Part 2
Muut köyhdy ei, vain se, ken rikkaaks syntymässä luotiin, vain se, ken vaivaistaloon tapojen kuin hylky tuotiin.
Muut sorru ei, vain se, ken täst' ei ole maailmasta, vain se, jot' taivas kotiin ikävöi kuin pientä lasta.
YÖ.
Yö on niin tyhjä, kun yksin on, yö on niin tyhjä ja pohjaton, ja kaikki laulaa kuorot kohtalon.
Yö on niin täynnä kuun kudelmaa, yö on niin täynnä maan hekumaa ja kaikkeuden virvaa vilkkuvaa.
Ah, kerran mua liet lempinyt... Mut milloin, missä, en tiedä nyt. Sen sydän unhoon niin on värissyt...
Se vaivoissansa yöt yksinään pois luotaan syössyt on muiston tään, kuin unta ei ois koskaan nähnytkään.
Yö on niin tyhjä, kun yksin on. Täht'aaveet tanssii ja pimennon. Oi Herra taivaan, olen onneton!
HYRÄILY.
Kansanlaulun tapaan.
Silloin kun saapuu onneni aika, niin minut viedään hautaan, heitetään liinanen silmille ja suljetaan neljään lautaan.
Silloin kun saapuu häitteni hetki, niin minut peitetään multaan; armaani uudessa pirtissäni vihitään uuteen kultaan.
Silloin kun pääsen matkani päähän, silloin siell' olen yksin; armaani käkömme kukuntatiellä käyskelee käsityksin.
Silloin kun hiljenen hiekkakehtoon, tuuli vain nuolevi santaa; armaani vierasta rakastaa ja vieraalle suukkoja antaa.
KUORI.
Sa olitko suuri tai pieni, sit' en aatellut silloin, kun omakses tulin: olit rakastaja sielun.
Olit laulaja sanattoman laulun, pyhän säveleen tulkki. Nyt sävel on kuollut, mut sanat elää huulilla kaikkein.
Nyt olet sa suuri, nyt olet sa jokaisen oma, mut liian pieni mulle: sa rakastat kuorta.
Ja kuori on kovettanut meidät ja särkenyt säikehet hienot, jotka välillämme ennen kutoivat kauneuden siltaa.
EI KOSKAAN.
Taas saapuu kera kukkien ja uuden elämän maan kevät haluun ihmisen ja luonnon heräävän. Ma yksin korsi kuutamon siit' osattomaks jään, ma yksin katson aurinkoon kuin pitkään ikävään, kun leijaa leudot, armaat säät ja sarat saapuu kukkapäät, mut kera uuden elämän ei koskaan saavu hän...
VERÄJÄN SUULLA.
Istun kotini veräjän suulla Luojan kauniilla kukkakuulla. Koti ei koti, mut kukka on kukka Vilvoita polttava pääni, nurmennukka!
Istun kotini veräjän suulla. Harakka nauravi veräjäpuulla; Maantie on vapaa ja portti on avoin... Ennenkin kulkuriks muutuit samalla tavoin...
MUSTA JOUTSEN.
Sun kuolinhuutos kuulin kauan sitten, sa hiilihöyty ukkosvaajainen, mut sentään liikut joukoss' elävitten, tulessa valtimoni soudellen. Oot yhä mulle lähin läheisistä ja joiut mennehistä.
Et ollut rinnan rikos, katumus, sa olit rakkaus, sen mustin mustuus, puuntavaisin puna, ylhäinen hyvyys tuhoon tuomittuna.
Viel' leikkii eessä liekin kajastus ja turman muisto, heikkous pyhä, voimaa ihanampi, ... Kytheran linnan puisto, sypressipatsain paalutettu lampi ja siinä joutsen musta...
En saanut rauhaa enkä siunausta.
ASTARTEN TYTÄR.
Soi huilut, soi... Ma luulen, armas myötä karkeloi ja uskoo: mullekin on mieluhista noin viedä tanssiin yksi tuhansista.
Nuo hempukat kevyttä kenkää, helmaa nostavat. Mut tytär Dionysoksen, Astarten ei luotu amoriinein naljaa varten.
Jos rakastan, ma ylenkatson keimaa hetairan, min kuvaks kaavannut on lemmen-allas ja runoks kyynillinen, vanha Pallas.
Jos tanssin ma, se merkitsee: on eessä kuolema. Vien piiriin tähdet, hiki huuruu kuusta, hämärtyy henki, veri syöksyy suusta...
Tulessa siin' ma jälleen yhdyn suuriin jumaliin, pois karkeloitsen kauniin elämäni, hyvitän lemmenhetken hengelläni.
Soi huilut, soi... Se tanssiin tulkoon, joka kuolla voi! Se saa, ken Shivan katsetta ei karta nyt syleillä Astarten papitarta!
HEPHAISTOS.
Hephaistos synkkä sydämessä hakkaa, lyö raunioiksi, minkä rakensin. Jo suihkukaivot laulamasta lakkaa, teeruusuin tuoksut haihtuu tuulihin ja hyväilevät henkäykset ambran. Nyt kauniit kaatuu pylvähät Alhambran, nuo kaaret hennot Itämailta tuodut ja kuvitelmain kudelmasta luodut. Korallihattaroiden hiukset jo hulmuavat päämme päällä tuolla kuin pakenevat muuttojoutsenet. Oi armas, ymmärrä, on aika kuolla, on hetki murtumisen, loppu leikin, on taru päättymässä tarun sheikin. Oi, kätke kyyneleesi, kallehin: näin elämäss' on käynyt ennenkin, pois juoksee päivä jälkeen päivän toisen, ei kiitäjää, mi kiinni saada voi sen. Ja lempi! Soinnahdus vain, vailla valaa. Ken eli sen, hän vaikenee ja salaa.
EI OLE KYTHERAA.
Ei ole Kytheraa, on vain hengen haave ja aistien harha, on vain äänetön yö ja sanaton laulu ja ääretön tähtien tarha.
Ei ole Kytheraa, on vain kangastus rannalla taivahan sinen, on vain siipien lyönti ja syyttävä sylinanto ja katkera kadottaminen.
AJATON AURINKO.
En luoksesi voi tulla ma öihin tuhansiin, mut sentään sätehilläs mua poltat, poltat niin.
Oi milloin tules hehkuun tää tomu raukeaa ja ajatonna aukee mull' ainehiton maa,
ett' ystäväni nähdä taas iki-armaan saan! Me kaksi ijäks luotiin yhdessä vaeltamaan.
Oi polta tuimemmasti, mull' on jo kiire niin! Syleillyt ystävääni en öihin tuhansiin.
INVITA MINERVA.
INVITA MINERVA.
Pois sormet! mua neuvovi pääni. Et syöjä sen rokan, joka pankollas paistuu, se katkulta maistuu, ei ambrosialta, sanoo muusainkin ääni.
Pois arenalta! Se on tervattu katto. Sit' aatellos seikkaa: siin' naakkakin keikkaa välill' laaheen ja nokan, peräpurjeen ja kokan.
Pois sormet! Se peli on patto. Se laahaavi arkeen, luo kielenkin kärkeen, ja se tarttuu kuin terva. On _invita Minerva!_
SANTA SCALA.
Kas mainetta myös sitä ongitaan ja ongitaankin hyvin. Miss' samehin loiskivi lammikko, niin sinne vain syötti syvin!
»On Suomi köyhä, siksi jää», siks se, joka kunniasäteen yli otsansa tahtoo talvehtimaan, sen ottakoon etukäteen!
Pelaa hyötyri tulevaa perintöään, ei katso pennyyn, senttiin, kun pakko on koukut kultaiset ulos laskea kontinenttiin.
Maan parhaille täällä näät tarjoillaan vain kalaa mannermaista. Paras sanankin sankarin väkevän vähän metropoolille haista.
Mut sitten hän onkin maineen mies, käy kuiskutus: »kuinka fiini!» Ja yhteinen kansa kotkottaa: »olis metka hän Mussoliini!»
Ja kriitikerit kuuluuttaa: »hän on _arbiter elegantiarum_.» Ja rahvas laulaa lurittaa: »hei liirum, hei sun laarum!»
»Siro käytös» neuvoo: »neroilu uus on hovi-etiketti.» Siit' tippakin kansalliskoteihin on titteli, amuletti!
Tädit korukansia kulttuurin pölyrätillä pyyhkii ja paijaa. Ja pojat raitilla rallattaa: »raiati riiati raiaa.»
Papat tuumii: »Suomi on Europpa, diplomaatti tuo meidänkin Pentti...» Ja mammat: »sitten se vasta on maa, kun nainen on presidentti...»
Jok' ainoa puotilas konsuli on, jos päässä on kurssit taalan. Täällä paavin partahan kurkoitetaan, kuin portailla Santa Scalan...
Mut muumio valmis on maineen mies, tomuks jauhama kunnian saineen. Jos eli tai kuoli, samapa tuo: hän säilyy siivillä maineen!
UUDENAIKAINEN RUNO.
Riihaton monologi.
Uudenaikainen runo, ma tunnen sinut, koko sun aapeluksesi osaan kannesta kanteen ja kaikki sun ylirealistiset, konstruktiivis-koneelliset La Morgue-näkysi: naisruumiin pantterilevon ja pienten porttojen nälkäisten jäsenten geometria-rytmin ja Lontoon Hallit ja Piccadillyn ja esikaupunki-nokeen johtavat selkäydin-antennit, polttavilla katukivillä katuvan Pesupunkka-Magdalenan ja kuppatautisen Ryysy-Ristuksen, Rotonden ja Dômen mulattimallit ja maalari-epigonit takaraivottomat ja kabaretti-laulajain banaani-metaforat keskiyön aikaan, jolloin tuo vanha _petite différence_ leijaa areoplaanilla ylitse kuilujen, välillä säätyjen säädyttömäin, heitellen alas palopuheita _laisser-aller_-teorian. Tunnen myös berliniläisen Blume-Annan ja Anna-Blumen, suurella kirjaimella kirjoitetut jymysanat ja ykstavuiset säkeet, laittomien lait, ja kolmannen internatsionalen kiroja sylkevät evankeliumit. _Mein Liebchen, was willst du noch mehr?_ Niin uudenaikainen olen.
Mut milloinkaan et lohduttanut mua, sa puhkuva Pacific, sa uudenaikainen runo, et ylentänyt, nostanut, et antanut voimaa pyrkimään irti pakkotyöstä henkeä salpaavasta, jota elämä teettää, kestämään enemmän kuin ihminen kestää, ei, sit' et voinut sa tehdä, sa lauluton telme; yhtä vähän kuin mun laulavan hiljaisuuteni ihmisyystahto on riittänyt heille, joilla on kipeä tarve kieppua kirmassa kinon ja sylkäistä elämä esiin karuselli-kiireessä, vihlovin huudoin, laatusanoissa pillastuneissa. Niin vanhanaikainen olen.
Ja sittenkin! Aika on ilmaa. Uusi ja vanha sanoja vain, reklaamikylttejä tyhjiä, pintojen kuohaa! Ihminen eilen ja tänään, työssään ja rakkaudessaan ja sairaudessaan on alati sama. Hän pyytää viileää kättä polttavalle potilasotsalleen, hän rukoilee ikuisuutta katoavaisille kauneushaaveilleen, ja tahrattunakin tahtoo ojentaa veljille käden elämän valheen liejun suuresta suosta. Hän vaatii perspektiivejä ylös ja alas ja sivulle, kolmeen ulottuvaisuuteen, — mieluummin neljään — ja retkeilyalaa vieteille viiden aistin, — mieluummin kuuden —
Ken täyttävi nää hulluinhuoneesta tuodut tai sinne johtavat halut? Vain runoilija. Siks siedetään häntä itsemurhantekijää, hullua kroonillista, surmani entäjä, ukkosenjohdatinta taivahantulten, koesimpanssia, seeruminvalmistajaa elämän ruttoon. Ilman häntä ei oisi puhdasta ilmaa, ei lepoa viisaan, ei oisi myöskään maapallon päällä kuun kanavain karttaa: pienten porvariskotien juoksuhautoja parkuvan autuaita...
Mut sit' eivät tiedä he itse, nuo elämälle pelastuneet runoseerumin myrkyttämät sokeat onnelliset. He voivat hyvin ja heillä on voimaa elää ja varsinkin varaa halveksia runoja ja runoilijoita.
MUODONVAIHDOS.
Oli mies hän pirunmoinen, halpa rähjä, vaan ei loinen: sietänyt ei sielu likaa, siinä tarpeeks syytä, vikaa!
Oli mies, mi astui suoraan, — niinkuin luotu hirttonuoraan — kun ei ollut luihu, laaka, sai hän mainesanan: raaka.
Oli mies kuin pahin sälli; sanansa kuin poskimälli, mädäks haukkui täkykalaks, minkä muut ties herkkupalaks!
Oli mies kuin kerjäläinen: risamekko, harripäinen, — sukat kurtut pauloi nilkan — maali kaiken maailman pilkan!
Suuttui tuohon: suunsa siisti, päänsä suki, nenän niisti, suostui toisten siistein tapaan: tottui törkyyn, tyytyi rapaan!
Sielunsa näin polo pilas... Näköpäänsä pöyhkäks silas, niinkuin hieno käytös sääsi: kukoks tunkiolle pääsi!
FARISEUKSELLE.
Sanot: »En tee kelleen pahaa enkä lankee kiusaukseen, vailla heikkouden vahaa valmis olen kirkastukseen. Kiitos Herran, en oo varas, aina olen puhdas, paras, puhtaampi kuin puritaani. Suori tiehes, publikaani: asun armon kukkulalla!»
Asut puolla paremmalla, tunnet sen, et tunne tätä, mik' on elo jalkais alla, arkitungos, puutos, hätä, tuska alhon astujalla.
Vasta kun käyt kukkulalta alas alhon lasten pariin, onnenlaivas lasket kariin, kuljet vaaran, kuolon kujaa, vasta sitten sull' on valta, valta laulaa hallelujaa, hyvyytesi hynttäntyytä, — jos on siihen vielä syytä! —
SOIHDUT.
POHJAN TÄHTI.
On yksi Pohjan tähti Pohjan päällä, on yksi tähden alla heimo täällä, min Sallima on säännyt määrään samaan: etäältä sädehtimään maailmalle, siks kunnes kaikki lain suuren alle, ikeeseen ihmisyyden kirkastamaan, maan kansat laajoin veljesparvin taipuu ja päiväks muuttuu pitkä päivän kaipuu.
Vuossatain vaivat valontemppelimme ilmoille nosti, toinen toisihimme näin meidät köyttäin sitkein sydänjuurin, työn ketjuun raskaaseen ja yhteisehen. Ei varaa meillä vainoon, kylmyytehen, ei kiistaan siitä, kuka pienin, suurin, vaan kell' on sydän kansaan hehkuvaisin ja rakkauden mitta kukkuraisin.
Ja ken ei rakastaisi synnyinmaata, min vuoksi työtä enempää ei saata yksikään heimo antaa uhriks onnen, uhriksi tulevaisen ihmissaaton! Tää maa on hellän maammon, urheen taaton, ja veressämme tunnemme sen ponnen. Maan kova kamara ei aihe soiman, me teemme siitä sydämemme voiman.
Ei kaataa kansaa saa sen koettelemukset. Kodiksi tuntea nää tutut ukset on käsky meidän, muuten kodittomain, niin ett' ois kohtalo tään Pohjan Hellaan, se että maailman kiehtois kauneudellaan, ei koskaan suistuis otaan nuolten omain, erheisiin eripuran, uhkaveikan, — kuin kävi ennen vanhan, kauniin Kreikan.
Rotumme rohkee yöss' on sotaa käynyt. Ehompi tie nyt eteen ennättäynyt, kun riemuin nousta saa sen henki vapaa. Mut jos se vaatis vielä: kaikki vaakaan! ei petturia olko ainoaakaan! Se muinaissankarten on sorjaa tapaa: vuoks yhden kaikki, yksi kaikkein vuoksi. Jos niin ei käy, suurhetket hiekkaan juoksi.
Korkeiden valtain luottain kutsumukseen kypsyttää voimme voimaan, siunaukseen parhaimman, mistä isät näki untaan, korottaa hengenlaiksi kaipuun jalon ja liittää pienen Pohjan tuikkeen palon kauneena ikuisempaan ihmiskuntaan. Kuin tähdet himmenevät aamun koittoon, raukeevat taistot rakkauden voittoon.
AARNI KOUTA.
In memoriam.
Muistan sun ma vuotten takaa: toinen oli aika silloin, toiset leikit aamuin, illoin, tulta tuhlata ja jakaa.
Maa ja taivas oli toinen, toisin hohti kuutamoinen, päivä, tähdet hetkein hiekkaan, kirkkahimmin runoniekkaan.
Parvess' säeseppoin nuorten sun ma muistan, ilakoitsi siinä lautsat, lauloi, loitsi, usko siirsi taakat vuorten.
Nuoret oli silloin säkeet, alttiit tahdon aurat, äkeet elon kyisen pellon kyntöön, pegasokset valmiit ryntöön.
Rakkain sulle ratsus virma, ylin mielikuvain kirma, tulijoutsen runoleikin, vei se sitten minne veikin!
Usein urhon lyöneen veikkaa Klotho kytkee pakkopankaan, kutoo kuormat kultalankaan taikka lennon kesken leikkaa.
Tänään uupuu yksi, kaksi, huomenna taas joku puuttuu... Hetki hetkeltä näin muuttuu maailma outo oudommaksi.
Liian varhain maille muiston vierit purteen Keerein noutaa. Olkoon tiesi kaunis soutaa halki Tuonen tumman puiston.
OMISTUS.
Robert Kajanuksen täyttäessä 70 vuotta.
Tähdet on taivaalla kukkia yössä. Ihminen kukkii elämänsä työssä, konsa hän piirtää yöhömme ylhäistä linnunrataa, vuossatain halki, ylitse unhon, mi yllemme sataa.
Soitto on suuri suruista luotu, laulu on sydämien lohduksi suotu kutomaan siltaa tähtien, haaveiden sädehelinästä kansasta kansaan, jumalten juhliin maan ikävästä.
Meill' oli suurempi ikävä kuin muilla, kotimme aidattu salon surupuilla. Kallehin aatos vaikersi vankina vierahan lain; joelta Tuonen joutsenet jäiset joikuivat vain.
Yö oli pitkä Pohjolan mailla, talvi ja mykkyys kevät-unta vailla. Silloin hän saapui sävelten mestari, löi, kipunoitsi, hyljätyn heimon voittojen virttä laulamaan loitsi.
Silloin hän saapui, ja uus' tuli aika: yhdisti kansan Kalevalan taika. Ankaran painon alta nous ilmoille Suomen soitto, kajahti kauas Väinämön kieli tuo outo ja loitto.
Niin, hän saapui, ja sävelin voitti, sukupuumme vapauden tuulin huminoitti. Vapauden virsi, virsistä valtavin oot elämän! Kauneuden kannel, ken sinut viritti, siunattu hän!
Sukupolvet vaihtuu ja vuossadat vaipuu. Ei tummu koskaan kauneuden kaipuu, aateluuden tunnus sielussa korkeiden aurinkolasten. Ken sitä palvoi, kuningas on hän maan kuningasten.
Taa ajan säilyy, mi parhaint' on meissä. Sävelten sankari elää säveleissä. Miestä, min työtä Suomen on soittelon sorea latu, ainiaan kantaa laulumme laineilla kukkiva satu,
satu, mi suurtuu kuin hengen ikivalta, nousee kuin aattehet murheiden alta, viestiä vieden vastaisuudelle polvesta tästä, isänmaan urhon uskosta, taistosta tulenväkevästä.
JUMALTEN KEINU.
Eino Leino in memoriam.
»Kenen korkeat jumalat ottavat keinuunsa kerta», hän Olympon lemmitty on. Hän korkeimmat huiput ja syvimmät kuilut näkee, tiet kohtalon. Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut, häll' on Fantasian siivet ja yhdeksän muusan suut.
Ja kun hän liikkuu parvessa elämän lasten, kaikk' katsovat, haastavat: »Kuin kummalle tuntuukaan, ohi viistää jumalten siipi povet polttavat! Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut, hänen kauttansa laulavat kaikki pyhän Dodonan puut.
Ja kun hän poistuu, maan kehä autioituu, sydän ihmisen yksin jää; se huokaa: »Taas elo nostaa ja laskee laineitansa, kuka ymmärtää?» Ei koskaan, ei koskaan hän ollut kuin ovat muut! Hän kuului sinne, miss' auringot alkaa ja tähdet ja kuut.
MUISTOLAULU.
Sun menneeks mainivat, ma sit' en usko. Ken eli työssään, eläväksi jää. Ain' askeleittes kaiun kuulee kansa ja Suomen korpipolut kaikki nää. Ja viel' on niinkuin vastaan astuis tiellä tuo tuttu hahmo, — viitta, hattu, pää... Ma laulan sulle niinkuin ystävälle kaipaava sydän hiljaa helkähtää.
Sa suuren sydämesi vaateen täyttäin teit kauneudelle aina kunniaa, jot' itse harvoin sait — tai liian myöhään, kun poves hehkuvan jo peitti maa. Kuin kalliit olivatkaan laulus lunnaat! Kirpeimmät nuolet meillä parhain saa. Ma laulan sulle, laulutoverille, jollaista tääll' en nähnyt kauniimpaa.
Ma laulan sulle, niinkuin meille haastoi muinoisin suven heljä onnenpuu, ma laulan sulle, niinkuin talvi-illoin meill' loisti kohtalomme kuolon-kuu. Ma laulan sulle rajan tuolle puolen sen, mit' ei sinne sinkoo ihmissuu, kuin ikuisuuden eessä meren laine, mi kuultaa tähtiä ja vaientuu.
Kuin sa, ei rakastanut kenkään meistä, maan kuorta tätä sydänkukkivaa, kuin sa, ei syössyt siipiratsullansa yksikään kauemmaksi taivaan taa. Nyt irti elon ikäväst' on henkes, min kaipuu kantoi kohti Jumalaa. Ma laulan sulle niinkuin pieni peippo suur'-tuntemattomalle laulahtaa.
TERVEHDYS TURUN YLIOPISTON VIHKIÄISIIN.
Turun viiri, yksi, ylväs ajantietoon piirtyi niin, että jos tuo kaunis kaatuis, koko Suomi murtuis, maatuis. Valon, tiedon luja pylväs, siksi sinut tunnettiin.
Aura-joen vihryt parras kutoo sorjan kirjovyön ylles muinaismuisteloista, vuosisatain auringoista. Tääll' on laulun kanta harras, valta vanha aatteen työn.
Yhä loiskii Auran laineet, yhä nousee korkee koi yli sukupolvein surun. Yli uuden kevät-Turun siivittyvät uudet maineet, Flooran päivät karkeloi.
Jälleen kukat nähdä saamme, lapset nuoret Apollon. Terve lyyraa kantamasta, rakkautta antamasta sydämelle synnyinmaamme, alttarille auringon!
Terve teille soittamasta kanteloa kotoisaa, jok' on muita herttaisempi, kieltä, joka soi kuin lempi himartaissa kullan hasta, kesäyötä valkeaa.
Terve kuulemasta tuota kotikuusen huminaa, palvomasta pyhää puuta, soutamasta Auran suuta, valon suuren valtavuota, joka vierii aikain taa!
Viekää kansa onnen teille! Teill' on käsky ylhäinen: tehdä rinnat rikkahiksi, Suomellemme sykkiviksi! Terve hengen sankareille seppelpäille keväimen!
SISAR VIRSI,
Suomen naisten päiville 5.III.1927.
Varhain mainittu on maassa naisen hellyys, miehen voima, myöhään oivallettu onni yhteistunnon aateloima.
Myöhään vapahdettu vasta vaimo vangin karsinasta kaitsemahan kalliimpata. osan saamaan olevasta.
Siitä tiedon maailmalle saattoi Suomen syrjäissoppi. Teot tehtiin, työssä nähtiin suuri oikeudenoppi.
Nähtiin täällä vertaisina eessä lain työ miehen, naisen, molemmilla vastuu vankka ihmisen ja kansalaisen.
Oomme olleet lumiaura kansakuntain talvimailla. Viel' on kesä kerkeemättä, virvet vienot kukkaa vailla.
Retki pitkä, vuodet raskaat. Kauan kestää kova kirsi. Sentään nyt jo taivahille soikoon uljas sisarvirsi!
Naiset vapaat, orjat ennen, kaikki lyökööt käden käteen, kaikki tuokoot tullessansa tupaan tummaan päivänsäteen!
Joka aamu heljemmäksi saattakohon pirtin sumeen, joka säen sokealta pudottakoon silmän lumeen!
Valta viisauden vielä maailman laupiaamman laatii, mutta joka voitonseppel uudet uhrisuitsut vaatii.
Vaatii soihdut hengen kirkkaan, vaatii uskon, tunnon vakaan, jot' ei suista pettymykset, jot' ei peitä kuolemakaan.
Tiedämmehän, tunnemmehan: käymme kohti aikaa uutta, käymme kohti ihmisyyden valoisampaa vastaisuutta.
Oomme rakkauden kansaa, lapsi alla sydän-alan; aavistamme aikain salan, voimme tehdä sisarvalan:
Kaipaa talo ihmiskunnan naisen syöntä, naisen kättä. Ei jää uran-uurtajien pyhä kynnös kylvämättä.
Ei jää koskaan Suomen kodin kultalanka kehrääjättä. Paljon täällä työtä tehtiin, enemmän on tekemättä!
CREDO
quia absurdum est.
CREDO.
Ei mikään haivu hukkaan, mi tehtiin, kärsittiin, mi vaipui elon virtaan tai särkyi säveliin: sen _täytyi_ olla niin.
Ei turhaa tummat päivät, ei kerkein kesän sää, ei suotta surut rinnan, ikuinen kaipuu tää: kaikk', kaikki tänne jää.
Jok' uni, mi ol' unta, jok' aatos armainen, mi salaa kirjoitettiin vain lehtiin sydämen, on työtä jumalten.
Ja kerran aikain päästä, kun hetki ennättää, ne luovat uutta unta ja uutta elämää. Kaikk', kaikki tänne jää.
LAULAJA.
He luulevat, että ma laulan. Siin' erehdyttiin. En laula, en mitään ma sano, olen mykempi mykkää kalaa. Sain vain tahdon tavata lapsen lailla Yli-taattomme käsialaa. Niin se on, veljeni, niin.
Sain vain käden ja kaulan, sain vain kielen ja huulet, joilla on ikuinen jano ihmisten tulkiksi tulla. Muuta ei mulla. Sain vain tyhjän sielun, mi heitettiin elämän eteen syöksymään syöveritse, kestämään kaikki kohtalon ärjyt ja tuulet. Ja sanat, jotka kirjoitin veteen, ne kirjoitti elämä itse.
TAHTO.
Tahtoisin tehdä syntiä, paljon syntiä tullakseni ihmisyyden kautta pyhimykseksi. Tahtoisin kantaa maailman vääryyden kuorman tullakseni marttyyriuden kautta sankariksi itseni tähden, muiden tähden, puolesta kaikkien, joissa Jumalan henki elää.
MAAILMAN MERI.
Ma rannalla viivyn ja katson: meri musta on niinkuin yö. Ja ikuisen kurjuuden aallot lianvihreät vastaani lyö.
Miks värjyn ja varron ja viivyn, miks heity en hetteeseen? Nuo kuohut ne tuutisi munkin utuhallavaan turtuuteen.
Miks kuolon kuiluhun katson, miks käännä en silmiä pois? Tuoll' ylhäällä taivaan rauha ja valkeat tähdet ois.
En taivaan tähtihin kuulu, en kuiluun myllertävään; ma maan olen värjyvä ruoko, ja siksi ma rannalle jään.