Part 1

language: Finnish

LIEKKI

Runoja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

SISÄLLYS:

VIRVAA Viimeinen laivamies Arvoitus Leppäkerttu Sumuneiti Miksi? Sa sydän, sydän! Kun maja nousee Lumiperho Talvinen näky Irtolaisten perhe Mettiäislento Aarnihauta Mainen retki Elämälle Liekki

LATUJA JA SATUJA Singa-Hilla Akhran koirat ja Sitka Sulo-Liza Jalanjäljet Salakuljettaja ja Vapahtaja Satu-äijän lyhty Sipri ja pappi

KYTHERAN VANKI »Lasziate ogni speranza...» Leda Dolce far niente Nyt ruusut kukkii Linnunlaulu Kuutamolla Muut ei Yö Hyräily Kuori Ei koskaan Veräjän suulla Musta joutsen Astarten tytär Hephaistos Ei ole Kytheraa Ajaton aurinko

INVITA MINERVA Invita Minerva Santa Scala Uudenaikainen runo Muodonvaihdos Fariseukselle

SOIHDUT Pohjan tähti Aarni Kouta in memoriam Omistus Jumalten keinu Muistolaulu Tervehdys Turun yliopiston vihkiäisiin Sisarvirsi

CREDO Credo Laulaja Tahto Maailman meri Hyvä Pietari ja minä Yön enkeli Hartaus Mysteeri Sokeita Ennen — nyt Valkeat kyyhkyt Vapauden vuoksi Hiljaisuus Matkalla Houkot Suvi-ilta

VIRVAA

VIIMEINEN LAIVAMIES.

Ma ajelehdin aavalla, yksin ulapalla, hajalautan hylyllä pirstoutuvalla, — peru viimeinen parkista »Eteenpäin». — Se alus oli sorja ja ui kuni kala, sen miehistökin vankka kuin Rütlin vala ja sen kapteeni uljahin uros minkä näin!

Sen kansi oli kultaa ja helmiäisen luuta, sen tuhto tähtineuletta ja masto tarun puuta. Ei liukkaampaa nähty lie liitelijää... Sen purjeet oli purppuraa ja kaukokuvitelmaa, sen lippu laulun silkkiä ja merineitten helmaa; sen lasti sieluin hukkuneiden helinää...

Ja tiettömillä reiteillä kun haimme tienhaaraa, niin kokka tunsi komentonsa: aina kohti vaaraa! ja purjehet puhelivat: reivata ei! Ja polvillamme kiikkui koko nereiidein kansa; — ken miestä sukuun suuteli, ken suki hapsiansa. — Me halasimme hyökyjä ja huusimme: hei!

Me seilasimme seikkailuun, kauneutta kohti, vain tähti meitä talutti ja päivän käsi johti, vain Fata morgana, mi häämöittää... Yli syvyyksien syöksyimme kuin hullut hurjapäiset, me hehkuimme, vaikk' köli sekä touvit oli jäiset. Itse piruakaan peljänneet ei toverukset nää.

Nyt kaikki ovat siellä, mistä kenkään ei palaa. No Herra heitä siunatkoon: he parempaa ei halaa! Ma ainoa syntinen kellumaan jäin. Mut yhä, vaikk' on edessäni viimeinen tiima ja kaarnalastun alta lyö jo aalto ja viima, ma huudan tapaan entisehen: Eteenpäin!

ARVOITUS.

Yön katto kipunoi niin kummaa kirjoitusta. Ken tavata sen voi?

Kuin loppumaton pusta, joll' aron tuuli soi, se kiehtoo kaipausta

ja halut haltioi. Se ruoskii Pegasusta uhmaamaan Sallimusta.

Päin syöksyn arvoitusta kuin tuleen lentää koi. En muuta tehdä voi.

LEPPÄKERTTU.

Leppäkerttu, lennä, lennä, hyrrä hyvän Maariaisen, että tiedän kunne mennä. Käytkö kohti mustaa multaa vaiko kastekaaren kultaa lepän lehden nuoren päällä: matkan saanen samanlaisen.

Mikset lennä, lintu Luojan, vieri Luojan viitikolla? Vaiko vaaran, murheen tuojan virkaa kaihtaa mieles hellä! Istut hiljaa kämmenellä... Siis lie sama osa mulla: varrota ja hiljaa olla.

SUMUNEITI.

Kuin käden vienon viileys saa kulmilleni mun, kuin häive, huntu, ilmestys maan oudon, salatun. Ah tunnenhan, ah tunnenhan ma, Sumuneiti, sun!

Yön rimpi olen rauhaton, yön kuningatar sa, sun kruunus liljankukka on, ties niitun untuva. Oi valtiatar varjon maan, mua raukkaa rakasta!

On viittas unta viherää ja silmäsi kuin suo. Ma tuoksus tunnen, vaikk' en nää, sun suutas suuni juo. Ah, sallithan, ah sallithan mun jäädä yötä luo!

Sun lempes yllein lankeaa kasteisin pisaroin. Näin kyynelees mua armastaa valveeseen aamun koin. Yölintuna sun povellas ma kaikertelen, soin...

MIKSI?

On riemua ja tuskaa, ja tuska tappaa, riemu elättää. Kell' onni on, ei pyydä enempää.

Ma tunnen auringon ja ankeen sään. Siis miksi murheen laulajaksi jään?

Vain myrkky myrkyn, suru surun voittaa ja synti synnin, miekan isku miekan. Ei päivä kaipaa kultaa runoniekan, on iloovilla ilo itsessään. Siks sureville surust' tahdon soittaa, siks yön ja murheen laulajaksi jään.

SA SYDÄN, SYDÄN!

Sa sydän, sydän, miks heikoksi niin tehtiin! Et tahdo, tohdi rakkaihin muiston lehtiin et koskea, et katsoa, sa muuten vaivut niinkuin vaipui rakkaat ja sykkimästä lakkaat.

Sa sydän, sydän, maan ääret ovat aavat. Kun havaat, huomaat: jokaista kalvaa haavat, käyt syväksi ja hyväksi ja oudot veljes, vaikk'et tiedä miksi, sa tunnet läheisiksi.

Sa sydän, sydän, sun pakko onhan palaa kuin paloi parhaat, maan syli jotka salaa, ja leimuta ja loimuta ja antaa se, min annoit rakkahille, kaikille, — vierahille...

KUN MAJA NOUSEE.

Nyt vast' oon kypsä ma päivän paahtoon, kun jo saapuu yö, ja työtä luomaan, kun kello työn jo lakkaamista lyö.

Nyt vast' oon valmis kokoomaan tähkät, jotka tuleentui, kun maat' en tapaa, kun purteni jo pilvein päällä ui.

Nyt vast' oon harras siunaamaan hetket, jotka aika soi, kun sydänsoihtu jo tuolla puolen aikaa kipunoi.

Nyt vast' oon vapaa niin liitämään kuin linnut valkeat, kun omaksensa jo multaan velkojat mun vaativat.

Ah, liian myöhään! Ah, sanokaa, näin käykö kaikkien: kun maja nousee niin asujaksi kuolo astuu sen!

LUMIPERHO.

Lumi putoo puhtoisena ylle tumman tien. Hukkuvainen valkohiude itse lien.

Kohta jalat matkamiesten polkee poroks sen. Kohta uupuu lumiperho unehen.

TALVINEN NÄKY.

Loi talven taivas suloaan maan hankiin siintäviin. Jäi silmäni ja sieluni kuin kiinni kangastukseen, eloni pitkän taipaleen tuhansiin maisemiin: ma katsoin pieniin tekoihin ja suuriin unelmiin, raskaaseen vuorinousuhun, raskaampaan lankeemukseen ja ammoin alta liukuneeseen sorjaan kilpasukseen. Ja talven taivas suloaan loi hankiin siintäviin... Ma siinä istuin hangella ja itkin, itkin niin...

IRTOLAISTEN PERHE.

En sukua ma saanut verisitein, sisarta, veikkoa... Sit' etsinyt en aattein, mielipitein maan parhaista. Mut tukiessain toista heikkoa ma löysin perheen kanssa lasten monten ja kodin lämmön kädest' osatonten.

Sain ystäviksein kaikki yksinäiset, sain heille laulamaan: »On veren huumat toiseen vetäväiset valhetta vaiston, haaveen riistaa vaan. Me yksin tullaan, yksin mennään täältä. Ja haastellaan kuin väljän halki, pitkän pilven päältä;

kuin majataloss', iltahämärissä, miss' sama uupumus ui suloinen tien kulkijoissa yhteen yöpyvissä. Yöleirin sen siroittaa aamu jälleen maailmalle, vain liesitarujen himarrus himmeä jää matkaajalle.

Ei yksinäisyys vaikerruksen aihe. Se tahto elon lain. Se suurten sielujen on suurin vaihe, siit' teräs varttuu sauvaan vaeltajain. Ja voimakkain on yksinäisin, vapaa rinnall' loisten, myös iskun iskemähän puolest' toisten.»

Se kuuntelee kuin papin parhaan saarnaa mua tumma parvi tää. Ja silmä silmään, käsi käteen jää... Tuul' leuto leijaa haavepurren kaarnaa... ... Kuin vaimo siunattu käyn unta nähden, luon elämää vuoks outoin matkamiesten, veljein tähden.

Me ihmis-irtolaisten perhe ollaan, niin läheiset ja kaukaiset kuin kotkat kalliollaan. On sama suru, eri kyynelet, on sama taisto, tavat erilaiset... Sa sielu hymyilet: Niin, niin, me onnelliset kuolevaiset!

METTIÄISLENTO.

Ne pistivät myrkkyisin piikein mun oudon ja vennon. Mut kipuni kestin ja kukasta kukkaan ma seurasin reittejä suuren mettiäislennon, imin silmiini kultaa joka herhiläissiiven hennon. Näin juoja oon ollut mesitäyteisen elämänkennon.

AARNIHAUTA.

On aarnihauta rinta ihmisen. Mut velhonvalkee välkkää yllä aarteen, se vartija on vainajain ja niiden sydänten, jotk' ovat meille salaa yössä lyöneet, säteilleet ja särkyessään helmen luoneet, helmen antaneet.

Pois vierressänsä, mikä multaan maan ja mikä pyyteittensä pyörrevirtaan, ne lipastonsa avaimen vei kukin mukanaan. Sulkeutuu sielu, kunnes on se kiinni tykkänään. Ei aarnihaudan hohtoa nää silmä yhdenkään.

MAINEN RETKI.

Kaipuussa aloitin ma matkan tään ja ajoin takaa taivaan purppuroita, kumarsin kuuta, päivää; yössä elin, vaikk' kaikkein tähtein kultaa tavoittelin. Kun täältä lähden, ikävähän jään.

Kaipuussa toinen toiseen yhdytään, kädessä käsi viivytähän hetki, veen rantaa kahden käydään kuutamolla. Hymyily, kyynel, pitkä eronhetki... Pois laiva liukuu, häipyy hämärään...

Kaipuussa painan maata kohti pään. Oi, haavelintu, haudallani soita! Koin rusko, tähti, heitä kipunoita maan tuhkaan, joka tahtoi tulta olla, niin unta mullan alla teistä nään!

ELÄMÄLLE.

Ihminen syntyy kuin hortoon ja uneen. Ylistetty, että et herpautuneen siihen suo jäädä!

Levitä lempesi syntinen syli nuoren, nukkuvan voiman yli! Heräämään säädä!

Vilkuta virvoin ja vedä harhareitein, sido sielut ongelmoin ja surun salaseitein, kasvamaan saata!

Anna portaat korkeat ja tähtikaipuun taakka, ettei ne koskaan voi kuolemaansa saakka nousemasta laata!

LIEKKI.

Kaikki, mikä elää halaa, mulle kuuluu, kuluu, palaa. Olen laki lakien, elontahto ikuinen.

Sären kalvaat, kuolleet kuoret, vaadin vapisemaan vuoret. Olen suuri suuttumus, muotoin kaikkein muuttumus.

Vihaan viihtymystä tapaan. Olen hehku hengen vapaan, sydänpoltto sankarin, palo puhtain, ankarin.

Syöksyn syytä, väärää kohti. Olen sen, ken ottaa tohti, este eessä empiväin, myrskylento lempiväin.

Mittaan, miss' on syvä, laaka. Olen erottaja, vaaka ihmisten ja peikkojen, rohkeain ja heikkojen.

Soitan sotaan, vedän vikaan, isken uhrit äkkipikaan. Olen valtain kaatumus, pahain tuho, paatumus.

Tuiskin maita tulenpatsain, ilmaa halon runoratsain. Olen laulu punainen pantu ihmisverehen!

LATUJA JA SATUJA

SINGA-HILLA.

Aron tytär Singa-Hilla niinkuin yrtti yksinäinen autioilla kaljamilla miellytteli mielet kaikki kasvoillansa kaunehilla, pyydysteli pyssymiehet huulillansa punaisilla makeilla kuin manzanilla.

Asetteli pedon-ansat, ajoi sutta suopungilla, kävi öisin satimilla, merkit veisti velhon puuhun aron tuuli Singa-Hilla. Usutteli Urjan poiat, enin veljet Jaroagan, urhot tuimat tunturilla, kunnes kerran kolkon Khairan mailla noidan noitumilla sappi puhkes molemmilla, molemmat sai surman suuhun.

Itkenyt ei Singa-Hilla eikä nauranutkaan enää, laulanut ei laitumilla. Himmeni kuin niittuvilla, kuihtui niinkuin aron ruusu uljas, kaunis Singa-Hilla.

AKHRAN KOIRAT JA SITKA.

On napamaan yö. Ja revontuli loimuaa ulon taivaan alla, se tyhjyytehen lyö, se hämärtää ja hivuttaa kuin hulluus, nälkävyö, enemmän hyytää elämän kuin pakkanen ja halla, myös avunhuutoon auennehet huulet kulkijalla. Vain Akhran koirat ne ulvoo.

Ens' yks, sitten toinen, ja molemmat vuoroon, kunis kaikki yhtyvät loputtomaan kuoroon: susikoiraa sata ja sata koirasutta päin kuonot kuoloa, kaikkeutta, päin äänettömyyttä, päin äärettömyyttä, vuoks ikuisen tuskan kärsityn syyttä.

Viel' elää Sitka. Mut niinkuin koira koirain kera ujuttelee kaulaa ja tahtoo laulaa, ja äänensä on koriseva, nuotti on vitka... — Hän peskipomo matkaan pinkoi vetovaljakolla, on pulkassansa kassapäille kultaa, korupaulaa. — Nyt yksi hän hurtista taitaa jo olla. Kuin Akhran koirat hän ulvoo:

»Me ulvomme edestä einehemme niukan, me huudamme hädässä pakkotyömme tiukan, tylyn kovuuden kourissa pitkään, pitkään, kun meitä ei armahda jumalat mitkään, kun meillä ei sielua ajatella, surra, vain raataa ja vinkua, ulista ja purra.»

Hän haukkuu kuuta kera koirain ja menee, suo susille suuta. Mut ne pyytävät muuta, ne muistavat kädet, jotka ruoskivat ja löivät, ne tahtovat lihaa ja luuta ja nähdä kerta sen miehen hurmeen, mi itse iski verta. Ne Sitkan elävältä söivät.

On napamaan yö. Alaston taivas loimuaa Akhran aukeoilla, ja veriläikät, ruusut ainoot jänki-iljangoilla lain vanhan toistaa: haavoitetun susi suden syö. Mut ruoskijasta Sitkasta, mi lauloi sutten mukaan, ei tiedä kukaan. Vain Akhran koirat ne ulvoo.

SULO-LIZA.

Sulo-Liza on illassa Tonavan Magyarin kelmistä helein. Ja rakkaus pustan poikaisen soi kuumin, vetävin pelein. Mut ilkkua immen on mieli: »Niin kaukana lempi kuin aamun koi, sitä mustalainen ei vallata voi, ei kerjäävä viulun kieli.»

»En ikinä almuja, anonut, en, en minä kerjää nytkään, ma vaikkakin sinusta lämpenin ja sinä et lämmennytkään: ain' annan ma ruhtinaan lailla. Soi soitto! Niin rikas on lauluni maa, että valtakuntia lahjoittaa voin vasta-anteja vailla!»

Sanoi heitukka, hattua heitti ja läks. Nyt varjoaan Liza kaulaa ja aalloilla yöllisen Tonavan hän sandoliinissa laulaa: »Mies ylväin, maa mitä kantaa, oi palaa, niin rikas on lempeni mun, että suudelman suulle rakastetun voin vastalahjatta antaa...»

JALANJÄLJET.

Raalan rannalla valkealla sannalla merimies morsiolleen hyvästiä heittää, vannoo Herran valalla pian jälleen palata. Neidolla on salaisuus, sen povehensa peittää.

Raalan rannalla autiolla sannalla jalanjäljet pienet vievät jyrkän törmän eteen, kalliolle niemen taa, — takaisin ei ainoaa, — kaikki käyvät yhtäälle ja päättyvät veteen.

Raalan rannalla syksyisellä sannalla ajelevat aaltoset ja pohjoinen tuulee. Askeleiden tarinaa myrsky kauas kuljettaa. Märssykorin vahti sen kuunarissa kuulee.

Kerran rantaan Raalan outo ohjaa jaalan... Jalan pienen jälkiä mies turhaan etsii esiin... Niinkuin valat kalvenneet pois on juosseet askeleet, vajonnehet Raalan rannan pettäväisiin vesiin.

SALAKULJETTAJA JA VAPAHTAJA.

On salakuljettaja vanha kuolemaisillaan. Hänt' ennen onnesti, nyt ovat ryysyt verhonaan. Hän unta näkee elost' ollehesta, ja ohi kuvat kulkee, kierii, vierii menojaan... — ei leikattu ne lasten aapisesta —, ei lapsi koskaan lie hän ollutkaan.

Hän taas on syytettynä, seisoo eessä tuomarin, mi katsoo niinkuin hälle oisi selvää salaisin ja tiukkaa: »Kaikki tyystin ilmi anna, mit' olet koskaan kätkenyt sa noihin ryysyihin, jos kaiken myönnät, ei sua syyhyn panna. On tilinpäiväs tullut viimeisin.»

Ja salakuljettaja vanha vastaa vavisten: »Mun horna periköön, jos petän mistään vaikenen: oon myönyt nahkaa, verkaa ynnä viinaa, mut repaleet vain yllein jäi, muut' omista ma en, siis älä köyhää saatanaa sa piinaa, mies olen tihujen ja kurjuuden!»

Näin tuomari: »On repaleeskin koru kohtuuton, ne riisu pois, niin nähdään mitä niiden alla on!» Mies tottelee, vaikk' alla horjuu vaivan, ja sammaltaa: »Ei syy vain yksin mun, vaan kohtalon...» Mut tuomari: »Et alaston viel' aivan, myös kuori kuona sydänkurimon,

ja paatumukses, pahat sanas, herjat manalan, siks että alaston myös sielus eess' on taivahan. Ei salakuljetusta mitään viedä sull' ole lupa valtakuntaan luojas Jumalan.» Mies huokaa: »Tyhjä olen, muust' en tiedä.» Jalkoihin lankee herran ankaran.

»Viel' etsi sydämestäs siis», velkoja virkahtaa ja kasvoillensa valkeus ylhäisen armon saa. Mies rinnassansa tuntee olon uuden, kuin ei ois koskaan ollutkaan maan mutaa matalaa... »Oot salakuljettaja jumaluuden, suur' mestari näin neuvoo kuolevaa,

kuin sokko olet vierinyt elämän virtaa sa, katoovaa surrut kultaasi, vaikk' kaikk' on tallella, mut nyt sä tiedät, miss' on tiedon raja». »Niin, nyt ma tiedän, kuiskaa hiljaa vanha katuja, ma tiedän, että olet Vapahtaja...» Pois nukkui rauhaan aamun koitossa.

SATU-ÄIJÄN LYHTY.

Hän saanut synnyinlahjaksi ol' lyhdyn sellaisen, mi yössä hälle neuvoi tien luo sadun keijujen.

Hän satu-äijäks ristittiin. Hän lasten riemu on, kun aina hällä kontissaan on kasku verraton.

Hän illoin malkaa korpehen halk' aallon hyrskyvän, ja siellä prinssit, prinsessat ja rosvot näkee hän.

Hän tervehtää, hän kättelee heit' tupatuttuinaan... Yöt monet seuranpitohon näin kuluu rattoisaan,

vaikk' onkin metsä autio, vain meren tuuli soi... Vain lyhdyn satupeilistä näyt kummat kipunoi...

Mut kerran, kun hän jällehen yön selkään samoaa, hän tosi prinssin, prinsessan ja rosvon nähdä saa.

Hän säikähtää, hän sumenee, hän karkaa katveeseen. Hän valkeana kotiin käy; on varjo itselleen.

Taas lapset kiertää kertojan: »Nyt mitä näitkään sa?» Ens kertaa vastaa vaeltaja: »En mitään nähnyt ma...»

Suu tarukontin kiinni jäi, ei koommin auennut. Näät satu-äijän lyhdystä ol' liekki sammunut.

Se unesta ja usvasta loi kuvat tarujen. Maan karkeahan totuuteen sokeni silmä sen.

SIPRI JA PAPPI.

Pappi pöntössä pakisi.

Siprin ukko ulkotöissä, opin lautsalla omalla koki kansaa kaikenmoista, sysipäätä syynalaista Herran vahvalla valolla.

Sinne lykkivät lylynsä alta temppelin ajoivat kirkon katrahat koreat, kuulijat kurinalaiset haapiohon halvan miehen.

Tuostapa paheni pappi.

Saapui saalahan sijoille, kotahan kotoisen noidan. Virkkoi:

»Vaeltelet viassa, ajat Hornan hiirakolla, Louhen luudalla lakaiset lampaat Herran huonehesta, hyvän Kiesuksen karitsat Perkeleen tulipesähän, polttohon ijäisen pätsin.»

Ukko uunilta urahti, uskon piltti umpisilmä:

»Ei ne ehdi Louhen lapset, Lemmon linnut liiatenkaan, saati Kiesuksen karitsat, maata kirkon karsinassa, unilukkarin lutissa, kun on kiire kirkkahilla, hätä häijyillä rutompi veden viivaan vieremille, hyvän paimehen parihin. Kova on kivinen kirkko, armo alttarin kovempi sielun sairahan kokea.»

»Kanta kirkon kalliolla, Kiesus itse sen takoja. Tie on taivahan tukala, ylen helppo helvettihin.»

»Niinp' on tiukka tietäjistä, kovan käyjästä kysyntä, joka aukoo armon portit, voitelee sanan saranat, papin ylpeän ylätse, aamusaarnojen alatse.»

Pappi partaansa hymähti:

»Hyvä mieli hyypiöllä itse paavina pakista, seista synninpäästäjänä, koota korkeat kolehdit.»

Sipri siihen säätelevi:

»Lienen laatuisa hyvinkin. Sanon: jo ollahan ovella, paratiisin porstuassa, aika on siirtyä sisälle, kartanohon kaunoisahan, itseensä ilosalihin. Siellä istuu jo isäntä, julkisen Jumalan Poika edessä elämän leipä, taivaan kynttilät kädessä. Sanovi sanalla tuolla, suulla haastavi sulolla: Astukaatte atrialle armon pöytähän pyhähän, laverille laupeuden. Lausuu vielä lauhemmasti lapsille ladun lavean: Etkö muista muinaistasi, tunne et tuttua sijoa? Tääll' itkit ikäsi pitkän, ikäsi iloinnet vielä ylhän Ylkäsi sylissä manttelissa Maariaisen, valossa Vapahtajasi, alla kasvon Kaikkivallan.»

Suuttuu jo pahainen pappi. Sanan Siprille sihahti, aatoksen apean ampui:

»Jos ois aika ammohinen, elo entisen tapainen, autuudestaan ankarampi, virkavallalta visumpi, se sun viskaisi vetehen, rohdintukkona tulehen, siinä surkea sulaisit, katoaisitki katala, ruman hengen ruumenina, Saatanan purupaloina.»

Vastasi vakainen vanhus:

»Siin' olen sytenyt synkkä, kitunut eloni kaiken tuskissa Jumalan tulen, pirun pitkän pihdin päässä, viime tuomion vihassa...»

Kuului kolkutus kodassa. Sipri siirsi säppeänsä. Tuosta tungeikse tupahan jälleen raukka raadollinen, lammas laumasta erinnyt, tuli henkensä hädässä apua anelemahan, hyvän paapan palsamia sydänkäärmehen kähyihin.

Sipri haavoja siteli, valoi voiteella sulalla, medellä makean mahlan. Siitä kiukaalle kipusi, kuutamoisen kulmaluille, avasi sanaiset arkut, veti viiet virsikirjat alta salpojen salaisten suuren Luojan sulkkusista. Lentoon siipensä levitti Taaton tuttavan tuville, enkelten esipihoille, Kaikkivallan kartanoihin.

Pappi pyörsi pappilahan.

KYTHERAN VANKI

LASZIATE OGNI SPERANZA...

Ken Kytherassa ollut on, hän mennyttä on miestä, hän kuoloon saakka kantaa saa sen ihanuuden iestä.

Tuo hälle kaikki kauneus ja riemut elämän, niin köyhiksi ja halvoiksi ne arvioipi hän!

Tuo hälle rypäl hehkuvin, maa mit' on koskaan luonut, hän kalkin kalliin työntää pois: on noitajuoman juonut!

Tuo paratiisin omenat; ei viehdy punakuoreen! On menneeseen hän köytty kuin Tannhäuser Venusvuoreen.

Hänt' tykö kutsu: ohi käy, hän tullut näät on sieltä, miss' ymmärretään, haastellaan vain jumalien kieltä.

Hän ihmisille outo on, enemmän itselleen. Hänt' taiat, tarut vetää vain ja vellamoiset veen.

LEDA.

Sa musta pilvi, ilmattaren kantaa oot raskas liiaten. Hän kädestänsä pudota sun antaa maa-emon helmaan. Sa sirpaloidut sateeks, pisaroiksi, uit kätköön sammalen. Mut mistä kulkenut oot, korpipurot soivat, puut vihannoivat, kedot purppuroivat.

Sa musta murhe, sydämeni kantaa oot kuorma murtava. Se kammiostaan pudota sun antaa maailman mereen. Sa säryt säveliksi, kyyneliksi, koht' oot kuin untuva! Mut missä liitelehdit, surut henkevöityy ja ihmisrinnat kukkii, hedelmöityy.

Sa kaiu tuska irti kantelostain ja etsi kantajaa, mun Ledaani, — jos löydät hänet jostain — mi sylin avaa Olympon vihmaa vastaanottamahan, hedelmän antajaa... Ja silloin itkun sijaan iloharput soikaa, kun Leda lempii Juppiterin poikaa!

DOLCE FAR NIENTE.

Näin mielisin uinua päivät ja uinua yöt ja unohtaa työt, jotka matkalla jälkehen jäivät —

ja huomisen työt, vain eilisen onneni muistaa ja antaa elämän virran viedä ja luistaa

päin suurta tuntematonta kuin seikkailuun ja uskoa, että viel' eessäni niitä on monta

kuin vaihdetta kuun... Maan runsaussarven mettä ken kerran joi, hän alati janoo: nuoruuden vettä...

NYT RUUSUT KUKKII.

Nyt ruusut kukkii. Mut ken jos keksis käärmeen, tuon piileväisen, alla ruusuhiston, hän antais mulle viime armon-piston.

Nyt huulet hymyy. Mut ken jos näkis nuolet mun loppuun riutuneessa rinnassani, hän salaa itkis pyhää valhettani.

Nyt päivä nousee. Mut ken jos arvais ansat tään aamun valaisevan vastaisuutta, hän kenties kestäisi ei päivää uutta!

LINNUNLAULU.

Lintu se sirkutti oksalla: sivit sivit siu. Onko sun onnesi tallella tiu tiu tiu?

Ei ole luontoa laulella: vilu virret vei. Ei ole onneni tallella, ei, ei, ei.

KUUTAMOLLA.

Syyshimmeä kaislojen helinä ja yllä valkea kuu, edessä aaluva kuoleman ja takana elämänpuu.

Oi kuinka on kasvot kirkkahat tuon vastasyttyvän kuun ja kuinka on keveät oksat veen ja raskaat elämänpuun!

Yön lamppu, loistos verhoa, oot niinkuin muudan muu: ei huulten kaari kavalla, jos suudeltu on suu.

Mut mitä laulaa laine veen, min kiedoit armasteluun? Oi, _luna mendax!_ kaislat soi ja oksat elämänpuun.

MUUT EI.

Muut pety ei, vain se, ken uskon, unelman on oma ja joka syösty on, kun peittyy pois tää pii vein loma.

Muut kärsi ei, vain se, ken lieto on kuin muusain mieli ja jonk' on lempi viritetty niin kuin viulun kieli.