Part 11

"Haa, rakkaudenpettymykset!" Totta kai! Kokematon raukka, joka en koskaan itse liene "pettänyt": paennut liikaa hätäilyä, arvostellut järkevästi sellaisia, joihin saatoin olla sokaistunut, heittänyt niitä, jotka minusta ehkä rahdun pitivät, pois kuin imaistun äitelän oranssin kuorta. N.s. petos näissä asioissa on liian tavallista, liian luonnollista surtavaksi.

Mutta kuvitelkaa, että olisin todella rakastanut, — tingin siitä hyvin lujasti; kuvitelkaa, että olisin pyrkinyt toisen ihmisolennon puoleen jopa n.s. sieluni herkimmällä. Odottanut. Ja saanut n.s. kaiken.

Saaneet toisiltamme paitsi tämän surkean ihmisruumiin paljon enemmän: jokaisen ajatuksen, toiveen, haaveen, surun ja aurinkoisen autuuden. Kaikki toisiltamme viimeistä hermosolua myöten, muka...

* * * * *

Ja kuitenkin: sellainen sielu, — ei, ihminen, — voi toisen myödä!

Ja hän tekee sen rakkaudesta!

Ajatelkaa, että inhoan kaikkia sellaisia illusorisia sanoja, laihoja kuvaannollisuuksia, totuuden irvikuvia kuin "kuolematon", "katoamaton", "aina eloon jääpä", "ikuinen". Miten lohdutonta. Jokainen tietää pyramidienkin rapautuvan; kuinka hän voi narritella luullen jotain Tutankhamenin muumiota joksikin jumalalliseksi Tutankhameniksi?

Tätä leikinlaskua sanoilla "ikuisuus", "kuolematon nimi" en nyt syvimmässäni saata pitää muuna kuin enintään mausteen puutteena, joka riistää n.s. elämämme ateriasta sen herkullisimman.

Arvokkaampi ihmisestä on minusta se, josta ei yleensä puhuta, jota melkein noloillaan, josta — tuskin tiedetäänkään: hänen mahdollinen hyvyytensä, kunniallinen kuntonsa. Muu on pintaa, muu on — katoavaista. Sydän, kunto, joka ilmenee tavallisissa arkiasioissa, — eikä sellainen, jos on oikeaa, voi _ilmetä_: se on salaista!

Tämän uudestiarvioimisen vuoksi saatan usein johtua liikaankin: tunnen _silloin_ todellakin, ettei ulkonaisella ole arvoa; _siitä_ tahdon silloin kuolla: ainaiseksi tuhoutua, mädätä, murentua: päästä jonkinmoiseen nirvanaan, jossa mikään maallinen muiston ja näkymisen, säilymisen toivo ei meitä häiritse.

No niin, kuvitelkaa sitten nyt, että tuo vainaja, — hän on nyt vainaja, minulle kuollut muullakin tavoin kuin ruumiillisesti, — kuvitelkaa, että tuo vainaja, joka antoi minulle niin paljon kuin ihminen toiselle voi antaa, enemmän kuin ruumiinsa, enemmän kuin kaikki ponnistuksensa, luvaten verensä, jos sitä vaadittaisiin, ja _sen_ lupauksen kyllä uskon; enemmän: kaipuut, ikävät, ilot, nautinnot, tuskat, ajatukset, aatteet, vihastuksensa, halveksintansa, raivonsa, niin, koko rakkautensa, — kuvitelkaa, ettei hän sittenkään käsittänyt minussa tätä: että halveksin "elää" hänen mielessään tämän ainoan elämämme jälkeen minäkään "_nimenä_"; etten sellaista haudantakaista ymmärrä; ettei se minuun kuulu, minuun, joka aion olla multaa, muraa, ei mitään; minuun, joka parhailla hetkilläni edes _toivoisin_ vain tehneeni jollekulle _hyvää_.

Kuvitelkaa, että hänen "sielunsa" ei _voinut_ tähän alistua. Että hän, vaikkei toki taivaita ikävöinyt, oli niin heikko, että kumminkin kuvitteli jotain kuolematonta itselleen ja — minulle.

No niin, kuvitelkaa, että hän teki jotain, jolla koetti pelastaa vähäisen muistoni jälkimaailmalle! Ehkä yhteiset muistomme.

_Meidän_ muistomme sille, tavalliselle pintapuoliselle elämänkululle, jota inhoan, milloin ikävöin mielestäni sisäisempää.

Ja tämän, vähäpätöisen asian, tulevan muiston, tähden täytyi hänen minulta — kuolla!

Hänen.

_Hänkin_ saattoi pettää minut! Tahtomattansa. Rakkaudesta — kai.

Kuutamo tuo jälleen mieleeni tämän.

Ja tämä on _minulle_ katkeruus: että en, n.s. optimisti, ymmärtänyt ihmisen todellista hirvittävää yksinäisyyttä, koska joltakin odotin niin paljon "sielua", siis sydäntä. Mistä ihminen "sielun" olisi saanut, siis sydämen niin suuren, että se valaisisi hänen älynsä, tekisi hänet ymmärtäväksi, rakastavaksi?

* * * * *

Synkkä tapaus, jota en vieläkään jaksa uskoa mahdolliseksi.

Kumminkin lähestyy aika, jolloin minun täytyy. Silloin olen valmis, — vapaa!

* * * * *

Ei, en vieläkään usko sitä tapausta. En tosiasioita. Helposti nauran ystäville, jotka ovat minuakin pettäneet, sillä sehän on aina ollut minulle luonnollinen asia, että he sen tekisivät, jotain inhimillistä, jolle en tahdo olla vieras; naurahtelen heidän tekosyilleen, kun he tietämättään kaunistelevat silloin itseään jollakin korkeammalla, aatteellisella. En, en nykyään kaikkein rakkaimmaltakaan odota rajatonta uhrausta. Mutta että hän, joka todellakin kaiken maallisen minulle uhrasi, oli sittenkin niin kaukana minusta, se on kauheaa. Ei, yhä kysyn, ihmettelen, vaadin; manaan esille vainajaa, minä, joka tunnen, ettei mikään vainaja saata vastata! Kuinka vastaisi hän, jota ei ole olemassa? Joka ei ole "sielu", vaikka luuli itseään sieluksi, ja sieluna ikuisuutta toivoen — petti meidät?

* * * * *

Tuskassa lähden kävelemään tanhualle, pitkin rantoja, hiljaa, ettei ystäväni sinisessä kammiossaan heräisi.

Tuo kauhea kuutamo! Musta vesi loiskuu kivikkoihin, musta vesi välkkyy ja kiiltelee koivikon läpi kuin hautausmaan hiotut graniittipatsaat.

Aaveita kaikkialla! Pihlajien alla, kalliolla niitä seisoo ... pihalla niitä huiskahtelee, kuuluu suhahdus, kun tuuli lehvistössä humahtaa: aaveet. Ja kuu ilkkuu!

Saari on kuin hautausmaa tuolla kirkolla. Tunnen sen paikan, vaikka en hautausmaita rakasta: ne eivät ole mitään, ne ovat kuvitelmia jostakin kuolemattomasta. Tunnen, koska olen kerran näinä kesinä sydänyöllä juossut sen halki: oli kiire noutaa apua liittolaiselleni, joka sai kuhanpyynnissä julman uistinkoukun syvälle sormeensa, niin ettei se irronnut silloinkaan kun hän, tahtonsa ponnistaen, vaati, että sitä oli kiskottava koko miehen voimalla.

Se hautausmaa on nyt tullut _tänne_, Lintukotoon. Vainaja kummittelee, — minulle!

* * * * *

Näen unta. Hehkuva huone, hänen huoneensa, tuttu minulle; kesäillan hämärä, aistini liekit vievät meitä kuin pyörretuuli Francesca da Riminiä ja Paoloa. Vuode, tuttu. Verho sen edessä tuttu kuin elämässä eikä unessa. Hämäryys, mikä raskas, kuuma hämäryys. Hän: ilmi-elävänä. Aistillisuutta, uhrautumista, hymyä, riemua, ylpeyttä, — kuin meri, joka yössä aaltoilee. Lähestyn niinkuin ennen, saan "syliini", kuten sanotaan. Hän väistyy. Aukaisee vaippansa, — sen kauniin, hienon, purppuranpunaisen; ja lausuu, huokaa: "Ei, ei. Enää. Meidän välillämme on kuolema." Ja nyt näen hänen takanaan kuoleman: en luurankoa, mutta jonkin hahmon, joka on — mätää. — Hänkin mätää, tuo vainaja: muuttuu mädäksi ja — hälvenee.

"Miksi et vastannut, _jos_ olisit ollut n.s. sielu, ollut muuta kuin uni, muuta kuin menneen todellisuuden sekava varjokuva, — miksi et vastannut, selittänyt, _oletko_ pettänyt minut? Oletko kieltänyt sen totuuteni, että olen pääsevä nirvanaan? — Vai onko joku muu nimessäsi tämän halvan, banaalin meille tehnyt?"

Kuinka hän olisi vastannut? Hän, uni, mädännyt, olematon, kadonnut: sieluton. Ja silti kysyn: en voi vieläkään oikein uskoa. En uskoa täysin siihen, jonka suurimmalti tiedän: ihmisten väkivaltaiseen vierauteen toisilleen, luonnon julmuuteen, aistiharhoihin, — _sieluttomuuteen_: sydämettömyyteen!

Kerran kyllä uskon täydellisesti! Silloin tulen vapaaksi! Mutta nyt, elokuun kaameana kuutamoyönä, kun kylmenevä aalto rantakallioihin lotisee ja loiskuu, puhuen varsin arkipäiväisiä asioita, ennustaen maaseudun syksyistä synkkyyttä ja talvista vilua, — loiskuu välkytellen kuun kuvastuksia pinnassaan kuin heijasteita kalmiston hiotuista kivistä, nyt, kun Lintukodon tanhua on aavevalkea kuin hanki, mutta varjot ilkeät, sysimustat, — nyt, kun lehvistöissä kahahtelee ja pihlajain tai sypressikatajain juureen ilmestyy aave niinkuin unessani, — valkea naishahmo, joka häviää, kun siihen tarkemmin katselee, häviää tietysti, pelkkä kuun valon häivähdys; nyt kyselen ja vaadin vieläkin: niin, kuvittelen olevani hautausmaalla, jossa hän "lepää", — kuten multa muka lepäisi. Vaadin vastausta tähän vaikeuteeni: enkö vieläkään ole tarpeeksi synkkä, kyllin toivoton, — siis onnellinen? Enkö ole valmis?

MYSTICA.

Miks kiertelen hautausmaalla, haen ystävättären hautaa? Sää helteessä kuivunut, kulkijan sydän tunteeton kuin rautaa.

Sen kunnioituksen poltti tuon vainajan erhe suurin, pyhänhenkemme herkimmän häväistys, loi välillemme kuin muurin.

Ja kuitenkin kiertelen täällä, sydän vaikka näin pettyi ja paatui! Ei jaksa surra se patsasta, joka tuossa jo nurmeen kaatui.

Ei ystävättären patsas se ollut, se, joka kaatui: hänen seisoi vielä, vaan ympäri puuristejä kymmenin maatui.

Mitä huolisin risteistä niistä? Ah, pienintä haikeutta vailla nyt katselen vainajan hautaakin. Tulin tänne velkojan lailla!

Oi pessimismini kuilu: näin yksinkö ihminen, yksin? Miten vuosia kestää yhdenkään voin tällaisin elämyksin?

Kysymyksistä tärkein se vanha, tämä: "Ollako vai ei olla?" Sen vuoksi nyt, katkera, kiertelen jopa kuolleitten kartanolla.

Se kysymys turha täällä on tehtävä vainajalle, joka petti — uskollisuudesta, kun muutti hän mullan alle.

Miten itsekäs pyyntöni: "Näännyn, suo lohdutus, uskon tilkka!" Ja kuitenkin pyyntöni turhaksi jo vahvisti mieleni pilkka.

Siten itsekkyyttäni pilkkaan, — ja kuollutta mullasta manaan: "Sano, kuinka nyt. henkeni uudistan? Nyt vastaa, sanasta sanaan!"

Ei vastausta. Poppeleista vain äitelä kalman tuoksu. Soi räikkynä maantieltä kauempaa, elonvirran arkinen juoksu.

Sinä, — kerranhan tein sydämeeni iki-alttarin sinulle, armain olit naisista, astelit maailman lian keskellä puhtahin parmain.

Sinut pyyteeni sai epätoivoon ja kyyneliin, sinut suisti se antaumukseen, — siitä nyt alas ihmiskuntomme luisti.

Sinä uhrisi annoit ja syöksyit, niin käy, verenliekkeihin kuumiin. Mut miksikä _sieluun_ ikuiseen sinä uskoit hehkussa ruumiin?

Sinä, — jolta se hehkusi juuri, — vaikk' itse sen lietsoin julki, — mua loitonsi pois, niin inhotti mua synti, kun alasti kulki!

Mut siinä ei syntisi suurin: pyhä minusta, vaikka jos likaa, oli syntimme aina sittenkin. Ei, siinä ei, kallis, vikaa!

Vaan miksikä pyhyytemme veit turulle lauman turhan? Sen _sielusi_ vaati, muistosi, — niin teit rakkautemme murhan!

Nyt ymmärrätkö, miksi jumalointini vaihtui vihaan? Nyt aavistatko, kuinka voit mua raadella luihin ja lihaan!

Ja — kanssasi kuitenkin kerran me saatiin onnemme, jolla ei äärtä, ei vertaa päällä maan! Sano: "Ollako vai ei olla?

Nyt tyydyn yhteen sanaan". — Mies kuunteli, jatkoi: "Alas sinä lupasit tulla, jos ennemmin mua kuolisit. Muista valas!

"Sinä vannoit: Sitten, kun aivan olen kirkastettu sielu, sua seuraan täällä. Nyt toivottomuus mua kiehtoo kuin koskennielu!

"Puhu, neuvo!" Ei haudasta sanaa, on äänetön hauta, ja helle, joka huuruilee yli hautausmaan, vain leyhyy kalmaiselle!

On hauta mykkä, kuollut. Ja kuitenkin mies yhä haastaa: "Tee ihme, — tai olet ainoastaan kasa mullassa luita ja saastaa.

"Tee pienoinen ihme, _sielu!_ Jokin sellainen mielennouto mua voisi jo auttaa kuulauteen. Jokin tapaus hiukankin outo!

"Jokin sattuma täällä, nyt kohta!" — Ei sattunut mitään siellä, ei kohta, ei koko päivänäkään, ei myöhemmin maailman tiellä.

"Vai sielu! Vai _sieluna_ maassa elit aikasi! Siispä nyt näytä, mitä nähnyt en koskaan: sielusi tuo ja sielulla kourani täytä!

"Vai sielua — sellainenkin, joka muistaa säilymistään, ei, ystävän vainkin! Mysteeri hänet syöksee temppelistään.

"Vai sielu! Ei sielua muuta kuin alttius, kunto, se riittää, sydän uhraava _kaikkensa_, — vaatimaton vain ruumista, henkeä kiittää.

"Sitä vaatiiko rakkaus suurin? Niin pyhäkö rakkaus, että se kuoleman pyhyyden ansaitsee, — ei ikuisen-elämän-vettä!

"Olet, vainaja, multaa! Ja harhaa lie ikuisuutes, ei muuta, kun, vannonut sielu, et aukaista voi vastataksesi suuta."

* * *

Näin syntini kosti Nemesis: jos usko en ikuisuuteen, — niin sittenkin nyt olen heitetty gehennaan, laadulta uuteen.

Maan päällä jo kauneinta kohtaan ylenkatseeni aina saan kestää ja — nauraa. Vaiko vain pelkuruus mua kuolemasta estää?

Jäähyväiset Lintukodolle.

"Armias mies tekee ruumiillensa hyvää; vaan se, joka julma on, saattaa lihansa murheelliseksi."

_Sananl._ 11:17.

Elokuu puolessa: on aika paeta! Pitkät peltosarat, jotka vielä äsken näkyivät kylästä keltaisina laineina, ovat harmaat ... nuo sarat, jotka vähän sitä ennen kasvoivat kuin taian nopeudella oraasta viljaksi.

Katselemme Lintukodon saarta. Kas vain, ei näy täällä enää muita kukkia kuin jokin purppurainen, joka loistaa harvassa rannoilla.

Kallio venhevajan luona yhäti jäähtyy: ei jaksa aurinko enää lämmittää.

Yöt pimenevät. Sateisempia päivät toinen toisensa jälkeen...

Aittani lukitaan jo öiksi, se on ikäänkuin autioksi hylätty. Mieluisampi on tupa, vankan lieden suu kättä lämmitellä. Lamppu levittää pirtin pöydälle horteisen hohteensa, tuikkien heikkoa valoa ulapalle, missä syvyydet pimeässä vyöryvät...

Niin, on tosiaan tullut aika paeta täältä. Sillä muistanpa erään syksyn, jolloin turhaan täällä käväisimme. Linnut eivät toki enää laulaneet, oli lokakuu; vain metsätiaiset tiiskuttivat alastomissa lehdoissa, niinkuin nyt kellertävissä. Oli sekin päähänpisto! Silloin aioin muka viettää täällä seuraavan joulun. Kuvittelin Lintukodon lieden lämpöä, halusin tirkistellä täällä joulupuuta, nauttia jonkin renessanssikirjan lukemisesta juuri täällä, hiihdellä hangilla, huiskautella suksilla ehkä Jylhän hurjista rinteistä mäkeä. Jopahan olisin siihen pystynyt. Mutta ystäväni näki naisen arkipäiväisellä vaistolla parhaaksi kehoittaa minua ensin kokeilemaan, niin että en tarvitsisi joulusta pettyä! Ja siispä tulimme tänne.

Saari oli koruistaan riisuttu, merkillisen harva, järvi näkyi sen läpi joka suunnalta. Luonnottomina paistoivat punaiset rakennukset, — mitä oikeutta sillä värillä oli tämän karuuden keskellä?

Roudassa maa, jäässä lamparot. Jäähän vetäytyisi pian tyyni järvikin, — tyyni kuin ruumislaudalle jäykistynyt ruumis. Kuten sanottu, muutama tiainen tiiskutti, kummastellen varmaankin, aioimmeko muka talveksi tulla tänne jakamaan isännyyttä hänen kanssaan...

* * * * *

Mutta Ukonkivellä saaremme edustalla istui merimetso tunti toisensa jälkeen liikahtamatta. Emme sitä ensin linnuksi uskoneetkaan, niin samassa asennossa se pysyi, molemmat siivet vaakasuorasti koholla.

Aurinko koetti paistaa, musta lintu näkyi juuri keskeltä sen hidasta kimmellystä, joten sitä ei oikein erottanut; sitä luuli joksikin esineeksi. Kantoko vai kummallinen kivi?

Minusta se oli kuin vaakunakotka laajalle levitetyin siivin.

Vasta monen, monen minutin kuluttua se laski siipensä levähtämään, ensin toisen, sitten toisen, otettuaan kainaloonsa viimeistä lämpöä, rintaansa viimeistä aurinkoa. Ja nosti taas siipensä, näytti jälleen ylpeältä vaakunakotkalta.

Missä sen kumppanit? Sen puoliso? Se oli täällä yksin. Kuinka jäi upea merimetso tänne pian jäätyville vesille yksinään?

Alkoi sataa lunta, hitaasti, harvoja, kuivia hiutaleita. Se yltyi oikeaksi lumisateeksi.

Mutta merimetso istui yhä paikallaan, nosteli verkalleen siipiään, nautti auringon viimeisistä vähistä säteistä.

Meikäläinenkin, jolla ei ole aihetta mitään erikoista toivoa paitsi auringon, tuon pelkän aineellisen auringon, lämpöä silloin tällöin, aivan kirjaimellisesti, — meikäläinen tuli juhlalliseksi. En mielessäni hävennyt vertailla itseäni tuohon lintuun: vain viimeinen lämpö auringosta poveen, joka ei toivo eikä voikaan toivoa mitään, koska ei tiedä, mikä olisi toivottavaa, eikä minnekään kaipaa...

Aikoiko merimetso tänne kuolla, kun ei poistunut? Oliko se haavoittunut ja hoiteli tällä tavoin siipiään?

* * * * *

Mutta enpä sittenkään minä jäänyt tänne! Parhaiksi mursivatkin airot vielä rantojen riitteen, ennenkuin se paksuni jääksi. Enkä enää koskaan halunnut sitten Lintukodossa talven juhlaa viettää.

Nauraen muistelen nyt tätä käyntiämme, jolle ystävänikin puolestaan naurahtelee, — miksi hän ei rakastaisi hieman väljempiä huoneita talvella, sähkövaloa, ystävättärien laajempaa seuraa, ja miksi en minäkin samanlaista, talvellista piiriäni, jonka keskuudessa epäilyn nautinnollisin viini suuhuni vuotaa. Ja sitä käyntiämme muistellen toivon nyt, että ryhtyisimme tästä jo vilkkaasti muuttoa tekemään.

Kesän satu on mennyt: "Kiitos, Jumala, ruuasta!"

Aletaanpa siis, lyödään hedelmät puista, tyhjennetään pensaat marjoista, Mainos-possu on annettu kohlaista kuoliaaksi, sehän oli vain eläin, jalommatkin lähimmäisemme kyllä aina mieluisasti uhraamme, jos etu alkaa vaatia. Tavarat talviteloille! Tuvassa, aitoissa, saunassa ovet salpoihin, lukkoihin.

* * * * *

Helpotuksesta huokaisten lähdemme.

Mutta kuitenkin: Jää hyvästi, Lintukoto, kuistin valkea pylväikkö, jossa istuimme, käytäväin sileät paadet, joilla jalka kesän lämpöisellä nautinnokseen keppasi, hyvästi, te köynnöskasvit, jotka matelette perästämme pengermältä rantaan päin kuin meitä venheelle saatellen.

Hyvästi, viluinen pilvenhattara, joka punaisena saaremme yllä viipyy! Hyvästi, pyhimykset, joita ei tullut maalatuksi, kultaiset tornit, jotka olivat mielikuvia!

Hyvästi, kyly rannalla, eteisikkunasi, joka noin autiona tuijottaa, — hyvästi kyly, punainen tönö, viimeisenä laivankannelle näkyvä.

* * * * *

Entäpä — jos jättäisimme sinut nyt viimeisen kerran, Lintukoto?

Myönnän, että olen eräissä suhteissa sittenkin kuulunut onnenpoikiin: saanut sen lahjan, että kun jostakin asiastani vaikka vain tavallista joutavaani paperille kyhäilen, — niin unohdan sen asian. Pääsen siitä, olipa se hyvinkin surullinen tai oikein hyvä. Onnellista kevytmielisyyttä: "Kiitos, Jumala, hyvästä ja pahasta!"

Entä nyt siis, jos en sinua enää koskaan näkisi, Lintukoto? Olisi aika jo olla näkemättä, neljä kesää riittää toki rakkauteen yhtä luontoa kohtaan. Rakkaus? Liian suuri ja pyhä sana, en ole tohtinut sitä milloinkaan lausua kenellekään, minä, vaihemielinen ja halpa, paitsi ehkä luonnolle, saarelle, jonka helposti voin jättää!

Leikin tuolla kallioilla, sillä hyvä! Lapsenakin, — vähät lukijani, olettehan itsekin olleet lapsia, — leikin eräällä suurella kalliolla, jossa aurinko paistoi, rakentelin sinne tarhoja kivistä, hakkasin siihen kuvia, jopa nimeäni. Välisti iskin sormeeni maasälpäkappaleella, ravistelin hyppysiäni kivusta, ja unohdin. Illalla sitten menin suloisesti väsyneenä nukkumaan.

Kauan myöhemmin kävin tuolla kalliolla. Jopa siellä olisi näkynyt tarhojani! Sen vähemmin hakkaamiani kuvia.

* * * * *

Älä viitsi, sinä elämäksi kutsuttu, uskotella, että voisit olla minulle jotain todella tärkeää. Leikitsin kauniilla kallioillasi, rakensin pikku tarhojani, nakuttelin kirjoituksia, — mutta eiväthän ne pysyisi, vaikka olisivat obeliskien kupeissa. Jos sormeeni napsahdutin, unohdin nopeasti; väsyin auringosta, kultaisesta, niin suloisesti, ja lähdin makeasti nukkumaan.

Jää hyvästi, sinäkin, Lintukoto!

"Vekkulit ja kekkulit".

Puolen vuotta myöhemmin, kun Lintukoto on lopullisesti päätetty myödä, — onhan se äskeisistä aavistettu, — luulen kerran illalla, varsinaisessa asuinpaikassamme loikoessani, — pakkanen nasahtelee nurkissa, mutta huone on lämmin, ja sähkö valaisee rattoisasti kirjaa, josta nyt nautin, — niin, siinä luulen yht'äkkiä näkeväni kaksi ilmestystä, kaksi omituista miehenhahmoa. Kirja on "Valtameren saari", — se on tuonut lukijalle erikoisen ilon ja hauskan hämmästyksen: se tuntuu selittävän minulle jotain.

"Ketä olette?" kysyn heiltä. "Kuinka? Ettekö ole Vekkulit ja kekkulit: sellainen kuva koristi erästä sivua siinä vanhanaikuisessa aapisessa, josta opin kirjaimet. Ne olivat kaksi miestä jalat ja käsivarret kummallisesti koukussa, ja he näyttivät toisilleen pitkää nenää... Tai, nytpä näen teidät selvemmin: sinä tuossa olet Robinson Crusoe. Ja sinä jälleen The Hermitin sankari Philip Quarll."

"Kuinka", matki Robinson minua, — hän oli surkuteltava: puettu jonkinmoisiin nahkoihin, mutta koivet paljaat; kasvot kovin laihat, riutuneet; parta kuin takkuisen pukin; ja olallaan hän kantoi kovin raskasta kuokkaa. "Myöt Lintukodon", murahteli hän. "Siinä muka rakkautesi, jota olet näin julistellut?"

Robinson vaikeni katkerana.

"Olenko ketään vaatinut luottamaan rakkauteeni?" puolustausin. "Näytätpä harmistuneelta... Oh, vakuutan, että kohtalosi on minusta liikuttava. Ja sinä itse olet kunnioitettava, sinä kelpo Robinson: sinä olet oikea autiosaarten viljelijä. Käsität luonteesi mukaan todeksi sen, mitä henkisen työn tekijät uskottelevat, että maamiehen päivät ovat muka parempia ja helpompia kuin heidän. Mikäpä siellä maalla kelliessä: ei kuin ottaa herkkunsa melkein ansiotta maaemolta. Sinä et tekisi tällaista kuin minä, — paitsi jos sinulle oikein hyvä tilaisuus tarjoutuisi. Ennen kuolisit nälkään, niin luulet. Se, että romaanissa lopulta mielelläsi purjehdit autiolta saareltasi pois, mahtanee olla luojasi, Daniel Defoen narripuhetta..."

"Mutta sinua", jatkoin toiselle näistä herroista, "sinua en saata kunnioittaa. Enkä sääliä! Sinä olet vain Philip Quarll. Sinä olet vekkuli. Tuo toinen kekkuli."

Philip Quarll keikaroi minulle. Milloin näytti hänellä olevan Rousseaun koruton ruskea puku, kuten Dumas-vanhempi muistaakseni kuvailee, milloin taas talonpoikaissaappaat, joilla hän tallusti kutsuihin, mutta sitten asu muuttui liiankin luontevalla tavalla käytettyyn hännystakkiin tai smokkipukuun, ja yht'äkkiä jälleen noihin koreihin polvihousuihin ja kirjailtuun takkiin, joita Rousseau rakasti pistäytyessään hovissa. "Sinua en kunnioita, siunaile miten kyynelsilmin tahansa sitä, että hennon saarestani luopua, — myödä sen muutamista hopeapenningeistä. Sinä, moinen maaelämän ihannoitsija! Olisitpa edes jokin Tahitilla asunut Gaugin, — mutta jopahan kunnianhimosi ja arkuutesi päästäisi sinut niin loitolle. Sinä, sinä loit ihannesaaresi, jossa kaikki ylellisyydet kasvoivat, — tiedät, että meillä ei kannata oikein vakavissaan havitella edes omenoita, hyvä jos perunoita, — sinä loit saaresi pelkästään kärsimistäsi pikku _loukkauksista_, et kohtalon armottomasta pakosta ja syvästä luonnonhartaudesta kuin tuo Robinson. Sinä lavertelit maaelämän etuisuuksista, sirkuttelit luottamustasi kaitselmuksen ja luonnon hyvyyteen. Olet täynnä petollisia haaveita. Etkö ylistele elämää, jota et oikeastaan ole kokenut? Mene itse _iäksesi_ johonkin maalaistölliin! Kasaa siellä talvella lunta seiniesi juureen, ettet palellu, kahlaa kelirikolla polvia myöten jääsohjussa! Minä, — Philip Quarll, iskemmekö toisillemme silmää, — luottaudun siihen vain hetkeksi. Diogenes mahtoi tulla toimeen Hellaassa niinkuin tuli. Ja Kapernaumin rantamilla sopi kyllä puhua kedon kukkasista, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. En ihastele velkoja. Luulen, ettet sittenkään oikein usko saariunelmiin, Philip Quarll, ja että raha-asiat niillä oikenisivat. Yleensä asut mieluimmin kaupungeissa. Rakastat tällaista sohvaa kuin minulla, ja kirjoja, joita täällä kaupungin lähistöllä saa yhä ja yhä uusia, ja kaikenmoista, mitä maalaisparan on vaikea hankkia..."

"Mutta, mutta, mutta", kiihtyi Philip Quarll, "eivätkö sitten itseäsi saareen vieneet pienet närkästykset, turhamaisuudet, — no, koetan olla kohtelias, pyörtyisit, jos lähtisin kaikkea paljastamaan..."