Part 4

-- Mene vain, jos tahdot. Mutta älä kotiin sitten enää tule! Ei meidän talossa kannata herroja ruveta elättämään.

Lauri ymmärsi, että tästä asiasta on turha enää puhua, ja painautui omia tulevaisuuskuviaan hautomaan.

Niilo oli Leppirannassa ainoa, jota ei roskailma painanut. Hän oli parhaimmalla tuulellaan -- kun oli niin mainio lumipallokeli. Joka ilta hän tuli kotiin ihoa myöten märkänä. Isä ja äiti uhkasivat tukistaa "niin ettäs tiedätkin!" Mutta Niilo ei ollut viitenään. Omiaan vain touhusi. Ja illalla toisten jo maatessa äiti huolellisesti levitteli Niilon vaatteet kuivumaan. Lauri näki sen, mutta tukahutti sen johdosta eloon pyrkivät ajatukset.

Perjantaina alkoi tuuli tyyntyä ja taivas kirkastua. Iltapäivällä oli hiiskumaton tyyneys ja sumua, ja myöhemmin alkoi jäätikkö hiljaa pamahdella. Lauantaiaamuna oli teillä ja poluilla paksu kuura, joka somasti kahahteli jalan alla ja esti liukastumista.

Siitä valkeni Leppirannan miehille hakkuupäivä.

Pitkin aamua pyöri Laurin kielellä sanat, joilla alkaisi tehdä selkoa metsänhoidonneuvojan esitelmistä. Mutta hän ei saanut niitä sanotuksi. Ja kuta kauemmin hän niitä kielellään pyöritteli, sitä vaikeammalta niiden sanominen tuntui.

Vihdoin syömästä noustessaan hän ruumistaan venytellen ja toisaanne katsoen sanoi:

-- Eikö nyt koeteta sitten hakata vähän siihen tapaan kuin nykyaikaan opetetaan -- --

Katsahti hymyä tehden isään. Isä vain söi eikä ollut kuulevinaan.

-- Niin että lahoja, viallisia ja toisten varjoon jääneitä ja sitten rumia susipuita vain hakattaisiin, ja kauniit ja terveet puut jätettäisin seisomaan, jatkoi Lauri. -- Metsänhoidonneuvoja sanoi, että maanviljelijän kansallinen velvollisuus on huolellisesti -- --

-- Tähtäillä joka puuta niin että ehtii polttaa tupakkapiipullisen joka puun juurella, keskeytti isä, nuolasi lusikkansa ja viskasi sen pöytälaatikkoon. -- Haistakoon viis sellaiset herrat ja heidän susipuunsa. Omaa metsäänsä saa jokainen hakata niinkuin itse tahtoo, eikä siihen tule susipuuherrain mitään.

Isä tuppasi evästä taskuihinsa ja otti kirveen olalleen. Lauri teki samoin. Sitten lähdettiin.

Lauria painosti ja väsytti kuin raskaan päivätyön jälkeen.

Pitääkö hänen hakata niinkuin isä käskee -- --? Tehdä sitä minkä tuntee ja tietää olevan väärin -- --!

Ajatuksen juoksu pysähtyi kuin olisi tullut jollekin rajaviivalle. Hetkisen epäröityään se hyökkäsi rajan ylitse.

Hän ei tee niinkuin isä käskee! Hakatkoon isä niinkuin hän tahtoo, mutta minä hakkaan niinkuin luentokursseilla opetettiin. Jos isä suuttuu, niin suuttukoon! Ajakoon pois, jos ei voi kärsiä!

Painostus oli kadonnut.

Pappien puheisiin se isäkin uskoo niinkuin kirveen silmään, mutta maatalousneuvojia haukkua nalkuttaa. Mutta minä -- minä en usko pappeja, mutta maatalousneuvojia minä uskon ja heitä minä kuuntelen. Heidän puheitaan edes ymmärtää.

Hän mietti jo oikein purevia sanoja, joilla letkauttaa isää. Ei kuitenkaan sanonut mitään.

Sanaa vaihtamatta mentiin koko matka.

Perille päästyään asetti isä kintaansa kannon päähän ja istahti niiden päälle hetkiseksi huoahtamaan. Lauri seisoi syrjempänä ja silmäili metsää.

Kuin äskeistä kuohahtamistaan katuen isä piippua virittäessään puheli:

-- Tässä nyt ruveta metsässä puita haeskelemaan! -- Ne on niin lujia ja sitkeitä halaistakin ne sellaiset väärät ja vialliset että -- -- ja sillä tavalla karttuu niin vähän. Missä vain puun näkee, niin sen kaataa, ja sillä hyvä. Säästyy häntä toinen paikka, jos toinen tuleekin tyystimmin hakatuksi.

-- Ei sitä kaikkea pidä uskoa, mitä herrat sanoo. Kyllähän ne puhua osaavat, lisäsi vähän päästä.

-- Herra se on pappikin, ja uskotaan sitäkin, sinkautti Lauri.

-- No mitäs siitä -- -- mutta -- --

-- Mitä mutta --

Sitä sanoessaan oli Lauri jo menossa katsomalleen mäkikummulle, joka kasvoi koivun ja kuusen sekaista metsää ja jossa hän aikoi ruveta hakkaamaan.

Metsänhoidonneuvoja oli käskenyt ensin leimata ne puut, jotka katsotaan hakattaviksi ja sitten vasta hakata. Hän teki niin. Löi kirveellä lastun jokaisen puun kyljestä, jonka metsän säännöllinen tiheys näytti vaativan pois hakattavaksi. Sitten alkoi lyödä puita kumoon.

Vasta kun kaikki merkityt puut oli kaadettuna ja suuri osa jo oksittuna ja rangoiksi hakattunakin, alkoi hän katsella miltä se nyt näyttää.

Harventunuthan se oli. Oikein sievästi olikin. Mutta -- --

Hän ei ollutkaan huomannut pitää silmällä muuta kuin sitä, että metsä tulisi säännöllisen harvaksi. Ja niin oli jäänyt seisomaan sairaita ja viallisia ja kuivalatvaisia puita, vieläpä susipuitakin. Tuossakin tuollainen koivu, jossa on ainakin kahta syltä pitkät oksat, joilla estää valon ympäristöltään. Ja tuo töppölatva kuusi, josta ei ikinä tule muuta kuin maan varjostaja. Pitää nyt jo monta aarin alaa puun taimista puhtaana.

Kaadetuista puista oli suurin osa suoria ja terveitä.

Tuhahtaen alkoi Lauri jälleen karsia. Isäkin tuli siihen. Katseli seisomaan jääneitä puita ja katseli kaadetuita puita.

-- Eiköhän oteta ja tehdä valkea ja ruveta syömään. Sopii sitten hakata loput, sanoi hetkisen katseltuaan ja meni jälleen omalle hakkuupaikalleen, jossa alkoi kasata havuja ja teki tulen.

Kun valkea alkoi palaa, läksi Laurikin sinne. Hänen mieltään taas painosti. Hän ei ymmärtänyt mitä isä tarkoitti loppujen hakkaamisella, pystyyn jääneiden kaatamistako vai jo kaadettujen karsimista ja hakkaamista. Kysyä hän ei voinut.

-- Onko sun vilu? kysyi isä, kun valkean ääressä kannoilla istuen söivät kuivaa leipää ja kovaksi kylmettynyttä voita.

-- Ei, tyrkkäsi Lauri lyhyen vastauksen.

Häntä harmitti nolo hakkauksensa. Ja hiljaisesti hän päätti ettei enää ole niin nolo, vaan tarkastaa jokaisen puun tyvestä latvaan saakka.

Niin hän tekikin, kun jälleen alkoi puita kaataa. Mutta siinä tuli päänvaivaa enemmän kuin hän oli ymmärtänyt odottaakaan. Mikä puu milloinkin olisi kaadettava? Tuoko pitempi, mutta hoikempi, vai tuoko paksumpi mutta lyhyempi? Tuoko, jonka latvapuolessa on mutka, vai tuoko, joka on tyvestä loivasti kaaressa? Tuossa on juuri tukiksi tuleva kuusi, jonka varjossa kasvaa neljä pienempää kuusta. Mikä nyt on hakattava? Tuo yksi iso puuko, vaiko nuo neljä pienempää puuta?

Useampaankin kertaan hän kierteli ja katseli puuta ennenkuin uskalsi päättää mitä tekee. Näki yhdessä yhden virheen, toisessa toisen ja joutui aivan ymmälle. Teki hänen jo mieli kysyä isältäkin neuvoa, mutta tiesihän sen mitä isä sanoo. Ja muualta ei tässä hädässä neuvoa saa.

Lauri tuskaili ja lopulta alkoi hakata aivan umpimähkään.

Illalla kotiin lähdettäessä hän muuta asiaa tehden kiersi isän hakkuupaikan kautta ja huomasi, että isä oli saanut rankoja paljoa enemmän kuin hän -- oikein tuntuvasti enemmän.

Lauri ei voinut sille mitään, että hänen mielensä masentui. Tällaistako se sitten onkin? Kun hän tätä metsänhakkuutakin ajatteli ja kuvitteli, oli se niin selvää ja suoraa. Ja kuitenkaan siitä ei tullut mitään. Ei karttunut rankoja eikä tullut muustakaan mitään. Tällaistakohan se on kaiken muunkin kanssa? -- -- Tietysti se samallaista on.

-- Eikökän maanviljelyksen neuvojana olisi parempi olla kuin maanviljelijänä? Ei tarvitsisi muuta kuin sanoa muille mitä itse on kirjoista oppinut. Opin käytäntöönpanon saisi jättää maanviljelijäin asiaksi -- --

Hän vaistomaisesti tunsi, että tämä alkaa olla jo hyvin lähellä isän ajatussuuntaa, sitä joka aamulla niin hänen mieltään kuohutti. Hän pysäytti ajatuksensa. Hän ei tahtonut pitemmälle mennä tähän suuntaan. Eikä yleensä mihinkään suuntaan. Koetti olla kokonaan ajattelematta sitä asiaa ja kiinnitti huomionsa edellään kävelevään isään.

Vasta nyt hän huomasi, että isän on selkä hieman köyryssä ja että hän kävelee lyhyin, töksähtelevin askelin. Vasta nyt hän huomasi, että isä alkaa jo olla vanha --.

Hänen tuli sääli isää, paljon kärsinyttä ja paljosta osattomaksi jäänyttä vanhaa miestä.

Hän olisi sanonut isälle jonkun osanoton sanan, mutta ei keksinyt sellaista. Ja niin tultiin kotiin ilman että olisi sanaa vaihdettu koko matkalla.

Juuri kun he lopettelivat kahvin juontia, tuli Juuriston Mikin Sussu tupaan.

-- Hyvää iltaa! tervehti Sussu, pannen painon ensimäisen sanan viimeiselle tavulle.

-- Iltaa, vastasi emäntä. Käy istumaan!

Sussu meni istumaan. Oltiin hieman noloina -- kun Sussu juuri kahvin aikana sattui tulemaan.

-- Siellä on oikein sievä ilma, sanoi isäntä samalla kun nousi pöydän äärestä.

-- On -- sievä ilma siellä on, myönsi Sussu ja kerran puheen alkuun päästyään jatkoi, emännälle puhuen: Minä läksin maksamaan sen maidon, kun sattui olemaan rahaa sen verran. Kuinka paljoon se nyt nouseekaan?

-- Kuinkas kauan sitä onkaan haettu? emäntä sivumennen kysyi, vasikan juotavia uuninpankon luona sekoitellessaan.

-- Ensimäisenä arkipäivänä Tapaninpäivän jälkeen sitä ensi kerran haettiin ja siitä alkaen on haettu litra joka aamu, selitti Sussu.

-- Niin -- niinhän se taitaa olla, myönsi emäntä. Kuinkas monta kertaa sitä sitten olisi haettu? Koetappas Lauri laskea almanakasta.

Lauri otti almanakan viililaudakon päästä ja laski.

-- Siinä olisi kaksikymmentä päivää.

-- Niin minäkin sen kotona laskin, sanoi Sussu. Eikös siitä tule sitten kaksi markkaa, kun kymmenen penniä on joka päivältä?

-- Tulee, todisti Lauri.

-- Niin -- markassa on kymmenen kymmentä penniä ja kahdessa markassa on kaksikymmentä kymmentä penniä, laski emäntä toinen käsi lantiolla ja toisella vasikanjuotavan sekoituskapustaa heilautellen. Joo, niin siitä tulee.

-- Niin se tulee, kaksi markkaa siitä tulee -- saahan sen nyt vähemmälläkin lasketuksi, sanoi isäntä, otti piipun huuliltaan ja sylkäsi takkaan.

-- No älä nyt sinä huoli -- kyllähän me tämän -- -- Mutta minä muistelen, että yksi kerta on otettu puolitoista litraa, muisteli emäntä.

-- Koskahan? -- Minä en muista sitä, ällistyi Sussu.

-- Se oli muistaakseni uudenvuodenaattona. Jassu silloin olikin hakemassa. Siitä vain muistan, kun Jassu sanoi jotta keitetään ryynipuuroa illalla, kohenteli emäntä Sussun muistia.

-- Kuinkahan kun en minä yhtään sitä muista! ihmetteli Sussu. Minä en ottanut rahaakaan muuta kuin kaksi markkaa.

-- Etkös sinäkin muista kun Jassu tuossa muurin pielessä lämmitteli käsiään ja sanoi että äiti pyysi, jotta jos saisi puolitoista litraa, jotta illalla keitettäisiin ryynipuuroa, ja kun mä sanoinkin jotta miksei sitä saa ja annoin puolitoista litraa? sanoi emäntä isännälle.

-- Kyllä sitä oli kerran sellaista puhetta. En niin sitä muista mikä päivä hän oli, mutta oli sitä vain kerran sellaista puhetta, muisteli isäntä.

-- Niin -- ja se oli uudenvuodenaattona, todisti emäntä.

-- Mikseikäs se niin olekin, en minä tahdo sitä valheeksi väittää, vaikka en muistakaan, alistui Sussu. Mutta niinkuin jo sanoin, niin ei minulla ole rahaa muuta kuin juuri kaksi markkaa.

-- No kyllä sen rahan aina ehtii, kun asia vain tulee selväksi, puheli emäntä armahtavaisesti ja alkoi jälleen sekoitella vasikkain juotavia.

Sussu antoi kaksimarkkasensa emännälle ja saatuaan luvan vast'edeskin hakea maitoa alkoi pois lähtöä tehdä.

-- Olisi kahviakin tarvinnut antaa, mutta nuo miehet ehtivät juuri tyhjentää pannun, hymyili emäntä.

-- Ei. -- Mitäs minun kahveistani. Join juuri kun kotoa lähdin. Hyvästi nyt vain ja paljon kiitoksia!

Sussu meni.

Laurilla oli kaiken aikaa almanakka avoinna. Hän oli sitä lukevinaan. Todellisuudessa hän kuitenkin vain katsoi siihen, ettei tarvitsisi muualle katsoa.

Häntä hävetti tuo pitkällinen tilinteko viisipennisestä. Kun Sussu oli mennyt, nousi hän äkkiä ja almanakan pöydälle viskaten sanoi:

-- Kuinka te kehtasitte!

-- Kehtasitte? Mitä? kysyi äiti.

-- Tuon yhden viisipennisen takia noin häväistä itsenne -- -- Lauri ei saanut enempää sanotuksi.

-- Älä sinä ole aina niissä ihmeellisissä, viskasi äiti. Mistä tulisi sullekin kaikki iltama- ja kalossirahat, jos tässä ruvettaisin viisiä penniä ympäri maailman heittelemään.

-- Olkaa nyt hiljaa! huudahti isä kuin pelästynyt.

-- No mitäs kun -- sai äiti sanotuksi ja läksi navettaan.

Lauri jäi tyrmistyneenä seisomaan. Äidin ulosmenoa seuranneessa hiljaisuudessa hänelle selvisi mitä oli nyt tehnyt.

Hän oli riidellyt äidin kanssa -- -- Oikein rumasti riidellyt oman äitinsä kanssa. -- --

Hän katsahti isään. Hänen mielestään näytti isä sellaiselta kuin olisi häntä haavoitettu.

Hän hyökkäsi ulos ja rupesi ammentamaan vettä navettaan.

Mikä hänet oikeastaan pani suuttumaan?

Tekikö hän väärin?

Ei hän voinut itseään väärinteosta syyttää, mutta ei hän tuntenut oikeinkaan tehneensä. Se mitä hän sanoi, se oli pohjaltaan oikein, -- siitä oli hän vakuutettu. Mutta tapa, jolla hän sen sanoi, se oli väärä. Siinä hän teki väärin, kun sanoi sen sillä tavalla.

Ja särki kodin rauhan.

Vaikka särkynythän se on ollut jo ennenkin. Nyt sen särkyneisyys tuli vain entistä selvemmäksi.

Mutta sittenkin -- -- Että hänen piti olla se, joka tämän särkyneisyyden teki selväksi -- --!

Mutta eihän hän sellaista tarkoittanut! Eihän hän oikeastaan ollut tarkoittanut millään tavalla äitiä loukata. Hänellä oli selvä tunne että hän oli tähdännyt jonnekin edemmäksi. Mutta isku sattuikin äitiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen takanaan ollut joku piiri, joku maailma, joka häntä työnsi äitiä, tai ei oikeastaan äitiä, vaan äidin takana olevaa toista maailmaa vastaan.

Nämä kaksi maailmaa ovat heidän kodissaan ja työntävät heitä toisiaan vastaan. Hän tajusi sen aivan selvästi. Ja epäili, tulevatko ne koskaan sulautumaan toisiinsa.

Kenties olisi viisainta kokonaan erottaa ne toisistaan. --

Kun Lauri jälleen ehti tupaan, oli äiti jo tullut lypsyltä. Isä söi ja kehotti Lauriakin syömään. Lauri ei mennyt, jäi vain selkäänsä muuriin nojaamaan ja lattiaan tuijottamaan.

Niilokin tuli kotiin.

-- Tpruu, huudahti heti ensi sanoikseen ja heitti jotain lattialle.

Se oli elävä hiiri. Hiiren ympärille oli hän sitonut nuoran ja nuoran toisesta päästä kiinni pitäen ajoi hiirtä ympäri tuvan.

-- Shoo Pekka! Hei! -- Tpruu -- Älä kaapin alle!

Raa'asti nykäsi hän hiiren keskilattialle.

-- Soo!

Hiiri rukka pyrki piiloon milloin minkin esineen alle, ikäänkuin sillä olisi ollut jonkinlaista toivoa vapaaksi pääsemisestä.

Niilolla oli hauskaa.

Lauri seurasi hänen räyhästämistään, ja vihdoin, kun isä ja äiti eivät näyttäneet mitään välittävän, hän sanaa sanomatta astui hiiren päälle ja toisaanne katsoen polki sen murskaksi.

-- Pirun poika! kivahti Niilo ja sinkautti verisen hiiren raadon Laurille vasten kasvoja.

-- Niilo! Sinä! ärjäsi isä, mutta Niilo ei ollut tietääkseen.

-- Luuletko etten uutta saa, härnäili vain uhitellen Laurille ja meni syömään.

Lauri nojasi selkäänsä muuriin ja tuijotti lattiaan. Ei tullut edes hiirestä jäänyttä verta kasvoiltaan pois pyyhkineeksi.

Hän idätteli aivoissaan sitä ajatusta, jonka siemen sinne kulkeutui navetan vesiränniin vettä ammentaessa.

Kaksi erilaista maailmaa ei sovi samaan kotiin. Ne ovat haitaksi toisilleen ja turmelevat toinen toisensa. Ja särkevät kodin.

Hän lähtee täältä pois ja vie maailmansa mennessään. Sitten saavat toiset olla niinkuin tahtovat, kun hän ei ole heidän tiellään -- --

Minne lähtee, sitä ei hän ruvennut sen perinpohjaisemmin harkitsemaan. Pois vain täältä --!

VI.

Sunnuntaiaamuna Leppirannassa juteltiin tavallista vähemmän. Se, mikä oli välttämättä sanottava, se sanottiin. Lyhyesti ja puolittain murahtamalla sekin.

Jokaista painoi se eilisiltainen, Lauria koko eilispäiväkin, mutta ilta kuitenkin enimmän. Jokaisen teki mieli sanoa vapauttava sana, joka päästäisi painostuksen aiheuttaneen pakotuksen purkautumaan. Mutta kukaan ei saanut sitä sanotuksi. Jokaista kyllä kauhistutti se eilisiltainen, ja jokaista pelotti, että jos se nyt rupeaakin olemaan tällaista aina. Mutta sittenkään ei kukaan saanut sitä vapauttavaa sanaa sanotuksi.

-- Tuota -- -- alkoi isä, kun aamiaista syötiin, mutta sen pitemmälle ei hän päässytkään. Ja se "tuota" jäi ainoaksi sanaksi mikä aamiaispöydässä sanottiin -- Niilon molinaa lukuunottamatta.

Lauri jo useammankin kerran veti henkeään ja liikutti huuliaan sitä varten, että nyt hän sen sanoo. Mutta ei saanutkaan sanotuksi.

Painostus yhä vain kasvoi. Se uhkasi jo muuttua katkeruudeksi ja sellaisena purkautua.

Murhemielin ryhtyi Lauri aamuaskareista päästyä muuttamaan pukua. Pyhävaatteiden päällepano tuntui nyt aivan joutavalta ja melkein rasittavalta turhanaikaisen tavan noudattamiselta. Sunnuntaitunnelmaa ei ollut vähääkään. Mieltä vain ahdisti ja kalvoi.

-- Äläs nyt Lauri, sanoi äiti silloin, aivan kuin olisi yht'äkkiä jotain muistanut. Minä tuon täältä sulle uudet sukat.

Äiti penkoi kirstulla ja veti sieltä uudet vast'ikään valmiiksi saamansa sukat ja toi ne Laurille.

-- Olet jo niin kauan pitänyt niitä samoja sukkia että ne ovat jo hikiset. Jalkasi palelevat ja sitte saat yskää -- -- Pane ne nyt jalkaasi! Ne ovat lämpöiset!

Äiti antoi uudet sukat Laurille ja toisia pois viedessään sanoi:

-- Nämä pitää huomenna pestä.

Tämä ei oikeastaan ollut mitään tavatonta. Mutta sittenkin Lauri joutui hämilleen, eikä osannut, eikä ehtinytkään sanoa mitään. Alta kulmainsa vain vilkasi äitiin, joka tarpeettoman joutuun kiiruhti pois hänen luotaan ja lattiaan katsellen rupesi kahvia jauhamaan. Sitten hän vilkasi isään, joka takan luona istuen kohenteli hiilosta kahvipannun alla, huomattavan äänekkäästi syljeskellen.

-- Olenkohan yöllä jotain puhunut ääneen ja äiti on sen kuullut ja nyt sen johdosta -- --? kyseli Lauri itseltään.

Mahdotonta se ei ole. Hän on kyllä voinut puhua jotain ääneenkin -- unissaan. Niin levoton on hänen yönsä ollut.

Ensin iltayöstä, ennenkuin hän vielä ehti nukkuakaan, Niilo unissaan iski häntä vasten kasvoja, niin että hänen päänsä kuumeni. Se koski kipeästi, sekä päähän että mieleen. Se oli kuin lopullinen lyönti siihen kiilaan jolla hänet tahdotaan kodista irti reväistä, ja jota on pitkin päivää -- pitkin elämää -- lyöty yhä syvempään ja syvempään.

Hän melkein itki, ja ajatteli että kun ei häntä olisikaan maailmassa -- --

Sitten oli hän nähnyt unta. Hän muisti sen vieläkin ihmeen selvästi.

Hän oli kuollut. Makasi suutuvassa laudalla valkean lakanan alla. Ulkona paistoi syksyinen ilta-aurinko, ja pihanpuoleisesta ikkunasta osui joku säde suutupaankin. Isä ja äiti seisoivat ikkunan luona ja puhelivat hiljaa.

"Onkohan Laurin nyt hyvä olla?" kysyy isä. "Ei tiedä", huokaa äiti. "Kyllä Jumala omistaan huolen pitää."

"Täällä ei Laurin ollut hyvä olla", sanoo isä taas vähän ajan kuluttua.

Äiti pyyhkii silmiään esiliinaan.

"Me olimme liian ankaroita hänelle", jatkaa isä ja kääntyy katsomaan ulos. "Lauri oli liian hento meidän käsiimme."

"Niin oli", sanoi äitikin. Ja itkuun purskahtaen lisää: "Minun on ollut niin katkerasti ikävä Lauria!"

"Niin on minunkin! Kun se melkein kaiket pyhätkin oli tässä kotosalla", tunnustaa isäkin, eikä enää yritäkään salata kyyneleitään.

Hän huusi jotain isälle ja äidille, ja siihen hän heräsi. --

Hän katsahti taas vuoroin isään, vuoroin äitiin, mutta ei saanut selkoa, ovatko he kuulleet hänen jotain unissaan puhuneen.

Hän sai sukat ja kengät jalkaansa, heittäytyi selälleen penkille ja jatkoi muisteluaan.

Herättyään oli hän melkein surullinen, kun ei ollutkaan kuollut. Siinä laudalla oli niin suloinen maata, ja tuntea että joku häntäkin kaipaa. Ja ehkä Annikin silloin kaipaisi -- -- Istuttaisi kukan hänen haudalleen ja muistelisi häntä -- --

Mutta Annin tähden hän haluaisi vielä elääkin -- -- Ja Annin tähden hän haluaisi olla täällä, olla kotona ja tehdä työtä -- -- Ja jos isä ja äitikin -- --

-- Olenko minä yöllä jotain puhunut unissani? -- kysyi hän kattoon katsoen.

-- En minä ainakaan ole mitään kuullut, vastasi äiti. -- Kuinka niin meinaat?

Lauri kääntyi lattialle päin.

-- Näin vain niin kummallisia unia.

-- Muuten siellä teidän sängyssä on kiehkattu yöllä, mutta en minä mitään puhetta ole kuullut, jatkoi äiti, kahvikuppeja pöydälle asetellessaan.

-- Niilo siellä iltayöstä itkua tehden huusi oikein kovaa että: lyö lyö -- potkase, mutta en minäkään sinun ole kuullut mitään puhuvan, sanoi isä.

Nyt pääsi Lauri varmuuteen, etteivät isä ja äiti mitään olleet kuulleet hänen puhuvan. Muuten se äiti vain -- -- Tahtoo suojella minua kylmältä -- --

Suloinen lämpö tulvahti Laurin mieleen.

Hän muisti ne punalakkiset, pitkäpartaiset herttaisen näköiset tontut, jotka saduissa niin paljon ihmisten asioissa hommailevat. Ja hänestä tuntui että täällä tuvassa nyt on tällaisia tonttuja, ja että ne kutovat hänen, isän ja äidin välille jotain sidettä -- lämmintä ja lujaa.

Äiti kaateli kahvia ja käski tulla juomaan.

-- Niin -- onko Savistossa ollut metsänostaja, vai mitä sinä tässä jonain päivänä sanoit? kysyi isä kahvia juotaessa.

-- Oli siellä ollut.

-- Minkähän puulaakin miehiä tuo oli ollut?

-- Sitä en minä tiedä. Alaniemen Miska sitä vain sanoi, enkä tullut kysyneeksi minkä yhtiön miehiä se oli ollut. Tokko sitä Miska olisi tiennytkään.

-- Sieltä Takakorvestakohan se Savisto aikoisi myödä?

-- En minä tiedä, eiköhän se sieltä aikone.

-- Mitähän tuo on tarjonnut kannolta -- tai millä kaupalla se on ajatellut myödä? jatkoi isä kyselemistään.

-- En minä tiedä sitäkään.

Laurin oli paha mieli, kun ei tiennyt mitään vastata, nyt kun isä häneltäkin jotain kyseli.

-- Meidänkin pitäisi myödä metsää, kun ne niin niillä metsillä ihmiset rahoja saavat, sanoi äiti.

-- Jopahan, pani isä siihen, eikä Laurikaan hennonut särkeä tunnelmaa sanomalla, että Leppirannan metsät on hakattu niin, ettei niissä ole myömistä.

Kahvin juotuaan kävi Lauri tallissa.

Isä sillä aikaa asetti silmälasit päähänsä, otti viimeviikkoisen sanomalehden ikkunaverhon nuoralta ja levitti sen eteensä pöydälle. Äiti haki nurkkakaapista vanhan Arndtin Postillan ja asettui toiseen päähän pöytää sitä lukemaan. Hänelläkin oli silmälasit päässä.

Kun Lauri tuli tupaan, otti hän samasta nurkkakaapista Maanviljelysopin ja istui penkille selkä kaappia vasten, jalat suorana pitkin penkkiä alkoi hänkin lukea.

Hänen lukemisestaan ei kuitenkaan tullut totta. Mieli oli niin kukkuroillaan, että sinne ei mahtunut enää mitään.

Hänen täytyi katsoa isää ja äitiä.

Äidin silmälasit olivat valahtaneet nenälle, silmät olivat kiinni ja pää nyökkäili. Isä oli lukemiseensa kiintynyt. Kuletti sormeaan pitkin rivejä ja hiljaa mumisten tavaili sanoja kokoon ja aina nyökkäsi vakuuttavasti päällään kun sai sanan irti.

Taas huomasi Lauri, että isä on vanhettunut ja että myöskin äiti alkaa jo olla vanha ja väsynyt. Hänen tuli sääli heitä molempia.

Häntä alkoi ahdistaa heikko, mutta yhä hiljalleen voimistuva itsesyytöksen tunne. Se sanoi että hän on laiminlyönyt vanhempiaan, että hän ei ole tehnyt heille kaikkea hyvää, mitä olisi voinut. Koska hän on esimerkiksi sanomalehteä heille ääneen lukenut -- --? Hän ei muistanut sitä aikaa. Ehkä pikkupoikana joskus.

Tuollaisella tuskalla on isä saanut itse yrittää niistä selkoa? -- --

Lauri keikautti itsensä seisaalleen lattialle, asetti Maanviljelysopin pöydälle ja meni isän luo.

-- Mitä te luette?

-- Tuota mä vain, sanoi isä ja kuin ällistyneenä kohotti päätään ja katsoi Lauriin. -- Tuota mä vain, kun tuossa on kuinka jonkun talon lammas on pudonnut kaivoon ja kuinka isä ja poika ovat meinanneet sitä sieltä pelastaa, mutta kumpikaan ei ole uskaltanut mennä kaivoon, kun ovat pelänneet ettei toinen sitten vedäkään ylös -- hehehe -- --. Se on sukkela tapaus. Koetas sä se lukea oikein ääneen!

Isä ojensi lehden Laurille. Äitikin havahtui kuuntelemaan. Lauria omituisesti ikäänkuin hävetti, kun otti lehden isältä ja alkoi lukea. Mutta alkuun päästyään hän luki kaikki mitä lehdessä oli vähänkin sellaista, jonka arveli isän ja äidin mieltä kiinnittävän.

-- Johan siinä taas oli jos jotakin, sanoi isä Laurin lopetettua lukemisensa, ja tyytyväisenä pani piippuun kuin syönnin jälkeen.

-- Kovasti siinä taas olikin erinomaisia, sanoi äitikin, haukotteli, kallisti itseään niin että näki kuinka paljon kello on. Nousi, otti kaapista perunavadin jonka tyhjensi takalla hiljalleen sirisevään lihapannuun.