Part 3

"Ei tiedä, iloitsisinko minä siitä enemmän kuin sinä Frans H:n tulemisesta. Frans ei ole mikään ylenkatsottava nuorukainen, eikä varsinkaan silloin, kun hän tulisilla silmäyksillä tähystää sinun punaisia poskiasi", vastasi Anette, ja heleä nauru kaikui huoneessa.

"Naurakaa vaan", sanoi jälleen Julia, "kyllä minäkin pidän silmällä, kuinka Brenner Fredrikan kanssa liehuu pitkin lattiaa, niinkuin kantaisivat nuo tukevat käsivarret häntä tuulen siivillä. Ja huomaan senkin, ettei Fredrik tanssi muiden kuin Liinan kanssa."

"Voi, minua olette te liian paljo pilkanneet", vastasin minä äreästi, "sentähden en aio tanssia tänä iltana askeltakaan, vaan soitan kaiken aikaa."

Ja ennenkuin minulle kukaan ehti vastata, astui rouva G. huoneesen, käski meidän sytyttää kynttilät, sillä Tiina, meidän palvelijamme, oli mennyt sulkemaan akkunanluukut.

Heti nousimme ylös, ja pian olivat kynttilät palamassa, kaksi pöydällä ja kaksi pianolla valaisi tänä iltana huonetta. Nyt kutsui Matilda, meidän "omenamme", niinkuin häntä punasten poskiensa tähden nimitimme, Alicea, pitkää, hoikkaa, seitsemäntoista vuotista neitoa, kanssaan tanssimaan. "Tule, opimme pian vielä hiukan masurkkaa, ettei meidän tarvitse hävetä huonoa tanssiamme!" Ja he tarttuivat toisiinsa kiinni ja hyppäsivät niin iloisesti pitkin lattiaa, että toiset, sen nähtyään, eivät voineet jäädä seisomaan, vaan lähtivät parittain heidän jälkeensä. Pöly nousi helmojen liehuessa joka puolella ylös ja nauru ja sanatulva oli kohta niin suuri, että rouva G:n täytyi jälleen rientää kyökistä sisään. "Voi, te vallattomat lapset", torui hän, "minkälaista pölyä ja epäjärjestystä taas teette täällä! Ottakaa käsityönne ja istukaa hiljaa ja odottakaa kauniisti Martteja; saattehan sitte kyllin tanssia ja hypätä!"

"Voi, kulta, rakas rouva G.!" pyydämme me, "me olemme kyllä hiljaa, mutta työtä emme voi tehdä; me särkisimme kaikki neulat ja sormistimet ja huomenna pitäisi hankkia uusia."

"No, tulkaa sitte ja kattakaa pöytä, että me pian syömme ja ajoissa, ennen Marttien tuloa, saamme kaikki paikoilleen."

Tämä kaikki tuli tehdyksi ja vielä pöly joka paikasta pyyhityksi, ennenkun rupesimme kuulemaan askeleita pihasta ja eteisestä, yskimistä ja supinaa. Sykkivin sydämin silmäilimme kaikki oveen päin, josta vihdoin tuli sisään suuri jono monen värisissä omituisissa vaatteissa olevia ihmisiä. Minä tuskin ehdin joka Marttia katsoakaan, ennenkun asetuin pianon ääreen ja annoin nyt iloisen polkan kaikua huoneen täydeltä. Ja uhkeiden turkkilaisten, komeasti vaatetettujen mustalaisten, sini- ja punaviittaisten ritarien kainaloissa lensivät ja hyppivät minun iloiset toverini ympäri huonetta. Polkan perästä soitin valssia, sitten masurkkaa, huomaamatta, että rosvopäälliköksi puettu Martti jo monta kertaa oli kumartunut minun puoleeni ja että Fredrika ja moni muu oli kuiskuttanut minun korvaani, ett'en tekisi kiusaa, vaan laskisin heitä soittamaan. Vihdoin tuli rouva G. ja kysyi, mihin minun tanssihaluni nyt oli jäänyt, koska yhä pysyttelin soittajana. Ja hänen luonaan oli heti Fredrika, työnsi minut väkisten tuolilta, istui minun sijaani ja alkoi soittaa. Samassa seisoi jälleen tuo suuri, solakka rosvopäällikkö tulisine silmineen minun edessäni ja pyysi tanssimaan. Hänen tanssimistapansa, hänen kädestä kiinni ottamisensa, vieläpä äänensäkin osoittivat minulle heti, kenen kanssa tanssin. Kun hän oli heittänyt minut, seisoi Julia heti vieressäni ja kuiskasi, kuinka hän paikalla tiesi, kuka tuo uhkea rosvopäällikkö oli, että hän oli nähnyt, kuinka hän vähän väliä oli käynyt minulle kumartamassa, eikä ollut ennen ruvennut tanssimaan, kuin sai minut. Mutta minulla ei ollut aikaa vastata hänelle, sillä tuossa seisoi sininen ritari edessäni ja pyysi minua tanssimaan. Hänen jälkeensä tuli jälleen Fredrik, sitte joku toinen, sitte taas hän j.n.e., jotta viimein olin niin väsynyt, että täytyi mennä hiukan lepäämään toiseen huoneesen. Painaen polttavia poskiani kylmää akkunaruutua vastaan, pidin molempia käsiäni sykkivän sydämeni kohdalla. ”Oi miksi”, ajattelin, "miksi Fredrik, josta kaikki tytöt sanovat, että hän on sanomattoman ylpeä, niin ettei hän aina kadulla heitä tervehdäkään, alati minun kanssani seurustelee, niinkuin ei olisi toisia huoneessa ensinkään? Olenhan rouva G:n lapsista, näiden ihmisten mielestä, kaikkein halvin, tyhmä talonpojantyttö. Kuinka voin nyt hänen mielestään olla kaikista paras? Tahtoisimpa elää hänen kanssansa kuolemaan asti! Mutta voisiko hän olla onnellinen minun kanssani? Surua en tahtoisi hänelle tuottaa — mitä sitten teen? Minä rakastan, minä rakastan häntä suuresti! Mutta eihän se ole mikään synti. Olenhan vielä lapsi ja rakastan jo miestä. Jumala, anna minulle anteeksi. Minä tahdon ruveta hallitsemaan sydäntäni enkä päästä sinne tyhmiä ajatuksia. Ei ihmisten eikä Fredrikinkään pidä saada tietää, minkälainen huikentelevainen tyttö olen." Näin ajatellen lähdin jälleen huoneesen, jossa me vielä hetken aikaa tanssimme.

Kun Martit olivat menneet, kiitimme rouva G:tä tästä iloisesta illasta, istuimme hänen kanssaan vielä tunnin ylhäällä ja puhuimme äskeisestä huvista, mikä minkin mieleistä oli ollut, ja sitten lähdimme levolle.

Toiset nukkuivat heti, mutta minun korvissani kaikui Fredrikin: "hyvää yötä, rakas Liina!" niin selvään, että uni katosi pitkäksi aikaa silmistäni.

Rouva G. ei kieltänyt lastensa veljiä ja heidän ystäviään käymästä meidän luonamme vieraina. Sen kyllä nuorukaiset muistivatkin ja kävivät sangen usein meillä. Fredrik tuli melkein joka päivä tervehtimään sisartaan, jonka kanssa hänellä alati oli jotain puhumista. Rouva kutsui heitä joskus myöskin kaikkia yht'aikaa vieraiksi ja antoi meidän tanssia ja leikkiä, pitäen itse meitä silmällä. Kaikesta tästä me häntä rakastimme ja koitimme halukkaasti seurata hänen neuvojaan ja opetuksiaan.

VII.

Muutamia viikkoja Martinpäivän jälkeen istuin iltahämärässä Annan luona hänen pienessä kamarissaan. Hän piti kädestäni kiinni ja kertoi minulle milloin iloisella, milloin surullisella äänellä isänsä viimeisen kirjeen sisältöä.

"Minun mieleni on kyllä sanomattoman hyvä siitä, että vanhempani ottavat minut pois tästä piinapaikasta; mutta surulla ajattelen sitä, että pitää sinusta, Liina, erota. Tee sentähden minulle edes se ilo, että tulet jouluksi meidän luoksemme. Niin todella, vanhempani ja minä koetamme kohdella sinua niin, ettei sinun ole siellä paha olla."

"Voi, Anna, tiedänhän, että minun teillä olisi hyvä olla, ja suuresti haluan lähteä yhdessä sinne sinun kanssasi, mutta minun täytyy pyytää lupaa vanhemmiltani, ennenkun voin tulla."

"Pyydä sitte pian, että saan vanhemmilleni ajoissa antaa tietoja sinun tulostasi."

Sen teinkin ja viikkoa ennen suuria pyhiä, kun tutkinnon ilot ja surut olivat ohitse, lopetettiin koulu ja Anna heitti opettajat ja oppilaat hyvästi. Sitte nousimme lämpimillä peitteillä ja tyynyillä varustettuun rekeen. Kaksi rotevaa, punaista hevosta, joita ohjasi tuttava ajaja, Veivät meitä melkein tuulen nopeudella pois kaupungin kivimuurien ja vallein sisäpuolelta.

"Oi, kuinka raikas on täällä tuuli, kuinka keveästi nousee rintani, kuinka säteilee valkea lumivaippa tuossa!" lausui Anna ensimmäisellä lakeudella ja vielä suuremmaksi kävi meidän molempain ilo, kun metsä hopean härmäisessä puvussa otti meitä vastaan. Tuossa muodosti kaksi tien poikki kaareutuvaa puuta meille kunniaportin, jossa auringon valaisemana säteili monen värisiä jäähelmiä. Tuossa jälleen iso kuusi, kuin joku kalevanpoika, levitti tukevia oksiaan ikäänkuin suojellakseen pienempiä puita, tuossa puunkanto, joka pisti sammaltunutta päätään lumivaipan alta ja tuossa pieniä jäniksen tai linnun jälkiä tien vieressä. Oi, kuinka kaunista, kuinka rakasta kaikki on, huusimme usein sydämen pohjasta ja kyyneleet nousivat väkisten silmiin. Mutta aikaa myöten kävi ihastuksemme tyynemmäksi, että saimme aikaa puhelemiseen. Kuinka iloisesti kertoi Anna kaikesta hauskuudesta, jota hän toivoi saavansa nauttia joulunpyhinä, ja kuinka kauniisti kukoistivat ruusut hänen poskillaan, vaikka ne usein kaupungissa olivat hyvin vaaleat.

Neljän tunnin perästä tulimme puolenpäivän aikana Annan kotiin, jossa hänen vanhempansa ottivat meitä vastaan hyvin iloisesti ja ystävällisesti. Nämä vanhemmat olivat terveen-, hyvännäköisiä ihmisiä, joista saattoi nähdä, että puute oli heille tuntematon asia. Myöskin heidän huoneensa, jotka olivat saksalaiseen tapaan rakennetut ja sisustetut sekä puhtaina pidetyt, todistivat, että rikkaus ja sopu vallitsivat tämän katon alla.

"Sano, Anna", lausui isä heti tervehtimisen jälkeen, "mikä sinulta puuttuu meidän luonamme? Enkö voi antaa sinulle kaikkea, mitä sydämesi haluaa? Minkätähden pitäisi minun sitten sallia, että ainoata lastani kiusataan kaupungissa ja että hänen parhaimpia sydämensä tunteita halveksitaan? Hyi, häpeä heille, kun voivat ylenkatsoa kunniallisen ihmisen lasta hänen säätynsä tähden! Niinkuin itse olisivat kasvaneet toisesta kansasta ja suvusta. Mutta sehän se on häpeä, että noilla kaikkein ylpeimmillä porvareilla on sukulaisia meidän talonpoikain joukossa. Sinun ylpeä räätälimestarisikin, sentähden, että hän solkkaa saksankieltä, pitää omia lapsiaan paljoa korkeampiarvoisena kuin sinua. Tämän mestarin tädinpoika kävi vielä eilispäivänä pyytämässä, että ottaisin hänet mylläripojaksi, mutta hänen ylpeän enonsa tähden en huolinut hänestä."

"Hyvä isä", rauhoitti häntä Anna, "minä olen siellä saanut hyvän hoidon, meidän pitää sentähden olla heille kiitollisia."

"Mitä kiitollisia! Se heidän tuli tehdä minun rahani tähden!" ärjäsi hän vastaan.

"He olivat muuten aina hyviä minua kohtaan; silloin vaan, kun heille tuli vieraita, nauroivat he salaa minun talonpoikaista käytöstäni. Mutta sen olen heille kaikki antanut anteeksi ja tee sinä, isä, samoin, ettei katkera mieli häiritse meidän iloamme."

"Lapsi hyvä", sanoi isä, tyttärensä päätä silittäen, "sinun tähtesi tahdon panna lukon suuni eteen, etteivät ajatukseni pääse siitä pihalle." Ja nyt vallitsi jälleen rauha ja ilo meidän keskellämme ja toivo tulevista, paremmista päivistä väikkyi henkemme silmäin edessä.

Niin, hyvät päivät oli meillä! Huoneet, kellarit, aitat ja myllyn nurkat kävimme ensin katsomassa, sillä Anna tahtoi kaikkea tervehtää. Kaikki kaapit ja astiat, joissa jotakin hyvää löytyi, avasi Annan äiti meille. Kun läksimme ulos, valjastutti isä meille hevosen ja ajoimme metsätietä myöten Annan tuttavia tervehtimään, taikka läksimme muuten jaloittelemaan. Ilmat olivat kauniit ja parahiksi kylmät.

Vihdoin oli minun lupa-aikani loppunut ja minun piti jälleen lähteä kaupunkiin. Ikävällä erosivat Anna ja hänen vanhempansa minusta, jota olivat, niinkuin itse vakuuttivat, ruvenneet rakastamaan kuin omaa lastansa, ilmakaan ei ollut enää niin kaunis, taivas oli pilvessä ja tuuli tuiskutti lunta, ettei matkasta nyt ollut iloa. Illalla saavuin kaupunkiin, jossa asuintoverini, jotka jo ennen olivat vanhempainsa luota sinne ehtineet, jo olivat minua odottaneet.

VIII.

Ensimmäinen asia, jonka Fredrika minulle kertoi, oli se, että hänen veljensä oli tullut ylioppilaaksi. Tätä sanomaa olin odottanut, sillä tiesin, että hänen piti mennä Tarttoon tutkintoa suorittamaan. Hän oli meille toisinaan puhunut siitä ja pyytänyt minua, että toivottaisin sydämestäni onnea hänen työllensä, sillä jota nopeammin hän pääsisi Tarttoon, sitä pikemmin voisi hän perustaa oman kodin. Tätä sanoessaan katsoi hän minuun niin rukoilevaisesti, että se tunkeutui sydämeni pohjaan. Kaikki tämä muistui taas mieleeni ja ilo, mutta myös ihmeellinen pelko värisytti sydäntäni. — Oi, etten tuosta pelosta milloinkaan pääse, ajattelin. Mutta — Jansun näkö ei pitkään, pitkään aikaan ollut niin selvänä kuvastunut mieleeni kuin nyt. Näin hänen haamunsa meidän erotessamme ja muistin, kuinka suuresti häntä sen jälkeen olin ikävöinnyt. Kävin yhä rauhattomammaksi ja surullisemmaksi.

"No, Liina, oliko sinulla vieraissa niin paha olla, vai etkö tahtonut enää tulla meidän joukkoomme, koska olet noin totinen?" kysyivät toverit.

"Ei suinkaan, mutta olen matkasta ja tuiskusta väsynyt. Kun saan levätä, olen jälleen teidän vallaton Liinanne", vastasin heille. Päätin jälleen varjella sydäntäni kaikellaisilta turhanpäiväisiltä tunteilta. Sillä koulutyöthän vaan piti olla ripille pääsemättömän lapsen mielessä.

Seuraavana päivänä alkoi koulu ja uusilla voimilla, uudella innolla ryhdyin työhöni ja koitin vangita ajatukseni kirjoihin kiinni, enkä päästänyt niitä muihin asioihin eksymään, en eteen enkä taaksepäin. — Mutta hämärissä, jolloin Fredrik tavallisesti oli tullut sisarensa luona käymään ja kun me läksimme ranskan kielen tuntiin, en voinut olla muistelematta häntä ja hänen sanojansa, jotka olivat soineet niin suloisesti korvissani.

Päälle päätteeksi kirjoitti hän pian sisarelleen ja lähetti minulle tuhansia terveisiä ja pyysi, että edelleenkin toivottaisin hänelle onnea, sillä tähänkin asti oli onnentoivotukseni auttaneet häntä tutkintonsa suorittamisessa. Kaksi kaunista tytön kuvaa, Liinan ja Fredrikan, ovat alati hänen silmäinsä edessä, oli hän kirjoittanut lopuksi.

"Liina, lähetä tuolle raukalle, jonka pitää olla meistä niin kaukana, oikein sydämellisiä terveisiä", pyysi Fredrika, kun kirjoitti hänelle vastaan. — Ja minä lähetin paljo terveisiä. — Mutta ensimmäisen kirjeen jälkeen tuli pian toinen, toisen jälkeen kolmas, ja Fredrika sai minun itse kirjoittamaan terveiseni hänelle. Seuraava kirje sisälsi tulisia kiitoksia, kirjoitettuna erityiselle paperille minua varten, ja niin edistyi asia, että viimein kirjoitimme, Fredrikan kirjeiden sisässä, pitkät kirjeet toisillemme, jotka Fredrikin puolelta toivat yhä useampia lemmenvakuutuksia.

Kaikki minun vahvat päätökseni raukesivat tyhjään ja sydämeni oli kohta täynnä onnea ja suloista tunnetta, kuin olisi kevät siinä koittanut. Loistihan luontokin nyi kevätpuvussaan ja nosti sydämeni keväimen vielä suurempaan eloon. Leivo, joka sinisen taivaan korkeudessa liverteli lauluaan, kukat, jotka hymyillen katselivat kuvaisiaan kastepisaroissa, perhoset, kuin elävät kukkaset liitelivät ilmassa toinen toistaan takaa ajaen, kaikki tämä kauneus enensi sydämessäni rakkauden tulta Fredrikiä kohtaan. En tuntenut itseäni enää, niin toisenlaiseksi olin muuttunut. Oppiminen ei ollut enää niin halukasta kuin ennen, tovereina seura ei enää niin rakas. Mieluisimmin olisin istunut yöt päivät ruohoisella vallilla, puun alla yksin ja — häntä ajatellut.

Heti joulun jälkeen oli äitini käynyt minua katsomassa ja nyt oli isä tullut kaupunkiin. Siten olivat he ennenkin aina väliin käyneet minua tervehtimässä. Ensimmäisinä vuosina oli iloni suuri heidän tulostaan, mutta — aikaa myöten tunkeutui vieras tunne puhtaaseen ilooni ja minun puheeni heidän kanssaan ei tahtonut enää _toisten kuullen_ sujua, niinkuin se ennen oli sydämestä suuhun vierinyt. "Pitäähän minun puhua heidän kanssaan tuota halpaa maan kieltä, jota kaikki kaupunkilaiset ylenkatsovat. Puhuvathan kaikkein muiden lasten vanhemmat kunnioitettua saksaa ja minä olen sentähden varmaankin heidän silmissään halvempi kuin muut." Näin ajattelin itsekseni ja se teki minut yhä rauhattomammaksi. "Voih, paha lapsi, minkälainen olen; häpeän rakkaita vanhempiani, jotka ovat aina olleet minulle niin hyviä." Näin soimasi omatuntoni yhä kovemmin, mutta kuitenkaan ei iloni ollut niin suuri, kun Fredrikan kanssa palasin vallilta ja tervehdin isääni, joka oli rouva G:n luona minua odottamassa.

"No, Liina, kuinka on, vieläkö tahdot tulla kotoseutuasi katsomaan, vai etkö sitä enää muistakaan? Ethän ole niin pitkään aikaan käynyt kotona, että pian unhotat meidät kokonaan", sanoi hän, hiukan nuhdellen.

"Ai, pappa, oletko tullut minua hakemaan?"

"No, kuinkas?"

"Sitten lähdemme heti, heti!" kiiruhdin minä.

"Mutta, Liina", sanoi Fredrika saksaksi, "pyydä nyt isältäsi, että saat tulla juhannuksen aikaan pariksi viikoksi minun luokseni, sittehän tiedämme jo ajoissa, kuinka tuumamme toteutuu."

"Sen saan vasta kotona tietää, sillä mammalla on pääsana tässä asiassa", vastasin hänelle, mutta silloin en puhunut totta, sillä oikeastaan en tahtonut Fredrikan kuullen puhua paljoa isäni kanssa.

Kotiin tultuani en voinut pieniä siskojani kyllikseni hyväillä ja suudella. Kuinka suuriksi he olivat kasvaneet. Ja kuinka hupaista oli minusta, kun he jo niin sievästi puhuvat saksaa. Heillä oli jo vuoden ajan ollut saksalainen neiti opettajana, joka myöskin auttoi äitiä ompelu- ja taloustöissä. Äidin talous olikin käynyt suuremmaksi, kun isä rouvan poislähdön jälkeen oli ottanut koko talonhoidon huostaansa.

Vanhin sisar minun jälkeeni oli yhdeksän vuotias. Neljä lasta oli hänen ja minun väliltäni kuollut. Toinen sisar oli kahdeksan vanha, kaksi veljeä, kuuden ja viiden vuotiset. Vanhemmat toivoivat, että minusta tulisi näiden neljän opettaja, sentähden antoivat he minun niin kauan käydä kaupunginkoulua.

Rouva ja opettajaneiti olivat myöskin jo viime syksystä asti kotona. Hilda oli jäänyt Saksaan kouluun. Minun piti mennä heitä tervehtimään, jonka teinkin suurella ilolla. — Sepänkin väkeä kävin katsomassa. Mutta minun sydämeni ei voinut siellä olla levollinen. Seppä antoi vielä mulle kirjeen Jansulta, jonka tämä oli isänsä kautta lähettänyt, jotta se tulisi oikein perille. Sillä hän pelkäsi, etten olisi saanut hänen kahta viimeistä kirjettään, koska en ollut niihin mitään vastannut.

"Oi, olenhan minä saanut kirjeet, mutta ei ole ollut aikaa niihin vastata", sopersin punaisena. "Nyt on minulla paljon enemmän työtä koulussa kuin ennen." Mutta isä ei näyttänyt siihen vastaukseen tyytyvän, sillä hän ei sanallakaan puoltanut lauseitani, vaan huokasi hiljaan, katsoen minuun: "Liina", lausui hän vihdoin, "sinä olet käynyt oikein isoksi ja kauniiksi. Jos Jansu, joka nyt myöskin on mies, näkisi arvaamatta sinut jossakin, hän tuskin sinua enää tuntisi. Vai mitä sinä arvelet?"

"Voi, isä, kuinka taidat noin puhua! Jansu ja minä tunnemme aina toisemme, vaikka kuinka olisimme muuttuneet", sanoin minä.

"Luuletko niin, no, sehän on hyvä", vastasi hän pitkäveteisesti. Minulla ei ollut enää aikaa, heitin hyvästi ja lähdin jälleen kotiin. Siellä avasin Jansun kirjeen ja luin:

"Rakas Liina!

Nyt olet sinä varmaankin kokonaan muuttunut saksalaiseksi, koska et enää tahdo mitään tietää virolaisista. Isä on kirjoittanut, ettet ole kotonasi käynyt pian kymmeneen kuukauteen, ja minut olet kaiketi kokonaan unohtanut. Vai etkö ole saanut minun kahta kirjettäni, joista toisen lähetin jo ennen joulua, toisen maaliskuussa? Mutta ovathan kirjeeni aina ennen perille tulleet. Vai oletko viime aikoina saanut postikonttoorissa jonkun hyvän ystävän, joka kadehtii sinun ystävääsi Pietarissa ja pistää taskuunsa hänen kirjeensä, ennenkuin tuo ne sinulle? — Mutta leikki pois, voihan niinkin olla, että Liina tahtoo unhoittaa lapsuuden ystävänsä, ja silloin ei tee mieleni leikkiä laskea, vaan tuottaa se minulle suurta surua. Jospa vaan enoni laskisi minut muutamaksi viikoksi luotaan pois, niin olisin jo aikoja tullut sinua tervehtimään, nähdäkseni ystäväni silmistä, loistaako niistä vielä vastaani sama sydämellinen uskollisuus kuin ennen. — Mutta nyt pitää minun, raukan, odottaa ja odottaa, niin että sydämeni on pakahtua, kunnes ystäväni vihdoin sattuu sille tuulelle, että hän minua tahtoo ihastuttaa rakkaalla kirjeellään. Oi, Liina, elä vaivaa itseäsi kaikellaisilla pahoilla ajatuksilla, vaan selitä pian, mikä sinun vaitiolemiseesi on syynä.

Sinun aina uskollinen Jansusi."

Rakas, hyvä Jansuni! lausuin itsekseni kirjeen luettuani, suudellen hänen nimeänsä. Minä rakastan sinua kuin olisit todellinen veljeni, ja sydämeni kävisi varmaankin kevyemmäksi, jos voisin niinkuin lapsena uskoa sinulle kaikki, kaikki, mikä sen täyttää! — Enkö siis enää ole lapsi? Sitä en usko, sillä vaikk'en ole vielä ripillä käynyt, tuntuu kuitenkin, kuin olisin viime aikoina tullut täysikasvaneeksi.

Minulla ei ollut kotona paljo aikaa vaipua ajatuksiini, pistin kirjeen taskuuni ja läksin pienten veljeini ja sisarteni kanssa heidän leikkipaikkojaan katsomaan.

Nopeaan kuin ajatus, joka lentää aivojen läpi, olivat ne pari päivää kotona kuluneet. Viimeisenä pyhänä vei poika minut jälleen kaupunkiin ja minä sain vanhemmiltani luvan mennä Fredrikan vieraaksi.

Ne kolme viikkoa, jotka vielä olivat jäljellä juhannukseen, kuluivat sanomattoman pian. Olihan näinä viimeisinä aikoina, jolloin puolen vuoden luvut olivat kerrottavat, niin paljo koulutöitä, etteivät päivän tunnit tahtoneet riittää. Kuinka olisi minulla ollut aikaa vielä kirjoittaa Jansulle? — "Mutta kun tulen Fredrikan luota lakaisin, kirjoitan hänelle pitkän kirjeen, joka hänet jälleen sovittaa minun kanssani", lohdutin tuntoani, joka yhä enemmän rupesi minua soimaamaan. Sitte läksin Fredrikan kanssa matkalle.

Minulla ei ollut ensin ollenkaan halua sinne, mutta hän oli kertonut minulle kaikki hauskuudet, joita saisimme hänen vanhempainsa luona nauttia, niin että vihdoin hyvin iloisesti suostuin hänen pyyntöönsä. Fredrikin tähden, joka myös nyt oli tullut kotiin, olisin ennen jäänyt pois, vaikka tosin oli mielestäni sangen hupaista tavata häntä niin pitkän ajan perästä. Eikä minulla nytkään ollut voimia vastustaa tätä tunnetta.

Ihmeellistä! Ennen olin aina selvään tiennyt, mitä tahdoin ja mitä piti tekemän, mutta siitä asti, kun Fredrik oli lempeni herättänyt, tuntui alati, kuin olisin ollut kahden vastaisesti lainehtivan veden välillä. Mutta ne laineet, jotka tulivat Fredrikin puolelta, olivat hyvien päätöksieni vihollisia, sillä ne aina surmasivat nämä viimeksimainitut.

Ei milloinkaan tarvitse tyttö äitinsä ystävyyttä niinkuin silloin, kun hän rupeaa miestä rakastamaan. Ilman äidin ystävyyttä on rakastava tyttö kuin heikko kukkanen, joka ei tukeetta voi vastustaa tuulta, vaan murtuu väkisten. Sentähden on äidin välttämätön velvollisuus, että hän koettaa saavuttaa lastensa ystävyyden, jotta he äidilleen voivat peittelemättä uskoa sydämensä salaisuudet. Meidän hyvällä, rakkaalla äidillämme ei ollut suuren talouden tähden aikaa pitää ystävyyttä lastensa kanssa ja kuulla heidän juttujaan.

Fredrikan kotiin oli pitkä matka. Meidän täytyi olla yötä eräässä ravintolassa tien vieressä ja olimme vasta seuraavana iltana perillä. Jota lähemmäksi me jouduimme, sitä kovemmin alkoi sydämeni sykkiä. Monta kertaa toivoin itsekseni, että olisin jäänyt kotiin, ja ihmeen raskaalta tuntui sydämeni. Se varmaan aavisti, mitkä nuolet sen läpi piti käymän.

Meillä oli vielä matkaa seitsemän kahdeksan virstaa, niin äkkiä huusi Fredrika iloisesti: "Katso kuitenkin, Liina, kuka tuolla tulee! Arvasinhan minä, että hän tulee vastaamme, mutta näin kauaksi en voinut toivoa. Hyvää iltaa, Fredrik, hyvää iltaa! Kuinka olet, hassu poika, tullut vastaan ja vielä jalkaisin?" "Hyvää iltaa", huusi muutaman askeleen päässä ääni, joka kävi kuin salama läpi sydämeni. Ja Fredrik T. oli pian meidän luonamme, kun kuski seisautti hevoset. — "Hyvää iltaa, Liina, sinä olet enkeli! En olisi koskaan voinut toivoa semmoista iloa, että sinä tulisit meidän luoksemme, ja nyt olet täällä!" lausui hän puristaen kättäni ja suudellen sitä. — "Mutta, Fredrik, onko Liina jo luvannut, että saat häntä kutsua sinuksi?" kysyi Fredrika. — "Ai, Liina — olimmehan toisiamme jo kirjeissä nimeltä kutsuneet — suokaa anteeksi! Suuri iloni ei antanut minulle aikaa ajatella pikkuasioita", pyysi hän sydämellisesti. Minä en voinut hänelle vastata, en saanut sanaa suustani.