Part 3
Niinpä muistelen nyt kummastuneena, miten silloin aamulla herätessäni saatoin huokaista helpotuksesta, kun huomasin olevani täällä, kun näin jättiläiskorkean riippakoivun heiluttelevan ikkunan edessä rauhallisesti alakuloista ritvaansa. Nautin siitä, että olin päässyt ihmisiä, touhua, innostelua pakoon. Riemuitsin taas todella vuosien jälkeen aamun auringosta, joka juuri häikäisevänä nousi, kimmalluttaen hopeana vettä, näyttäen sen vielä näin keväällä tuolta pihlajien välitse, — olihan aikaiskevät ja puut harvat. Nautin ajatuksetta, pelkästään siitä, että Aurinko kultavaunuillaan alkoi jälleen loistavan ratansa yli tuulisen sinitaivaan... Iltaruskoista: jumalatar Aurinko laskeutui kultaiseen telttaansa luoteiseen, miltei pohjoiseen, vetäen purppuraiset uutimet vuoteensa eteen, heittäen maailmaan viimeisen onnellisen hymynsä, — ja sitten tuli yö, luvaten uuden riemun päivän: kaikki paikallaan! Ihastelin silloin, kuinka harvinaisen valoisa asuinsija tämä saari oli, kaikki valaistukset näkyvät täällä aamusta iltaan...
Öillä teiret kukersivat saarissa uinuvien salmien takana, soittivat kuin kultakulkuset. Ja usein tuli teiri meillekin, kohahteli viidakossa päivällä, ja aamulla hyvin varhain kuului aivan läheltä sen veikeä, kuliseva: "Pululu-lulu-lulu, pu-pu!" Ja kerran, valoisan kevätyön hopeahämärässä istahti se ihan lähelle matalan ikkunamme alle, näkyi siinä mustansilkkisenä, pyrstö lyyrana, näytti meille kulmiensa punaisen kauneuden...
* * * * *
Ja nyt tällainen kesä! Ihmettelen tässä niemen kärjellä, pohjoisen ärjyssä tuijotellessani silloista aamuvirkkuuttani: kello viideltä kömmin keittämään kahviani, nauttien syttytuohien tervaisesta hajusta, nokisesta kahvipannusta... Sitten kokemaan verkkoja, katiskaa, yrittämään uistinta... Kotona jälleen, kun kahvi oli juotu, sieppasin lapion, kirveen, sahan tai temmit, meisselit, pensselit... Tuoltapa asteli saunatieltä jo apulaisenikin, ukki Saarela, hymyilevä ja lauhkea. Puuhattiin korjausta mökissä: katot kuntoon, lattiat nostettava; saunaan uudet lavot suurella kolinalla, mäiskeellä ja taisipa siinä suustani r:iäkin kajahdella, kun nokisessa, pimeässä tönössä löin sormiini. Tuvan ja aitan ovet renkailla ja heloilla varustettava, viiri- ja lipputangot pystytettävä, hedelmä- ja marjamaat kuokittava. Siinä välillä parina päivänä viikossa pari tuntia kirjoitettavakin, montakin kymmentä riviä.
Nyt, tässä koleudessa ja hämärässä, tuntuu kuin täällä olisi tehtävät jo osaltani tehty. Tuntuu kuin täällä olisi puolestani liian valmista.
Joko lienee tullut aika ikävystyä tähänkin ihanuuteen?
En teuhaa kirves kädessä enää, en pauki vasaralla, sekoittele värejä. Tuijottelen niska kyömyssä kuin aittani viirin ahven. En viitsi hoppuilla verkonlaskuun. Mitä sieltä saisin? Kymmenisen mudalta maistuvaa särkeä, vesihän on niin kylmää, että sormet verkkoja kokiessa kontistuvat...
Kuivaa — kuin monikin eletty. Turhaa kuin kaikki.
Ja menenpä vieläkin pitemmälle kuin äsken. Alan luulotella, että milloinka se sitten kesämme tämän kummempi on ollutkaan? Kaipuumme luoma kuvitelmako lienee koko pohjolan kesä? Enkö nyt muista erästäkin kesäkuuta, jolloin lumisateessa sousimme ystäväni kanssa myrskyisen ulapan yli entiseen kesämökkiini. Satoi räntää... Ja vasta eväskonjakki meidät perillä muutti vaiteliaan alakuloisista hieman naurahteleviksi. — Niin, muistan toisenkin kesän alun samaisessa murheen, jos eräänlaisen uuden ja omituisen ilonkin mökissä: surullisen ilon nähdä todellinen, raaka, alaston köyhyys, jonka rinnalla, keskessä silloin elin, — järkyttävä, uskomaton, hirtehinen, kun se oli liikaa voimiini nähden: suomalainen erämaan köyhyys kaikkineen. — Niin, siellä heräsin eräänä aamuna varhain siihen, että ulkona omituisella äänellä huudettiin vasikoita. Vilkaisin ulos ikkunasta: maassa kyynärä lunta, vasikat siinä vatsaa myöten kahlasivat... Koivut olivat olleet pääsemäisillään hiirenkorvalta, nyt ne olivat paleltuneet kelmeiksi.
Ja muistan kolmannenkin kesäkuun, jolloin talviasunnollani ryömin lumista kattoa pitkin kiinnittämään viiriä puikkoonsa. Ja neljännen, jolloin vielä juhannusaaton aamupäivällä satoi lunta.
Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme, suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä vuonna ei sitäkään.
Kuinka sopivat lapselliset värikkäät haaveeni tänne? Noihin saariin, jotka näen tuolla ja joiden hahmo on niin harmaa, yksitoikkoisen vihreä ... tuohon haapoja kasvavaan luotoon, jossa lehto vivahtaa keltaiselle, ikäänkuin paleltuneelle? Ja laineet, nuo ainaiset pärskyvät laineet, kylmät laineet, joissa ei kalakaan voine elää, siltä nyt liioitellen tuntuu!
Ei tee mieli mitään, en näe mitään, tunne mitään. Katselen pirtissä loikoen, — sillä aitassani ei vielä voi asua, — jo tuota toista vuotta vanhaa "Turun Sanomiakin", ja se mahtaa olla pahin ikävyyden merkki näin saarielämässä, tämä lehtien lukeminen jo näin kesän alussa.
* * * * *
Mutta viimeinkin tuntuu, kuin vanha rakkauteni saareen heräisi! Se tapahtui tänä aamuna, ja siihen lienee syynä, että näin omituisen unen, josta olen onnellinen.
Ulkonaista syytä ei ole ollut, vaikkakin ilmat lauhtuivat toki sen verran, että tohdin aittaani nukkumaan: pidänhän siitä, se on ilmava, ja siihen sisältyy paljon suomalaisia muistoja. Siellä on kyllä laipio, mutta niin ohut, että sen takaa kuuluu tuulen tohina ja sadepisarain rapina pärekatossa ja västäräkkien aamuinen rapsuttelu päreitä pitkin niinkuin usein suomalaisten aittaunelmissa. Aitta, minullekin suloinen makuupaikka menneinä aikoina: raikkautta, armasta hämärää, jonka vain luukusta kuultava kajastus tai raoista siilautuva auringonsäde valaisee; raskaita, lämpöisiä kaattuvia, lampaanvillaisia nahkasia peitteenä, — herrasnuorukaisen unta pitkälle päivään varpaisillaan hipsuttavassa salomökissä...
Niinpä nukuin viime yönä aitassani, vaimoni käärimänä kolmen peiton kapaloihin. Makea uni — niinkuin pilvissä nukkunut olisin! — Mutta eipä ilo, jonka sain herätessäni, johtunut pelkästään tästä, vaan siitä, että näin tuon ihanan unen. Tai oikeastaan sarjan pikku unia ... kuin mettä ja mannaa.
Ei mitään tavallisia uniani, joissa liikkuu ihmisiä, tuttavia tai outoja, mutta jotka ovat usein raskaita, välisti hirvittäviä.
Ei, tässä unessani olin muka jälleen lapsuuteni kodissa. Mikä onni! Sieltä päin niin harva sävel särähtää korvassani. Sainhan siellä leikkiä täysin sieluin, ja kuitenkin selvän järjen aisat suojanani. Mikä onni, — siitä itkee unessaan ilosta, silmät vuodattavat kyyneliä, kun liikkuu noilla unen ihmeellisiksi muuttamilla, mutta kuitenkin pienimpään kiveen asti tutuilla ahoilla, vuodattavat niin, että unessaankin kyyneliään häpeilee ja koettaa niitä peitellä unen oudoilta vastaantulijoilta.
Ja nyt olin siis siellä, autuaitten kentillä, lapsuuteni hämyisissä lehdoissa, vaimoni kanssa. Ja näimme siellä, yht'äkkiä tutun puutarha-aidan luona ja tutun pikku-portin pylvään päässä huuhkajan! Sillä oli keltaiset silmät. Ensin säikähdin, kun luulin vaimoni sitä pelästyvän, ja varoitin siitä. Mutta sitten otimme sen syliimme, se antoi lauhkeasti ottaa. Se oli nyt valkea, ja niin pehmoinen kuin villa, ei sitä olisi linnuksi luullut, — olenhan toki kannellut kanoja ja tiedän, että varpaat ja sulat tuntuvat koviltakin. Se salli kuljetella itseään sylissä... Koiranikin, jota olin ensin häädellyt siihen hampain ryhtymästä, haihtui unen usvaan.
Ja sitten se valkea lintu, järkeilyn viisas symboli, muuttui pieneksi haltijattareksi. Soma, veikeilevä tyttönen, puettu mustaan, välkkyvään silkkiin, joka oli kirjailtu hopeabrokadilla: sellaista hopeansäihkyä kuin auringon välkähtely kesäpäivinä syvyyden mustalla pinnalla. Hän tanssahteli, kujeili suurella pöydällä, jonka ääressä istuimme, hyvinkin iso seurue juhla-aterialla. Ja minä ihmettelen:
"Miten olet nyt tuollainen? Muutuit valkeasta linnusta. Kuinka se kävi?"
"Se on varsin helppoa", nauroi hän pyörähdellen pöydällä kuin lapsi ainakin. "Minulla on sauva, kuin pieni ongenpahlain, ja sen päässä pieni taikamyssy. Kun sauvaa heilautan, vips, muutun miksi vain!"
"Mikä sitten nimesi on?"
"Minä olen Krik. Krik", vastasi hän.
Kiplingin Puck lienee alitajunnassani kujeillut.
Ja uni muuttui toiseksi, siitä tuli nyt hiukan "Prinsessa Ruususeen" vivahtava. Henkilöt, naiset, vain kypsempiä, upeampia. Tanssivat valtavassa salissa. Taisipa kajahdella valssi Eugen Oneginista.
Sali, joka oli näyttämönä, jäi nyt tyhjäksi. Flyygelin ääressä istui enää ainoastaan pikku haltijatar, hipiältään ruusuinen, ja soitti kevein, leijuvin käsin, ikäänkuin pelkkää ilmaa kosketellen. Ilmassa helähtelivät aivan kuin tuulikanteleen kolmisoinnut, heikosti, kaukaa. Sitten hän sanoi, tai joku muu sanoi: "Nyt seuraa _tuuliharmonia_..."
Tuuliharmonia? — Ja siihen heräsin. — Välillä sarjassa muita pieniä unenvälähdyksiä.
Pyydän teitä ajattelemaan omia kauneimpia unianne ja antamaan anteeksi, etten voi tätä paremmin kertoa. Unien kauneutta on mahdoton saavuttaa, se on todellakin tuhatta vertaa hennompi kuin tomu perhosen siivissä. Mutta tuosta rajattoman epämääräisestä tulin nyt onnelliseksi. Ovathan uneni minulle sekä unessa että valveilla sellaista, jota en vaihtaisi mihinkään, mitä äveriäät omistavat: en mihinkään!
Mutta kuinka juuri tänä aamuna tunnen näin? Miksi on eilinen karsaus, jonkinmoinen kuiva järkevyys, saareeni ja kovaan luontoon kohdistuva arvostelu minusta nyt kadonnut?
Ojentelen sängyssäni, naurahtelen itsekseni suurta iloa.
Aavistan jotain...
Olen aina kuvaillut mielessäni kevättä ja kesää jonkinlaisena Botticellin Florana, joka liehuu vihreillä oraspelloilla harsoissaan, — helmassa pientareitten kirjavia kukkia, ja kukkasia päässäkin seppeleenä. Ympärillään kisailevat kesän humajavat tuulenhaltijat. _Tuuliharmonia!_
Nyt, herättyäni, uskon näkeväni hänet heti, kuin astun ulos aittani ovesta! Krik taikasauvoineen oli hänen veikeä airuensa.
* * * * *
Kun sitten aukaisen kammioni leveän oven, näenkin, kevään, ei, näen yht'äkkiä kesän. Tanhualta tulvahtaa vastaani kahden suuren kukkivan omenapuun lumivalkeus.
Miksi en aikaisemmin sitä huomannut?
Kolmas puu aitan nurkalla on punainen, täynnä nuppusia, jotka hohtavat kuin pikku ruusut.
Kukkivien puiden takana vaalea vihreys: koivuviidakko täydessä lehdessä. Ja mikä tuoksu tänä varhaisena aamuhetkenä, — kello lienee vasta viisi, — noista loistavista, tuoreista, mehevistä, mahlaisista, kosteista lehdistä, jotka värisevät vielä puolittain hiirenkorvalla! Yöllä on satanut, paasikäytävillä kiiltää pikku lamparoita koperoissa. Näen siis vihdoinkin, että lehväverhot on ripustettu ympäri pihan, ja mikä raikas, juovuttava tuoksu lainehtii niistä ja omenapuiden kukista!
Piha on puhdas, sileä, peitetty uljaasti tasaisella saunakukka-matolla. Kukat lavoissa ummulla.
Punainen tupa hohtaa omenapuiden kukkaryöppyjen keskeltä valkeine kuistinpylväineen ja sinisin kuistinpäädyin, jossa näkyy "vaakuna": kaksi kiliä, toinen musta ja vihainen, — minä, — toinen valkea ja talttu, vaimoni tietysti: Vähä-Vohlin kilit, vohlat.
Ruusunpunainen omenapuun nuppuoksa nuokkuu punaisella seinämällä. Se on pieni, mutta verrattoman ihana näky.
Järvi on tyyni, päilyy valkeana. Aurinko kimmeltelee kultana pihlajain välitse.
Lintuset livertävät kilvalla. Pihlajassa sinisen kamarin päässä livakehtelee pikku lintu, jolla on punainen pyrstö, sillä on pieni asuinholkkinsa siellä, harmaa ja sammaleinen. Suuren koivun latvassa, aivan huipussa laulaa kiivain hopeakielin toinen, jolla on valkea rinta ja musta saketti; sen tupa riippuu alempana tuvan seinällä, airotelineitten kohdalla. Västäräkki, keikkupyrstö, joka pitää leukansa alla mustaa ruokalappua, juoksee yhä vilkkaasti aittani harjalla. Keltarintaiset ja valkoposkiset linnunpojat huutavat ja säkättävät ahnaasti ravintoaan kuistin räystään alla omassa pöntössään, ja Jylhän kallioilta, joiden petäjät ovat kullatut, helskyttelee käki.
Mutta kanarinlinnun-keltainen lintu, harvoin täällä nähty, huilauttelee nyt koivikossa suloisesti: "Kuha kiehuu."
Menen rantaan, somaa polkuamme pitkin, ohi pengermän, jonka partaalla valkoruusut ovat nupulla, vieritse mustan pilarikatajan. Kimalaisten pikku urut humisevat luonnon täysiä sydänääniä. Mustan- ja valkeankirjavan linnun laulu koivussa on voittamaton juhlahymni. Tiainen vetää innoissaan: "Tii-tii!" Rannalla säkenöi vedestä aurinko unentorkkuisiin silmiini, se näkyy vedestä yhtä sokaisevana kuin taivaaltakin. Tuolla Ukonkiven luona liikkuu aikainen kalastaja, hyräilee hiljaa. Hänen venheensä kupeella säkenöi vesi kuin elohopea, välkähtelee, kiiluu kuin tyyni vesi kiehuisi siinä pieninä koskenpyörteinä.
Veden värinä heijastelee venhevajan harmaaseen seinään vipisevinä pilkkuina ja heittää rantakoivujen ja raitojen lehvistöihin säteitä aivan kuin kuvastimesta.
Ja ihmeellistä: rantakivet ovat nyt herttaisen lämpöiset! Niinkuin eivät olisi koskaan kylmiä olleetkaan.
Taivas yhtä ainoaa sinistä!
Mikä rauha, hiljaisuus, terveys!
Peseydynpä kuin muhamettilainen ennen rukousta, heittäydyn kylpyyn, ravistan ruumiistani, sielustani kaiken joutavan, maalliset surut, joiden ei pitäisi minulle kuulua, ne eivät tunnu ihmisarvoisilta!
* * * * *
Tunnenpa nyt, että muuttuivat sitten päivät millaisiksi hyvänsä, kesä säteilee jälleen sielussani! Sen toi Krik, niin uskon. Paha aika on mennyt! Jo näen taas Floran harsoissaan sirottelevan helmastaan kukkasia. Sen airut oli Krik, veikeä pikku Krik, joka ilmoitti, että geniukseni elää, ettei se ikinä voi kuolla eläessäni, että sieluni unet ovat jälleen heränneet kyllin makeasti nukuttuaan.
_Tuuliharmonia?_ Tuulisen saaremme laulu, Lintukodon ainainen tuulenhumina! Mitäpä siitä, jos puhaltaa pohjoisesta, jos laineet vaikkapa olisivat kylmätkin, jos taivas alenisikin jälleen harmaaksi; jos ahven ei menisi katiskaan ja hauki jököttäisi pohjassa, jos nyt tässä ratustelisimme vain särkeä, — kuten tuhansien muiden syrjäisen-onnekkaassa maassamme täytyy _omistamatta_ Krikiä! Olemme köyhiä, niin tahdon minäkin olla. Mutta en ilman unia, näkyjä. Minulla ne on, Flora kylvää ympärilleni jälleen kukkia, niitä sataa niin paljon, etten ennätä poimia. Kesä on tullut! Olen taas rakastunut saareemme. Lintukodon elämä on minullekin alkanut.
Auringon vertauskuva ilmestyy taloon.
Sitten viriää pikku elämä jälleen saaressa ja töllissä kuin missäkin talosessa. Sikäli kuin kesä kaunistuu samanlaisena kuin menneinäkin kesinä. Näinä onnellisina päivinä aamusta alkaen kaikenmoista pientä ahkerointia niin leipämurusen puolesta kuin myöskin Lintukodon kaunistamiseksi.
Lintukoto lienee hyvä nimi majallemme. Täällä on kaikki niin vähäistä, pientä. Tämä on linnunpesä, kääpiöiden, tonttujen talo, lintukotolaisten linna. Juuri pienuuteen pyritään koko tarmolla, sillä vähäisyys, pienuus tuo mukavuutta, karkoittaa pois turhia huolia.
* * * * *
Päivät kuluvat uskomattoman nopeasti, sateisetkin, jolloin luodoilla vaahto syltä korkealle kiehuu ja metsä soittaa kovasti kuin koko saaren pauhuunsa kätkien. Vilahdus, niin on aamusta tullut ilta! Huomaamatta. Kelloa emme muista katsoa, ja aurinko on kellomme, jonka vieraat kyllä sanovat käyvän rahtusen edellä, kuten näkee aurinkokellosta, jonka edellinen omistaja on piirtänyt tuvan päivänpuolisen ikkunan lautaan: viisi kuusi puukolla nakerrettua lovea, jotka merkitsevät täysiä tunteja, — enemmän tunteja ei vuorokautemme tarvitsekaan, puolitunteja ei ollenkaan, mitäpä sitten minuteista? "Onhan sadassa vuodessa aikaa", sanoo kansan sananparsi, ja ihminenhän on muka kuolematon sielu, jolla on aikaa iankaikkisuus. Tai ainakin hän on — kuolevainen? Mitä ihminen ajalla?
Täällä loppuu suloinen päivä, kun iltapilvet heleästi purppuroituvat tuulisen Rautun ulapan takana!
Elämä on vilkasta, ei laisinkaan yksitoikkoista. Uutisia paljon: milloin ovat västäräkin pojat, vielä eilen niin surkean näköiset, niillä oli isot päät ja nolonkeltaiset nokat, kun ne makasivat venhevajassa käden ulottuvilla toistensa niskassa halkopinolla, — milloin ovat västäräkin pojat jo pesästään kadonneet ja emo tanssittelee niitä nyt tuolla rantakivillä. Milloin saadaan katsella, kuinka tiainen vaatii metsään poikasensa holkista räystään alta, ällistyneet pojat, joiden täytyy suureen, outoon maailmaan: ne tuijottelevat majansa pyöreästä ovesta vuorotellen ulos, tukka on pystyssä kuin liikeapulaisen, kun hän sunnuntaina vahaa sen kävelylle mennäkseen. Nyt lennähtävät meidän konttoristimme räpistellen omenapuuhun, ja vähitellen kuuluu niiden ritinä ja räpätys jo kaukaa koivuviidakosta, jota nimitämme ulkometsäksemme. — Milloin taas alkaa kukkia silmäruoho, avaten vaaleansiniset silmänsä, ei, peittäen tuossa tuokiossa saaren keskikentän, entisen kalastajan ruispellon, sinisellä matollaan. Nyt taas aukeaa kaino metsäruusu. Mutta tänä päivänä eksyy verkkoon suuri kuha, antaen vetää itsensä heikosta kiduksensakarasta ylös kuin halko, kuin kuollut, — niinkuin mies antaisi nostaa itseään viiksestään. Milloin taas saareen lentää parvi pääskysiä, huviretkelle vain, pian ne katoavat. — Viikon nuokkuvat tuomet valkeina verhoina jääsäiliön ympärillä; jo ripustavat pihlajat oksiinsa kermaiset kukkansa, nopeasti katoaa niiden animaalisen äitelä, kiihoittava lemahtelu. Syreenit punertavat, niiden kukat muuttuvat hedelmiksi, jollaisia _me_ ihastelemme.
Ja annapas ajan kulua: nyt kukoistaa kenttämme täynnä putkia ja angervoita. Ja ruusut lupaavat ihanuuksista kaikkein kuninkaallisinta.
Täällä on niin paljon uutisia ja uutta, ettei muita harrastuksia aivoihin mahdukaan. Kun me joskus käymme kylässä postissa tai maitoa hankkimassa ja joku siellä kertoo maailman asioita, niin me kuuntelemme suu auki kuin olisimme Mars-tähden asukkaita. "Vai on sellaista ja sellaista? No, — olkoon." Ja jos välisti avaan postissa uuden sanomalehden, niin selailen sitä silmiäni hieroskellen kuin niihin olisi mennyt roskia, ihmettelen, mitä tämä on, se ja se tapaus, nämä vaaliliioittelut, tämä inhoittava murha, tämä kylläkin vakava kysymys; haukottelen ja lasken lehden tyytyväisenä kädestäni.
Sillä Lintukoto on suvereeni valtakunta! Hyvin mahtava: se ei tarvitse mitään ulkopolitiikkaa! _Loistava eristyneisyys_, diplomaattikielellä.
* * * * *
Sitä mahtavuutta ei arvaa vielä sauhusta, joka näkyy kulkijalle saunarannasta, pajupehkon vierestä pyykkipadan alta, ei verkoista, jotka aitaavat kahtena rivinä saunapolkua, tuskin omenapuiden valtavasta lumipilvestäkään, joka kohoaa metsämme aukosta, — onni, ja kaikki hienoin, on salattua, jota pitäisi häveliäästi suojata. Ei, tässä mainituista seikoista huomaa tulija ainoastaan sen kuivan totuuden, että pikku saaressammekin on elämää.
Niin, elämää: oikeinhan täällä kukkokin laulaa!
Muuten näyttää saari syrjäisestä aivan samanlaiselta kuin muutkin järven saaret, yksitoikkoisen vihreältä kuin ainakin suomalaiset saaret. Mitäpä tuosta matalasta saarireuhkasta? Mitäpä siellä on kukolla kiekumista, ikävässä saaressa tavallisen järven keskellä?
Mutta kukko on meille verraten tärkeä asia. Se on valon ja valppauden merkki! Kuin kukko kirkon viirissä eräille. Minulle yksi auringon vertauskuvia.
Ellei ole aivan kukkoa, niin jotain sille varsin läheistä täytyy mielestäni olla kurjimmassakin maalaisasunnossa, jos se vähänkin osaa pitää kiinni siitä arvostaan, että talossa astelee emäntä. Täytyy olla ainakin kanoja. Yksinpä nuoruuteni seudullakin, jossa isännät liikaa juotuaan tai alettuaan keinotella ja vehkeillä möivät talonsa tukkiyhtiöille ja joivat sitten tilarahansakin niin, että heittäytyivät lopulta unenpökkeröisinä ja kerskailevina loisiksi omiin taloihinsa, sielläkin jäi heille karjasta toki pari kolme kanaa, ehkä kukkokin. Kanat eivät tosin munineet paljoakaan. Mutta talo kuin talo, yhtiönkin! Ja jos kukkoa ei viitsitty pitää, otti kana omakseen hänen virkansa ja alkoi laulaa!
Kukonlaulun täytyy kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. Isonvihan ajoista kerrotaan, ettei silloin kukonlaulua kuulunut kuin kymmenesosassa Suomenmaata.
* * * * *
No, meillä on kanoja. Onpa oikein kanakoppikin, se on sommiteltu sikoläätin ylisille, valtavana sateensuojana levittäytyvän pihlajan juurelle. Koppiin nousevat maasta pienet kanaportaat, kyllin leveät kanojen varpaille, ja kanatarhan ympärille on pystytetty korkea rautalankahäkki.
Kyllähän meillä kanoja on! Neljä viisi kanaa, ne riittävät meille, nehän ovat enimmäkseen vain muodon vuoksi. Osaksi olemme ne ostaneet, osaksi saaneet lahjana parhailta ystäviltämme manterelta, patriarkanpartaiselta ukki Kustaalta ja hänen yhtä sydämelliseltä ja virkulta mummiltaan. Samat kanat ovat olleet meillä jo useita vuosia. Kesiksi ne tuodaan suuressa pelukopassa tänne, ja viedään syksyllä jälleen kylään vanhan pariskunnan hoitoon, joka munittaa niitä yli talven meille. Keväällä meitä odottaa komea kopallinen omain kanojemme munia.
Kyllähän ne ensimmäisen kesän jälkeen oli aikomus tappaa paistiksi, mutta mummi ja ukkiko olisivat hennoneet? Tappaa noin vain kanoja! Syöttäväthän he lampaansakin ikälopuksi ja katuvat katkerasti, kun lehmä teuraaksi vietäessä katsoo heihin ikäänkuin kyynelsilmin.
Kanamme ovat muuten nimeltään Kukkapää, Mari, Tupsujalka j.n.e. Mutta paras munija, vaikka onkin vanhin, on nimeltään Rupahäntä.
Sikojakin olemme pitäneet. Yksi niistä, Karuliina, purjehti halkolotjassa kaukaa, kaukaa, kun porsasta ei silloin läheltä saatu. Se kärsi myrskyt ja sankat sadepäivät, sai odotella matkan varrella hätäsatamassa viikon ajan, kuulostella hirmusään asettumista. Ja sinä viikkona se popsi hehdon eväsperunoita. Se oli siellä pelkäksi iloksi, uskokaa pois, vallattomille lotjamiehille, jotka sen uittivat ja pesivät. Ja me luulimme sen matkan rasituksesta suorastaan kuolevan! Mutta saarellamme se ensi töikseen hotkaisi venhevajassa pytyllisen tapettiliisteriä, näyttäen murtumattoman elinvoimansa. Minä pidin Karuliinasta kovasti, ja pitipä siitä liittolaisenikin. Veimme sen kerran mukaamme saunaankin, sillä se oli kipeä, ja minä kylvötin sen terveeksi saunan lavolla. Minä leikin sen kanssa, juoksin se kintereilläni puun ympäri. Ja löysinhän siitä sentään yhtä ja toista, mikä kumosi entiset käsitykset siasta: se oli siisti, se nukkui kauniisti sängyssä, jonka sille valmistin. Eräs ystäväni sanoi, että sen asunto kaipaisi seinälleen vielä vain jonkin Cézannen taulun. Niin, minä pidin siitä, surkuttelin välisti hieman sen kohtaloa, ja sitten minä olin tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeeni.
Lehmää me emme voi pitää, "priiseterimme" on liian pieni. Ja milloin olemme perunamaata kyntäneet, olemme itse tallustaneet aisoissa.
Koiria meillä on ollut kaksikin. Toisesta niistä olen ikävissäni kertonut jo melkein kaiken, ja toinen luo paraikaa elämäntarinaansa, joka ikävien päivieni ratoksi joutunee paperille, ellei oma elämänsatuni odottamatta lopu.
Mutta kukkoa meillä ei ole edellisinä kesinä ollut. Kukkoa, elämänilmaisijaa, valon juhlallista airutta, auringon symbolia, reippauden ja miehuuden töyhtöistä ritaria.
Tänä kesänä kanat sen kuitenkin itselleen hankkivat.
Kukosta lisää, hän purjehtii saareen ja astuu isännyyteensä.
Kanat lakkasivat näet munimasta. Vain Rupahäntä vielä vähän muni. Ja ne lihoivat liikaa, toiset tuskin jaksoivat tai viitsivät kävellä. Ne kellehtivät kylläisinä ja kaikertelivat kuitenkin surkeasti.
Rupahännänkin muniminen oli omituista. Se lyyhistyi munimaan maahan, ei pysynyt sisällä virallisessa kanakopissa. Se muni tanhualle kuistin portaiden eteen tai asettui keskelle tietäkin: pyörähdytti munan töllimme emännän jalkojen juureen, ikäänkuin ilmaisten, että talon kanajärjestyksessä oli jotain onnettomalla tolalla.
Ja viimein yksi kana tuntui yrittävän laulamaankin.