Part 3
Sa ääretön taivahan tarha, niin puhdas ja ylhäinen, sydänkuormaksi tunnen sun katsees niin vierovan kaukaisen!
Sa rajaton kurjuuden ryöppy, omantuntoni tuskana lyöt, ma syykseni tunnen kaikki sun riehujes rikostyöt!
Kun ei ole valtaa mulla sylis ahmiva asettaa, niin että kuin kalvosta tähtein näkis kasvonsa kotini maa...
Kun ei ole voimaa mulla alas kutsua kirkkahat kuut ja sfäärien soittoon liittää surun, kuoleman sulkemat suut...
Ma uudet maat sekä taivaat, yön, päivän yhtenä nään; kunis onni se oma on kaikkein, sinis veljeini vierelle jään.
Ma rannalla viivyn ja kärsin, pelastusta viel' löydä ma en. Tihut tuntoa vastaan lyövät elon aaltojen miljoonien.
HYVÄ PIETARI JA MINÄ.
Kun kohta ollaan oudon ovella ja Pietari mun passiani kysyy ja päätään puistaa: »Lienet suuri kelmi; sult' talo tää kait suljettuna pysyy, mut jos lie sulla joku tunteen helmi minulle antaa, voisin harkita...»
niin vastaan hälle: »Pois oon jakanut elämän tiellä helmet kirkastuksen, mut kaiken tunsin, min voi ihmisrinta, ilon ja murheen, uhman, talttumuksen, se Herran puuta oli palavinta. Nyt on sen tuhka tuuliin varissut.»
Korvaansa kynsii hyvä Pietari: »Herramme lapsista siis lienet tuhmin ja synkeällä näyttää retkes pää nyt, kun tuntees tuuliin tuhlannut oot uhmin, mut jos ois joku tiedon pisar jäänyt sinulle sentään, ois se mieleeni...»
Ma vastaan: »Suistot elon virtojen ma luotasin ja luin pohjimmitse. Mut kunis sieluun karttui synty syvin, ma sinis nöyremmäksi kävin itse. Täydesti elin, huonosti ja hyvin, sen tiedän vain ma, mitään muuta en.»
Hymyilee vaiti vanha vartija, mi ajast' aikaan kysellyt on noita maan tuomisia niinkuin juomarahaa, helyjä tunteen, tiedon pisaroita, joit' ei hän pyydä: kamaa halpaa, pahaa... Hymyilee hyvä taivaan portilla...
YÖN ENKELI.
Äärillä elon myrskyävän rannan on kotini. Maapallon kohtalon siipeini alla kannan ja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan, vaikk' äidin nimeä saa koskaan en, ma tiedän sen. Ma yksin olen koko maailmaa vastaan.
Syleilen käden kahden valtamerta, mi syöksyy päin, ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteen yöss' eläjäin. Mut sarastaissa kerran aamupuhteen, välähteen väkevämmän tulta, verta, ma äiti nimetön kaikk' kokoon kannan teidät sylissäin säteiksi Jumalani pyhätön.
Ma teidät kaikki lapsikseni sain, te ihmiset; tähtenne teidän särjen taulut lain eess' syyttäjäin ja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet, — ma sydämeenne näin. — Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaan ja teistä eessä taivaan Luojan vastaan.
Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään. Rataanne rakastan. Oon lohtu kauneuteen kaipaavan ja toivo tulevan, jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään. Niin tyhjää työnne on, te lapset inehmon, mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenne ja paremmasta enne.
Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen, jot' ihanteista, uskost' ihmisten ma kehräilen yön enkeli. Ja silloin täytetty mun työni on ja maailman kohtalon. Taas tarttuu suitsiin säderatsuni, käyn lentämään tähdestä toiseen hätää välkkävään ja haihdun unelmana valkeuteen...
HARTAUS.
Enemmän kuin vettä ja leipää ma isoan ja janoan sinua, Jumala. Olen nääntyä janoon ja nälkään, kun olet niin kaukana.
Mut kuvia silmähän sataa, jotka hengen hiipuvan polttoa viihdyttää, ja sieluhun kantaa sävel, mi soimahan jää:
On talvinen taival pitkä, ja sentään me elämme lämmöstä, valosta; on yllämme yössäkin aina elon luoja ja antaja.
On pilvissä, usvissa voima, on aurinko, kaikenvoittaja, -kantaja, valonlähteen rajaton syli, josta pirskahdin pisara.
Mitä siitä, jos ylhäisin Totuus niin onkin yksin, korkeella, kaukana, kun Sinussa me elämme ja liikumme, sa elävä Jumala!
Mitä siitä, jos auringosta alas syöstyt me oomme varjojen karkeloon, kun kasvomme aina vain ovat päin käännetyt aurinkoon!
MYSTEERI.
Näen unta valvehilla, unessani valvon rukka. Siinä auringon ajatus, siinä kuura kuutamonkin, siinä mysteeri elämän, elon onni, onnen hukka.
Taida en tajuta kieltä, mitä Korkeat puhuvat, mitä Vallat kirjoittavat kirjahan poloisen sielun, jok' on auringon asunto, jok' on kuun ja kuolon kukka.
SOKEITA.
Ah sokeita me kaikki, kaikki oomme, maan vaeltajat! Vain äänet tunkee kovaan kohtaloomme, nuo ihanat.
Ne kertoo kevään suuren kukinnasta meit' oottavan, ne meitä taluttaa kuin pientä lasta luo Jumalan.
Ah kaikki käymme lume silmillämme me ihmiset! Kuin varjo, verho tään on elämämme yöt tuhannet,
sen harhat, erheet, uskon unikuvat, jok' askele... Vast' Ijäiseen kun sielut avautuvat, me näemme...
ENNEN — NYT —
Ennen, kun kohtasin ihmisen oudon tai oman ma mietin: nään itsellein ijäti vieraan, on välillä kuilu... Nyt: nään sieluni vaellustiellä, se on minä itse.
Ennen, kun etäiseen katsoin taivahan tähteen, ma tunsin: se kaiken on turhuuden tunnus, maan matojen pilkka... Nyt: se odottavainen on akkuna, se on minun kotini.
Ennen, kun iltaisin levolle laskin tomukuormani viereen, ma uskoin: ma nukun ja kohta nään unta... Nyt: taas valvon sytytetyin lampuin ja varron ylkää...
VALKEAT KYYHKYT.
Helluntai-tunnelma.
Valkeat kyyhkyt, viestit ylhät, siipenne välkkyvät levittäkää. Väistyvät jääsydän-peikot jylhät, kun ilolaulunne helkähtää.
Hengen pyhän lempeät kyyhkyt, saapukaa satuna helluntain, lientäkää murheen ja tuskien nyyhkyt, soittakaa kelloja unelmain!
Onnen kutsuna, ihmeenä tulkaa kutreille kauniin, kukkivan maan, näyttäkää hopeista, hohtavaa sulkaa, tietä päivähän laupeampaan!
Puhukaa suulla suuremmalla, virttä Taattonne virittäkää, joka on tummille tähtien alla kirkkaampi kirkkojen kynttilää!
Taitaa jo leuto läntinen tuulla, liemme jo heimoa helluntain. Haastamme halumme Jumalan suulla, kielellä kyyhkyjen valkeain...
VAPAUDEN VUOKSI.
Kun myrskysin, kun henkeni kapinoi ja uhmasi ja pettyi, kun sielu poti haavojaan ja silmäkulma vettyi ja elonhetket ryöpyten ja raueten juoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun armastin, kun sydän paloi, hehkui ja — lemmestänsä luopui, kun jumalien nektarista hulluksi se juopui, kun levon sijaan valitsin ma vaivan ja taiston, se kaikk' oli käskystä vapauden vaiston.
Kun hiljenin, vierryt en enää sotavankkurin mukaan, yksin olin niin, ettei tuntenut kukaan, ei kenkään käteen käynyt, ei pyytänyt luoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun etäännyin rinnalla öisen ritarin rämettä upottavaa, joss' sumu, liete kulkijalle salahaudat avaa ja joka surun sulhoille saa kadotuksen suoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.
Kun raskain syin ja harteilla kantamus oma sekä muiden taas korkeuteen katseen loin, ohitse onnen puiden, ja vasamoiden viuhuessa vaelsin vailla soimaa, ma siitä kiitän vapauden valkeaa voimaa.
Kun ihmistyin... kalliit mulle elämän on kasvot moninaiset, kirvelevät kipunat ja pienet pisaraiset, itse olen tullut meren pisaraksi tuoksi. Se kaikki on vapauden, vapauden vuoksi!
HILJAISUUS.
Hengen pelto, salainen kylvön sarka, niin hedelmällinen kuin muta Niilin. Luomispätsi, kuumuutta mykkää täynnä, vartoova luojaa vapisevin hiilin.
Hiljaisuus arka, maa laulun, runouden ja keinuttuja korkeen tähkävanan. Näkyjen mahti, mi kerran voittaa, muuttaa tekojen myrskyks unelmoivan sanan.
MATKALLA.
Yksin en oo yksinäinen, olen yksi miljoonista; näen entispolven silmät, tunnen riemun tulevista.
Ehk' on eri riennon tahti, yksi ensin, toinen sitten; sama eessä juoksun määrä kuollehitten, elävitten.
On kuin joku kaunis tähti matkaa ohjais okahista... Yksin en oo yksinäinen, olen yksi miljoonista.
HOUKOT.
Mitä siitä, jos liemmekin houkot, jos lyö meitä laumat ja joukot, kun emme me mammonan orjiksi saa, ei saalista sormemme rihkamaa, joka täyttää sopet ja loukot!
Vain se, mik' ei ole, se on! Sana tuttu ja tuntematon tuo tunnus on rientäjäin rauhattomain. Siit' usko sai uoman ja tuntomme lain ja retkemme laulelon.
Kun siipeimme iskut kaikaa, me emme nää paikkaa, ei aikaa. Ja vaikk' osuu rintaamme nuolenpää, sen kaipuumme kiihkeä kilpistää, ja riemumme ilmassa kaikaa!
Monen turmion Turso jo vei, monen tempasi Lorelei... Tuhat elämää tuhlata näin ne voi, jotka Herramme huomisen urhoiksi loi, vaan taipua, tinkiä ei!
Paras sittenkin säilyy meistä pois kaikkemme liekehtineistä. Kun tulta lyö ylhäisten ilmojen sää, muu murtuva on, vain kauneus jää. Vielä mainitaan houkkojen teistä!
SUVI-ILTA.
Suloinen, vieno Suomen suvi-ilta, sun kauttas tunnen, ett' on synnyinmaa ikuinen armo, lahja jumalilta.
Siunattu ollos metsäin tyyni syvyys, mi äidin lailla huntuus peitit mun, kun enin tarpeen oli hellyys, hyvyys.
Ja ylistetty ollos vetten kaari, mi kultaa kuun ja päivän kuvastit, kun aita uppos multa onnen saari.
Oi hämäryyttä, vilpoisuutta ehtoon, kuin turvallisesti se tuudittaa pois elon helteen alta Tuonen lehtoon!
Hiljainen, harras Suomen suvi-ilta, sun varjoos sammua ma halajan kuin aurinko, mi vaipuu taivahilta.