauksia. Mattia ajetaan takaa, se lentää ikkunasta ulos, mutta ensimmäisellä isolla kivellä se kiekaisee. Lapsetkin juoksevat paikalle, katselevat suu auki mokomaa elämää. Mattihan on hullu! Se iskee kivellä seisoen siipiään yhtä päätä kupeisiinsa, venyttää, kuroo kaulaansa ja kiekuu. Kun sitä hätistää, hyppää se jääsäiliön katolle ja kiekuu sieltä. Sitten se yrittää pitkään lentoon, menee ilmassa kuin mikäkin paisti, saa kiinni aitan räystäästä, rinkaisee, pääsee aitan katolle, ja siellä nyt kelpaa laulaa! Kymmenen kiekausta yhtä mittaa, ilman väliaikoja. Matin pääheltta on punainen, leukaheltta veripunainen, silmien ympärykset silmittömän punaiset.
Päivä on ollut unenhiljainen, tanhua liikkeetöntä rauhaa kesäpilvien alla, jotka ikäänkuin nirvanaan sulautuvat. Tulipas nyt meteli. Lapset ihmetellen kirkuvat, naiset nauravat ja toruvat. Emäntä:
"Mokomat, antoivat Matille punssia."
Koira, kanojen vihollinen, on villissä, se rähisee, haukkuu ja hyppii aitan pylvästä vasten, sitä täytyy lyödä ja mukittaa. Lihava porsaskin, joka on maannut toinen kylki vesihaudassa, — järvestä vesi äsken sille kannettiin ja kaadettiin raukalle niskaan, — porsas, joka on köllinyt pihallaan kuin kuollut, häpsähtää, kuuntelee silmänräpäyksen, kavahtaa ensin etujaloilleen ja sitten kaikille neljälle ja alkaa säikkyneenä torahdellen töytäillä edestakaisin aituuksensa nurkasta toiseen.
Etäältä kylästäkin, joka päivällislevolla nukkuu, kajahtaa yht'äkkiä kukkojen kimeä laulu, tähdäten varmaan tähän yhteen ja ainoaan keskipisteeseen: vastaamaan hoilaavalle ja remuavalle Matille.
Juoppous, mikä surkeus, rappio, kurjuus! Pirtin pöydältä pudotettu ja rikottu kahvikuppi! Rumia Matin varpaiden jälkiä sinisen kamarin ikkunalaudalla; entä töykeä loukkaus kanoille, jopa mahtavalle Rupahännällekin, lempivaimolle.
Ja tämä kaikki niin lyhyen ilon vuoksi! Kymmenen minuttia, ja Matti istuu aitan alla pimennossa alakuloisesti riippuvin kauloin. Mikäpä estää meitä pistämästä mottoa luvun loppuunkin, pientä viisasta rangaistussaarnaa, joka kuvailee Matin vaivoja:
"... Rinnan ahdistus, pään pakko, Pahat puuskat, häjyt yskät, Posken rypyt ja jako, Kätten väristys, kasvoin kohistus, Hengen myös häjy haju, Silmäin puna, paha pullistus, Näin ylönjuomisest' hajoo."
Vieläkin Matista, ihmeellisintä.
Rumaahan oli juottaa Matti, tuottaa raukalle sellaista päänvaivaa. Mutta olihan minulla pieniä tunnontuskiakin: eikö se yleensä riitä ihmisille puhdistukseksi?
* * * * *
Kukko puuhailee nykyään kovin innokkaasti, sen vaatimatonta pyrstösulkaa kanat ympäröivät aina, ne kävelevät Matin perästä minne hän tahtoo, tottelevat hänen ohjauksiaan. Pätöinen kukko on alati parven ensimmäisenä. Milloin näkyy sen töyhtösulka perunapellosta, ja kun sinne juostaan, on joukko keskenkasvuisia perunoita kaivettu maan sisästä. Milloin ruoppii se paljaiksi malvain tai kurjenmiekkain juuria tai kivirikkoja sinikehäisen ikkunan alta, — ja taas tuskastuneet torat poisajelun päällisiksi. Milloin rypistään salaperäisesti vaarainlehdossa, missä Matti tietää neuvoa perheelleen monta tummanpunaista, mehevää marjaa ja pudottaa ne alas oksasta reippaalla hypyllä. Milloin taas kukko seisoo vartiossa, kun joku kanayksilö pujahtaa salaiselle pesälleen, pujahtaa hyvin ovelasti ja hiljaa, ettei kukaan paitsi kukko näkisi; ja ilmestyy sitten hetken päästä sieltä julistaen räikkyvällä toralla, että sinne pensaikkoon tai kivenkoperoon kätkettiin uusi muna, johon ihmiset eivät saisi koskea.
Pensaikkoon tai kivenkoperoon?
Niin, muniminen ei ole vielä oikein tolallaan, vaikka huonoimmatkin kanat antavat jo munan silloin tällöin ja parhain on tullut oikein tuotteliaaksi. Kana, joka yritti laulaa, on luopunut siitä temppuilusta. Mutta vieläkään ei kanakoppiin asetettuja munimislaatikoita käytetä, vaan kätketään munat milloin minnekin, metsään, vaarainpensaiden alle, kivenkoperoihin, jopa lasketaan yhä tiellekin. — Yksi pudotti kerran munansa kanakopista, joka on sikoläätin ylisillä, välikaton lautojen raosta alas läättiin, missä sika söi munan. Siitä, että nöskön korvat ja leveä niskakin olivat keltaisenaan munakokkelia ja kuorensiruja, kanan tyhmyys huomattiin. Tämä tuntui töllin väestä harmittavalta, varsinkin kun, kuten sanottu, kanakoppiin oli varattu kaksikin vakituista munimislaatikkoa, joihin oli sovitettu alusiksi ja pesäksi kuivaa, pehmeää heinää. Karttui liiaksi vaivaakin etsiskellä kanojen tuotteita sieltä täältä, metsistä, aittojen alta, minkä mistäkin, tai estää niitä joutumasta Mainoksen herkuiksi.
* * * * *
Mutta nyt tulee se ihmeellisin!
Matti suvaitsi viimein itse ryhtyä asiaan.
Me olimme nähneet, että nuori kukko seisoi ikäänkuin kummastellen vieressä, kun parhain kanamuori asettui munimaan maahan, vähäiseen kuopperoon, jonka ruohikkoon kaapusteli. Matti seisoi siinä vakavana kuin kaikki muutkin yksilöt tästä pienestä siipikarjasta. Totisinahan kanat tuollaista tapausta seuraavat, totisina, huolestuneina, sillä moinen perheonni on niistä hyvin, hyvin tärkeä ja pyhä. — Rupahäntä teki komean munasensa ja poistui, kaakattamatta, torumatta! Eikä kukkokaan torunut.
Mutta eräänä päivänä kuului sitten kanakopilta varsin merkillistä kotkotusta, se oli kukon ääni, ei kanojen. Lyhyttä, lujaa, hillittyä, mutta ikäänkuin vihaista kokotusta. Pitkän aikaa. Torumista, johon kanat eivät vastanneet, vaikka olivat kukkonsa kanssa kanahäkissä, koskapa niitä ei näkynyt missään ulkosalla. Todellakin kummallinen lyhyt, katkeileva torunta:
"Kot kot! Tok tok! Kot kot kot!"
Kanat aivan vaiti.
Emäntä meni hiljaa kanakopille katsomaan, mitä höyhenperhe siellä puuhaili.
Kanat olivat kaikki pikku rakennuksen ylisillä, sen näki emäntä, kun nousi äänettömästi kivijalan ylimmälle kivelle ja pilkisteli seinänraosta koppiin.
Siellä seisoi kukko keskellä vaiteliasta kanaparvea toisen munimislaatikon vieressä. Se heitteli kaulaansa, puhui kanoille kai jotain hyvin opettavaista, jotain merkillistä, jota kanat eivät vielä näyttäneet ymmärtävän.
Matti oli punastunut. Se selitti ja muuttui yhä punaisemmaksi. Sen silmät, jotka muistuttavat särkikalan kellertäviä silmiä, tulivat aivan veripunaisiksi kiihtymisestä. Kotkotus kiukkuista! Veri pakkautui nähtävästi miehelle päähän: heltat leimusivat, ja ne paikat, joita ihminen pitäisi kukon poskina, hekottelivat hirveästi.
Kukko oli vihainen, mutta kanat, jotka seisoivat jonkinmoisessa piirissä ympärillä, eivät vieläkään liene asiaa ymmärtäneet.
Mitä kukko tarkoitti?
Viimein tapahtui ihme, jota luulen ihmisen verraten harvoin saavan nähdä. Suuttumuksesta punastunut kukko _astui munimislaatikkoon_, se opetti käytännöllisesti kanoille laatikkoon munimisen. Se nousi laatikkoon ja ryhtyi jaloillaan tekemään heiniin pesää! Raaputteli siinä seisoallaan, touhusi, pyöri ympäri ja kotkotteli äkäisesti koko ajan. Valmisti pehmeisiin heiniin sopivan koperon, tallasi sen kovaksi. Luksutti, neuvoi, selvästi hyvin ylpeänä ja vihaisena:
— Ne ovat nuo akat! Eivät osaa edes pesäänsä tehdä. Mies aina osaa! Näin se on laadittava! Siinä se nyt on koko juttu. "Kluk kluk!" Näin. Kas tuossa! "Kluk kluk, — koko koko." Munikaa tähän, älkää ulos!
Ja sitten näytti kukko vielä kanoille, — ja seinänraosta kopin salaperäiseen pimeään pilkistävälle ihmiselle se oli hurmaavan hullunkurinen näky, — _millä tavoin lootassa istutaan!_ Miten siihen istumaan asetutaan: Matti laskeusi heinistä muovailemaansa kuoppaan, löi ja pöyhötteli siivillään heiniä, hieroi niitä vatsallaan ja hinterpommerillaan — kuin munimaan asettuva kana. Ja sitten se istui vähän aikaa siinä paikoillaan, vain silmien kalvo alakuloisesti muljahteli terien yli — niinkuin munaa odottavan kanan. Kanahan on luonnollisesti sellaisella tuokiolla hyvin totinen.
Viimein Matti nousi arvokkaasti ylös, astui laatikosta pois ja kotkotti, kaiketikin: