Part 2

Mutta jota rakkaammaksi tulin Jansun vanhemmille, sitä huonommaksi kävi Hildan ja minun välini. Hilda valitti usein sitä, että hänen "tanttinsa" antoi hänen olla yhdessä talonpoikaisen tytön kanssa, eikä hankkinut hänelle arvonsa mukaista seuraa. "Mamma on sanonut, että talonpojat eivät kelpaa muuksi kuin meidän palvelijoiksemme, ja nyt pitää minun tuon Liinan kanssa käydä koulua, ja opettaja-neiti vielä häntä, jonka vanhemmatkin puhuvat maan kieltä, kiittää enemmän kuin minua." Näin nurkui hän itsekseen kirjainsa ääressä, vaan niin, että minä kaikki kuulin, jota hän näytti tahtovankin. "Odota, odota", ärsytteli Leena, joka Hildan sanat oli kuullut, kun hän koulukamarissa pyyhki pölyjä, "saat kuitenkin vielä kerran kuulla, mitä sinun ymmärryksesi maksaa, ja vielä nähdä, ettet ole mikään ryökynä, vaan yhtä alhaista säätyä kuin joku meistä. Hilda neiti on oikea saksalainen ja ymmärtää myöskin semmoisena itsensä pitää." — "Joka on toistaan pahempi, hän on myös ala-arvoisempi", kaikui minun korvissani rouvan rakas selitys, enkä siitä sen enempää huolinut. Lähdin kotiin, leikin sisarieni kanssa. Seuraavana pyhänä menin äidin luvalla sepän luo, ja pian istuin Jansun äidin polvella ja kuuntelin tarkkaan isän kertomuksia. Hän puhui paljo meidän kansan elämästä ja orjuudesta, kuinka kaikki oli käynyt, ja käski minun tarkkaan näitä asioita ajatella.

Nyt lähdin jälleen kotiin. Mikä raskas, mikä ihmeellinen viikko seurasi tätä. Ajatukset risteilivät pienessä päässäni, tunteet liikkuivat sydämessäni ja tekivät minut kovin rauhattomaksi; oppiminen ja koulupöydän ääressä istuminen kävivät minulle raskaaksi. Levottomin silmin katseli opettaja-neiti minun vaaleita poskiani ja silitti niitä usein pehmeällä kädellään, joka minua rauhoitti ja ilahdutti, mutta ei kuitenkaan voinut kokonaan auttaa. Viikko kului taas ja pyhänä lähdin jälleen Jansun isän luo. Taas istuimme siellä yhdessä kolmenkesken ja isä puhui:

"Minä en ole lapsena oppinut muuta kuin lukemaan, huonosti kirjoittamaan ja katkismuksesta viisi pääkappaletta, mutta huomion ja ajatuksen kautta on minulle selvinnyt moni asia, jota moni minun kaltaiseni ei vielä ymmärrä. Myöskin veljeni, joka on joutunut Pietariin onnellisempiin oloihin, on minua ohjannut lukemista tajuamaan.

"Mutta mistä rupean sinulle puhumaan? Tahtoisin antaa sinulle kuvauksen meidän maamme olosta. Minusta näyttää, kuin olisi maamme täynnä Sinain vuoria, joiden huipuilla kirkkaassa tulen valossa, ukkosen jyristessä, yksi osa ihmisiä istuu. Toinen osa jälleen kipuaa tikapuita myöten ylös huomaamatta, sattuuko jalka jälkeentulijan päähän, niin että tämä lankeaa nenälleen maahan, taikka lyökö kyynärpää rinnallakulkijan kylkiluun rikki, taikka tempaako käsi edelläkiipeejän jalkainsa alle.

"Kolmas osa on alhaalla, vuoren juurella.

"Mutta mistä se tulee, että ihmiset, jotka alussa on pantu toinen toistensa rinnalla elämään, nyt ovat näin moneen osaan jaetut? — Minun luullakseni he eivät enää muista, että joka ihminen on luotu toisensa palvelijaksi. Olkoon kartanon omistaja, puhuja, kirjailija, pellon kyntäjä tai suutari, kaikkein pitää toinen toistaan palvella, muuten loppuu kerrassaan elämä, joka ihmisen ihmiseksi tekee. Ilman maanviljelystä kävisi ruumiillinen toimeentulomme vaikeaksi, ilman kirjoja nääntyisi henkinen kehityksemme. Mutta vaikka joskus saattaa toisen työ olla toista arvokkaampi, tulee kuitenkin jokaista kohdella oikeuden mukaan."

"Katsokaa!" sanoo samassa äiti, osoittaen sormellaan akkunaan päin, "kuka tuolla tulee tietä myöten?" Minä sylistä alas ja akkunan luo ja — mitä näen? Kaksi herraa kulkee keppi kädessä tietä myöten kartanoon päin ja — heidän takanaan käy minun isäni paljain päin, pitäen lakkiaan selkänsä takana, kädet ristissä. Olin ennenkin nähnyt rouvan holhojaherrojen ja isäni niin käyvän, mutta en ennen ollut punoittavin poskin vesissä silmin sitä katsellut.

"Tulkaa pois, että saan lopettaa puheeni", sanoi isä, ja me läksimme jälleen paikoillemme kuuntelemaan isän kertomuksia. Vihdoin hän lausui: "nyt, rakas lapsi, olet varmaankin kokonaan väsynyt kuuntelemiseen, mene sentähden äidin kanssa puutarhaan, ehkä löydätte sieltä jonkun makuisan omenan, joka sinua voi virkistää."

"Kiitän, rakas seppä-isä, olen hyvillä mielin kuullut ja tahdon oikein paljo kaikkea ajatella!" sanoin minä niijaten, ja äidin kädestä pitäen lähdin menemään.

Vielä monta kertaa sen jälkeenkin kertoi seppä-isä ja kuvasi minulle virolaisten kehityksen aikoja ja orjuuden vaivoja ja herätti ajatukseni yhä suurempaan työhön. Siten auttoi hän minua kestämään Hildan ylpeyttä ja Leenan pilkkaa ja teki, että kouluneiti ihmetellen kuunteli kysymyksiäni ja vastauksiani. Hilda tosin sai muistutuksia käytöksestään minua kohtaan, mutta se ei juuri auttanut, sillä Leena, jolle hän uskoi asiansa, auttoi häntä ylenkatsomaan kaikkia muistutuksia ja ojennuksia. Kun siten Hilda vieraantui rouvasta ja opettaja-neidistä, kävin heille Aurooran muiston tähden yhä rakkaammaksi, ja usein painoivat he minua vesissä silmin rintaansa vasten.

Kahden vuoden perästä oli lääkäri sanonut rouvalle, että hänen pitäisi terveytensä tähden lähteä Saksaan johonkin kylpypaikkaan. Ja koska hän ainoan lapsensa Oton tähden, joka jo vuoden oli ollut Saksassa koulussa, vielä toivoi kauan elävänsä, matkusti hän heti Hildan ja opettaja-neidin kanssa sinne.

Ikävää tosin oli heistä erota, mutta, rouvan toivon mukaan, pääsin kaupunkiin kouluun, ja se uusi elämä, minkä siellä sain kokea, auttoi minua ikäväni unhoittamaan.

V.

Päivän säteet lankesivat siniseltä taivaalta ja valaisivat peltoja, keltaisen kirjavaksi käyneitä metsiä ja kesän viimeisiä kukkia, koko luontoa, valaisivatpa kaupunkiakin. Siellä, kivisellä pihalla, kartanon harmaata seinää vasten, nojautui kaksi tyttöä alla päin ja puhuivat keskenänsä surullisella äänellä.

"Oi, Liina, jälleen tässä kivien välissä, kivien päällä, jossa ei voi jalkaa liikuttaa tomua nielemättä, täällä pitää meidän olla vankina. Puiden viileän varjon sijassa tuo kuollut kivimuuri; vihantain mäkien ja laaksojen sijassa harmaat kartanonseinät. Nurmisten äyräitten välissä raikkaasti virtailevan veden asemesta tuossa katua myöten juoksevat haisevat rännit! Henkeäni ahdistaa!" — "Anna, Anna, elä niin valita! Muista, että täällä asuu ihmisiä, jotka eivät eläissään ole nähneet muuta kuin kivimuurejaan ja kuitenkin ovat onnellisia. Onhan ihminen varustettu sanomattoman rikkailla lahjoilla. Jos hän ei ympäriltään löydä ilon aihetta, niin tarkastakoon hän oman henkensä ja sydämensä aarteita. Silloin hän varmaankin löytää vihannoita, kevään kaltaisia kukkia, joiden kauneus ei ole katoavaa niinkuin kedon kukkaisten ja metsän puiden. Ja ystäväinsäkin sydämistä voi hän löytää samanlaista kauneutta. Eipä hänellä siis ole oikeutta niin suuriin valituksiin."

"Niin, Liina, sinä voit filosofeerata, sillä sinun sydämesi ei enää ole kiintynyt kotimaasi kauneuteen ja rikkauteen. Kaipasit ja itkitpä sinäkin neljä vuotta sitte, kun ensimmäisen kerran tulit kaupunkiin, ja nimitit itseäsi lintu raukaksi, joka oli vapautensa menettänyt ja tuotu raikkaasta metsästä ahtaasen häkkiin. Ja samoin kävi joka kerran, kun Juhannusluvan loputtua yhdessä tänne tulimme. Mutta mistä tulee nyt, että sinä siitä niin levollisesti voit minulle puhua? Elä yhtään punastu!"

"Armas Anna, sinä et muista, että neljä-vuotinen tottuminen jotakin vaikuttaa ja että sinäkin viime vuonna tulit tänne halukkaammin kuin ennen. Niinhän se on, että toisen viha nostaa toisenkin turmelusta ja toisen suru saattaa toista lohduttamaan."

"Sinä taidat olla oikeassa, elä pane pahaksesi minun sanojani. Mutta minun täytyi tulla sinulle keventämään sydäntäni, sillä sinä yksin voit minua ymmärtää ja lohduttaa. Kaupungin lapsille ovat meidän ikävämme ja valituksemme kokonaan vieraita, eivätkä liikuta heidän sydämiään. Niin, Liina, heidän 'Bauermädchen'insä' (talonpoikaistyttärensä), jolla he tosin aina eivät meitä soimaa, vaan jota heidän käytöksensä kuitenkin osoittaa, tuntuu ikäänkuin kylmällä kädellä puristaisi kaikkia minun lämpimiä tunteitani. Ja sentähden koetankin kätkeä ne sydämeni syvyyteen. Siitä asti kuin kauppias St:n Alma pilkkasi minua vaalean tukkani tähden ja sanoi, että se muistuttaa isäni säätyä, on niinkuin pohjatuuli puhaltaisi saksalaisten puolelta minua vastaan. Jos edes koulussa olisi helppo, en panisi miksikään syrjäisiä pikkuasioita. Mutta omien ajatuksieni seassa pyörii aivoissani ymmärtämättömiä, vieraita sanoja, niin että pää höyryää. Enkä uskalla sanoa: neuvokaa minulle kuitenkin, mitä on tuo tai tämä sana kansan kielellä, että voisin paremmin ymmärtää opetusta ja ett'en tarvitsisi päätäni käyttää kuin kuollutta konetta! Jos näin puhuisin, olisi nauru valloillaan. Sinulle, Liina, on kaikki helpompaa, sillä sinä olet onneksesi saanut hyvän alkuopetuksen, jolloin sinulle lempeästi selitettiin ja käännettiin saksan sanat maan kielelle. Sinä olet aina käynyt kuin päivän valossa. Mutta minä, raukka, jouduin kaupungin nurkkakouluun, vanhan neidin luo. Saksankielinen lukukirja pantiin eteeni, minun kanssani puhuttiin saksaa, vaikk'en sitä yhtään ymmärtänyt. Päälle päätteeksi piti minun vielä tietää, että maan kieli on saksalaisille häpeäksi ja että jokainen väärä saksalainen sana minun suussani pani heidät nauramaan. — Tämä teki minut pitkän ajan kuluessa aivan mykäksi. Voi, en tahdo ajatellakaan ensimmäisiä vuosia kaupungissa! Ne olivat kauheammat kuin kuolema. Siitä asti, kun sinä aloit minulle selittää asioita, joita en omin neuvoin ymmärtänyt, on minulla helpompi olla."

"Näethän, Anna, että minäkin usein huokailen: Oi, miksi ei meidän äidinkielellämme opeteta, niinkuin saksalaisten lapsia opetetaan omalla kielellään, että meillekin kävisi oppiminen niin helpoksi kuin heille?"

"Mutta, armas Liina, mitä auttavat meidän valituksemme, sillä vaan rasitamme itseämme? Parempi on, kun lähdemme reippaalla mielellä kirjojemme ääreen. Minä opin ja tahdon kiusallakin elää muiden mukana ja vielä Liinan häissäkin tanssia!"

"Nythän sinä jälleen olet entinen, iloinen Anna."

"No, olkoon niin. Mutta nyt hyvästi! Kirjat odottavat. Johan se päiväkin on laskeutumassa ja kuumuus vähenee. Hyvästi!" Ja Anna lähti.

Anna oli valkeatukkainen, sinisilmäinen, viidentoista vuotias, isänsä, myllärin ainoa lapsi. Isä häntä piti parempana ja kauniimpana kuninkaankin tytärtä.

Neljä vuotta sitten olimme yht'aikaa tulleet isoon tyttökouluun. Eräänä päivänä välitunnilla oli Anna löytänyt minut nurkasta salaa itkemässä, ja minä silloin avasin hänelle murheellisen sydämeni, kerroin lähdöstäni kodista ja kaikista rakkaista ihmisistä. Siitä asti olimme olleet ystäviä. Ja vielä suuremmaksi kävi ystävyytemme, kun olin häntä ruvennut koulutöissä auttamaan. Se vaan oli ikävää, ett'emme voineet asua samassa paikassa, sillä meidän vanhempamme eivät tahtoneet toiseen paikkaan meitä muuttaa, koska saimme hyvän hoidon siinä, missä asuimme. Anna oli erään räätälin perheessä, jonka lapset myöskin kävivät koulua. Minä asuin vanhan leskirouvan luona, jolla oli kahdeksan lasta hoidossaan, saksalaisen kartanon omistajan, erään virkamiehen tyttäret, pienen kaupungin kauppamiehen tytär ja minä.

Kun Anna oli lähtenyt, nojauduin uudestaan kartanon kylmää seinää vastaan ja muistelin menneitä aikoja.

Ynseästi oli johtajatar minut ensin kouluun tullessani ottanut vastaan. Jo ensimmäisenä päivänä, kun en osannut heti vastata hänen kysymykseensä, jota en ymmärtänyt, torui hän minua ja sanoi, että olin vaan otettu koetteeksi kouluun, mutta jos en ole ahkera ja kärkäs oppimaan, minut erotetaan pois. — "Onhan kaupungissa kyllä lapsia, jotka koulun täyttävät, eikä opettajain tarvitse itseään maalta tulleiden, tyhmien tyttöjen kanssa vaivata." Suurella pelolla olin siitä asti ruvennut niin ahkeraksi, ett'en olisi hetkeksikään loma-aikaa suonut itselleni, jos eivät toiset lapset ja vanha rouva olisi minua väkisin vetäneet pois kirjain äärestä.

Pian rupesivatkin opettajat minua kiittämään, ja puolen vuoden perästä olin ylimmäisenä luokalla. Siitä oli iloni sanomattoman suuri. Opettajat olivat nyt panneet minut esimerkiksi niille lapsille, jotka minua alati olivat ylenkatseella kohdelleet. Opettajat ja toverit olivat minussa herättäneet kunnianhimon, joka neljän vuoden kuluessa kiihoitti yhä uusiin ponnistuksiin.

Jansulle, joka Pietarista oli lähettänyt minulle monta kirjettä, kirjoitin usein kouluaikani iloista ja suruista, ja hän vastasi aina ja moitti meidän koulun opetustapaa aivan hullunkuriseksi.

Minun asuintoverini eivät myöskään osoittaneet minkäänmoista ynseyttä kohtaani. He olivat kuulleet, että olin kasvatettu yhdessä herraskartanon tyttären kanssa ja että tämä oli ollut minun paras ystäväni. Ja kallis opettaja-neitikin oli minulle joskus kirjoittanut Saksasta.

Voi, heikot ihmislapset kaikki, kuinka petätte itseänne, kun luulette, että ihmisen korkea sääty ja ylhäinen asema tekevät hänet paremmaksi, ylhäisemmäksi olennoksi! Ainoastaan oman itsensä henkisellä etevyydellä ja tapojen puhtaudella voi ihminen nostaa itsensä todelliseen arvoon ja kunniaan; mutta kovin se ihminen alentaa itsensä, joka toisen säädyn paisteesen itsensä verhoo, niin että hän siinä oman itsenäisyytensä kadottaa. Ja kuinka monta semmoista itsenäisyytensä kadottanutta ihmistä kulkee elämänsä päähän! Voi, kuinka paljo on Saksan komeuden loisteesen kadonnut Viron sisaria ja veljiä! No, sama se, minkätähden asuintoverini olivat minua kohdelleet niin, että kokonaan unhoitin heidän seurassaan erotuksen saksalaisten ja virolaisten lasten välillä ja neljän vuoden kuluessa olin heidän kanssaan elänyt monta iloista hetkeä.

Hauskat olivat myöskin lupa-ajat jouluna ja kesällä kotona olleet; mutta nyt piti jälleen terveillä voimilla käydä työhön.

Niin, työhön! Voi, kuinka kauan minä tässä aikaani kulutan! Näin sanoen tempasin käden silmiltäni, jonka olin näitä ajatellessani siinä pitänyt, ja aioin mennä ovesta sisään, mutta — siinä seisoi edessäni Fredrika, paras, rakkain toverini, ja hänen vieressään hänen iso, pitkä veljensä. — "Liina, Liina, niin syvissä ajatuksissa, ett'et kuule meidän tuloamme, etkä minun veljeni tervehdystä! Mitä se merkitsee?" huutaa Fredrika sormeaan pudistaen. — "Minä vaan ajattelin menneitä aikoja." — "Olkaa hyvä, neiti Liina, ja ottakaa ystävällisesti vastaan tämä ruusun kukkanen ja pistäkää rintaanne kuihtumaan", lausui hänen veljensä ojentaen mulle kaunista ruusua. Otin sen kiittäen vastaan, pistin värisevin käsin rintaani ja lähdin heidän molempain kanssa sisään.

VI.

Lokakuun pimeät illat, sateet ja myrskyt ikävystyttävät jälleen ihmisten mieliä. Sentähden he koettavat olla toistensa läheisyydessä joko sisällä istuen tai tiellä käyden, ikäänkuin siten olisi enemmän rohkeutta ja voimia pimeyttä ja myrskyä vastaan. Myöskin meidän huoneiden nurkissa vinkui tuuli armottomasti eräänä iltana, jolloin meidän Fredrikan kanssa piti lähteä ranskalaiselle puhetunnille. Me olisimme sentähden mieluisammin jääneet rakkaan rouva G:n luo, joka istui sohvassa meidän keskellämme.

"Lapset, lapset, elkää olko noin velttoja", sanoi vanhus, "mennähän teidän kuitenkin täytyy, mitä siis auttaa teidän estelemisenne, aikaa vaan siinä menetätte. Eikä minullakaan ole enää aikaa teidän luonanne istua, pitää mennä kyökkiin ja katsoa, että ruoka valmistuu siksi, kun tulette nälkäisinä tunniltanne."

"Jos te, Fredrika ja Liina, ette uskalla mennä yksin, niin me tulemme teitä saattamaan", sanoivat Julia ja Anette, jotka lukivat sohvapöydän ääressä, suuren lampun valossa.

"Kiitämme suuresti teidän hyvästä tahdostanne, mutta emmehän me niin jänismäisiä ole, ettemme uskalla mennä kahden kesken tuota vähäistä matkaa neiti B:n luo."

Näin sanoen nousimme äkkiä ylös, kääriydyimme vaatteisiimme, liinat päähän ja hyvästi sanoen, menimme ovesta pihalle.

"Hiljaa, hiljaa, ettette lankea nenällenne!" huusi rouva G, vielä eteisen ovelta meidän jälkeemme, kun me jo kadulla olimme.

"Kuule, Liina, torninkello lyö jo seitsemän, ei meillä ole enää liikoja aikoja."

"Katso, Fredrika, kuka tuolla tulee lyhty kädessä?"

"Ai, Fredrik, tulitko sinä, hyvä poika, jälleen meitä vastaan?" huusi Fredrika iloisella äänellä.

"No, kuinkas, mutta nyt myöhästyin, sillä tärkeä luku esti minua. Mutta takaisin ette saa mennä ilman minutta; voitte vielä pimeässä märillä kivillä kompastua ja langeta."

"Kiitoksia paljo, Fredrik, hyvällä mielellä otamme sinut seuraamme", sanoi Fredrika.

"Mutta miksi ei neiti Liina sano sanaakaan?" kysyi Fredrik.

"Minä luulin, että Fredrikan puhe olisi kylläksi. Mutta nyt, Fredrika, ei meillä enää ole aikaa, sentähden kiirehtikäämme." Nyt nousimme ylös mataloita portaita myöten ja ovesta, jonka Fredrik meille aukasi, sisään.

Tunnin perästä seisoimme jälleen kolmen kesken, portailla. Fredrikillä oli lyhty kädessä ja me kuljimme käsi kädessä hänen kummallakin puolellaan. Hiljaa eteenpäin astuessamme, tunsin minä hänen sydämensä sykkivän kättäni vasten ja — puna nousi minun poskiini. Koetin huomaamatta vetää kättäni pois, mutta turhaan, hän piti yhä lujemmin siitä kiinni..

"Minä puhun ja puhun ja te ette kumpainenkaan vastaa, mitä se on? Oletteko suuttuneet minuun tai toisiinne", nurisi Fredrika.

"Niin", vastasi veli, "Liina neidin ylpeys on minua jälleen pahoittanut."

"Sen minä heti arvasin, kun Liina sinun ensimmäiseen kysymykseesi vastasi niin kylmästi. Mutta, Liina, kuinka sinä voit olla minun hyvää veljeäni kohtaan noin jäykkä, vaikka sinä kaikille muille olet hyvä ja lempeä?"

"Ai, suokaa anteeksi, minä en ole tahtonut olla paha", sain lausuneeksi ja olimme jo omassa eteisessä, josta heti astuimme sisään. — Rakas huone, et sinä sisustuksen puolesta ollut rikas ja komea. Sinisen harmaalla värillä oli sinun neljä seinääsi maalatut. Vastapäätä ovea oli vanhuuttaan tutiseva sohva, jonka yläpuolella riippui pari jalkaa korkea peili tummanruskeiden puitteiden sisässä. Sohvan edessä seisoi neliskulmainen pöytä, jonka väriä ei vieras saanut nähdä, sillä se oli peitetty joko keltaisella tai punaisella liinalla. Kaksi ainoata akkunata oven oikean puoleisessa seinässä valaisi sinua ja laski päivän säteet sisään. Akkunain väliin oli asetettu huoneen kunniakalu, piano, mikä meitä joka päivä kiusasi jonkun tunnin, vaan myöskin joskus ilahdutti tanssinsävelillä. — Niin armas huone, vaikk'et tosin ollut rikkaasti sisustettu, olit sinä kuitenkin meille kaikille rakas sen hupaisen elämän tähden, jota siinä vietimme. Ja joskus tuntui, kuin olisi huonekin meitä rakastanut, sillä siitä huokui vastaan suloisempi ilma kuin muista huoneista. Vanhan rakkaan rouva G:n lempeästi valvova henki sen synnytti ja lepytti meitä vieraita lintuja vankeuteemme tyytymään. Mutta oli huoneella kuitenkin se vika, että se tanssimiseen oli liian ahdas, ja mielellään olisivat meidän tanssijamme tahtoneet sitä laajentaa, kun heillä vaan olisi ollut voimia siihen.

Tänäkin lokakuun iltana, kun kolmenkesken huoneesen astuimme, tuntui kuin olisi minun pitänyt syleillä siellä kaikkia esineitä ja sanoa, kuinka rakkaat ne olivat, mutta siihen ei ollut aikaa. Rouva G. tervehti meitä viereisen ruokahuoneen kynnyksellä ja kutsui ystävällisesti meitä illallispöytään, joka tuoleineen täytti melkein koko huoneen. Porsaspaisti höyrysi jo pöydällä ja rouva G. sanoi Fredrikille: "Tiedänhän, että te mielellänne syötte porsaspaistia, ja iloitsen, että satuitte juuri tänä iltana tulemaan meille."

Fredrik ei enää vastustanut ja istui meidän kanssamme pöytään. Mutta — minkätähden istui tuo veitikka väkisten sille tuolille, joka oli minun istuimeni vieressä? Panihan rouva G. toisen istuimen itsensä luo hänen varalleen. Voi, nythän katosi minulta ruokahalu, sillä en tiennyt, kuinka paljo panisin lautaselleni, kuinka pitäisin kättäni ja minne katsoisin, kun hän niin likellä yhä silmäili minua. Kuinka ihmeelliset tunteet hänen läheisyytensä herättivät minun sydämessäni, milloin olin surullinen, milloin ylpeä ja iloinen siitä, että hän juuri minun vieressäni istui; milloin taas kainostelin toisia, jotka joka kerran katsoivat minua veitikkamaisilla silmäyksillä ja nauroivat niin salaperäisesti. Oi, olisin halukkaasti jättänyt kaiken tuon, mikä minua pöydässä kiusasi, ja mennyt kotiin omaisteni luo, mutta kuitenkin värisi sydämeni, kun pelkäsin, että Fredrik heti syömisen jälkeen lähtisi pois, eikä istuisi isossa huoneessa meidän seurassamme, ja toivoin sentähden salaa, että ruoka-aika edes kestäisi hyvin kauan. Tänä iltana oli vielä Fredrik niin puhelijaalla tuulella, että pelkäsin häntä jälleen ylpeydelläni loukkaavani, josta hän äsken oli syyttänyt minua. Tästäkään en ollut oikein rauhallisella mielellä, vaikk'en sitä millään muotoa tahtonut näyttää. Onneksi johtivat Elise ja Olga, meidän nuorimmat toverimme, puheen Martin päivään ja koskettelivat asiaa, joka jo kauan oli ollut minun sydämelläni.

"Ai niin", kysyi Fredrik toisten puhujain joukossa, "sitähän minun piti kysyä rouva G:ltä — lasketteko tänäkin vuonna pyhät Martit sisään?"

"Eipä minulla juuri ole halua siihen", vastasi rouva G. ja me kuuntelimme kaikki korvat pystyssä.

"Mutta, miksi niin?" kysyi jälleen Fredrik; "pahoittivatko sitten viimevuotiset Martit teidän mieltänne?"

"Eivät suinkaan", vastasi rouva G., "mutta minun tyttöni tanssivat taas liian paljo ja voivat siitä sairastua."

"Voi, rakas, kulta rouva G.!" rupesimme me kaikki kuin yhdestä suusta pyytämään, "me emme tanssi yhtään enempää kuin mitä te sallitte. Antakaa vaan Marttien tulla sisään!"

"No, no", koetti hän meitä rauhoittaa, "onhan sinne vielä aikaa ja minä saan sitä asiaa vielä ajatella."

"Mutta, rouva G.", sanoi jälleen Fredrik, "voitteko niin kauan kiusata lapsianne epätiedossa? Olettehan te aina niin lempeä ja kuuntelette rukouksia; ilahduttakaa meitä nytkin lupauksellanne."

"Niin, niin, rakas rouva G., tehkää se", lisäämme Fredrikin puheesen.

"No, kuka teitä saattaa vastustaa, te tulette lopuksi aina voitolle, käyköön siis minunkin puolestani teidän toivonne mukaan."

"Kiitoksia, kiitoksia, kiitoksia!" kaikui yhdeksästä raikkaasta suusta, ja koska iltanen oli lopetettu, siirrettiin tuolit jyristen syrjään ja kahdeksan paria kättä tavoitti vanhuksen käsiä, joita tahtoivat suudella.

"Nyt riittää, te vallattomat, mitä elämää pidätte! Tämä meteli kuuluu varmaankin kauaksi kadulle", huusi hän hengästyneenä. — Sen jälkeen kävimme hiljaisemmiksi; Fredrik kiitti rouva G:tä vielä kerran kaikesta, lausui hyvästi ja lähti pois.

Tuossa meidän pienessä ruokahuoneessamme oli yksi ainoa akkuna, mutta kolme ovea, joista yksi vei isoon huoneesen, toinen kyökkiin ja kolmas makuukamariin, joka oli hyvin täysi, kun sinne tehtiin kuudelle lapselle ja rouvalle itselleen vuoteet. Kahden lapsen täytyi vuorotellen maata suuressa huoneessa, jonne joka ilta kannettiin vuoteet sisään ja aamulla jälleen pois. Päivällä olivat kaikki vuoteet makuukamarissa, kahdessa suuressa sängyssä ja kahdella lapsella oli siellä tilaa tehdä koulutyötään akkunan ääressä. Toiset jakaantuivat suureen huoneesen ja ruokakamariin, ja siten ei jäänyt rouvalle itselleen yhtään levollista paikkaa, mutta ei hän sittekään osoittanut, että olimme hänelle vaivaksi.

"Voi, jos Martin päivät oikein pian tulisivat", näin huokasimme joka päivä. Mutta koulua käydessä kului aika niin pian, ett'emme huomanneetkaan, ennenkun Martin päivä oli käsissä.

Aurinko oli jo laskeutunut, hämärä peitti kaikki esineet ulkona ja huoneessa; ihmisten silmät eivät voineet enää eroittaa mitään ympärillään ja ajatus kääntyi siten sydämen asioita aprikoimaan. Vanhassa, tutisevassa sohvassa istui viisi meistä toinen toistemme ympäriltä pitäen kiinni ja kolme heidän jalkainsa juuressa lattialla, painoivat päänsä meidän syliimme. Rouva G. hääräili vielä kyökissä.

"Ai, Anette, sanoppas todella, etkö olisi iloinen, jos Georg Z. myöskin tulisi Marttina ja tanssisi oikein paljo sinun kanssasi niinkuin viimein rouva G:n syntymäpäivänä?" alkoi Julia veitikka, kun juuri olimme puhuneet viime Martinpäivistä.