Part 4

"Tule kuitenkin ja suutele myöskin minua, niinkuin oikean veljen velvollisuus on!" käski Fredrika ja Fredrik meni toiselle puolen kärryjä, suuteli häntä, astui kärryihin ja istui meidän eteemme ajajan viereen ja me kuljimme eteenpäin. Iloisesti puhelivat sisar ja veli keskenään, sillä minä olin aina harvapuheinen Fredrikin seurassa. Me saavuimme juuri auringonlaskun aikana kauppamies T:n suuren, komean kartanon eteen, jossa kuski pidätti hevosia, Portailla seisoivat Fredrikan vanhemmat meitä odottamassa. Fredrika hyppäsi ensiksi kärryistä, juoksi ylös portaita myöten ja syleili isää ja äitiä. "Tule, Liina, että teen sinut tuttavaksi vanhempaini kanssa", huusi hän, ja minä astuin Fredrikin käden nojassa värisevin askelin ylös. Tervehdykseksi antoivat Fredrikan vanhemmat minulle kättä ja hänen isänsä sanoi, että olin tehnyt oikein, kun kerran tulin ystäväni luo vieraaksi.

Sitte lähdimme kaikki sisään, Fredrika äidin kainalossa, heidän perässään minä ja Fredrik isänsä kanssa. Hämärän tähden ja kun olin, niinkuin sanotaan, jättänyt silmät ulos, en nähnyt, minkälaisia ne huoneet olivat, joiden läpi kuljimme, mutta sen tunsin, että jalkani astuivat pehmeitä mattoja myöten. Vihdoin jäimme erääsen huoneesen ja rouva T. soitti pientä kelloa, jonka jälkeen palvelustyttö tuli ja pani kynttilät palamaan. Sitte käski hän meitä heti pöytään istumaan ja me asetuimme loistavan kauniilla astioilla ja hyvillä ruuilla varustetun pöydän ääreen, joka meille oli valmistettu tähän pieneen vierashuoneesen, jotta puhe paremmin sujuisi, niinkuin rouva sanoi. Rouva T:n edessä seisoi vielä kirkas teekeittiö, joka lauloi suhisevaa keittolauluaan niin ystävällisesti, että tuntui, kuin olisi se tahtonut minua miellyttää, jotta en tuntisi itseäni siellä vieraaksi. Ja kun nostin silmäni lautaselta ja katselin ympärilleni ja seinistä, katosta, lattiasta, kaikkialta loisti vastaani komea kauneus, tuntui minusta, kuin olisi siellä voinut elää sanomattoman onnellisena. Mutta kun jälleen katsoin rouva T:tä, oli kuin hänen vaalealta otsaltaan ja sinisistä silmistään olisi salainen kuuma tuulenpuuska puhaltanut vastaani ja ajanut minua siitä syrjään. Toisin vaikutti vanhan kauppiaan ulkomuoto, joka muistutti minulle hänen molempia lapsiaan, rakkaita ystäviäni.

"Fredrik on kaiketi jo kertonut sinulle, että sisaresi Alma lähti opettajattarensa neiti Jungen kanssa Stülpnagelille vieraaksi ja tulee vasta huomenna kotiin", sanoi rouva T. Fredrikalle, joka pahoitteli sitä, että vasta huomenna saisi tavata kahdentoista vuotiasta sisartansa. Iltanen kesti kauan, sillä Fredrika kyseli vanhemmiltaan ja veljeltään tuttavainsa asioita. Mutta vihdoin otti hänen äitinsä kynttilän pöydältä ja saattoi meidät makuuhuoneesemme. "Oi, kuinka kaunista täällä on!" huudahdin huoneesen tultuani. Ja siellä oli todella kaunista. Tumman punaisella sametilla olivat seinät vaatetetut ja kaksi lumivalkeaa vuodetta odotti meitä. Toinen vuode oli toisella seinällä, kummankin vieressä seisoivat komeat pesukaapit ja pienet yöpöydät valkeine liinoineen. Seinässä vuoteiden yläpuolella rippui kultaisten kehysten ympäröimänä enkelein ja pyhäin kuvia. Kolmannella seinällä oli iso toalettipeili, jonka päälle oli asetettu kaikellaisia pikkuesineitä, joita naiset tarvitsevat vaatetukseensa. Lattiaa peitti ruusunkukkainen matto.

"Sano minulle, Fredrika, kuinka sinä voit tulla toimeen rouva G:n luona ja minkätähden sinun vanhempasi eivät ole hankkineet sinulle rikkaampaa asuntoa", kysyin, kun jo olimme makaamassa.

"Meidän koulumme on hyväksi kiitetty koulu ja johtajatar neuvoi vanhempiani panemaan minut rouva G:n luona asumaan. Mamma tosin ei tahtonut tyytyä siihen, mutta pappa sanoi, että se on rikkaiden lapsille hyödyksi, kun he tottuvat huonompaankin oloon, ja minä olen hänen kanssaan yhtä mieltä." Näin sanoi Fredrika jo hyvin unisena, ja koska minäkin olin väsynyt, ei ollut enää aikaa ajatella näitä asioita, vaan antauduin Nukkumatin pauloihin.

IX.

Seuraavana aamuna herätti meitä kaunis laulu huoneemme oven takana ja heti sen jälkeen tuli näkyviimme enkelinkaltainen olento, jolla oli punoittavat posket ja kullankeltaiset kiharat, ja lensi ojennetuin käsin Fredrikaa suutelemaan. "Alma, Alma, jokos sinä, veitikka, olet kotona!" sai Fredrika huudahtaneeksi. Mutta minä en ymmärtänyt, olinko hereillä, vai näinkö unta — olihan tuo lapsi Aurooran, minun kalliin ystävävainajani, näköinen! Nousin vuoteelle istuilleni ja kädet ristissä peitteen päällä kiintyivät silmäni tuohon enkelin kuvaan, ikäänkuin en olisi tahtonut häntä päästää näkyvistäni.

"Vieläkö te makasitte, vai säikähdittekö meidän tulostamme?" kysyi pehmeä ääni hiljaa vieressäni ja, ikäänkuin unesta heräten, huomasin kauniin, lempeän näköisen naisen seisovan vuoteeni luona ja pelolla katselevan minua.

"Oi, ei", vastasin värisevin äänin ja kyynelsilmin. "Fredrikan sisar on erään lapsen näköinen, jota minä paljon, paljon rakastin, vaan joka jo aikoja sitten on taivaassa!"

"Niin, sen kyllä ymmärrän, kuinka tuommoinen tapaus voi hämmästyttää ja liikuttaa sydäntä", sanoi neiti Junge, joka oli kumartunut vuoteeni yli ja otti minun käteni omiinsa. Kiitos Jumalan, että hän juuri niin teki ja puhui, eikä yhtään kylmemmästi, muuten, en olisikaan hänestä heti niin paljon pitänyt kuin nyt.

Kun neiti Junge oli vetänyt ylös akkunaverhot, joiden läpi ei aurinko päässyt huoneesen paistamaan, ja Alma myöskin minua tuli tervehtimään, näin heti, että hänellä oli toiset silmät, nenä ja suu kuin Aurooralla ja kävin jälleen levollisemmaksi, vaikk'en iloiseksi. — Silloin huusi Fredrikin ääni oven takana: "Hyvää huomenta, kuinka olette maanneet?" "Sangen hyvin!" vastasi hänelle Fredrika. — "Minä olen hänen kanssaan saman katon alla, hän tulee aamusta iltaan olemaan kanssani!" lensi iloinen ajatus sydämeni läpi ja entiset surut olivat kerrassa kadonneet.

Neiti Junge ja Alma lähtivät pois kamarista ja me puimme äkkiä päällemme. — Äitini piti huolta siitä, että minulla aina oli hyvät ja somat vaatteet, ja oli tätä käyntiä varten teettänyt vielä muutamia uusia pukuja, ettei minun vaatteiden puolesta tarvinnut olla Fredrikaa huonompi, niin kuin hän sanoi. — Kun olimme vaatteissa, menimme toisten joukkoon, jotka meitä jo kahvipöydän ääressä odottivat.

Niin, nyt oli meillä ne päivät käsissä, joista Fredrikan kanssa olimme iloisella toivolla puhuneet. Eivätkä meidän toiveemme turhaan rauenneet. Meidän ympärillämme oli niin paljo loistoa ja kauneutta, niin paljo ihastusta ja iloa herättäviä asioita, että minä alussa olin kuin hurmautunut kaikesta; mutta pian totuin siihen ja täytyi tunnustaa itselleni, etten siitä asti, kuin Aurooran kanssa olin yhdessä, ollut niin iloinen kuin nyt.

Fredrikan tuttavat tulivat häntä tervehtimään ja me kävimme heidän luonaan ja joka paikassa meitä kohdeltiin hyvin ystävällisesti. Joka paikassa jouduimme nuorten naisten ja miesten seuraan ja tanssimme, leikimme ja iloisia lauluja lauloimme — joka paikassa oli Fredrik minun rinnallani. Hän ei tosin vierasten ja vanhempainsa, etenkin äitinsä, läsnäollessa niin paljon seurustellut minun kanssani, mutta kuitenkin huomasin, että hän enin minua näki ja kuuli. Fredrika oli aina yhtä ystävällinen kohtaani, neiti Junge sangen sydämellinen, lempeä ja hyvä, ja pikku Alma tuli luokseni ja puhui lupa-aikansa iloista. Myöskin kauppias T. oli minulle sangen ystävällinen, syleili meitä Fredrikan kanssa ja lausui muutamia kiittäviä sanoja. Ainoastaan rouva T. ei minua paljo huomannut ja hänen läheisyydessään tunsin, että olin siellä vieras. Muuten tuntui, kuin olisin jo kauvan asunut siellä. Olihan se Fredrikin koti.

Kaupungin alla juoksi joki, ja kun kauppias T:llä oli kaksi kaunista venhettä, kävimme myös soutelemassa, joka minusta oli hyvin hupaista. Myöskin metsässä kävimme suuressa seurassa. Kerran oli siellä sanomattoman hupaista. Fredrik oli tovereineen etsinyt erään kauniin paikan ja pystyttänyt sinne teltan. Se oli laakso korkearantaisen joen varrella. Laakson keskellä kohosi pieni mäki, joka oli kuin kumoonkaadettu, iso kello. Laaksossa ja mäenrinteellä kasvoi sirkeitä koivuja ja tuuheita pihlajoita. Mäen ja korkean rannan välillä oli valkea teltta pöytineen ja penkkineen ja sen harjalla liehui viheriän ja punaisen kirjava lippu ikäänkuin olisi se tietänyt olevansa siinä nuorison ilon merkiksi. Mäen toisella puolen virtasi joki, hyppien suurempain ja pienempäin kivien yli, laulaen omaa virttänsä. Joen takana toisella rannalla lainehti vihanta ruisvainio ja lauhkea tuuli kantoi siitä lähtevää suloista tuoksua lähiseutuun.

Rouva T. oli toimittanut monenlaista syötävää ja juotavaa. Hän teetätti valkean joen rannalle ja laitatti sokolaatia, jota joimme teltassa makuisan kakun kanssa.

Iltapäivällä, jolloin aurinko ei enää niin kuumasti paistanut, läksimme kulkuun suuressa joukossa, parikymmentä nuorta jalkaisin, vanhemmat ajaen. Menimme parin virstan päässä olevalle mäelle, jossa kasvoi paljo tammi-, saarni-, kuusi- ja myöskin päärynäpuita. Mäen alla juoksi joki ja etäämmältä siinti pieni järvi puiden välistä. Merkillisin asia mäelle oli kuitenkin vanhan linnan rauniot, jonka keskellä kasvoi viheriäisiä pensaita ja metsähumaloita.

Kun ehdimme mäen huipulle, oli jo teltta valmiiksi pystytetty, ja vanhemmat ihmiset, jotka olivat tulleet hevosilla, istuivat ruohossa ja joivat sokolaatia nauraen ja leikkiä laskien. Teltassa oli pöydälle asetettu kaikellaisia makeisia ja hedelmiä, joita nuoret miehet tarjosivat ja joista jokainen otti, mitä halutti. Sitte ruvettiin leikkimään. Kaikellaiset juoksu- ja hyppyleikit vaihtelivat ja ilo kävi yhä suuremmaksi. Iloinen mieli valtasi minutkin kokonaan. Luonnon kauneus ympärilläni ja elämän ilo sisässäni tekivät minut kaikista vallattomimmaksi, niin että kaikissa leikeissä olin ensimmäisenä. Vihdoin kävi niin, että kun jotakin uutta kisaa alotettiin, niin "Liina" ja "Liina" kaikui jokaisen suusta.

Mutta kun ruoho kasteesta kävi märäksi, kokoonnuimme kukkulalle, teltan ääreen ja istuimme tammien alle peitteille, joita rouva T. oli leväyttänyt ruohon päälle. Jos äsken ilonhuudot kaikuivat läpi metsän, niin yhtä elävä oli nyt keskustelu. Neliääninen laulukin kuului nyt viiden ylioppilaan suusta ja kaikui illan hiljaisuudessa takaisin joen toiselta puolelta. Laulajien joukossa oli myös ylioppilas R., joka totisemman ja miehekkäämmän olentonsa puolesta erosi toisista. Hän oli jo pari kertaa lähestynyt minua ja koettanut aloittaa vakavampaa keskustelua, vaan minä olin sen aina seoittanut iloisella tuulellani. Nyt seisoi hän aivan lähellä minua ja puhui erään vanhemman naisen kanssa linnan raunioista, jotka puiden takaa kohosivat edessämme. Raunioiden ja meidän välillemme oli kokoontunut iso joukko talonpoikia, jotka katselivat meitä, mutta kaikki lakittomin päin, sillä olihan heidän nuori kartanon herransakin meidän joukossamme. Pian oli kaikkein huomio kääntynyt ylioppilas R:n puoleen, joka tulisin sanoin puhui, kuinka satoja vuosia takaperin "meidän esi-isämme" tässä paikassa oli pitänyt vuodattaa vertansa raakoja pakanoita vastaan, ennenkun he nämä olivat saaneet valtansa alle. "Tämä on historian multaa", huusi hän viimein, "historian pyhää multaa, jota me nyt tallaamme. Ja siitä, että nyt voimme olla niin iloiset, saamme kiittää voimakkaita esi-isiämme!" — "Katsokaa", huusi nyt Fredrik, osoittaen talonpoikia, jotka seisoivat lakittomin päin meidän edessämme, "tuossa seisoo tuo raaka pakanasuku; eläköön meidän voimakkaiden esi-isäimme muisto!" "Hurraa!" huusi nyt koko seurue ja talonpoikainkin seassa heitti moni lakkinsa ilmaan ja huusi "hurraa!" yhteen ääneen. Palvelija toi juomia, ja kun jokaisella oli lasinsa, kohosi uusi "hurraa" illan tyyneyteen ja kaikui voimakkaasti metsästä takaisin. Ylioppilas R. ja Fredrik olivat laseineen ensimmäiseksi tulleet minun luokseni. Minusta tuntui, kuin olisivat neulat pistäneet sydäntäni, mutta en sittenkään kaatanut juotavaani maahan, vaan minunkin lasini kilisi yhdessä heidän kanssansa. Nyt alkoivat laulajat erään voimakkaan laulun, jonka hiljattain saksalainen säveltäjä oli sepittänyt:

"Dir möcht' ich diese Lieder weihen, Geliebtes, deutsches Vaterland, Denn Dir, dem neuerstanden, freien, Ist all mein Sehnen zugewandt. Doch Heldenblut ist Dir geflossen, Dir sang der Jugend schönste Zier Nach solchen Opfern diese Lieder!"

Värisevin äänin lopettivat laulajat laulunsa, josta voi nähdä, kuinka sydämen pohjasta he olivat laulaneet. Luulin, että koko seura nousisi ja kiittäisi heitä. Mutta samassa rupesivat kaikki suurella äänellä nauramaan, joka minua niin hämmästytti ja oli vastenmielistä, että tuntui, kuin olisivat vanhat Viron henget tästä laulusta heränneet ja ärtyneet nauramaan.

Mutta kun katsoin mäen kukkulalle, jossa moniaat ylioppilaat punssilasineen istuivat pienen pöydän ääressä, niin huomasin pian, mistä nauru tuli. Eräs ylioppilas oli istunut keinulaudalla ja nostanut lasinsa ylös laulun kunniaksi ja juuri ruvennut "hurraata" huutamaan, kun samassa lauta kaatui takaapäin ja ylioppilas lasineen vieri alas mäkeä. Mäen alla nousi hän pystyyn, otti lasin käteensä ja huusi: "Niin, iloitkaa, toverit, me olemme molemmat, sekä lasi että minä, ehjiksi jääneet". Koko seura rupesi uudestaan nauramaan. Ylioppilas R. vaan pysyi totisena ja katseli kulmiaan rypistäen iloisia tovereitaan.

Minäkin olin käynyt totiseksi, mutta aivan toisista syistä kuin ylioppilas R. Raskas kuorma painoi rintaani. En tietänyt sinä hetkenä, mistä se tuli, mutta ilo oli kadonnut sydämestäni. Etäämpää näin, kuinka Fredrik jakoi talonpojille ruoan ja juoman tähteitä ja he siitä häntä alamaisesti kumarsivat. Korvissani kaikuivat vielä sanat, jotka hän lasia kilistäessään hiljaa oli minulle lausunut: "Minä toivon, että Liina kukoistaa maailmassa ainoataan minun tähteni!" Tiesinhän, että Fredrik minua rakasti ja että minä myös häntä rakastin, ja se oli se elämän ilo, joka tähän asti oli tehnyt minut onnelliseksi. Mutta tämän onnentunteen välille oli tänäpäivänä tunkeutunut musta varjo. Ne sanat, joilla Fredrik oli tänäpäivänä "voimakkaita esi-isiään" kunnioittanut, osoittivat, että jos aioin vaeltaa hänen kanssaan koko elinaikani, piti minun kokonaan saksalaistua ja saksalaisena pysyä ja vielä niin, että tuntisin iloa oman kansani ja sukuveljeini orjuudesta. Sillä ei yksikään kunniallinen mies ole meidän aikoinamme väliäpitämätön valtiollisista asioista, eikä oikeaa avioelämää voi syntyä ilman hengen yhteyttä. Olisin ehkä tällä tavoin saksalaistunut, jos en olisi Annan kanssa kaupungissa tullut ystäväksi ja jos ei Jansu Pietarista olisi kirjoittanut. Mutta nyt en ollut vielä niin langennut, vaikka kyllä olin vanhempiani hävennyt ja juonut virolaisten orjuuttajain muistoksi. Rakkaus kansaani tunkeutui sen rakkauden väliin, jota tunsin Fredrikiä kohtaan. Se ei vielä päässyt voitolle, mutta se raskautti sydäntäni, vaikk'en silloin vielä selvään tajunnut, mistä se tuli. Nuolet eivät vielä kylliksi olleet haavoittaneet sydäntäni, vaan ennen pitkää tapahtui käänne elämässäni.

Juuri kun aloin mennä kotiin, seisoi ylioppilas R. edessäni, tarjosi minulle käsivarttaan ja sanoi: "neiti Liina, te varmaankin sallitte, että saatan teidät kotiin. Se lupa tekisi minut sangen onnelliseksi, sillä kun tänä päivänä innostunut, ylevä hetki rikkoontui vallattomaan nauruun, pysyitte te yksin totisena, joka osoittaa, että meidän henkemme ovat yksimieliset!" Minä pistin käteni hänen kainaloonsa ja me läksimme kotiinpäin. Mutta kysyin hymyillen: "Mistä tiedätte, että olemme yksimieliset, vaikka molemmat pysyimme totisina? Olisihan meidän totisuus voinut syntyä kokonaan erilaisista syistä."

"Voi, elkää puhuko sillä tavalla", sanoi hän; "minä uskon, että me olemme yhtä mieltä, ja minulta olisi hyvin ikävää, jos te itse toisin vakuuttaisitte!"

Kun rupesin ajattelemaan näitä sanoja, seisoi Fredrik meidän luonamme ja sanoi ylioppilas R:lle:

"Suo anteeksi, veli R., mutta tämän neidin saatan minä kotiin!"

"Onko herra Fredrik teitä, neiti, pyytänyt ennen minua?" kysyi ylioppilas R. äkkiä, ja minun piti vastata "ei", vaikka se oli vastenmielistä.

"Siis, veli Fredrik, elä pane pahaksi, jos en täytä tahtoasi!" lausui ylioppilas, kääntyen Fredrikin puoleen. Fredrik ei vastannut siihen mitään, vaan käveli äänettömänä meidän vieressämme, kunnes saavuimme kotiin. Ei ylioppilas R:lläkään ollut enää paljo sanomista, ja minä kiusasin itseäni, ajatellen, mikä nuo molemmat herrat teki niin totisiksi.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin, jolloin jokainen kääntyi kotiaan kohti. Heti huoneisiin päästyämme, meni kukin makuusuojaansa.

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä sanoi rouva T., että hän aikoi huomenna toimittaa tanssijaiset, ja pyysi Fredrikiä ja Fredrikaa toimittamaan tuttavilleen ja ystävilleen huomen-illaksi kutsumakirjeet. Kiittäen äitiään lupasivat he heti täyttää hänen tahtonsa. Fredrik oli tovereineen käynyt ongella, ettemme olleet häntä ennen puolista paljo nähneet, mutta kuitenkin huomasin, että hän tänäpäivänä oli totisempi kuin ennen. Heti päivällisen jälkeen lähtivät Fredrik ja neiti Junge koulukamariin kirjoittamaan kutsumakirjeitä, mutta minä pistäysin meidän makuuhuoneesemme hiukan laittamaan vaatteitani. Kun minä tulin sieltä, seisoi Fredrik vieraskamarissa edessäni.

"Neiti Liina", sanoi hän kylmästi, "pitääkö minun mennä ensiksi pyytämään ylioppilas R:ea, että hän huomenna todella tulee meille?"

"Kuinka te niin voitte kysyä? Minä en ymmärrä, mitä se merkitsee", kysyin arasti, rukoilevalla äänellä.

"Liina!" huudahti hän sen jälkeen sydämen pohjasta lähtevällä äänellä, painaen minut äkkiä vasten sykkivää sydäntänsä. "Liina, sinä tiedät, sinä tiedät jo aikoja sitten, että minä sinua rakastan, rakastan kuin konsanaan mies kauniimpaa naista rakastaa. Ja sentähden en voi sallia, että joku toinen tunnustaa sinulle rakkautensa. Liina, jos sinulle joku toinen mies on rahtuakaan mieluisempi kuin minä, niin kadotan pian järkeni!"

"Fredrik, eipä minulle kenkään ole ollut niin mieluinen kuin sinä."

"Liina, onko se totinen tosi? Voitko todella rakastaa minua?"

"Voin!" sain tuskin sanoneeksi, kun hänen tuliset huulensa koskettivat suutani. — — — Se oli ensimmäisen kerran ja jäi myöskin viimeiseksi.

Seuraavana iltana loisti kaikki kynttiläin valossa. Suuri sali oli yhtenä tulimerenä. Loistava ruunu keskellä huonetta rippui alas katosta, ja siinä paloi monta kymmentä kynttilää, ja seinistä loisti vielä kymmeniä tulenliekkejä. Kaksi isoa, katosta lattiaan ulottuvaa peiliä heijasti takaisin tuliliekkien loistoa, niin että silmiä häikäisi. Pehmeät, sinisellä, kallisarvoisella kankaalla päällystetyt ja kauniilla leikkauksilla koristetut sohvat ja nojatuolit tarjosivat mukavia istumasijoja. Huoneen komeutta lisäsivät vielä turkkilaiset matot ja saman väriset silkkiset akkuna- ja oviverhot. Kukkaryhmien keskellä seisoivat valkeat veistokuvat ja yhdellä seinällä oli iso soittokone, jossa tänä iltana soitti palkattu soittaja.

Mutta tätä kaikkea Fredrika ja minä, samoin kuin neiti Jungekaan, emme vielä nähneet, vaikka kyllä rouva T. oli kamarineidillä lähettänyt sanaa, että me pian tulisimme saliin, sillä muutamia vieraita oli jo tullut.

Fredrik oli meille lukenut hauskan kertomuksen ja sentähden olimme myöhästyneet vaatetuksessamme. Asetin juuri tukkaani, joka riippui pitkinä, mustina kiharoina kaulalle, kun neiti Junge tuli huoneesemme vasta puhjennut ruusun kiehkura kädessään. Hän otti tekokukat tukastani pois, heitti ne pöydälle ja pani oman kiehkuransa minun päähäni, sanoen: "Tämä seppele teille sopii, eivätkä nuo tekoruusut". — "Te olette oikeassa", sanoi Fredrika, silmäillen minua, "nyt on Liina kuin ruusunkukka, joka vasta on nupusta puhjennut."

Siihen aikaan ei vielä vaatteilla komeiltu niinkuin nyt, ja kun Fredrika vielä oli koululapsi, ei hänelläkään vielä ollut kovin kauniita vaatteita. Taivaansininen leninki, lyhyet hiat ja paljaaksi jätetyt olkapäät, sininen kukkaseppele vaaleilla kiharoillaan, siinä koko hänen vaatetuksensa. Neiti Junge, hänkin nuori, kahdenkolmatta vanha neiti, valkeassa puvussa, otti meidän käsistämme kiinni ja vei saliin, jossa melkein kaikki vieraat olivat koolla. "Fredrika, nyt pitää sinun pyytää vierailtasi kauniisti anteeksi, ett'et ole heitä ollut vastaan ottamassa", sanoi rouva T., istuen sohvalla muutamien rouvien kanssa, jotka olivat tulleet sinne tyttärineen. Fredrika täytti lempeästi hänen käskynsä. Heti meidän tulomme jälkeen alkoi musiikki soida, ja neidot lensivät kuin perhoset nuorten miesten kainaloissa.

"Minun armas Liinani", kuiskasi korvaani Fredrik ensimmäisessä tanssissa, "kuinka sanomattoman kaunis olet tänäpäivänä, sinä olet kauniin nainen, jonka eläissäni olen nähnyt." — Voi, kuinka suloisilta kaikuivat nuo sanat korvissani. Minkälainen muiden silmissä olin, se oli yhdentekevä. Mutta toisetkin veivät minua usein tanssiin ja kuiskailivat korviini kiitossanoja. — "Liina", sanoi Fredrik jälleen minulle toisessa tanssissa, "jos en tietäisi, että rakastat minua, olisin jälleen pelon ja surun vaiheella; mutta nyt voin olla vakuutettu, että kaikki nuo nuolet toisten silmistä eivät satu sinuun. — Voi, että ne vuodet, jotka minun vielä Tartossa pitää viettää, olisivat jo kuluneet!" — Nepä vasta olivat hetkiä, joita tänä iltana nautin; olin kuin huumautunut, niin nousivat kaikki sydämen tunteet päähäni. Tunsin Fredrikin rakkauden tähden olevani kuin maasta taivaasen nostettu. Olin siitä rakkaudesta ylpeä, kuin olisi hän nostanut minut kuninkaalliselle istuimelle.

"Fredrik, missä ylioppilas R. on?" kysyi rouva T. kerran, "et suinkaan ole häntä jättänyt kutsumatta?" — "En ole, mamma, mutta hän oli eilen lähtenyt metsästysretkelle." — "Vahinko", sanoi rouva T.

Tänäkin iltana saimme tanssin välissä kaikellaisia hyvänmakuisia virvoituksia, ja komean iltasenkin oli rouva T. toimittanut. Mutta nuorilla ei ollut paljo aikaa ruokien varalle, heidän piti ajatella toisiaan ja omaa hauskuuttaan. Minä en voinut mitään syödä. — Iltasenkin jälkeen vielä tanssittiin ja sitte läksivät vieraat pois. — "Hyvää yötä, Liinani!" sai Fredrik sanoneeksi, kun hänen sisarensa kanssa erosimme omaan huoneesemme. — "Minun Liinani! minun Liinani", kaikui korvissani levolle laskeutuessa.

Mutta tunteeni olivat liiaksi kiihtyneet, voidakseni nukkua. Muutaman tunnin perästä heräsin jälleen. Oli jo iso päivä, sillä olimme myöhään tanssineet. — Fredrika nukkui makeasti. "Minä nousen oikein ylös, ajattelin, pukeudun hiljaa, käyn saliin istumaan ja muistelen vielä kerran eilistä iltaa, onhan vielä kaikki hiljaista, eikä kukaan häiritse minua siellä." Hetken perästä istuinkin pienen sohvan nurkassa ja vaivuin haaveiluihini. En tiedä, kuinka kauan olin istunut, kun kuulin isäntäväkeni salin viereisessä huoneessa keskustelevan. Rouva T. puhui kovalla äänellä, ja kun kuulin heidän mainitsevan Fredrikin nimeä, rupesin kuuntelemaan. "Ei", sanoi hän, "en voi koskaan suostua siihen, että poikani ottaa talonpoikaisen tytön itselleen vaimoksi! Minä kuolisin siitä surusta!"

"Mutta, rakas Vilhelmine", lausui hänen miehensä, "mistä olet saanut tuommoisia ajatuksia päähäsi?"

"Sinä vaan, Leopold, joka lapsillesi annat niin paljon vapautta ja niin vähän huomaat heidän toimiansa, voit sillä tavoin kysyä. Etkö sinä sitte eilen illalla huomannut, että Fredrik ei nähnyt eikä kuullut muita neitoja kuin Liinaa?"

"No, Vilhelmine, eikö sitten Liina sinusta ole kaunis ja käytökseltään sievä? Toisetkin nuoret miehet häntä mieltymyksellä katselivat ja vanhatkin herrat kiittivät sekä häntä että Fredrikaa."

"Ah, miksi et tahdo minua ymmärtää, minulle ovat yhdentekeviä hänen kauneutensa ja hyvät tapansa, hän pysyy kuitenkin aina talonpojan lapsena."

"Mutta hänen koulukasvatuksensa kohottavat häntä ylemmäksi sukua ja säätyä, ettei kukaan, joka hänet näkee ja kuulee, tiedä, mitä säätyä hän on."

"Mutta hänen vanhempansa puhuvat aina rahvaan kieltä, ja sitäpä en voisi ollenkaan sietää, että poikani pitäisi puhutteleman appiaan ja anoppiaan sillä kielellä, jota meidän orjamme puhuvat."