Part 5

Lauri käveli edestakaisin lattialla. Pysähtyi pöydän luona, avasi Maanviljelysopin, vilkasi siihen ja antoi sen jälleen painua kiinni. Alkoi taas kävellä. Hänen teki mieli sanoa kuinka hyvä ja suloinen hänen nyt on olla, mutta ei saanut sitä sanotuksi.

Vähän aikaa siten käveltyään hän pujahti kamariin ja kauas katsova ilme silmissään otti pöytälaatikostaan päiväkirjavihkonsa esille ja rupesi kirjoittamaan.

"Nyt tiedän miksi rupean! Rupean maanviljelijäksi. Sellaiseksi uudenaikaiseksi muille esimerkkinä olevaksi maanviljelijäksi. Olen ollut kolmena päivänä maataloudellisilla luentokursseilla. Siellä jo tällaisen päätöksen tein. Ja sen jälkeen se päätös on yhä vain varmistunut. Minä en lähde täältä pois! Tänne jään, täällä teen työtä ja uhraan voimani maanviljelyksen hyväksi, Suomeni hyväksi uhraan voimani niinkuin isät ennen sotakentillä! Minä vain uhraan ne rauhan pelloilla. -- Mies, joka on ensimäinen maanviljelysrintamassa, on sankari, niinkuin sekin, joka on ensimäinen mies isänmaataan puolustavassa sotarintamassa."

"Kun vain saisin enemmän oppia ja tietoja -- --! Isä kielsi jyrkästi maamieskouluun pääsyn -- -- Enkä aio siitä enää puhua mitään. Koetan täällä kotona kirjallisuuden avulla itse kasvattaa itsestäni kunnollisen maanviljelijän. Ja kun kasvan sellaiseksi, että minunkin sanoilleni annetaan arvoa, niin silloin tahdon kykyni mukaan levittää valoa kaikkialle ympärilleni. Tahdon kaikessa olla hyvänä esimerkkinä, kaikille naapureilleni ja kaikille, en ainoastaan maanviljelijänä, vaan myöskin ihmisenä. Ja sillä tavalla levittää valistustakin."

"On niin hauskaa ja suloista ajatella, että minä kasvan ja voimistun joka päivä ja käyn yhä tarpeellisemmaksi vanhemmilleni, jotka vanhentuvat ja heikontuvat joka päivä. Minä en jätä heitä! Minä tahdon heitä hoitaa ja vaalia, kun he tulevat vanhoiksi ja rupeavat eläkkeelle! En niinkuin joku vieras, joka on talon ostanut ja maksaa eläkkeen vaillinaisin mitoin ja huonolla tavaralla ja joka kerta toivoen, ettei enää toiste tarvitsisi tätä maksaa. Minä maksan eläkkeen parhaalla tavaralla kukkura-mitoin. Enkä anna heille ynseitä katseita enkä sydäntä viilteleviä sanoja."

"Eilen minä sanoin jotain sellaista -- --. Juuriston Sussu oli maitovelkaansa maksamassa, ja heille tuli äidin kanssa viiden pennin ero laskuissa. Se aiheutti keskustelun, joka kirveli sydäntäni ja kuohutti mieltäni. Jos olisin voinut sanoiksi muodostaa sen mitä tunsin, niin se olisi pannut jokaisen vapisemaan. Ja sanoinkinhan minä jotain -- -- mutta -- -- En enää milloinkaan sano sillä tavalla äidille -- --. Jotain samallaista kuin eilen tunsin kerran toissa talvena. Se oli muuan leuto sunnuntaipäivä. Oli juuri syöty puolinen. Silloin tuli Pikku Leenan Rikku tupaan ja arkana istui oven luo tuolille. Kissa nuokuskeli takkakivellä, mutta kun Rikku tuli, niin havahtui. Ja kun Rikku ehti istumaan, hyppäsi kissa takkakiveltä lattialle ja meni Rikun luo. Pyyhiskeli poskiaan ja kylkiään Rikun jalkoihin ja häntäänsä taivutellen kierteli ympärillä kaikin tavoin ystäväksi tekeytyen. Rikku, jonka kasvojen sävy osotti ikäiselleen sopimatonta vakavuutta -- elämänkokemusten synnyttämää -- silitteli kissaa ja puheli sille hellästi. -- Kenties kissa tahtoi lohduttaa tuota sunnuntainakin repaleissa kulkevaa poikasta, ja kenties poikanen sen ymmärsi. Siltä minusta ainakin tuntui."

"Mutta sitten Rikku pyysi ruokaa -- _Pyysi ruokaa_! Se pyyntö vihlasi sydäntäni ja kuristi kurkkuani. Jos olisin ollut äidin sijassa, niin olisin hakenut Rikulle parhainta mitä olisin löytänyt. Antoihan se äitikin. Suuren voileivän ja kupillisen maitoa. Mutta sittenkään en tuntenut tyydytystä. Minua hävetti, en itsekään tiedä mikä, ja sielussani kuohui. -- Rikku söi kaikki hyvällä ruokahalulla, toi tyhjän kupin pöydälle ja saman tien läksi pois. 'Kiitoksia' huusi vain ovessa mennessään. En voinut olla ikkunasta seuraamatta hänen menoaan. Tiellä tuli Niilo häntä vastaan ja alkoi häntä lumittaa. Koputin ikkunaan, ja Niilo jätti Rikun rauhaan. 'Kuinka sinä kehtasit', sanoin Niilolle kun hän tuli tupaan. -- Sanoin samalla tavalla kuin äidille eilen illalla. -- Niilo vain nakkasi nenäänsä ja halveksivasti sanoi että: 'mitä kerjäläispojan on lukua. Sitä saa vaikka lyödä!' -- Että meidän 'sivistyneessä' ja loistavassa yhteiskunnassamme on sellaisiakin, joiden täytyy pyytää ruokaa -- --! Ja toiset samalla aikaa tuhlaavat kymmeniä tuhansia markkoja turhuuteen ja ylellisyyteen! Eivätkä tee mitään oikeaa työtä. -- Jos tosiaankaan ei voida tällaisia ristiriitoja ja epäkohtia saada korjatuksi, niin tulkoon tuli ja surma ja hajoittakoon tämän maailman usvaksi, josta sen sanotaan muodostuneenkin. Olisi silloin edes sitä vähemmän kurjuutta ja kärsimyksiä avaruudessa -- --."

"Siihen suuntaan riehuivat ajatukseni silloin, samoin kuin eilenkin. Ja niin ajattelen nytkin. Mutta nyt minulla on toivoa, että tällaiset ja muunkinlaiset epäkohdat vähitellen korjautuvat. Ja siinä työssä tahdon minäkin olla mukana! Mutta -- -- Jos niitä ei saada korjatuksi! -- -- Jos ei saada, niin tulkoon vain tuli ja surma ja hävittäköön tämän maailman. Parempi silloin on niin."

Sydän jyskytti, posket hehkuivat, silmät paloivat ja kynä kiisi kuin hullaantunut riviltä toiselle. Kynää pitelevä käsi vapisi ja kirjoitus muistutti risuaidan varjokuvaa. Mutta sitä hän ei ajatellut. Eikä hän oikeastaan ajatellut muutakaan. Kirjoitti vain kuin jonkun voiman pakottamana sanoja ja ajatuksia, jotka pulppuilivat jostain kuohuvasta lähteestä. Nyt tuntui kuohu tyyntyvän. Kynää pitelevä käsi kohosi ylös. Pää painautui sitä vasten. Silmät suuntautuivat ikkunasta ulos tähtäämään, mutta katse niissä oli syvälle sisäänpäin kääntynyt. --

-- Tule nyt Lauri syömään! huusi äiti tuvasta.

Hätiköiden pisti Lauri vihkon pöytälaatikkoon, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Meni tupaan ja kamarin oven vieressä olevasta tuvan ovesta jälleen porstuaan.

-- Minä olin äsken tallissa. Ei sinne tarvitse mennä, huusi isä tuvasta.

Lauri kääntyi takaisin tupaan ja meni syömään.

-- Kyllähän ne hevoset nyt siellä pysyvät. Sitten sopii mennä tekemään silppua niille kun on syöty, sanoi isä.

Puhelu ei nytkään ottanut luistaakseen. Laurin mielessä oli jo pitemmän aikaa askarrellut joku ajatus. Nyt hän ajatteli sen kirjoittaa päiväkirjaansa ja suunnitteli sitä. Isä ja äitikään eivät näyttäneet puhelusta välittävän, ja Niiloa ei ollut kotonakaan.

Syötyään ja vähän aikaa hampaitaan tulitikulla kaiveltuaan meni Lauri talliin.

Tiainen hypähteli liiverin räystään alla seinässä ja viserteli pakkasta ennustavasti.

-- Tsi tsi -- titilittäätäävikvikviäävui, se sanoi ja Laurin mielestä se tarkoitti samaa kuin punalakkinen tonttu puolisen edellä tuvassa.

Kun hän tuli takaisin tupaan, nukkui isä penkillä ja äiti peräsängyssä. Ei siis herättänyt kenenkään huomiota, vaikka hän menikin suoraa päätä kamariin. Siellä otti hän heti päiväkirjavihkonsa pöydälle ja alkoi taas kirjottaa.

"Kun katselen ihmisten elämää, raatamista ja ahertamista, niin tulee usein mieleeni kysymys: mitä varten ihmisten pitää tuolla tavalla raataa ja ahertaa? Mikä tarkotus heillä on, jota varten noin ahkeroivat? Etsiessäni vastausta näihin kysymyksiini olen huomannut että yksi osa työskentelee vain saadakseen elämänsä niin nautintorikkaaksi kuin suinkin mahdollista, toiset saadakseen kultaa kirstunsa pohjalle, ja on paljon -- ehkä enimmän -- sellaisiakin, joiden täytyy raataa ja ahertaa kaikin voimin, saadakseen itselleen ruoan ja vaatteet. -- Ylevämpiä pyrkimyksiä olen huomannut sangen vähän. -- Eikö meillä ole muuta kuin tämä ruumis ja ruumiillinen elämä -- --?"

"Mikä on ihmiselämän tarkotus? Onko se vain se että raataa, syö ja makaa, niinkuin suurin osa meikäläisistä, 'rahvaasta', tekee? Vai onko se siinä, että kaiket päivät, tai oikeammin yöt, huvittelee, keimailee ja kiekailee kaikella tavalla, niinkuin 'sivistyneet' ja 'ylhäiset' tekevät? Vai onko se vain valmistus taivasta tai helvettiä varten, joku koeaika surun ja murheen laaksossa, niinkuin jumaliset ja papit sanovat? Niin -- -- Mikä on elämän tarkotus? Jos se on se, mikä se 'rahvaalle' on pakosta, niin -- miksi annettiin ihmiselle kuolematon sielu? Jos se taas on se miksi ylhäiset sen näyttävät käsittävän, niin miksi sanottiin ihmiselle: 'otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi.' Jos se on se, miksikä jumaliset ja papit sen sanovat, niin miksi sitten puhutaan Jumalan rakkaudesta? -- Mikä on ihmiselämän tarkotus?"

Nyt se oli kirjotettuna. Oli poissa päätä painamasta, mutta kuitenkin oli tallessa. Tuntui vapauttavalta ja keveältä kuin olisi täyttänyt vakavan velvollisuuden.

Hän nousi ja heittäytyi keinutuoliin istumaan. Keinutteli hiljalleen, ja miettien katsoi eteensä. Kurottautui ottamaan päiväkirjan pöydältä ja luki, mitä oli siihen tänään kirjottanut. Vihko painui hiljaa polvien päälle ja taas hän jäi miettien katsomaan eteensä.

-- Tästähän saisi vaikka sanomalehtikirjotuksen -- --

Sydän ensin omituisesti kutistui. Sitten se laajeni ja oli aivan kuin uusi maailma olisi avautunut.

Sillä tavallahan sitä voisi paraiten unhotettujen ja sorrettujen puolesta taistella, että tekisi tunnetuksi heidän kärsimyksiään!

Taas hän vaipui miettimään. Huoahti sitten ja ravisteli pois sen ajatuksen. Se nyt kuitenkin on mahdotonta. Olisi pitänyt saada koulua käydä ja -- olisiko hän silloin maanviljelijä jos hän alkaisi kirjotella --?

Hän nousi kävelemään. Meni pöydän luo ja kirjotti päiväkirjaansa:

"Yöllä toivoin kuolemaa. Nyt en sitä toivo. Nyt haluan elää. Nyt minulla on tarkotus, jota varten elää. Tahdon kasvattaa itsestäni kunnollisen maanviljelijän ja hyvän ihmisen, joka ei tee kellekään pahaa, mutta kaikille yrittää tehdä hyvää."

Päivämäärä vielä alle, ja kaikki on hyvä. Tämän enempää ei hän tänä päivänä kirjota. Kun muste oli kuivunut, lukitsi hän vihkon pöytälaatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Taas istui hän keinutuoliin ja alkoi hiljaa keinua. Päässä tuntui suloinen raukeus. Ei haluttanut lukea ei ajatella eikä mitään. Näin vaan oli hyvä olla.

Alkoi hämärtää.

Raukeus oli Laurista vähitellen kadonnut. Hänen mielialansa oli ollut aallon harjalla, painunut siitä aallon pohjaan ja nyt se taas kohosi harjalle.

Siinä oli sekaisin suloista haikeamielisyyttä ja kaihoa, mutta enite kuitenkin toimintahalua, halua tarttua kaksin käsin johonkin elämän epäkohtaan ja repiä se hajalle, raastaa auki jokin mätäpaise ja toimittaa siinä oikein perinpohjainen puhdistus. Tai olisi tässä ruma ryteikkökorpi! Sen hän raivaisi pelloksi. Tai mitä vaan sellaista, joka kysyisi raatamista ja työtä. Niin juuri -- työtä! Työtä! Sitä hän nyt tahtoisi tehdä. Työtä äidin ja isän hyväksi ja työtä -- -- Niinilän Anni -- --

Suloinen vavahdus puistatti ruumista.

Hän käveli jonkun kierroksen lattialla. Tuli pöydän luo, tarttui lujasti kiinni sen reunoihin ja säihkyvin silmin katsoi ulos. Istui jälleen keinutuoliin ja alkoi keinua, ensin voimakkaasti, mutta vähitellen hiljentyen.

Toimintahalun alkoi voittaa sanaton kaiho. Käsi poskella, kyynäspää tuolin käsivarrella hän hiljalleen keinutteli haaveileva sävy silmissä.

Heikko valo kuvastui kamarin lattialle. Lauri kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ulos. Siellä oli pehmeän sininen taivas ja hämärästi tuikkivain tähtien ympäröimä haaveilevan ja unisen näköinen kuu. Oli kuin olisi kuu vain omia aikojaan liikkeelle lähtenyt näin pyhäiltana.

Lauri katsoi taivasta, tähtiä ja kuuta. Ja kuta kauemmin hän katsoi, sitä syvemmäksi kasvoi kaiho ja sitä levottomammin hän odotti jotain.

Maantiellä meni kolme tyttöä toistensa käsikoukussa tanssaillen ja liikkeistä päättäen sydämellisesti nauraen. Huomaamattaan siirtyi Lauri ikkunan luo ja katseillaan seurasi heitä niin kauan kuin suinkin voi nähdä. Ja vielä kun tytöt katosivat riihen varjoon hän yhä vain seisoi ja katsoi ulos. Hän tunsi voittamatonta halua lähteä kylälle tänä iltana.

Vihdoin hän käännähti, haki palttoon vinniltä ja meni tupaan.

Siellä äiti pankon puolella takkaa hoiteli kahvipannua ja isä toisella puolella tupakoitsi. Takassa paloi alakuloinen tuli vesipadan alla.

-- Joko pian saa mennä vettä navettaan ammentamaan? kysyi Lauri.

-- Kun minä vain ehdin juottamaan lehmät, sanoi äiti. Onko nyt iltama?

-- Ei olekaan -- mutta --

Lauri nosti vasemman jalkansa penkille ja sen polvella kättään pitäen katseli ulos ikkunasta.

-- Kyllä sen veden pian saa ammentaa, puheli äiti, kahvikuppeja pöydälle laitellessaan. -- Söisitkö sinä jo?

-- Syön kyllä, myönsi Lauri.

-- Kaada itse kahvia sieltä pannusta ja juo ja mene sitten navettaa luomaan, sanoi äiti isälle ja haki pöytään voita, leipää, maitoa ja lihaa. Lauri rupesi syömään.

Syötyään muutti hän arkitakin päälleen. Kävi ensin tallissa hevoset juottamassa ja silppua tekemässä. Sitten rupesi ammentamaan vettä.

Reippaasti sujui työ. Ryhti ja voima vain parantuivat työn kuluessa. Katse sattui vinoon painuneeseen tuvan nurkkaan. Se pitää korjata! Mutta kun ei hän nyt voinut tarttua siihen kiinni ja nostaa sitä suoraksi, tarttui hän entistä lujemmin ämpärin nostosalkoon. -- Keväällä tuo nurkka korjataan! Navetta myöskin rakennetaan keväällä uusi. Hirret jo viime talvena hakattiin ja veistettiin valmiiksi. Ja kun se nyt kerran tehdään uusi, ei siitä enää tehdä sellaista pimeää ja ummehtunutta vankikoppia kuin tämä vanha on. Hän sommittelee siihen piirustukset! Koko kartano kunnostetaan ja maalataan punaiseksi. Paljonkohan se tulisi maksamaan? -- -- Siksi sen ainakin pitää tulla valmiiksi kun -- --

Taas tuli Niinilän Anni mieleen, ja ämpäri painui entistä vinhemmin kaivoon ja tuli samaa vauhtia sieltä takaisin ylös.

Sydän lämpeni, ja jälleen valtasi mielen vapisuttava onnen odotus ja salaperäisen syvä kaiho.

Sitä herätti ja kasvatti kaikki. Kaivon vintin kitinä, ladon oven narina, askelten narskahtelu, luonnon pyhätunnelmainen hiljaisuus, jota alkavan pakkasen heikot paukahdukset säestivät, kirkkaan sininen ja mieltä avarruttavan korkea taivaan laki, kuu, joka terävänä ja nyt jo asiallisen näköisenä katseli alas maahan, kaikki ne kasvattivat kaihoa hänen mielessään ja puhuivat hänelle elämän salamyhkäisestä onnesta.

Vesi oli ammennettuna.

Juoksujalassa kiiruhti Lauri tupaan, mennessään vielä vilkaisten painuneesen tuvan nurkkaan. Heitti arkitakin penkille, pesi kasvonsa, kampasi peilin edessä huolellisesti tukkansa. Sitten nyppi rikat vaatteistaan pois, pani pyhätakin ja palttoon päälleen, katsahti vielä peiliin ja asetti lakkinsa oikein. Sitten pujahti ulos kuin puolittain salaa.

Ensin menee hän Alaniemeen. Sitten he lähtevät Miskan kanssa kylälle ja ehkä he menevät katsomaan -- -- Niinilän Anniakin -- --.

VII.

Tuli kesä. Lauri oli Takanevalla kyntämässä syksyllä kyntämättä jätettyä kesantoa.

Hän pysäytti hevosen ja istahti auran sauvalle.

Niin hiljaista ja lämmintä! Ei tunnu tuulenhenkäystäkään. Aurinko vain paahtaa, ja kuumentunut ilma väreilee latojen seinämillä ja aitain vierillä kuin olisi se sulaa metallia.

Linnutkin ovat hellettä paossa. Ei kuulu kuin joku yksinäinen viserrys silloin tällöin.

"Prits, prits, prits."

Västäräkki tuli taas vaolle. Seisoi hetkisen ja keinutteli pyrstöään. Huomasi madon vaossa. Koppasi sen kiinni, toisen ja kolmannenkin. -- Täyden taakan saatuaan lensi pois. Ladon luona näyttää sillä olevan pesä.

Västäräkin mentyä oli taas hiljaista kuin leikkuupellolla, väen päivällislepoa pitäessä.

Lauri pyyhki paidan hihaan hikeä otsaltaan, nousi ja tarttui suitsiin.

-- Lämmintä on ja hiljaista, mutta -- -- Koetetaan taas ruuna! Nooh!

Ruuna jännitti raajansa, ja verkkaan mutta varmasti alkoi aura luistaa. Viilu irrottui ja kohosi vaarnan päälle kuin epäillen, taipui siitä siiven alle, ja vihdoin lysähti toista viilua vasten, aivan kuin olisi huomannut että juuri näinhän se parhainta onkin.

Pellosta lensi leivonen. Ei livertäen suoraan ylös, vaan aidalle lyhyesti kirkuen. Toista vakoa takaisin tullessa se taas läksi pellosta. Ja niin aina kun Lauri sillä kohdalla tuli tai meni.

-- Mitähän se tuolla tarkottaa? ajatteli Lauri ja ajoi pari vakoa.

-- Onkohan sillä siellä pesä? ajatteli taas, ja vielä pari vakoa ajettuaan meni katsomaan.

Pesä siellä oli. Viime syksyisessä lehmän jalan jälessä kuivia kuloheiniä, ei kovinkaan sirosti aseteltuina, ja niiden päällä viisi puolialastonta leivosen poikaa, jotka kaikki leväyttivät keltaiset nokkansa ammolleen kun kuulivat että pesälle tullaan.

Lauri seisoi vähän aikaa ja katsoi pesää. Sitten meni jälleen ajamaan.

Mitä tuon pesän kanssa pitää tehdä? Ajaako kylmästi vain ylitse --?

Se ajatuskin jo puistatti.

Nostaisiko toiseen paikkaan? Mahtaisikohan emo siitä sitten enää välittää, jos sen toiseen paikkaan siirtäisi? Se on leivosten koti, ja kodin rauhaa ei saa häiritä.

Kunpa se olisikin edes pientareella, mutta kun on keskellä peltoa -- --

Lauri mietti ja mietti ja joka vaolla tuli yhä likemmäksi pesää.

Hän rupesi puoliselle. Päästi ruunan vieressä olevalle niitylle ja itse meni ladon seinustalle syömään. Leivosen pesää vain ei saanut pois mielestään.

Jos siihen jättäisi kappaleen kyntämättä? Silloin ei sen kanssa tarvitsisi mitään muuta tehdä. -- Mutta taitaisi sekin näyttää omituiselta -- Ja mitä isäkin sanoisi? Ja Niilo sen pesän kuitenkin heti hävittää kun tänne lehmäin kanssa tulee -- -- Ja rikkaruohot siinä pääsevät siemenelle ja leviävät kautta maan.

Taitaa sittenkin olla parhainta kun ei ole tietääkseen koko pesästä. Ajaa vain sinne menemään. Sielläpä he sitten ovat -- --

Lauri viskoi eväitten loput laukkuun, paneutui pitkälleen ja yritti nukkua. --

Kun hän taas rupesi ajamaan, ei leivonen enää lähtenytkään lentoon. Hiukan vain käveli syrjempään ja sieltä katsoi. Lauri käänsi päänsä toisaanne ja kiiruhti hevostaan.

Lopulta leivonen ei lähtenyt pesästä poiskaan. Hiukan vain kohottautui ja katsoi Lauriin.

Lauri pysäytti hevosen ja katsoi leivosen tuskaisesti pälyileviin silmiin, muisti ne avuttomat keltanokkaiset leivosen pojat siellä pesässä. Ja leivosen laulun hän muisti. -- Eikä ajanutkaan ylitse, vaan meni ja katkaisi aidasta kaksi seivästä, jotka asetti pesän molemmille puolille vaon suuntaan, merkeiksi ettei vain vahingossakaan ajaisi pesään.

Nyt oli taas mieli keveä. Hän kynti ja vihelsi ja piti tarkasti silmällä ettei vain pesä rikkoontuisi. Kun kynnös tuli niin likelle pesää, että oli ruvettava vakoa mutkalle ajamaan, ei ruuna ollut uskoakseen että tässä todellakin pitää sivulle poiketa. Kun Lauri hellittämättä veti ohjasta niin päin, niin ruuna pysähtyi ja katsoi Lauriin.

-- No etkö sinä nyt usko? Siellä on leivosen pesä ja me jätämme sille tähän vähäsen maata, koetti Lauri selittää ja nyki ohjaksesta. Leivosella on yhtä hyvä oikeus elää maan päällä kuin meilläkin.

Uskoihan ruuna sen vihdoin, ja niin saatiin siihen jäämään keskeltä leveämpi, mutta kumpaankin päähän kapeneva pillikkeen ja horsman taimia kasvava kyntämätön kappale.

Lauri ajoi seuraavaankin peltoon ensimäiset vaot ja antoi sitten hevosen levähtää. Tänne etäämmä näytti leivosen palsta vihreältä saarelta mustan meren keskellä.

-- On siellä nyt leivosten herttainen asuskella omalla sarallaan.

Lämmin ja leppoisa tunne tulvahti mieleen. Hän heittäytyi selälleen peltoon ja katseli puhtaan sinistä taivasta.

-- Leivonenkin sai haltuunsa palstan manttaaliin pantua maata, palasen isänmaata.

Se tuntui niin somalta että täytyi nauraa.

-- Olen vuokrannut leivoselle maata. Mitä saat vuokraa?

Mielen rauhan, ja oikeuden kuulla leivosen laulua tuntematta pistoa sydämessä ja nuhdetta omassatunnossa.

Lauri taivutti kädet pään alle ja katsoi taivaalle. Siellä kulki pehmyt vaalea pilvi. Laurin silmät painuivat kiinni.

Niinilän Anni kulki hänen vierellään vaaleaan kesäpukuun puettuna -- -- Sitten oli hän kotivainiolla kyntämässä. Tuvan ikkuna oli auki. Tuvasta kuului Annin hiljainen hyräily; hän näki kuinka Anni siellä hääri leiväntekohommissa. Isä astuskeli pellonpientareella vanhana ja harmaatukkaisena ja sirolla puulapiolla korjaili kokkareita pientareelta pellolle. Äiti katseli porstuakamarin ikkunasta tyyni onnen ja rauhan ilme kasvoillaan. -- -- Annikin tuli pellolle. Oli paistanut pannukakkua ja toi sitä hänelle ja isälle. Ja ruunalle leipää. Taputteli ruunaa ja hyväili sitä -- --

-- Ei mutta ei -- Ei jouda maata kun on ruokaa kaapissa. Työhön, työhön! Illalla pitää vielä koivut ja marjapensaat kastella, ja jäi se vesiammekin tyhjäksi. Mutta kannetaan joesta vettä! Öillä päivät jatketaan! Öillä ne on istutettukin. -- Sooh -- Koetetaan nyt ruuna yrittää! -- Nooh --! Me teemme, kuule ruuna, työtä nyt. Me kynnämme! Me mullistamme maata! Me vapautamme niitä ihmeellisiä voimia, jotka muuttavat lannan ja mullan leipäkullan aineiksi ihmisille! Me uhraamme voimamme yhdellä kaikkein jaloimmalla ihmiselämän uhrialttarilla, niinkuin Reijolan isäntä talvella sanoi! Hei ruuna -- hei! Minä olen isäntä ja leivonen on minun torpparini, joka maksaa vuokransa laululla -- --

-- Jaa-ah ruuna! Jos minä todellakin olisin isäntä! Kyllä silloin moni asia olisi toisin kuin nyt. Emme me täälläkään näin vain kahdenkesken olisi. Täällä olisi yksi tai parikin miestä savea nostamassa, ja luujauhokuorma olisi tilattuna eikä maan polttamisesta saisi puhuakaan. Ja eipä paljon tiedä, vaikka tuolla nevalla turvettakin haasioitaisiin. -- Navettaan silloin olisi myös tehty oikeat ikkunat eikä tuollaiset kuin nyt, että ovat kuin kaksi kipeää silmää. Eikä Kimpisyrjän Hermanni olisi saanut niin leveästi vain nauraa minun ilmanvaihtotorven-piirustuksilleni. Sen olisi silloin pitänyt tehdä torvi ja asettaa se navettaan.

-- Mutta eipäs surra. Saapa nuo perästäpäinkin laitetuksi. Tulipa edes se ketoaura tilatuksi, niin että syksyllä jo saamme ketoakin nurin kääntää. Kuuletko sinä, ruuna? Syksyllä ruvetaan ketoa kyntämään.

-- Eikä moitita isää, eikä sitä saakaan moittia. Isä tekee sen kuin parhaimmaksi ymmärtää. Isän mielestä on synti panna rahaa maahan. Mistä sitten tuloja olisi, jos maahankin alkaa menoja olla? -- Eikä se kaikkein hulluin ajatus olekaan, jos ei niin perin viisaskaan. Mutta isä on vanha ja isän hartiat ovat työstä köyristyneet. Meidän täytyy, ruuna, isää kunnioittaa! Jos isällä olisi edes niinkin paljon tietoja kuin esimerkiksi minulla, niin hän olisi maanviljelijän malli. Tai jos minusta tulisi yhtä hyvä työmies kuin isä on, niin silloin minä olisin maanviljelijän malli. Ja miks'ei minusta tulisi. Yritetään kuitenkin. Hakavainiossa syksyllä näytetään mihin tässä pystytään! Heipä hei, ruuna!

Tumman harmahtavaksi kuivuva käännetty alue laajeni laajenemistaan, ja likaisen sängen sekä viheriän rikkaruohon taimiston peittämä alue yhä supistui. Ruunan kylet olivat vaahdossa, ja hiki virtaili pitkin Laurin ruumista. Mutta siihen ei hän tullut huomiotaan kiinnittäneeksi. Hän vain ajatteli sitä suunnitelmaansa, minkä oli tehnyt. Sitä nimittäin, että Leppirannan talossa ei tästä alkaen enää tahallaan jätetä kesantomaita syksyllä kyntämättä, niinkuin tähän saakka on tehty. Ja että aura pannaan joka kerta menemään aina hiukan syvempään kuin se edelliskerralla on mennyt.

* * * * *

Kun Lauri illalla tavallista myöhemmin tuli kotiin, istui isä aitan porraskivellä aitakarahkoita halkomassa.

-- Kaikkiko tuli? kysyi, kun näki auran ja aisat rattailla.

-- Kaikki tuli. Leivoselle vain jätin palstan.

-- Oliko leivosen pesä? -- Isä naurahti.

-- Oli. Keskellä peltoa. Enkä ilennyt sitä maahan haudata, vaan jätin siihen kappaleen kyntämättä, selitti Lauri hevosta valjaista riisuessaan.

-- Niilo saakin nyt mennä viemään hevosen. -- Isä nousi ja lantioitaan painellen meni tupaan. Tuli pian takaisin Niiloa edellään työntäen.

-- Mene nyt vain, mene!

-- Miks'ei Lauri itse mene, kiukkuili Niilo.

-- No sinun pitää myös työlle tottua. Kylläpä toisinaan menisit. Pitää joskus mennä, vaikka ei niin kovin haluttaisikaan.

-- Kyllähän minä sen käyn itsekin viemässä, koetti Lauri sovitella.

-- Ei, kyllä Niilon pitää nyt mennä. Sinulla on vielä se puiden kasteleminenkin. Ei Niilo kuitenkaan niitä kastele.

-- Revin minä ne, sinkautti Niilo.