Part 10

Ehdotan munanvalkuaista: sehän on muka linnunpoikien ruoka munassakin, ja tämä lienee juuri munasta päässyt, koska ui niin huonosti. Vieraamme väittävät jyrkästi vastaan, sanoen, että valkuainen on ilmeistä myrkkyä, ja ehdottavat ruskuaista. Kolmas suosittelee siinä kiireessä kalaa... Mutta miten sille karkea kala olisi syötettävä? Eikö se tukehtuisi palasiin?

Kaikki tämä yhdessä tuokiossa, villityn lintukoirani haukkuessa ja hyppiessä aittani oven takana, jonka toiselle puolelle on tuotu — kirkuva lintu.

Kananmunia tuodaan, parikin, ja minä syötän teevadilta kurjalle keltuaista. Otan ja painan ruskean kerän isoa kitaa varovasti keltuaiseen — ja se _syö!_ Se syö, imeskellen appaa, hirmuisen ahnaasti.

_Se osaa syödä!_ Se osaa! Ystävät meistä tulee.

* * * * *

Kun sitten pian täytyy lähteä manterelle asioille, olen huolissani, että pikku kerä sittenkin voisi kuolla nälkään, ja sen tähden kehoitan lähtiessäni, mieletön, että sitä täytyy poissa ollessani syöttää.

* * * * *

Palaamme kylästä, kiireesti.

Kun lähestymme saarta, niin huomaamme, että siellä lippu riippuu puolitangossa. Kuinka se on niin huolimattomasti vedetty?

Riennän pihlajain varjostamaa polkua pihalle, kiiruhtaisin aittaan tiiranpojan luo.

Vainuan pihalla omituisen tunnelman. Ihmiset juttelevat yhtä ja toista, mutta eivät uudesta asukkaasta mitään.

Ja viimein vaimoni sanoo:

"Oi, näitkö lipun. Kuule, se tiiranpoika, raukka, kuoli."

Toiset:

"Se söi niin hyvin. Kauhean hyvin..."

"Kai se kuoli munanruskuaisesta. Olisi varmaankin pitänyt antaa kalaa."

Mennään aittaan. Surkea pikku näky, joka toi kaikkien kasvoille raskaan ilmeen. Kidutettu pikku lintu! Untuvat märkinä kuin harvat harjakset tai puikot, iho punaisena ja paljaana niiden välistä näkyvissä. Se makasi pää ja pitkä kaula riipuksissa "luodollaan", johon ruumis oli permannolta nostettu.

* * * * *

Ruumis heitettiin järveen, ettei koira sitä saisi repiä.

Myöskin toisten omatunto lienee kolkuttanut, koska yrittivät minua lohduttaa, että se oli ehkä ollut _viallinen_, sillä eihän se päässyt edes pakoon kiinni tavoitettaessa niinkuin sen muut sisarukset. Tunnontuskat, mikäpä niitä lopettaisi muu kuin niiden kuluminen, tylsyminen, paatuminen? Turhaa minua rauhoitella! Enkö ollut tyrkyttänyt raukalle ruskuaista ainakin liikaa, — enkö tietänyt nälänhätäisistä, joita kymmenen vuotta sitten maa täynnä hoiperteli, että nälkäinen saattoi kuolla, jos söi yhden ainoan kananmunan? Jos kerran yksi sellainen tappaa ihmisen, niin kuinka sitten linnunpojan? Ja tiiralla oli ollut nälkä. — Miksi en ensin tutkinut, kuinka tiiranpoika on ruokittava?

Ja miksi sen otin ollenkaan? Ikäväni vuoksi, itseni tähden!

* * * * *

Tyhmä, — ja häikäilemätön, mikä on pahe. Jos se oli viallinen, niin juuri senpä, enimmän äitinsä hoitoa kaipaavan, minä rosvosin luodolta kiduttaakseni kuoliaaksi, vaikka emo huusi hätäänsä.

Ja vaikka emo näytti minulle pikku silmistään — kaikkeuden tuskan!

Nyt, kun soudan tiirojen pesäpaikan ohitse, lentää heti kaksi tiiraa kohdalleni. Ne ajavat venhettäni kauan takaa, ne huutavat, parjaavat, sadattelevat, ja täydellä syyllä. Koettavat minut "kokkeloida" niinkuin olen ansainnut.

Niiden äänessä kuulen valituksen ja kirouksen.

* * * * *

Ei ole aina ihmispoikasen laita toisin: syntyy luonnon älyttömästä, pettävästä pakosta, — elää joskus surullisen vähäisen aikansa kitumalla, perinnöllisyyden ja muiden vammain raatelemana: hyvä, jos edes emon rakkaus sitä vaalii, sekin saattaa olla suuri harhaluulo useammin kuin väitetään. Kaikkeuden määrätön tuska! Eikö olekin parempi, etten jatku aineessakaan, että nähtävästi katoan olemattomiin, _nirvanaan_, kuten kaikki joutava, mitä olenkin aherrellut? Eikö tämä ole suurin onni? Siten eivät _minun_ tiiranpoikani koskaan voi syyttää minua siitä, että heidän täytyisi kärsiä elämästä, johon olin heitä varten puutteillani kärsimyksiä koonnut ja josta me älyllämme emme saata kärsimyksiä poistaa silloinkaan kun tylyt sydämemme sitä edes rahdun haluaisivat.

Lauantaikellot.

Muurahaiskummulta näkyy siis parhaiten tuo kirkko, jonka lauantaikellojen soitto _oli_ minusta vielä pari vuotta sitten niin kaunista...

Kun poikasena istuin lapsuudenkodin korkeimmalla katolla okariinoa luritellen tai seisoin siellä lipputangon juurella, näkyi sinne metsänhuippujen ylitse vaaleanpunainen kirkontorni. Kirkolla ei minulle saattanut olla lumoa. Siellä puhuttuhan ei vielä maailmaani kuulunut; vain kolmionmuotoinen koriste alttarin yläpuolella, "Jumalan silmä", kuten sellaisia välisti kutsutaan, häikäisi kultaisilla ripsillään, ja urutkin viehättivät ja — tekivät vakavuudellaan levottomiksi. Samoin kuin enimmät ihmisistäkin, joiden parissa jouduin sitten juuri tuon kirkon juurelle asumaan: puutteen ja ahtaan elämän ahdistamia kovin aroiksi, sellaisilta he minusta, hyvinkin rohkeasta mielestäni, tuntuivat! Mieluisempi oli vintiölle vanha käyttämätön kirkko, joka näkyi läheltä, — tai oikeastaan vain kirkonrauniot: ei enää muuta kuin harmaa puutorni ja sen ympärillä hautoja, joilla syreenit ja ruusut kukkivat, enimmät haudat jo ristittömiä, merkittömiä. Kiviaidan portilla maassa oli lisäksi pölkky, jota väitettiin muinoin käytetyn mestauspölkkynä, ja parikymmentä askelta siitä kaakinpuu, jossa aivan pienenä ollessani viimeinen rikollinen raipattiin, — niissäpä se mielenkiinto minulle. Kukkia ja selkäänsä saanut pullikoitsija!

* * * * *

Sitten eräs vanha maalaiskirkko lyseovuosina Kainuussa. Puinen, köyhä, mutta kaunistettu maalauksin, joista minua enimmin lumosi eivät hirviöt, vaan Babelin nainen, joka mielestäni hurmaavana istui seitsenpäisen lohikäärmeen kyömyllä. Arvaahan tuon: nuorukainen ihasteli sellaista, maksaakseen tämänkin kerran sievoisella kidutuksella.

Ja sitten... Rooman Santa Maria Maggiore, taivaan kuningattaren palatsi, siinä ihmishirviöiden teettämä kultalaipio; Paavalinkirkko, kardinaalien tanssisali, kuten sitä kutsutaan, permanto välkkyvä kuin luistinrata, johon pakanallisten pilarien rivit kuvastuivat... Pienen kaupungin neljäsataa kirkkoa: voinpa väittää, jos en häpeä kujeilla, käyneeni kirkossa kaksisataa viisikymmentä kertaa vuodessa, — Roomassa sinä vuonna. Sienan katedraali, mustan ja valkean kirjava kuin seebra, itämainen valtaistuinsali. Milanon _duomo_ häikäisevä kuin sokeri; saraseeniläinen kirkko Palermon ylärinteellä, pakanain tekemiä kristillisiä mosaiikkeja seinät täynnä; Kölnin tuomiokirkko, Parisin luuharmaa Notre-Dame, Lourdes'in basilika, edustallaan Kristuksen muistopatsas, ainoa laatuaan maailmassa, alapuolella luola, jonka ihmetöitä todistavat tuhannet sinne jätetyt kainalosauvat, — tosin samoja ihmetekoja, muinoin yliluonnollisina pidettyjä, saadaan nykyisin aikaan luonnollisilla suggestion keinoilla; ihme on tullut luonnolliseksi ja — kadottaa ehkä sen vuoksi voimansa... Sitten Gruyèren harmaa maalaiskirkko, jonka kellopeli soitteli ylös alpeille juhlapäivinä virsiä ja paimenlauluja, Lontoon kellopelien kilkutus ikävinä sunnuntaina, Toledon katedraali, synkän tuima gotiikka häikäisevänä kuutamoyönä; pieni evankeelinen kirkko Sfaxissa, jossa, moskeain keskellä, urkusista kajahti tuttu virsi: "Jo joutui armas aika..." Kööpenhaminan Marmorikirkko; nainen polvistui rukoukseen miehen puolesta tehtyään synnin; synti — harrasta kuin uskonto...

Ja kuitenkin sanoisin, ellen inhoaisi ajatusta, että minua väitettäisiin pakanaksi, etteivät ne temppelit minuun kuulu, — sillä jos olisin pakana, niin tiettävästi olisin jollakin tavoin uskonnollinen ja ne kuuluisivat minuun!

* * * * *

Ja nyt on kirkkoni täällä, näkyy etenkin tuonne muurahaiskummulle. Harmaa, totinen ristikirkko, aika vanha vaari, jonka historiaa olen jo pakissut. Pystytetty järkäleistä, joita m.m. jättiläisakka kuului seiniin kuormavitsalla kantaneen.

Tiettävästi kirkonmuurissa pitäisi olla myöskin kivi, joka itkee vertä, jonkun viattomasti mestatun elävöittämä syyttömyytensä todistajaksi, — n.s. ruostekivi. Mutta lieneekö sitä? Graniittikivet eivät viattomia puolusta.

Ei, meikäläisellä on oma mystisisminsä. Noiden ulkonaisten historia- tai tavallisten hartausseikkojen vuoksi ei tämäkään kirkko, josta naakkojen nauskutus silloin tällöin Lintukotoonkin kuuluu, ole minulle hieman niinkuin rakas. Rakkaampi Kölnin doomia, Santa Maria Maggiorea, nokimustaa S:t Severiniä. Tällä on todellakin muistonsa juuri minulle.

Tämän kirkon kelloilla. Lauantaisin.

Silloin, muutama vuosi sitten, kun Lintukoto, uusi illuusio, mielessäni syttyi ja toi siihen kangastuksia, — ajatelkaa, minullahan ei elämässäni ole mitään tehtyä, josta kannattaisi puhua, eikä mitään tarkoitusta; ja olin väsähtänyt ihmisiin, huonoihin epäjumaliin, jos on ollut niin kummallinen, että on odottanut "ihanteita", — itseltään paljon vaatimatta. En välittänyt matkoista, koska maailma on kaikkialla sama. Mitä siis? Nyt piti vain odottaa jotain, vaikka tiesin, ettei sitä tule. Odotella kaikessa rauhassa, ja saada onni viettää odotusta aivan oman mielensä mukaan, istutella, rakennella aikansa ratoksi. Hullunkurista viljelyä: kuinkahan esimerkiksi talonpojan terve, köyhyyden huomioonottava kritiikki olisi hymyillyt hedelmäpuilleni, turhille jänisten ja hallan ruuille, joilta en odottanutkaan muuta kuin kukkia? Ja samoin ehkä herraskritiikki, joka olisi kenties vaatinut minun _leikittelyäni_ jonkinmoisena vakavana, kenties taiteena, minun, joka muistan erikoisesti, kuinka lapset leikkivät tarhakivillä, väsyvät ja menevät nukkumaan: siinä koko päivä! Ei, se olisi minulle jo liian vakavaa, sellainen olen, ikävä kyllä.

No niin, mutta omalla tavallani sain täällä leikkiä täydellisesti. Ainakin ensimmäisen ihanan kesän. Odotella tulematonta. Kulutella aikaani ponnistaen, kantaen lautoja, putoillen telineiltä, kasvattaen kämmeneni nystyräisiksi, kuokkien ja lapioiden.

Viikko kului aina nopeasti kuin yksi kesäinen aamupuoli.

Ja lauantaina sitten helähtävät yht'äkkiä iltakellot! Alkavat väristä ja kumista juhlallisina sointuina, joita tuulenhenki katkaisee ja taas kantaa kukkivaan saareen. Lyhyen tuokion, kymmenisen minuttia. Kello kuudelta illalla.

"Soitettiin sisälle juhlaa", sanoi ukki Kustaa ja alkoi hiljalleen laskea työaseitaan käsistään pois.

Olin omat kapistukseni jo heittänyt. Nopeasti. Mielessäni paljastin pääni, kun kuuntelin tuota kellojen hilpeää ääntä, — ja kuitenkin se tuntui salaa minusta alakuloiselta.

Ajatelkaa, olin muka ollut hyvin ahkera ja reipas, tukahduttaen kunniallisesti pahanhenkeni äänen: Minkä vuoksi? Nähnyt vaivaa kaiken viikkoa. Ansainnut leipäni otsani hiessä. En ollut toisten vaivana, en kierrellyt maailmaa anellen, imarrellen, uskotellen vähääkään merkitseväni. Ostanut omalla itselläni leponi kuin korpitorppari.

Ja työssä, tässä uudessa illuusiossa, olin muka saanut taivaalta ikäänkuin palkaksi jotain: unohduksen, viikoksi, edes hetkeksi.

Kiitos hetken onnesta, Lintukoto! Riittäähän sekin.

Lauantaikellot soivat verkalleen, alakuloisesti helähdellen. Niiden sävel kantautuu läpi koivikon kultaisena kuin mehiläisparvi, joka kylästä sinä keväänä tänne karkasi, kimmalsi, parveili auringossa, tunkeusi joka paikkaan tuoksahdellen hekumallisesti hunajalle... Katosi aikanaan, kuten kaikki kiinteämpikin katoaa...

Viikatemies.

Tämä kesä oli harvinaisen myöhäinen. Syksy ei kuitenkaan myöhästy koskaan, siltä minusta tuntuu.

Syksy piirtää merkkinsä maahan:

Kun eräänä aamuna heräsin, nyt harvinaista kyllä melkoisen varhain, kuulin aittani seinän takaa ulkoa jotain merkillistä ääntä, muutakin kuin tiiran huutoa: "Ti-iira, tiira, tiira", tai poikasiaan opettavain varisten ääniä, nuo harmaasaaliset tädithän, varikset, käyvät täällä aamuin tutkimassa, olisiko heille rannalla kalanperkeitä tai tanhualle varattu muuta ruokaa tai katolle heitetty koiran tappamia sammakoita, ettei koira niitä saisi. Mitä hulluttelenkaan, poikasiaan opettavain varisten puheluhan kuului niin kauan sitten, keväällä. Nuo tavausharjoitukset: "Vaa, sano vaa!" "Aa, aa", vastasivat turruiset pojat kimeämmillä nokillaan, lyhyesti, ja emo oikaisi pitkästi: "Vaa, vaa!" Sitä jankattiin kymmenet kerrat, saari oli heille rauhallinen luentosali. Mutta tämähän tapahtui keväällä, aikoja sitten.

Kuulen siis outoa ääntä, muuta kuin lintujen, västäräkin, joka rapsuttelee kattopäreitä pitkin, tai tiaisten, jotka poikasineen hiljaa säkättävät. Siellä seinän takana suhahtelee ja kahahtelee jokin heinikossa.

Jouduttaudun ulos, kukkaspellolta astelee luokseni viikatemies.

Hän vaikutti minusta tällä kertaa ikäänkuin mustiin puetulta, ja pitkä terä, joka hänen päänsä yläpuolella korkealla välähteli, melkein kuoleman viikatteelta. Hän oli vanha Kustaa, pappa, vaija, jolle olimme luvanneet vähäiset heinämme, nekin kehnoja, ohdakkeita ja kukkia täynnä. Hän oli nyt soutanut tänne tekemään heinää.

Ottamaan — kesän pois.

* * * * *

Heinänteko, kuivuvan, niitetyn heinän raskas lemu, syksy nopeasti lähenemässä.

Yhdessä aamupuolessa tulevat heinäseipäät peltosellamme ikäänkuin turkkeihin puetuiksi, ne näyttävät kummituksilta, joiden ympärillä ei ole enää mitään: vain tyhjäksi pyyhkäisty, sänkinen kenttä.

* * * * *

Pakostakin joudun katselemaan kukkia, jotka riippuvat lakastuvina seiväs-aaveiden pukimissa, ja tunnen vain väkivallalla luopuvani kukkasista. Tulen alakuloiseksi, en tahtoisi oikein niitä antaa pois, tuntuu kuin pieniä pyhiä muisto-esineitäni rikottaisiin ja väheksyttäisiin. Muistelen, mitä historioita kuhunkin kukkaan minuun nähden liittyy. Vielä enemmän, on niinkuin kukkiin iskenyt pitkä teräs aikoisi minutkin hävittää...

* * * * *

Tuossa yksi ainoa ketoneilikka, jota lapsuuteni laaksossa kutsuttiin pääskynhatuksi. Kuinka sitä rakastin... Aavistinko siinä eksoottisen, aivan kuin itämaisen värin, jossa hehkui enemmän kuumetta kuin tavallisessa punaisessa?

Samoin pidin tervakukista juuri niiden erikoisvärin vuoksi, joka tosin ei ollut niin hieno, niin kitsastellen käytetty kuin pääskynhattujen. Tunteja loikoilin maassa kuivalla aholla tervakukkien vieressä, katsellen kummallisella tahmalla suojeltuja jäykkiä varsia, joiden huipuissa häikäisi moinen hehku.

Ajat menevät, totta kai... Samain kukkien kirjaamalla kumpareella istuin kerran jäähyväisiltana ihmisen kanssa, jota silloin, — ihmeekseni nyt sitä ajattelen, — rakastin. Heinäkuinen ilta hämärtyi, vedet raukenivat synkkään tummuuteen. Sydämemme alkoivat syksyyntyä, vanheta, olivat sammumisen epätoivon murtamat. — Miksi minun täytyy nähdä tämä yhä ja yhä uudestaan näistä kukkasista? Ihmisen kärsiä kuolema kymmenkertaisesti, — kukkahan niitetään, ja seuraavana keväänä se elää aivan uutena, tiedottomana...

Minun punainen värini: kas tuonne jäi toki muutamia horsmia! Myöskin niitä rakastin melkein yhtä kiivaasti ja samalla tapaa kuin ketoneilikoita ja tervakukkia. Näidenkin väristä muistan jotain mennyttä, siis alakuloista: horsmanvärisiä pukuja olin nähnyt aikoinani sangen etelässä, Saharan yiätasankojen keitaissa, kuumien lähteiden autereissa hautuvien aprikoositarhain hohteessa. Kansa siellä oli ihastunut sellaiseen väriin... Kuin itämaan ruhtinaita ovat horsmat, puetut purppuralla niin upealla kuin evankeliumi kuvaa kukkia, joiden ylellisyys oli uhkeampi kuin itse Salomonin.

Päivänkukat, kaadettuja. Nuo papinkaulukset, nuoren papintyttären lemmityt, joita neito raikasta iloa säteillen niityiltä isoin kimpuin kokosi... Metsäruusukin tuolta pientarelta sivallettu poikki, metsäruusu, solakka kuin se tyttö, joka kerran, — olinpa silloin aivan nuori, juuri saatu ylioppilaslakki päässä, — taittoi minulle suvisella metsätiellä rintaan metsäruusun. Silloin hänen huulensa olivat ruusunpunaiset, nyt hän on kalpea, vanha nainen. Lyhyt metsäruusujen kesä...

Orvokki, joka riiput tuossa heinäsuovan rinnassa, mitä pahaa teit, miksi sinut katkaistiin, tummasilmä, kiskaistiin irti ja heitettiin pois? Ohoi, niinpä lienee minullekin joskus tehty, miksi olisin, arvoton, uskonutkaan muuta?

Angervot, jotka pellon halki vievän kävelytien kahden puolen röyhöttivät kermankellertävissä pitseissä ja täyttivät ilman kauas upealla, ikäänkuin kypsyneen naisen kiihoittavalla lemulla, angervoita en näe enää. Syksy lähenee samoin kuin kauan sitten, jolloin auringonpaisteesta hehkuvia pientareita kuljimme yhdessä, viikatteiden kilistessä, angervojen tuoksun väreillessä illan tummuudessa ja aina syyspuolta ennustavain heinäsirkkain sirittäessä...

Hiirenherne, tuuheana ja sekaisena toisiin kasveihin takertuva, loistava siniseppele, — pikku poikina noita palkoja availimme ja pikku herneitä natustelimme, — kaikki poissa, puhtaaksi kentäksi lyötynä. Sinikellot, kissankellot, tummat hirvenkellot, valkeat jättiläiskellot pelkkää heinää! Putket, paksut ja mehuisat, ontot töröttimet, jotka pitivät vielä eilen leveitä valkeita päivänvarjojaan pystyssä, niiden tyngät ammottavat nyt niitetystä maasta kuin katkaistujen kaulain valtimot, — kuin Putkinotkossa toistakymmentä vuotta sitten, siellä, joka oli ja on unohdettu...

* * * * *

Ja myöskin ruiskukat, mieluisimpani.

Eipäs: yhden loistavan tupsun niitä on vaimoni minulle pelastanut, neuvonut ukin kalskahtelevan raudan niihin koskemasta. Ne saavat kasvaa paikallaan syksyyn asti. Leipäkukka: hyvä niinkin, mutta sen väri muuttuu hiljalleen yhä kalpeammaksi, — paperinväriseksi!

* * * * *

Ja syksy piirtää jo merkkinsä taivaallekin, kultaisen kirjoituksensa: tähdet, jotka sinne ilmestyvät näkymään melkein säikähdyttäen.

Elokuun kuutamo.

"O Mort, vieux capitaine, il est temps! levons l'ancre! Ce pays nous ennuie, ô Mort.

Nous voulons, tant ce feu nous brûle le cerveau, Plonger au fond du gouffre, Enfer ou Ciel, qu'importe? Au fond de l'Inconnu pour trouver du nouveau!"

_Baudelaire_.

Toista elokuun kuutamo kuin keskikesän hehkuvan punainen. Tämä on kalman valkeus kolkoilla vesillä.

Eipä Lintukodon saarelma, kun elokuun puolivälissä soudan tai soudamme illalla manterelta, kuumota enää lämpöisen kuun punertavassa himmerteessä. Ei erota enää läheltäkään kylyn hahmoa, sen ikkunain ja oven valkeita pieliä, ja tuvasta, kun venhe voimalla löytää valkamaan hevoskengänmuotoisen aallonmurtajan sisälle, pilkottaa raskasmielinen tuli.

Valaiseehan se kuu, — eikä kuitenkaan oikein löydä hevoskengän sisälle: yhtä mustaa vesi, jonka huipuilla häikäisevät kuvastimet välkähtelevät, kuin vaaralliset salakivet ja kuumina kesäpäivinä aallonmurtajaksi kantamani paadetkin.

Kuutamossa, vaikka se on häikäisevä, on pimeää ainakin varjopaikoissa. Täytyypä kylän soutajille sytyttää rannallemme majakka, jota kohti tietäisivät keulan suunnata, tervasnippu roihuttamaan mustanpunaista loimotustaan, raskasmielistä valoaan parista seipäästä kyhätylle "kolmijalalle" aallonmurtajan suippoiseen kärkeen.

* * * * *

Elokuun kuutamo, ei kalpean kellertävä kuin äsken keväällä, ei punainen, satumainen, aistillinen kuin heinäkuussa, vaan, ainakin täällä saaressa, kauhistavan valkea ja kylmä.

Tosin säkenöi yli salmen ja ulapan hopeinen tie, kiemurtelee ja vapisee kuin hoikka, jättiläismäinen komeetta tai — puolipiste, jonka piste, kuu, pyrkii siitä irti, on kavahtanut kauas ja ylös taivaalle kylmänä ja väsyneenä kellottamaan. Tosin se säkenöi — synkästi kuin ylhäisnaisen surupuku, johon olisi kylvetty timantteja, mutta surupuku, hautausasu se on kuitenkin: melkeinpä tunnen siitä hirveän hautausmaan hajun, kalman hajun.

* * * * *

Nyt se leikki siis jälleen on lopussa, koska elokuun valkea kuu tuolla tuijottaa tähtien lomassa, jotka yhä selvemmin näkyvät, — ikäänkuin salaisesti keskenään kuiskailevat, kuten hankiten jotain pahaa ihmislasta kohtaan.

Nyt tuli taas aika muistaa pakostakin onnettomuuksiaan, — rauhoitus loppui, julmat haulit rämähtävät sinne tänne hädissään ja haavoissaan soutelevaan sorsaan!

* * * * *

Illalla, vaikka ylhäinen kuu paistaa, on tanhualla niin pimeää! Pimeä on tuolla takana kukkaspelto, jolta heinäsuovatkin on kannettu pois. Kukkaspelto? Pistävä sänki...

Rakennukset, tupanen ja aitta, saavat aavemaisen hohteen.

Ulkometsämme, sekin alkaa kummitella. En tahdo sinne yksin, en voi, vaikka uskaltaisin. Sinne suuntaamani kauniin tien alkuun pystytetty pitkulainen paasi, joka kahdelta taholta muistuttaa nunnaa, on nyt kuin todellinen nunna, — aave.

* * * * *

Kukkaset taas kuolleet, — ainoa ajanrattoni toivottomassa yhdessä ja samassa, jolta en odota muuta kuin kuolemaa, ehkä sekin pitkien vuosien jälkeen. Aurinko ellei kadonnut, niin haalistunut, loistonsa menettänyt, se suurin unohdukseni.

* * * * *

Nämä julmat yöt!

Aittani korkeasta ikkunasta siilautuu sinertävä kuutamo hiljaisena, elottomana, kuin mitäkin kuolin- ja käärinliinoja siitä sisälle tungettaisiin. Ei näy juuri seiniä, ei lapsellisen kirjavaa laipiota, vain köyhä, mustaksi maalattu pitkä pöytä kuin ruumislauta tai -arkku.

Ja minä valvon muistojen katkeruus sydämessä!

* * * * *

Tämä katkeruuteni: tämäpä vaikeaa selittää! Enkä siihen alentuisi, ellei tuskien ruoska minua siihen pakottaisi, — ruoskittu juhtakin viimein, se ihme tapahtuu, huutaa, mykkä eläinkin huutaa, — ja ellei minulla vielä olisi se illuusio, että puhuttu tai kirjoitettu sana helpottaa.

Älkää luulko, että katkeruuteni johtuisi jostakin sellaisista kuin esim. että olisin köyhä, niin-ja-näin-asemassa siinä suhteessa: ne ovat olleet minulle maailman helpoimpia asioita järjestää, jopa kohtalaisesti kunnianikin säilyttäen, — hyvä niinkin: ilmeisesti on hiukan _harvinaista_, että ihminen jaksaisi päästä edes pikku varakkaaksi ihan moitteettomasti; _useimmissa_ tapauksissa voi siinä paljastaa pieniä, viattomia kepposia. — Ei, tässä suhteessa olemme tehneet paholaisen kanssa pienen kirjallisen sopimuksen; siihen allekirjoitukseen ei suinkaan vertäni ole käytetty, — enhän vaadikaan suuria niin vähäpätöiseltä asialta kuin toimeentulo. Se oli siis sangen pieni paholainen!

Mutta enemmän kuin Mefisto oli hän pettäessään minut paljon vakavammassa. Pettäessään siinä, että antoi minulle aikoinaan liikaa viattomuutta, uskoa, että maan päällä olisi jotain, joka olisi pyhä, että ainoakaan ihminen olisi enemmän kuin ihmisen arvoinen, — ja ihminen nyt _ei_ liene paljon arvoinen.

Äskeiseen taas: joskin aineellisesti hyvin voidessani, — sillä en ymmärrä, _miksi_ ihmisen pitäisi tai miten hän saattaisi paremmin voida, kun en keksi, mihin käyttää suuria rikkauksia, jos ne saisin, — ja joskin suren, ettei minulla ole ainoaakaan sellaista, jolle jättää _omat_ aineellisten pikku vaivojeni hedelmät, taloset, tavarat, niin yhtä monin hetkin tiedän erinomaisesti, että sekin toivomus on kuvitelma: että lapset eivät suinkaan pidä niin pyhinä vanhempiaan kuin vanhemmat uneksivat, hekin ovat yksilöitä, — vieraita; heidän täytyy menetellä sen mukaan. Yhtä horjuvaa on ajatukseni, että olen maan pinnalla sangen vähäpätöinen, sillä tällä tavoin ainakaan en ole marttyyriluonne: en uhraisi pientä sormeani sen tiedon tähden, etten — kuoltuani nimelläni mitään tee!

Ei, jotain täydellisempää olisin tahtonut, — ja siinä Mefistoni näytti minulle voimansa.

* * * * *

Kuulkaa nyt, — kenelle täällä puhun? Kuutamon kuolleelle ilmalle, tiedottomille seinille.

Kuvitelkaa, että olisin kerran rakastunut. Mikä nauroi? Kaikilla aisteillani, enemmän: sielullani. Ei, minä en sano sitä rakkaudeksi, sillä enhän antanut paljoa toisen puolesta, mikä vasta kelpaisi todistukseksi. En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, käytän rakastaa-sanaa vain yleisessä, sen varsin vaatimattomassa merkityksessä.