Part 4
Saarelan mummista, jolle asian kerroimme, tämä oli säälittävää, aivanpa sydäntä järkyttävää. Puhumattakaan vahingosta: hänen mielestään kanojen toki pitää munia, ja olimmehan mekin hiukan samaa mieltä. Sitä paitsi tämä taisi tuntua häpeältäkin hänestä, joka meille oli kanat toimittanut ja niitä meille kaiken talvea ruokki.
"Niille pitää hankkia kukko", sanoi hän. "Niin, ne olivat kyllä jo täällä koko viime talvenkin ilman kukkoa, entinen kun oli vanha, täytyi tappaa ja myödä. Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat."
Ja ennenkuin me tässäkään asiassa saimme ryhtyneeksi toimeen edes sen verran, että olisimme sitä vielä oikein ajatelleetkaan, kivahti pystykorvamme, Pyynti, eräänä aamuna verraten varhain räyskimään, ja kun katsoimme ulos ikkunasta, tössytteli Kustaa-ukki tanhuallamme, kopisteli oveamme. Hänet päästettiin sisään, hän toivotti hyvää Jumalan huomenta ja sanoi tuoneensa meille kukon. Muorinsa käskystä oli hän sen ostanut kylästä. Ei hän oikein tietänyt, mitä se maksoi: juteltakoon siitä sitten muorin kanssa, hän se kaikki raha-asiat hoiteli, ukki ei välittänyt rahasta, ei huolinut siitä tuon taivaallista.
Menimme kuistille, jonka edessä paasikäytävällä könötti pelukoppa ja sen sisältä kuului ropinaa. Suljimme koiran tupaan, avasimme säkin, joka peitti kopan suuta, ja kopasta töpsähti tanterelle pieni, kellertävä kukko.
Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton, että ristimme sen heti Matiksi. Muuten tämä onkin kaikkein reiluimpia nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä.
Kun sitten aivan piakkoin kävimme Saareloilla, siunaili muori hiljalleen, sanoen "pölkäävänsä", että ukki, joka oli laskettu kukkoa ostamaan, oli kenties maksanut siitä liikaa.
"No, paljonkohan tuo sitten maksoi?"
"Maksoi se viisi markkaa."
"Jopa oli rämäys!"
"Niin, mutta kun se on niin pieni ja nuori ja rumakin, eiköhän se ole liikaa?"
"No, totta kai nyt kukosta, miehisestä miehestä, aina yksi rypistynyt viitonen, tällaisena kalliina aikana, kuten kaikkina aikoina valitetaan!"
Me olimme tyytyväiset, vaikka Matti oli ruma. Todellakaan se ei kovin uljaalta näyttänyt. Tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala kuikelo. Valkea, jos hänen väristään kannattaa puhuakaan, niin likaisen harmahtava se oli. Ja urho muuten melkeinpä vailla kaikkia koristuksia. Pyrstössäkin, joka oli lyhyt, heilahteli alakuloisesti ainoastaan yksi keltainen pitempi kaarisulka. Heltatkin vähäiset.
Ja molemmista keskivarpaista kynnet poissa, — missä lienevät tulleet noin typistetyiksi, sitä emme Saarelain kanssa selville tutkineet. Ne kynnettömät varpaat olivat kuin mitkäkin ihmisen katkenneet sormet.
Ah, eipä Matti siis ollut suinkaan tuollainen kukko, joita näemme maidonhakumatkallamme rikkaassa hämäläisessä kylässä. Siellä niitä seisoskelee tai komeasti kotkotellen astelee hedelmäpuiden ja syreenien reunustamilla rakennuskujilla, pöyhkeä pyrstö niin raskaana, että vinha tuuli heidät melkein ympäri kääntää, — pyrstö, jossa sävähtelee punaista ja vihreää tai joka paistaa lumivalkeana kuin strutsinsulkainen viuhka. Jotkut niistä kukoista ovat taasen ihastuttavan mustia, mustemmat pataa, — vain heltat paistavan punaiset kuin kalkkunoilla, antaen niille sotaisen näön, keskiaikaisen ritarin muodon. Niin, ovatpa eräät heistä kuin sulttaaneita kypäriin tai tuuheaan turbaaniin verrattavine helttoineen. Ja eräät harvinaisen kookkaita: väittäisin niitä melkein puolen miehen korkuisiksi, mutta silloin sanottaisiin, että nyt taas puhun mahdottomia, liioittelen kouraantuntuvasti, ja se olisikin suunnilleen totta, tämäkin vähäisten asiain kaunistelu, kun en suurissa voi niin paljon ehdottoman kaunista nähdä. Mutta missään Suomessa en ole nähnyt näin kauniita kukkoja!
Matti-parka! Viisi markkaa! Mummin mielestä olisi kaksikin riittänyt, vaikka paistikukostakin maksetaan paljon enemmän.
Mitäpä puhua eksoottisista kukoista, joita maailmassa on toinen toistaan loistavampia ja merkillisempiä, kai satoja laatuja, — kiinalaisista, bengalilaisista, englantilaisista, keltaisesta kochinkukosta, tumman- ja vaaleankirjavasta brahmasta, fasaaninpyrstöisestä vihreästä sotakukosta, juovikkaasta plymouthista, valkeasta ja ruskeasta leghornista!
Vielä vähemmin muistuttaa Matti mitään niistä silkissä kahisevista, kullalle ja hopealle välkehtivistä kukoista, joita valtavan kokoisina kuhahti viime talvena minunkin eteeni Parisissa Port S:t Martinin näyttämöllä, kun istuin katsomassa Rostandin Chantecleriä, haukottelemassa sen mauttomalle, niin sanoakseni pohjoismaiselle symbolismille.
Mutta saattoihan Matti silti olla jonkinmoinen Chantecler? Jalo, älykäs ja miehekäs? Ensin eivät kanat tosin näyttäneet hänestä paljoakaan välittävän. Kun hän ilmestyi niiden joukkoon, kuljeksivat ne kuin ennenkin. Joku tosin katseli kukkoa, mutta lieneekö tulijaa edes kukoksi ymmärtänyt? Tajunta, että kukkojakin oli olemassa, näytti jo sammuneen. Kanat liikkuivat hajallaan, jokainen harhaillen omilla teillään, etsien hyönteisiä, marjoja omin neuvoin kuin muulloinkin. Toiset kiertelivät aittojen alla, kaakertaen kuin jotain yhäti etsien, toiset kuikkivat tuvan takana. Jotkut seisoivat liika-aikansa paikoillaan lihavina ja velttoina.
Kukko puolestaan ei sinä päivänä edes laulanut. Muutostako hän oli äimistynyt?
"Paistikukko!" sanoimme surkutellen.
Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa.
Päivin pidetään kanat kopissa koiramme vuoksi, joka on lintukoira, — meille vähän ikävä ominaisuus. Kyllähän se osaa tössätä kättä, istua kuin apina, heittäytyä kuolleeksi ketuksi, nakata nenänsä päältä sokeripalan suuhunsa, kelliä ja kujeilla. Mutta sillä piilee veressä voittamaton, autuas himo linnunlihaan, höyheniin, kaikkeen lentävään: kun lehdenkin puusta putoavan näkee, jo vilkaisee niinkuin aikoisi itse lentämään! Neuvoipa tuota pöyryhäntää, antoipa nokikuonolle selkään, kun hän ryntää kanaa pyrstösulista näykkimään: mikään ei auta! Viekkaus sydämessä tassuttaa hän nyt vieressämme kanalan ohitse vilkaisemattakaan siihen. Mutta sitten, yksin päästyään kiertää heti metsän kautta kopin toiselle puolelle tähystelemään isolta kiveltä sinne ylös kuin kettu, jonka sukulaisuus näkyykin sen vinoista silmistä ja terävästä kuonosta. Eipä kulu kuin hetki, niin yllätämme sen kaivautumassa koppiin häkin alitse, tai jos emme yllätä, yht'äkkiä kajahtaa kopista kanojen epätoivoinen rääkynä ja ilma pölisee raastettuja höyheniä. Aika konna on miehekseen tämä meidän koiramme! Kyllä sille täytyy antaa selkään!
Päivin siis kanat pidetään kopissa, mutta öiksi, jolloin Pyynti nukkuu kiepulla sisässä, säälittäisi sulkea häkin portti. Lepäilemmehän usein kauankin aamulla, mutta linnut nousevat säteilevän aurinkonsa kanssa kilpaa.
* * * * *
Matti on nyt viettänyt ensimmäisen yönsä täällä saaressa, uusien kanojen parissa.
Aamulla herään siihen, että kuulen ulkoa muutakin kuin varisten puhelua, varisten, jotka poika-räähkiään täällä opettavat, tai kertun ja toisten pikku lintujen, jotka aittani ympärillä hälisten visertelevät. Särähtää kukon kiekaus kanakopilta. Kello, — ei, aurinko, joka on kelloni, — lienee siinä viisi, siten käy ruskotus kirsikkapuihin ikkunani edessä. Loion vielä, vaikka jo kajahti tämä reipas herätys, tämä toimeenkäsky, tämä vaatimus näkemään luonnon kauneutta, tämä Auringon airuen taisteluhuuto. Nautin Matin laulusta, kireästä ja käheänlaisesta.
Sitten kuuluu kiekaisu melkein pihalta. Ja erottaa kanain rupatustakin. Joko Matti johtelee kanoja?
Aitan luhdin toiseen päähän, ruokapuolen ovelle on jäänyt eilisillasta kattila, jossa keitetään porsaalle aterioita, motevaa ruisvelliä ja seassa särkiä, joista tihkuu pinnalle rasva kuin keltainen maatiaisvoi: erinomaista lihottamaan sikaa. Ja nyt kuuluu kopsahdus kattilan reunoihin, ja kukon kutsu kanoille, kurkusta tuleva luksutus, kiivas kukuttelu:
"Kuk kuk", tuossa jauhokokkare kattilan reunassa. Joutukaahan tänne! "Klu-klu! Klu-klu!"
Sitten monien varpaiden rapinaa ja nokkien kopinaa kattilaan kuin rumpua lyötäisiin.
Kas, kun kanat eivät ennen kattilalle sattuneet?
Nyt ne kaatoivat kattilan, sehän oli nostettu kupeelleen luhdin pylvään juureen. Kuminalla se kaatuu, siipien säikähtynyt kohahdus, nyt tuokion hiljaisuus. — Ja sitten Matti kirahtelee omituisesti, ikäänkuin pienesti kiroten. Se toruu, ja kanat vaikertavat.
Lähestytään uudelleen pelon tuonutta kattilaa, nokkien rämpytys jatkuu.
Ja tuon tuostakin Matti kiekaisee.
Myöskin kylältä salmen takaa kaikuu hiljaisena aamuna kukkojen heleää kiekunaa.
Kun kattila lienee tarkoin puhdistettu, ajautuvat kukko ja kanat aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt raaputus, rapina, kaaputus, haravarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon Matti minulle ikäänkuin esimerkkiä...
Ovathan ne kukot ennenkin minulle ennustelleet uutta päivää. Siinä johtuu mieleeni, kuinka nuo Matin sukulaiset jonakin pilkkoisen pimeänä aamuna jossakin Tunisin lähistöllä arabialaiskylässä ilmoittivat minulle, sairaalle, synkkämielisen yön jälkeen, viimein aamun raisua ja nopeaa valkenemista, omituisen haikean heleästi kiekuen, mitä lienevätkään olleet sen maan kukkoja. — Toinen kukko jälleen hälyytteli kalkkunan kanssa kilpaa hotellin maurilaisella pihalla Granadassa, kolmas Alassa, Italian raja-asemalla, hyvin, hyvin kauan sitten, alppien solassa, joka silloin näytti minusta niin ihmeellisen ihanalta: arvaahan sen, ensimmäinen ulkomaanmatkani. Kuinka ikävältä, pintapuoliselta, hölmöttelevältä matkailu sitten on alkanut tuntua... Neljäntenä fasaanikukkojen outo kiekuilu Daxissa...
Kaikki nekin yöt olivat minulle masentuneita. Mutta kukot, päivän julistajat, silloin virvoittivat, ja nyt tämä suomalainen Matti.
Jyllistä sinä, Matti, vain aittani alla niinkuin lastukasa kestää! Nousenpa tästä, vetelen rynttyjä ylleni, kiskaisen auki aittani oven.
* * * * *
Kannattipa taas nousta varhain kesäaamuna!
Oi ihanuutta!
Kuin astuisi ulos paradiisiin!
Suvi säteilee, päilyy ympärillä. Järvi päilyy ja kiiluu päivännousun puolelta. Vielä häilyy järvellä usva. Se on loistavan punaista, se on ihmeellisen sinistä!
Sinisenpunaisena keijujen tanssina usva hitaasti hälvenee, kun aamutuuli alkaa hengähdellä.
Aallot liplattavat ikäänkuin horteessa, vielä torkuksissa rannan kallioihin, huokaisevat syvään, ikäänkuin hierovat unen silmistään, heräävät... Aamutuulella on oma taikansa.
Maailma oudossa, häikäisevässä ramppivalossa. Vielä unessa raukeasti torkkuvilla puilla, lintujen autioihin ilmoihin kilisevällä laululla, hyönteisten unisella surinallakin on erikoinen musiikkinsa.
Entä kukkien tuoksu: melkeinpä koskena se tulee pihlajista, omenapuista, jotka ovat kylläkin jo enimmät teränsä valkeana sateena paasikäytäville karistaneet.
* * * * *
Matti lauleskelee. Ja seisoessani ovellani luhdin otsan alla kuulen nyt kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin kaukaa. Toiset kukot soivat kuin oikeat konserttiklarinetit, tietäähän sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi, muistattehan, nuo punaiset tai sysimustat...
Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön!
* * * * *
Siinä menen tuvalle, koputtelen uksen auki, emäntä sen avaa vielä kovin aamuntorkkuisena. Aion keittää itselleni kahvia siinä rakkaassa, ihanasti nokimustassa liedessä, nauttia yksinäni puuhailusta, väkevän kahvin tuoksusta; sitten nostaa verkot tyynellä järvellä. Uidakin ehkä... Kenties kantaa kahvit sänkyyn vielä makeasti nukkuvalle muulle väelle, vaimolleni ja hänen naisvierailleen. Matti ei ole heitä pahoin herätellyt, täällä kesälaitumella hermot häviävät.
Valitsen pankon kupeelta tuohia ja lastusia, virittelen tulta lieteen, ja vilkaisenpa siinä, pannuun vettä kaadellessani ja hyvänhajuisten tervaslastujen leimahtaessa, pirtin vuoteeseen, jossa nukkuu aivan nuori tyttö, valkohipiäisillä poskillaan ja huulillaan viattoman, raikkaan unen punerrus. _Honny soi qui mal y pense!_ Olen onnellinen, että voin hänellekin tarjota kesän virkistystä! — Niin, todellakin, keitänpä tässä salaa kahvit myöskin muille, haluan ne tarjota heille sänkyyn, — tänä kultaisena aamuna, jonka sopusointu tavoittaa köyhän maallisen onneni huippuja.
Mutta pirtin ovi on tullessani jäänyt hieman raolleen. Ja kas, kukkopa siitä raosta nyt sisään kurkistelee, raosta, joka on niin kapea, että Matin pää tuskin sisään mahtuu. Matti kurottelee kaulaansa. Ja kutsuu kanoja perästään tupaan!
"Tätäkö suunnittelit, kun pihan poikki tullessani pistit pienen pääsi esille aitan alta ja aloit sitten juosta perästäni niin nopeasti kuin erkani vääristä jaloistasi, joiden töpsöhousuissa näkyy koristeena vain yksi ainoa musta höyhen? Joko tunsit muka isännän? Onpas se Matti kuitenkin yritteliäs! Ei, ei nyt kuitenkaan tupaan saa työntäytyä!"
Mutta ennenkuin ennätän karkoittaa kukon ovelta, ettei se ehkä nukkujiakin herättäisi — onneksi on Pyynti viety yöksi kamariin, patjalleen lattialle emäntänsä sängyn viereen, — Matti tunkee runkonsakin ovenrakoon, ja ovi aukeaa enemmän. Nyt seisoo kukko kynnyksellä, tähystelee varovasti seinille ja kattoon kellertävin särjensilmin. Ja se kopsahtaa korkean kynnyksen yli tasakäpälää permannolle: kopsis. Astelee varovasti askelen, kaksi. Nyt se kurkistelee pöydälle, venyttää kaulansa pitkäksi, niin hirmuisen pitkäksi letkuksi kuin ei siitä loppua tulisikaan!
Pöydälle olen juuri ottanut kaapista vehnäspalmikon. Sen kukko nyt näki, ja alkaa heti kotkottaa, luksuttaa, kutsua sisään kanoja, jotka ovat perääntyneet kuistille.
Hävytön kukko. Nähdäkseen vehnäsen tarkoin se pomppailee tasajalkaa ilmaan. Nyt se hyppää rahille. Jos se pöydälle pääsisi, se kaataisi kupit ja kulhot, pudottaisi permannolle, siitäkös meteli!
"Hyst, Matti, siitä. Annetaan sitä teille uloskin!"
Vien kuistille vehnäskimpaleen, Matti hyppää alas rahilta, se pomppaa kynnyksen yli. Heittelen muruja kuistin viereen kasteiseen nurmikkoon. Matti juoksee keskelle murussadetta, se kutsuu kanoja kiivaasti, sulkain kahinalla kanat töytäävät murusten kimppuun.
Mutta Matti itse ei syö, se vain yllyttelee muita:
"Koko koko." Ottakaa koko koko.
Kanat ovat toisilleen kateita, ne lennättävät nisuspalasia piiloon sinne tänne, ettei sisko nokasta tempaisi, ja hotkaisevat murunsa jokainen yksinään syrjässä. Ja juoksevat sitten taas uutta ottamaan. Sitten tapellaankin, isku rajusti toisen niskaan, vaikkapa silmäänkin. Siinä kaakatus, riita, heikon kaikertelu, kun jää murusetta.
Matti ei vain vielä ole ottanut palaakaan. Sivummalla hän seisoo, hätäilemättä. Tarjoilu loppuu tuossa hetkessä, nopeasti tekivät kanat puhdasta jälkeä.
"Pitääkös sinulle antaa erikseen, Matti?"
Heitän sille syrjään, isoimman ja pehmeimmän vehnäspalan, ihan nokan eteen.
Mitä vielä! Kukko iskee sitä nokallaan, mutta kutsuu kanoja syömään! Sieppaa yhden murun suuhunsakin, mutta ei nielaise, vaan pudottaa senkin pois. Luksuttaa koko parven luokseen, äkäisesti, aivan kuin komentamalla! Ja pudottaa murusensa kanojen eteen, antaa sen toisille:
"Koko koko. Kok kok, nok nok."
"Taidatkin olla hyvin ritarillinen kukko?"
Lisäannoskin, jonka toin nähdäkseni, eikö myöskin itse isäntä suvaitsisi syödä, on loppunut. Kanat pullottavat kylläisinä. Vain joku vielä harhailee muruja sieltä täältä etsien, hitaasti liikkuen, kupu korkeana; toiset kanat ikäänkuin jähmettyvät paikoilleen, niin ovat täytettyjä. Matti yksinään kupu pienenä. Olisikohan tämä huonoruokainen kukko, kivulias mies?
Pistäydyn tupaan ja tuon vieläkin kimpaleen vehnästä, murentelen sitä, heittelen Matille.
Kanat ovat niin täysiä, etteivät välitä enää kutsustanikaan.
Matti tulee nyt eteeni.
"Niin, Matti, killistele vain, mitä on kädessäni. Eilen leivottua, _sinulle_, eikö kelpaa?"
Kas, nyt vasta kelpasi. Tosin kukko vieläkin palan kädestäni siepattuaan kutsuen luksuttaa, mutta kun näkee, ettei kukaan kanoista enää huoli, alkaa se ahnaasti nokkia, nälkäisesti.
"Sinä ruma Matti, mikä oletkaan? Pieni, vähäpätöinen, tylppävarvas kuin ihmiseltä keskisormet olisivat katkenneet; — pöksyissäsikin tuo yksi ainoa musta höyhen riippuu kuin mikä koomillinen lisäke... Mutta syöt rippeitä, annettuasi kaiken muille! Kerronpa tästä toisille, kun he nousevat, että he sinua kunnioittaisivat, sinä oikea Matti."
Vieraita ja juhlia.
Vieraita? Miksipä ei. "Mutta ei kaikkia vieraita eikä kaikkina päivinä", Lapatossun tapaan sanoen. Muutamia omaisia, tai etäisempiäkin, jos sattuvat ymmärtämään thelemiittien luostarisääntöjä: onhan tämä sorsanrauhoitusta, pitäisihän täällä pyrkiä maailmoihin, joiden rauhaa ei mikään voisi järkyttää. Vieraita? Miksei. Mutta sänkypaikkoja ei ole kuin kenties seitsemälle. Tulisiko tässä itsemme uunille vääntyä? Ja jos tyydytte särkiin, ettekä uneksi hummereita, miksei! Eikä tässä oikein ryhdytä maitoakaan kilometrittäin kantamaan ihan kaikille.
Vieraita, miksei. Hauskoja vieraita, ottaen kuitenkin huomioon seuraavan Rochefoucauldin aforismin: "Typerät ihmiset ovat ikäviä, varsinkin jos ovat sukkelia." Jotain sellaista hän uskalsi sanoa.
* * * * *
Vieraita? Vieraamme ovat tuuli, joka milloin synkästä pohjoisesta tohottaa, Rautun aaltovyöryksi myllää, raidat luokiksi painaa, tervaleppiä rajusti ravistaa, milloin lännestä kiivailee tai etelästä lämpöisenä lentää tuoden kuvitellut vedenneidot ja delfiinit tanssimaan huikaisevana vaahtona korkealle Ukonkiven ympärillä. Sitten taas idästä sadetta uumoilee, kantaen usvaa ja alakuloista pilvisäätä.
Vieraamme ovat lokit, jotka liitelevät saaremme yllä valkeampina lunta, kuin autuaallinen ilmestys, niin ylpeän kauniit: kuten enkelien siivet sinisen taivaan kannella tai ukkoslonkien mustansinistä taustaa vastaan, jonka alla saarien vihreä säkenöi jalokivenä.
Pääskyset vieraitamme, vanhasta kylästä kisaten liiteleväiset, livertäjät viirimme ympärillä, jälleen kotiinsa katoavaiset; eivät viihdy talosessa, jonka ainoa pelto on jätetty päivänkukkasille ja polttiaisille, huiskahtavat tänne vain poikasiaan harjoittamaan... Vieraamme tuo teiri, joka hopeanhohtavana kevät-yönä, maan unelmoidessa ääretöntä rauhaansa, kohahtaa matalan ikkunan alle, herättää nukkujat, antaa kurkkunsa kuin kulkusen soida, puputtaa kevään ja erämaan onnea... Nukkujain kasvot kohoavat ikkunanruutuun ihastelemaan, kun se istuu pehmeällä mättäällä puettuna yksinkertaiseen, sinertävän välkehtivään silkkiin, pää, jonka luomet ovat punaiset kuin veri, runollisen tolkuttomasti kenossa ja värisevä lyyra avoinna... Tai sitten kirjavan tikan poika, joka ilmestyy jostakin, viipyy täällä päivän pari, kaputtelee seiniä, tutkii, nikkaroi, kiipeilee puiden kylkiä, ja kajahduttaa kimeällä pilliäänellään... Sitten se häviää, — tuuliko sen vei?
Tai vieraamme kärppä, joka ui Jylhän kolkosta niemestä, kiitäen vedessä ruskeana viiruna, niin nopeasti, että sitä luulisi pitkäksi tukiksi, jota salaperäinen voima itsestään kuljettaisi kuin nielevä putous. — Myyrä tummanruskeassa turkissaan puuhailee verkkovipuni alla, — niin kaunis ja hiljainen, ettei henno, ei nyt todellakaan henno huutaa koiraa hätyyttämään sitä hedelmäpuitten juurien ja sipulikukkain verivihollista... Etsiköön Pyynti hänet itse.
Tuuli, linnut ja metsän pikku sipsuttajat, siinä vieraamme kesän alkuviikkoina. Riittäväthän ne.
Sitten kyllä alamme ikävöidä jälleen ihmisseuraa. Heräävät taas vähitellen nuo mystilliset pyyteet, joita vielä saattaa pitää turhanaikaisina: halu jutella, jopa kuulla muka uutisia. Ikävöimme mieluimmin ihmisiä, joiden tahdotta maa kyllä pyörii akselinsa ympäri ja pysyy navoillaan, vähäpätöisiä, ei levottomia, katkeria, jollaiseksi ihmisen tavallisesti luo jonkinmoinen suuruus, — pienuus. Silloin pistetään Lintukodossa pystyyn komeat juhlat.
No no. Mutta meistä ne ovat tarpeeksi komeat, kun ajattelemme, että näinpä juhlii enin osa koko kansaammekin Suomen murheellisissa metsissä. Ei usein paljon kummemmin tuolla vanhassa rikkaassa kylässäkään, joka näkyy salmen takaa. Sen oikeita juhlia: juhannus, joulu. Silloin ehkä vähäinen kahvintilkka tai tuoppi sahtia, jonka pitäisi mennä päähän... Sitten uudestaan viikot kuokka kädessä, aurankurjessa tai kangaspuiden ääressä. Pitkät ajat odotellen uuden kevään alkamista.
Miksi juhliemme Lintukodossa pitäisi olla sen kummemmat?
* * * * *
Tulee juhannus, talvella ajateltu, kaiken kevätpuolta odotettu, paljon puhuttu ja kehuttu, mutta ehkä kylmä. Valon juhla, ja kuitenkin se tuntuu minusta päivien pimentymiseltä: niin siihen sekautuu alitajuinen tieto, että tästä se valo nyt alkaa kadota, juuri tänä iltana, nopeasti niinkuin tuomet jo tuolla karistivat kukkansa.
Mutta ainakin juhannuksena soutavat luoksemme kylästä puhutut ukki ja mummi, sydämelliset sydämenpohjaan saakka. Ukki kävellä tössii pellon poikki kotikutoisissa harmaissa, pitkä parta pehmeäksi kampailtuna, punertava nenä paistaen ryssänmallisen hatun alta. Mummi kyysää perästä angervojen reunaamaa kävelytietämme, mustissaan, köyrynä, ahavoituneena, — käsissään tuomisia, milloin valtava nisulimppu, milloin paksua kermaa, milloin mitäkin...
Ripustellaanpa siinä ukin kanssa koreat paperilyhdyt pihanneliöön, jos ei ole tullut varustetuksi tervasroihua hevoskengänmuotoiseen satamaan, aallonmurtajan kärkeen parista kantturasta kyhätylle telineelle ikäänkuin millekin kolmijalalle. Asetellaan vihreät, siniset ja keltaiset lyhdyt omenapuihin keinuilemaan. Mutta jos sataa tai tuuli ankarana pauhaa, sytyttäkäämme lyhtyset pirtin honkapuisiin orsiin ja himmeään kamariin. Siellä ne tuikkivat ja lepattelevat salaperäisesti, alakuloisesti, tietysti mahdottomina mihinkään hilpeään riemuun, pohjoismaissahan täällä eletään.
Ja me ukin kanssa, kun olemme saaneet kahvimme, holautamme, kupin pari plöröä. Pirtua: mistäpä tässä rommitkaan, ja pirtu on hyvää, sen vähiin tiloihin mahtuu paljon lämpöä ja humakkaa.
Ja sill'aikaa kuin naiset jatkavat kahviaan ja mitä pakinoinevat, me ukin kanssa kuuntelemme vallan äimistyttäviä asioita toisiltamme, olemmehan aivan erilaisista elämänpiireistä. Merkillisistä kansanmiehistä tämä ukki tietää, kuninkaallisen valtavista tai jo elämässään nirvanaan heittäytyneistä. — Ja sitten lähdemme koikkimaan sinne ja heilahtelemaan tänne: kehumaan hedelmäpuitten piiriä pellolla tai komeita viljelyksiä, ohdakkeita, joiden kukat ovat kuin punaisia pensseleitä tai samettisia kypäritöyhtöjä. "Ky-yll'", sanoo aina ukki kaikkeen, ja on niin ihastunut kaikkeen. Vieläkö ihminen tarvitsisi mukavampaa vierasta?
Lopulta ukki, ihailtuaan tuvan laipioon tai pihalle ripustetut lyhdyt ja lueskeltuaan jälleen, nyt jo neljättä kesää, vanhat virrenvärssyt ikkunain kamanoista: "Nyt lintu äänell' korjall' Taas laulaa taitavast!" lopulta ukki tahtoisi koko sydämestään kuusennaavaisen tekoparran, jonka satuin valmistamaan eräälle miehiselle pikkuvieraallemme, tahtoisi kulkea se naamallaan oikeinpa kylällä, kekrinä tai loppiaisena. Siniset silmät halukkaina hän nyt sitä anelee. Mutta silloinpa mummi, joka on saattanut istua luhdin portaalla, lempeänä, mutta järkyttävän hiljaisena, katsellen lyhtyjen lekutusta tai siniselle juhannustaivaalle, kasvoillaan vaivojen ja ponnistusten uurtamat, kunnioitettavat rypyt, ponnistusten, joista ei koskaan kerrota, — omituinen ilme, jonka syyn sydämenhaikeudeksi aavistamme, ja syy näyttäytyykin, kun hän viimein syvään huokaisten lausuu: "Ajattelen, onko tämä viimeinen juhannukseni, kenties ensi vuonna olen tuolla taivaassa?" Johon ukki: "Mitä höpäjät, eukko? Ensinhän _minä_ kuolen!" — Niin, silloin mummi toruskelemaan tekopartaa kerjäävää isoa lastansa: "Mitäs, vanha mies, silläkö tekisit itsesi naurunalaiseksi kylässä?"
Ja sitten on heidän aikansa lähteä ja soutaa yön hiljaisuudessa takaisin kotiin: työhön.