Part 6

-- Senpätähden sinun pitääkin mennä hevosta viemään, sanoi isä ja naurahti toisella tavalla kuin äsken Laurille. Se sai Niilon taipumaan.

Nurpeilla nenin ponnahutti hän itsensä ruunan selkään, iski ohjasperillä lautasille, ja niin lähdettiin heti alussa täyttä ravia.

Lauri laittoi valjaat talliin ja rattaat liiveriin ja sitten meni tupaan. Syötyään hän tiedusteli äidiltä kahta ämpäriä, saadakseen kannetuksi joesta vettä istutuksilleen.

-- Siellä on korvo täynnä, sanoi äiti.

Lauri katsahti äitiin, mutta ei sanonut mitään. Meni vain ulos kastelemaan istutuksiaan ja nauttimaan kesäillan rauhasta.

VIII.

Paraiksi ehti Lauri kotiin ja sai polkupyöränsä suojaan, kun rupesi satamaan. Ensin tuli harvakseltaan keveitä yksityisiä pisaroita, jotka leppoisasti putoelivat janoiseen maahan ikäänkuin tunnustellen kaipaako maa sadetta. Kai se siksi huomattiin että kaipaa, koska pisarat alkoivat kasvaa ja tihentyä, ja vihdoin siitä kehittyi runsasvetinen sade, joka lankesi maahan kuin Herran siunaus.

Lauri seisoi hetkisen porstuanovella ja katseli ulos. Pyörähti sitten ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Isän kuorsaaminen vain kuului sängystä uutimien takaa. Pöydän luota Lauri kääntyi takaisin. Katsoi kamariin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän meni jälleen porstuaan, katsahti ulos sateeseen ja sitten meni suutupaan. Siellä kuori äiti kermaa maitovadista.

-- Onko sinun nälkä? kysyi hän Laurilta. -- Menen heti laittamaan perunoita kiehumaan.

-- Ei minun ole nälkä, vastasi Lauri, ja hetken aikaa pöydän luona seisottuaan meni pois suutuvasta. Kääntyi vinnin rappusille ja kaksi rappua kerrallaan harpaten juoksi vinnille.

Katolta kuului hiljainen sohina ja rapina. Mutta sitä ei Lauri joutanut kuulemaan. Hän juoksi yhtäkyytiä suutuvan päälle laudoista tehtyyn vaatehuoneesen, josta äiti oli huomattavimmat vaatekappaleet korjannut pois ja siten tehnyt siitä hänelle kesäkamarin. Ikkunan oli hän itse laittanut saranoille -- muuten ainoa sellainen ikkuna koko talossa --. Hän avasi sen ja asettui pöydälle istumaan ja katsomaan märkää höyryävää tallin kattoa ja mustia kesantopeltoja hiukan etäämpänä, niiden takaa näkyvää ruisvainiota ja kaiken taustana olevaa viheriäistä metsää. Miellyttävä tuoksu virtaili vainioilta.

Lauri värähteli.

He olivat Alaniemen Miskan kanssa olleet Niinilässä. Ensi kertaa kumpikin. Koko puolen päivää oli siellä istuttu ja juteltu. Vuoroin puhuttu vakavista asioista, vuoroin pilaa laskettu. Viatonta herttaista pilaa.

Anni oli ollut mukana koko ajan. Kahvin vain käväsi keittämässä, ja niin suloisesti punastui, kun sitten kahvia hänelle tarjosi. Ja aina painoi päänsä alas, kun hän katsoi sinne päin.

-- Mitähän se sillä? Merkitseeköhän se sitä että Anni -- -- että Anni minua -- --? Vai onko siihen syynä se talvellinen kirjeeni?

Anni ei ole siihen vastannut. Kerran perheiltamassa hän sai huvipostissa kirjeen, jossa oli nimimerkki A--i. Hän uskoi sen olevan Annilta ja osaa sen vieläkin ulkoa.

"Mä aina muistan sinua. Muista joskus minua! Muista edes silloin, Kun yksin istut illoin!"

Onkohan se Annilta?

Kun sen varmasti tietäisi!

Silloin -- -- silloin -- --

Hän tahtoi uskoa, että se on Annilta ja että Anni sentähden alas katsoi, kun häntä -- Lauria -- --

Laurin täytyi hypätä pöydältä pois ja ruveta kävelemään.

Muutaman kierroksen tehtyään hän läksi alas.

"Mä muistan aina sinua. Muista joskus minua! Muista edes silloin, Kun yksin istut illoin!"

Hänen teki mieli heittää porstuassa kuperkeikka ja käsillään kävellen mennä tupaan.

Äiti seisoi takan luona toinen jalka takkakivellä ja musta kahvinhämmennystikku kädessään. Keitti iltapuolikahvia.

-- Eikö siellä kylillä Niiloa näkynyt? kysyi Laurilta.

-- En minä ainakaan ole nähnyt.

-- Missähän se kakara taas kaiken päivää kaltraa? Kastelee hyvät vaatteensakin, murehti äiti. -- Muistaako edes mennä lehmiä kotiin hakemaan.

Lauri oli mennyt ikkunan luo, nostanut oikean jalkansa penkille, asetti saman puoleisen kyynäspään polvea vasten ja leukansa kättä vasten. Katseli ulos sateeseen.

-- Ei nyt tarvitse puita kastella, ihasteli äiti.

-- Ei tarvitse, myönsi Lauri muuta ajatellen.

-- Ei moneen päivään niitä nyt tarvitse kastella. Kun näin kovin sataa, sanoi äiti vielä ja nosti kahvipannun takkakivelle.

Lauri katseli vain ulos.

Niinilässä oli komeita koivuja molemmin puolin tietä, aivan niinkuin hänkin aikoo istuttaa ja on jo vähän istuttanutkin. Ja puutarha siellä oli kunnossa! Sellaista hänkin rupeaa yrittämään.

Ottaa siihen nuo perunapellot ja tuon ohrapellon niiden takaa, ja niiden ympärille laittaa pisteaidan niin että tuo pihlaja tuolta kiven tyköä tulee vielä aidan sisään, niin siinä sitä jo onkin. Sopi jo istuttaa melkein vaikka mitä. Pitkin aidan viertä sireenipensaita, ja tuonne tienviereiseen nurkkaukseen sireenimaja niinkuin Niinilässäkin oli. Ensi syksynä niitä jo pitää istuttaa. Niinilästä varmaankin saisi. Ja Anni tulisi niitä minun kanssani irti ottamaan -- --

Lauri muutti toisen jalan penkille.

Anni oli istuttanut seinän viereen ruusupensaita ja hiukan etemmäksi laittanut kukkaspenkkejä. Ne olivat oikein sieviä. Jos Anni vielä tuohonkin -- --

-- Joko siellä kylillä pian heinäntekoon aletaan? Puhuttiinko mitään? kysyi isä sängystä ja pitkään haukotellen työnsi uutimia syrjään.

Lauri pyörähti lattialle päin.

-- En tiedä -- en kuullut mitään. Joko meidän pian aletaan?

-- Tiedä oikein -- Ajattelin mä vähän että eikö lopusta viikon pitäisi mennä Vähäneva tekemään. Rupeaa aika jo olemaan siinä määrässä, puheli isä ja haukotellen nousi sängyn syrjälle istumaan.

Äiti kaateli kahvia, ruvettiin juomaan.

-- Kyllähän me siksi jo ehdimmekin, jatkoi Lauri äskeistä puhetta. -- Parissa kolmessa päivässähän ne kesantotyöt nyt jo saadaan loppuun. Vai -- tottakai sitä vainiota huomenna mennään kolmannelle kyntämään?

-- Kyllä. Minä menen sinne Takanevalle. Niilo saa tuoda lehmät sinne ja sitten tammalla äestää niitä peltoja. Minä koetan sammutella sellaisia paikkoja, joissa vielä on valkeaa, jos niitä enää on, kun näin nyt sataa.

Sitten ei puhuttu mitään koko kahvinjuontiaikana eikä heti jälkeenkään. Äiti meni pesemään perunoita, isä haukotteli ja heittäytyi jälleen sänkyyn "kun niin kovin ramaa" ja Lauri alkoi järsiä kynsiään.

-- Kun siellä Takanevalla olisi tullut edes ojat luoduiksi, sanoi Lauri viimein ja sylkäsi kynnen siruja suustaan.

-- Johan se hyvä olisi ollut -- mutta --, sanoi isä sängyn kattoon katsoen. -- Näethän sinä sen itsekin, ettemme me joka paikkaan ehdi.

Se sanottiin tavalla joka ilmaisi, että asiasta on jo ennenkin ollut puhetta.

-- Ja se paloikin nyt niin hyvin, että kyllä se taas yhden rukiin kasvaa, jatkoi isä vähän ajan kuluttua lauhtuneemmalla äänellä.

Lauri ei puhunut siihen mitään. Hetkisen vain järsi kynsiään ja sitten läksi vinnille. Siellä oli pöydällä kunnan kirjastosta lainattu "Pienviljelijän käsikirja". Hän avasi sen ja alkoi lukea. Mutta puolen sivua luettuaan jäikin ulos katselemaan. Vasta vähän pidelty kirja räpsähti itse kiinni, eikä Lauri sitä enää avannut. Nousi vain ja heittäytyi selälleen sänkyyn.

-- Pitääköhän Anni minusta enemmän kuin muista pojista?

-- Ei sitä kenenkään omaksi sanota, mutta ei minuakaan kukaan hänen takiaan kiusottele. Tuota Saviston Lissu topsakkaa vain minun omakseni sanovat -- muutamaa -- -- Joka ei ymmärrä muusta kuin kiinniotosta ja uusista vaatteista puhua ja juoruta! Liekö koskaan sanomalehteäkään lukenut, -- muuta kuin kihlausilmoitukset. Mutta Anni on selvillä kaikesta ja innostunut nuorisoseuraankin. Kelpaisi vaikka johtokunnan jäseneksi -- --

Siinä kesken kaikkea tuli Laurin mieleen kuva kuinka he Annin kanssa pimeänä syysyönä tulevat kahdenkesken kävellen. Silloin hyökkää metsästä kaksi miestä Annin kimppuun. Hän ryhtyy puolustamaan Annia. Syntyy ankara taistelu. Häntä lyödään puukollakin. Mutta hän kuitenkin voittaa ja saattaa pelosta vapisevan ja häneen turvautuvan Annin kotiin. Siellä Anni sitoo hänen haavansa -- --

Jossain välissä oli Lauri ollut kylelläänkin, mutta nyt hän taas makasi selällään kädet niskan alla ja näki, mutta ei katsonut karkeasti höylätyltä kattolautoja, ja kuuli, mutta ei kuunnellut sateen sohinaa ja rapinaa.

IX.

Leppirannan Hakavainiota viljeltiin niin kuin muitakin vainioita. Vuosikymmen toisensa perään oli siinä vuorotellut kesanto, ruis, ohra -- kesanto, ruis, ohra. Maata kynnettiin mahdollisimman varovasti ettei vain "raakaa maata" nousisi pinnalle. Joka kolmas kesä sinne ajaa kiikuteltiin lantaa sen verran kuin tunkiossa kulloinkin sattui olemaan. Siellä täällä oli paksua heinää kasvavia mataloita vakoja. Niitä sanottiin ojiksi.

Muheva, tummanharmaa ja voimakas ruokamulta oli nylkeentynyt pois. Laiha, vaaleanharmaa savi vain oli jälellä. Sadeaikoina se litkui ja letkui ja tarttui kenkiin. Pouta-aikoina se pakahteli tuumanlevyisiin halkeamiin. Kesantovuosina oli paakkujen murskaaminen joka-aikainen risti.

Ohra pääsi suurella vaivalla tupenmittaiseksi, ja rukiin olki kasvoi pientä ja kovaa niinkuin vaskilanka. Missä ruokamultaa oli hiukan paksummin, siellä isännöi ohdake ja tappoi kaiken muun.

Hakavainion kasvullisuus oli aina ollut melkein samallaista. Erilaiset kesät vain hiukan erilaistuttivat sitäkin. Ennen ei se tehnyt Lauriin mitään vaikutusta. Mutta luentokurssien jälkeisenä kesänä siinä kasvava ohra kirveli hänen herännyttä maanviljelijävaistoaan kuin elävänä haudatun tuskan huuto. Hänen vaistonsa sanoi, että siellä syvemmällä on voimia, jotka vain odottavat sitä, joka puhkasee päälle kasvaneen kuoren ja antaa niille ilmaa ja vapautta.

Tuli sitten syksy. Hakavainion vuoro oli taas olla kesantona ensi kesänä. Kun kevätkylvömaat saatiin kynnetyiksi, alkoi isä puhua riihirankain hakkuusta, vaikka maa oli vielä vallan sulaa. Silloin hänen -- Laurin -- luonto kuohahti. Päättävästi sanoi hän isälle, että menee huomenna Hakavainiota kyntämään, ottaa molemmat hevoset ja ketoauran. Isä saa mennä riihirankoja hakkaamaan, mutta hän ei mene niin kauan kuin vähänkin maahan pystyy. Isä ei sanonut myötä eikä vastaan, eikä hänkään sen enempää siitä asiasta puhunut. Seuraavana päivänä vain meni ja alotti Hakavainion kynnön. Eikä hellittänyt ennenkuin kaikki oli kynnettynä.

Sulaa jatkui yhä, ja hän perkkasi Hakavainion ojatkin. Päivät olivat tummat ja tihruiset, yöt pimeät ja vaatteet saviset. Mutta mieli oli puhdas ja intoa hehkuva, jokaisena päivänä sujui työ aina paremmin kuin edellisenä päivänä. Ja itseluottamus ja omanarvon tunto kasvoi. Ennenkuin tuli talvi, olivat Hakavainiosta kadonneet paksua heinää kasvavat syvänteet ja niiden sijalle oli ilmestynyt suorareunaiset, sileälaitaiset ojat.

Eikä isäkään mennyt riihirankoja hakkaamaan, vaan kulki Niilon kanssa Takanevalla metsän alle joutuneita ja syksyllä kyntämättä jääneitä kedonpäitä perkaten. Isä kaateli puut juurakkoon, Niilo karsi oksat pois ja poltti ne. Kaiket päivät nousi Takanevan rannalta paksu vaalea savu sumuiseen syysilmaan.

Hakavainion kesantomuokkaukseen ei isä myöskään sekaantunut. Jos Lauri häneltä jotain kysyi, ei hän mitään vastannut. Eikä Lauri sen huomattuaan enää kysynytkään mitään. Teki vain niinkuin itse parhaaksi ymmärsi. Sinä kesänä meni aatra Hakavainiossa syvempään kuin se oli koskaan ennen mennyt Leppirannan pelloilla.

Syksyllä peitti Hakavainion tummanvihreä rukiin oras.

Talvella eräänä aamuna lähtiessään kauroja asemalle viemään sanoi Lauri isälleen:

-- Eikös nyt saa tuoda heinänsiemeniä, että saadaan keväällä kylvää Hakavainio heinäksi?

Isä oli vähän aikaa vaiti.

-- Noo -- -- koettaa heitä nyt tuoda, myöntyi sitte.

Lauri toi heinänsiemeniä ja keväällä lumen lähdettyä itse ne kylvi.

Se oli ensimäinen heinänkylvö Leppirannan pelloilla.

Kun kesä tuli ja ruis alkoi kasvaa, ei sen kasvaminen ollut niin tuskallista kuin ennen. Se oli melkein huvia entiseen verrattuna. Olki kasvoi vankkaa ja rytevää, tähkät pitkiä ja paksuja.

Tuli sitten se viikko, jolloin heinänteko on taas tälle vuodelle lopussa ja ruis on siinä juuri tulemaisillaan valmiiksi.

Tiistaina iltapäivällä otti isä puheeksi Hakavainion rukiinleikkuun. Arveli että sen voisi vielä siirtää paremmin loppuviikkoon, vaikka lauantaiksi, ja nämä päivät kerätä lehdeksiä ja tehdä muuta sellaista.

-- Ei se vielä liiaksi tuleentuisi siksi? arveli Lauri.

-- Ei se vielä -- Se oli jyvä vielä pyhänä niin pehmeä. Kuivaa kovin pieneksi.

-- Älkää vain sirppihallaa tehkö, varotti äiti.

Sovittiin niin, että lauantaiksi pyydetään leikkuuväkeä. Ja kun Laurin piti seurahuoneelle, lupasi hän samalla toimittaa leikkuuväen pyynnönkin. Se sopi hyvin. Lauri meni vaihtamaan vaatteita, ja isä meni iltatöikseen korjaamaan laahaavaa saunanovea.

* * * * *

Lauri oli pyytänyt ja myöskin saanut lupaan päivämiehet. Seurahuoneelle mennessään poikkesi hän Alaniemen kautta Miskaa mukaanottamaan.

Alaniemessä oli kaikki väki tarhapihalla, Miska, Miskan äiti ja isä ja kaikki seitsemän Miskan nuorempaa sisarta ja veljeä. Teurastaja Mattikin näkyi olevan joukossa.

Lauri pani pyöränsä liiverin seinälle ja meni joukkoon. Vasta nyt hän huomasi joukon keskellä makaavan lehmän, joka raukeasti tuijotti eteensä.

Miska parhaillaan mittasi nuoralla lehmän pituutta ja paksuutta ja siinä sivumennen nyökkäsi Laurille tervehdykseksi. Sitten rupesi laskemaan paljonko lehmästä näiden mittain mukaan pitäisi lähteä lihaa ja kuinka paljon siitä nykyisillä hinnoilla pitäisi saada rahaa. Laski vielä nahan painon ja hinnan.

-- Sata viisi markkaa, sanoi sitten.

Teurastaja Matti pudisti päätään.

-- Koettakaa mitata ja laskea, niin näin se tulee!

-- Ei se niin tule. Sinä mittaat tai lasket väärin.

-- Koettakaas uudestaan mitata! Miska pisti nuoran Matin kouraan.

Matti rupesi mittaamaan. Lehmä viskoi päätään ja sätkytteli jalkojaan.

-- Kaa -- mitäs siinä nyt! Miska potkasi lehmää kylkeen.

Lehmän pää painui jälleen alas, ja pitkä valittava yniseminen kuului.

Matti mittasi ja laski.

-- Rupesivat tuossa hulluttelemaan ja toisiaan puskemaan, kun ei niin heti ehditty navettaan panemaan, ja tämä kompura joutui tuonne hirsikasaan. Kaatui sinne ja katkasi jalkansa. Eikä sitä viitsi vanhaa lehmää ruveta tohtoroimaan -- tapetaan pois, kun lihakin on niin hyvässä hinnassa, kertoi Miskan isä Laurille.

Lehmä huiskautti häntäänsä, liikautti päätään ja katseli valjusti ympärillään olevia.

-- Se mahtaa kärsiä kamalasti, sanoi Lauri.

-- Miksei, myönsi isäntä.

-- Yhdeksänkymmentä markkaa minä annan, enkä penniäkään enempää, sanoi Matti laskun lopetettuaan.

Äsken oli hän tarjonnut kahdeksaakymmentä ja viittä markkaa.

-- Ee -- eih, sanoi Miska ja pudisti päätään. -- Ennen teemme sen itse lihaksi.

-- Niin, mitäs me sitä nyt kovin halvalla rupeamme myömään, yhtyi isäntä Miskaan.

Lehmä ynisi. Laurin mielestä se rukoili armoa.

-- Yhdeksänkymmentä markkaa minä maksan, mutta en penniäkään enempää. Sekin on jo liikaa noin vanhasta ja laihankälpästä elukasta.

Matti käveli poispäin. Meni Laurin pyörää katselemaan.

-- Mitäs tahdot tästä pyörästäsi? kysyi.

-- Ostaisitteko?

Laurikin meni sinne päin.

-- Miksenkäs minä osta. Vaikka mitä.

-- Kun vain saatte voittoa.

-- Piru tässä aina joutaa niin voitoistakaan huolimaan, kun vain saa kaupat käymään. En suinkaan minä tuossa lehmäkaupassakaan mitään hyötyisi, mutta ostaisin mä hänen sillä yhdeksälläkymmenellä. -- Ääntään alentaen Matti tämän sanoi, samalla syrjäsilmin katsoen Miskaa joka taas mittoi lehmää.

-- Joko tämä pyörä on sulla kauan ollut?

-- Kolmatta kesää sillä nyt ajetaan.

-- Mutta hyvänäpä se on pysynyt. Kyllähän sä tarkasti sitä pitelet?

-- Mitäpä siitä hurjastelemisestakaan on apua.

-- Niinpä kyllä.

Taas vilkasi Matti lehmään päin. Miska siellä taas silmäkulmat pinnistettynä teki numeroita laudanpalaselle.

-- No myötkö sinä tuon pyöräsi? kysyi Matti äkkiä Lauriin kääntyen.

-- Een tiedä -- -- Uusi kuitenkin pitäisi ostaa jälleen.

-- Johan se niin on. -- Tuleeko kauppaa? kysyi Matti lehmän ympärillä olevilta.

-- Tulee, jos sataviisi annatte, vastasi Miska.

-- Ei näytä tulevan kauppaa. Paras lähteä kotiin. Minnekäs sinä olet menossa?

-- Seurahuoneelle.

-- Onko teillä jotkut harjotukset siellä?

-- On.

-- Semmoinen taas näytöskappale, vai?

-- Niin, "Iimäellä".

-- Vai iitä mäellä te nyt harjottelette. -- Ottakaa pois yhdeksänkymmentä markkaa siitä lehmästä!

-- Antakaa sataviisi markkaa, niin kauppa on valmis!

Matti pudisti vain päätään ja läksi pois.

Lauri meni lehmän ympärillä olevain luo. Lehmä näytti väsyneeltä ja kohtaloonsa alistuneelta. Ei lihastakaan värähdyttänyt.

-- En mä nyt jouda sinne harjotuksiin. Pitää tuo tuosta lopettaa, sanoi Miska. -- Menkää te, äiti, hakemaan astia, johon saadaan veri ottaa, ja isä hakee kirveen. Tuokaa se amerikkalainen, sillä on hyvä lyödä! Minä menen hiomaan puukkoa, ja te kakarat saatte mennä tiehenne tästä! komensi Miska sitten.

Lauri sanoi hyvästi, otti pyöränsä liiverin seinältä ja kiirehti pois.

-- Ajattelikohan tuo Miska mitään!

Hän tunsi jotain säälin ja halveksinnan sekaista Miskaa kohtaan. Kun _tuollaisia_ tekee! Hän ei tekisi, ei vaikka itkettäisiin -- --.

* * * * *

Seurahuoneen seinällä näkyi jo olevan useampia pyöriä. Jaa -- mutta -- siellähän on tänään soittoharjoituksetkin.

-- Tule etsimään nelilehtisiä! huusi Niinilän Anni heti kun Lauri ajoi seurahuoneen aitauksen sisään.

-- Oletteko jo löytäneet?

-- Ei kukaan ole löytänyt, mutta etsitty on kovasti.

-- No en minäkään sitten löydä. En ole koskaan ennenkään löytänyt.

-- Eipä tiedä vaikka nyt löytäisit. Tule tästä etsimään!

Lauri kumartui Annia vastapäätä etsimään. Ja melkein heti löysi. Annikin huudahti:

-- Enkö minä sanonut! Ja noin suuri ja säännöllinen!

Lauri joutui melkein hämilleen. Ensimäinen hänen löytämänsä neliapila, ja se löytyi kun he Annin kanssa yhteisesti etsivät -- --

Etsittiin vielä hetkinen, mutta kun ei kukaan löytänyt eikä puuttuvia näytelmän henkilöitä näyttänyt tulevan, mentiin sisään.

Soittokunnan pojista toiset jo ravintolassa töräyttelivät torvillaan, toiset tulivat näyttelijäin kanssa sisään.

-- Jätetään ovet auki, niin saadaan kuulla musiikkia samalla, sanoi Lauri ja pukuhuoneesen mennessään työnsi kaikki välillä olevat ovet auki.

-- Jättäkää sekin ovi auki! huusi vielä ravintolahuoneeseen meneville soittajille. Soittajat jättivät.

Laurilla oli Junnun osa ja Annilla Johannan. Lauri tuli pukuhuoneesen ja heittäytyi siellä olevaan näyttämötarpeiksi lahjotettuun kahden istuttavaan keinutuoliin. Heti hänen perässään tuli Anni pukuhuoneeseen.

-- Minä tulen isännän kanssa keinutuoliin.

-- Tule. Emäntää ja isäntää vartenhan tämä onkin.

Ravintolahuoneesta kuuluva soitto samassa taukosi.

-- Ne soittavat jo oikein hyvin, sanoi Anni.

-- Niin minustakin, vaikka minä en paljon musiikkia ymmärräkään.

-- Alkaisivat nyt taas jotain soittaa.

-- Niin -- että saataisiin tässä oikein musiikin mukaan keinua.

-- Joo, naurahti Anni. Nyt ne alkavatkin.

Se oli Tuulantei. Anni rupesi laulamaan mukana, ja Lauri yhtyi häneen, samalla pitäen huolen että tuoli keinui.

Tula tuulan tuli tuli tei, Emme erkane konsana, ei. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, Paras aarteeni oot sinä mun, Minä sun, -- Mitä toivoisin minä muuta!

Tula tuulan tuli tuli tei, Oma onni se yhtehen vei. Ja nyt tulkohon hallat ja harmit ja muut Ilo huoleton meillä on, Naurussa suut, -- Ja kirkkaana päivä ja ilta.

Tula tuulan tuli tuli tei...

-- Kas isäntää ja emäntää! huudahti Laikkolan Vihtori -- kun juoksujalassa meni pukuhuoneen läpi näyttämölle.

Anni ja Lauri vain nyökkäsivät päätään ja jatkoivat laulua:

Emme erkane konsana ei, Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, Paras aarteeni oot sinä mun, Minä sun, -- Mitä toivoisin minä muuta.

Soittajat soittivat sävelen moneen kertaan, ja he lauloivat aina mukana.

-- Junnu ja Johanna! Kuinka monta kertaa pitää käskeä! kuului äkäinen ääni näyttämöltä.

-- Voi taivas! hätäili Anni.

* * * * *

Lauri oli saatellut Annin kotiin ja ajeli pyörällään hiljakseen takaisin.

Ilta oli kaunis ja tyyni. Kuu alkoi nousta, ja täyteläiset viljavainiot nuokkuivat sen vienossa hohteessa.

Elämä oli niin ihanaa.

Varmemmin kun koskaan ennen tunsi Lauri nyt, että Anni on hänen -- yksin hänen.

Hän oli jo ollut sanomaisillaan Annille kaikki, mutta sai kuitenkin itsensä hillityksi.

X.

Leppirannan leikkuupäivä valkeni poutaisena ja lupaavana. Kaikki, jotka olivat pyydetyt leikkuulle, myöskin tulivat. Päivä muodostui rattoisaksi. Juteltiin ja laskettiin leikkiä, naureskeltiin, lauleltiin ja veisailtiinkin, ja miehet pistelivät kaksihaaraisia tähkiä lakkeihinsa. Vieno tuuli hiljalleen huojutteli laihoa, hiveli aidoille ja pientareille jääneitä vaatteita ja vilvoitteli leikkaajain hikisiä ruumiita.

Kun ilta tuli, oli Hakavainio leikattuna. Kivistäviä ja väsyneitä ruumiitaan oikoen, mielessään suoritetun työn tuottama rauhaisa tyydytyksen tunne, läksivät toiset pois. Lauri vain jäi lyhteitten kuhilaillepanoa lopettamaan.

Hänen mielialansa ei ollut keveimmillään.

Hän ei saanut mielestään pois sitä tapausta Alaniemen tarhapihalla. Kuin raskas pilvi se asusteli siellä, uhaten peittää hänen maanviljelijäihanteensa, sen, josta paulapieksut ja paikkahousutkin olivat saaneet runollisen hohteen.

Tuskissaan kamppaileva lehmä ja siitä kauppaa tekevä ihmisjoukko sen ympärillä -- --

Kuuluuko se sellainenkin maanviljelykseen?

Vaikka hän olisi mitenpäin asiaa ajatellut, niin aina hän tuli samaan tulokseen: eihän sellainen ole maataloudessa mitään tavatonta.

Mutta mitään kaunista se ei ole -- eikä runollista -- eikä ylevää. Päinvastoin.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä ilkeämmältä se tuntui.

Pidellä elävää aistimilla varustettua olentoa kuin elotonta möhkälettä! Ja tehdä loppu sen elämästä silloin kun tahtoo -- --

Onko ihmisellä edes oikeuttakaan sellaiseen --? Kun olisikin sellainen luonto kuin Miskalla! Ettei arkailisi mitään. Rehaisi vain niin että tullen mennen! Sellainen luontohan sitä maamiehellä oikeastaan pitäisikin olla. Jolla ei sellaista luontoa ole, niin -- --

Siitä haarautui ajatus taas monelle taholle, ja vihdoin hän joutui epäilemään, että onkohan hänellä oikein todellisuudessa sellaisia ominaisuuksia, että hänestä voisi tulla oikea maanviljelijä.

Talvellakaan, silloin kun hän riihirankoja ajoi ja tamman jalka putkahti metsässä jonnekin kiven rakoon niin että tamma kaatui, ei hän huomannut tammalle siinä mitään sen pahempaa tulleen ennenkuin Häkkilän isäntä vastaan tullessaan kysyi että: mikä tamman jalkaan on tullut, kun se onnahtelee? Vasta silloin hän huomasi, että tamma todellakin ontui. Ja rupesikin ontumaan niin pahasti, ettei pariin viikkoon sopinut kuorman eteen valjastaa. Ja kun isä huomenisin toi rankakuormaa samasta paikasta, sanoi hän että tamman jalasta oli juossut vertakin hangelle.

Sitäkään ei hän ollut huomannut. Niin hartaasti hän oli silloin ajatellut ja suunnitellut sitä kuinka hänen isännäksi tultuaan metsää ruvetaan hoitamaan ja hakkaamaan -- --.

Ja silloin keväällä kun Pikkuviidan kydölle latoa tehtiin -- --! Kun ei hän mitenkään tahtonut saada nurkkaa kolotuksi hyvin. Milloin se irvisti yhdeltä, milloin toiselta puolelta, ja kun hän aikansa sitä korjaili, kului kolo niin syväksi että täytyi panna lastua väliin. Olkien katolle levittäminen ei myöskään käynyt niin kuin isä olisi tahtonut. Isä oli tyytymätön, mutta hän lohdutti itseään sillä että hänen isännäksi tultuaan ei niittylatoja tehdäkään tällä tavalla. Ne tehdään laudoista, katetaan päreillä ja maalataan punaisiksi -- --

Kartanon oli hän -- mielikuvituksessaan -- moneen kertaan repinyt alas, uudestaan rakentanut ja maalannut -- --

Ja todellisuudessa hän ei ollut tehnyt mitään -- -- Haaveillut vain -- --

Alaniemen Miska oli keväällä nuoremman veljensä kanssa uudistanut liiverirakennuksen pihalla, rakentanut kaksi niittylatoa -- ja hevoset hän kengittää yksin -- ja teurastukset toimittaa ja hommaa kaikin puolin niinkuin oikean talonjussin pitääkin. Miska ei haaveile turhia. Elää vain ja hollastaa. Ja niinhän sitä pitäisikin -- --!