Part 3

-- Kuka hullu sitä sellaisia palkkoja maksamaan rupeaa! yhtyi isä siihen. Ennen, kun minäkin aloin, niin sai päivämiehiäkin alle markan päivältä. Silloin sitä teetti ja silloin sitä sai aina vähän kokoonkin. Mutta nyt ei tule mitään kokoon. Saa vain tarkasti katsoa jos mielii kohdallansa pysyä.

-- Mutta siellä luentokursseilla ne esitelmänpitäjät sanoivat, että kun vain oikealla tavalla osataan maata viljellä ja oikealla tavalla kaikki järjestää, ja kun oikein tarmokkaasti vain otetaan asiaan kiinni, niin maanviljelys kannattaa nyt aivan yhtä hyvin kuin ennenkin, sekaantui Lauri keskusteluun.

-- Mitähän sä niitä sellaisia vedät! nuhteli isä. Työtä sitä on saanut tehdä ja saa tehdä koko ikänsä. Mitä ne sellaiset kamariherrat maan asumisesta tietävät! Ovat sen nyt vain ottaneet urakaksensa, kun ei muu kukaties enää oikein vetele.

-- Mutta maanviljelys on kuitenkin kaikkein jalointa ja runollisinta työtä, ja se on se joka kaikki muut elinkeinot -- -- alkoi Lauri, mutta huomasi että isä ja Nummismäki jo jatkoivat äskeistä puheluaan aivan kuin ei häntä olisi ollutkaan.

Lauri hiukan loukkaantui. Nummismäkikin, nuori mies vielä, ja kehtaa tuollaisia oikottaa! Olisi tullut edes yhtenä päivänä esitelmiä kuulemaan. Mutta mitä! Tainnut penkillä vain maata nekin ajat.

Mieleen muistui se aika, kun tämä Nummismäki, silloinen Nummismäen Samppa, alkoi Maijalla kulkea -- Lauri nytkäytti otsaansa "kulkea" sanalle --. Hän tapasi siihen aikaan hyvin usein aamuyöstä maata valveillaan, ja silloin hän, varsinkin pyhäöisin, kuuli porstuasta kolinaa, aivan kuin joku olisi mennyt ulos. Heti sen perästä tuli Maija tupaan ja kiipesi toiseen yläsänkyyn. Jostain syystä oli Lauri niin hiljaa kuin suinkin, ettei Maija vain kuulisi hänen olevan valveilla. Aamusin, toisten vielä maatessa, äiti sitten takan luona kuiskaili isän kanssa hyvin salamyhkäisen ja hyvämielisen näköisenä.

Vihdoin oli Maija aivan aamuun saakka kamarissa, ja kun tuli sieltä, kuiskaili ensin äidin kanssa ja sitten laittoi kahvikuppeja tarjottimelle ja vei tarjottimen sekä kahvipannun kamariin. Äiti näytti olevan entistäkin paremmalla tuulella. Naureskellen ja kylkeään hieroskellen kuiskaili Maijan kanssa, ja kun Maija meni kamariin, yritti äiti suu maireassa naurussa kurkistaa sinne.

Tätä kaikkea seurasi hän ovisängyssä maaten. Kun hän sitten ehti pukeutua ja oli menossa talliin, sattui hän porstuassa yhteen kamarista tulevan mieshenkilön kanssa. -- Kamariin oli nimittäin Maijan ripille päästyä tehty porstuastakin ovi.

-- Talliinko pitää? kysyi kamarista tulija.

-- Talliin, vastasi Lauri hämillään.

Hän ei tuntenut kuka se oli. Mutta se oli mies. Ja siitä selvisi hänelle kaikki.

Voi, kuinka hän silloin häpesi Maijan takia! Yksin ollessaankin painoi päänsä alas, eikä ole sen jälkeen voinut Maijaa suoraan silmiin katsoa. Ja kun hän sitten päivällä sattui kuulemaan kun äiti Muikkulan emännälle hymysuin kertoi, kuinka "Nummismäen Samppa on alkanut Maijalla kulkea aivan vasite", ei hän enää tiennyt mitä pitäisi ajatella. Kiiruhti vain ulos ja purskahti nauramaan.

Saman päivän iltana oli koululla esitelmätilaisuus ja siellä esitelmänpitäjä puhui siveellisyysasiasta, tuomiten yökosinnan häpeällisimmäksi, inhottavimmaksi ja turmiollisimmaksi tavaksi nuorisomme keskuudessa. Ja sanoi, ettei osaa keksiä kyllin rumaa nimeä jolla sen harjoittajia kutsuisi. Maijakin oli siellä ja Samppa myös. Ja aamulla Maija taas tuli kamarista puoliksi pukeutuneena ja vei Sampalle kahvia.

Hänen mielestään oli Maija auttamattomasti kadotettu.

Ja silloin hän itsekseen päätti, ettei ikinä rupea tällaista harjoittamaan. -- -- Enkä rupeakkaan!

Hän löi nyrkillään reiteensä ja havahtui. Toiset olivat kuitenkin niin omiin juttuihinsa vaipuneina, etteivät he mitään huomanneet.

-- Kun täällä on savua! sanoi Lauri ja ruumistaan oikoen nousi seisaalleen.

-- Avaa hiukan peltiä, käski isä.

Lauri avasi pellin ja meni tupaan.

Tuvassa äiti keitti ryynipuuroa ja Maija istui takan luona lapsi sylissään.

-- Missä Niilo on? kysyi Lauri jotain sanoakseen.

-- Missäs kauha on muualla kuin padassa. Kylällä Niilo on. Ei se ole sellainen kuin sinä. Joka kaiket pyhätkin kotona istuskelet niiden kirjain parissa, vastasi äiti.

-- Ainako Lauri vain on yhtä hyvä kotona pysymään? kysyi Maija, yhtä paljon Laurilta itseltään kuin äidiltäänkin.

-- Tässähän se vain kotona istuskelee, vastasi äiti ja valkeaa perunapannun alle kohennellen lisäsi:

-- Ei ole vielä yhtään yötäkään kotoa poissa ollut, muuta kun mitä joskus vieraisilla on ollut.

Lauri katsahti vihaisesti äitiinsä.

-- Alkakaa nyt taas.

-- Ka -- Älä nyt -- Enhän mä mitään -- --

-- Mitäs te aina -- -- kivahti Lauri ja meni ulos.

Pihalla oli Nummismäkisten reki, aisat tallin seinää vasten pystyyn nostettuna. Reki näytti mukavalta ja sirolta. Oli topattu ja suojusnahalla varustettu. Lauri tarkasteli sitä, nosti suojusnahan pois ja istui rekeen. Mukavahan tällaisella olisi ajella -- --

-- Annin kanssa -- tuli mieleen aivan kuin joku veitikka olisi sen kuiskannut.

Siitä aivan itsestään kehittyi sydäntä kokoava kuva, kuinka he ajelevat Annin kanssa virkulla hevosella lauhkeana, kuutamoisena talvi-iltana, hiljaa puhellen ja vapaasti kertoen toisilleen kaikki -- --

Kaikkiko?

Senkinkö mitä silloin siinä maantiellä riihen edessä -- --?

Hän nousi nopeasti reestä pois ja meni talliin hevosille apetta tekemään.

* * * * *

Loppiaisena aamuaskareista selvittyä alkoi Leppirannan isäntäväki hommata Nummismäkeen lähtöä. Muuttivat vaatteita ja muutenkin itseään siistivät. Äiti siinä sivussa selitteli kotimieheksi jäävälle Laurille minkälaisia heiniä millekin lehmälle puoliseksi annetaan.

Niilolla oli talitiainen häkissä ja hän touhusi sen kanssa. Mutta juuri kun Lauri meni hevosta valjastamaan hän sanoa poksautti:

-- Minä lähden kuskiksi.

Päästi tiaisen vapaaksi ja läksi.

-- Muista nyt vain mennä puolipäivänavettaan! varoitti äiti vielä kun hevonen jo meni.

-- Kyllä.

-- Illalla sitten jos vesipadan laitat takalle niin et muuta tarvitse tehdä. Kyllä me siksi tulemme, huusi äiti vielä.

-- Menkää nyt vain!

Lauri oli hyvillään tästä lähdöstä. Nythän hänelle suorastaan tarjottiin niin mainio tilaisuus kirjoittaa Annille! Ja nyt hän myöskin kirjoittaa.

Tällä kertaa oli hän viisaampi kuin edelliskerroilla. Ei kirjoittanutkaan suoraan postipaperiarkille vaan kyhäsi ensin konseptin jollekin käärepaperiliuskalle.

Joskus täytyi pysähtyä miettimään sopivinta sanamuotoa ja kuuntelemaan kellon rauhallista nakutusta. Sitten kirjoitti jonkun rivin, veti viivan toisen rivin ylitse ja kirjoitti uuden sen päälle, tai sai se rivi jäädä kokonaan pois.

Hän teki huolellista työtä. Ja kun konsepti vihdoin oli valmis, oli myöskin puolipäivänavetan aika tullut.

Hän meni navettaan ja antoi lehmille vihot niin kuin äiti oli käskenyt, pitäen suostuttelevia puheluja uutta ruokkijaansa oudosteleville lehmille, lampaille ja vasikoille. Kanoillekin antoi ohria ja sialle hyppyytti äidin valmiiksi laittaman puolisen. Kävi vielä ruunallekin ruokaa antamassa ja jälleen tupaan tultuaan nosti kaapista pöydälle voipytyn, leipäkorin, siankinkun, vadillisen eilen illalla keitettyä mannaryynipuuroa sekä maitovadin ja vielä haki uuniseinältä naulasta särvinkuppinsa. Sitten alkoi itsekin syödä puolista.

Tällaisessa yksinäisessä itsekseen puuhailemissa oli jotain huvittavaa ja tyytyväisyyden tunnetta herättävää.

Juuri kun hän sai ruokalaitteensa pöydältä pois ja pöydän pyyhityksi, tuli Antin Tiina tupaan. Kyseli emäntää.

Hetkisen juttelua yritettyään läksi Tiina pois; hänen mentyään Lauri kirjoitti kirjeensä puhtaaksi:

Alaiskylä 6/1

Hyvä Anni!

Suo anteeksi tunkeilevaisuuteni, kun ilman syyttä häiritsen sinua tällä vähäpätöisellä kirjeelläni! Mutta on eräs asia, jonka johdosta tahtoisin jonkun rivin sinulle kirjoittaa. -- En kirjoita niinkuin nuori mies neidolle vaan niinkuin tuttava tuttavalleen, ystävä ystävälleen.

Viime iltamasta tultaessa sinä tulit saamaan osaksesi loukkaavaa, raakaa, hävytöntä kohtelua, minä ainakin sen sellaiseksi käsitän, sen mukaan kuin jonkun sattuman kautta sain tietooni. -- Se oli pahasti se. -- --

En tiedä mitä se lie, mutta minusta tuntuu että minun olisi pitänyt sinua puolustaa, suojella. Olisin sen tehnytkin, mutta kaikkialla kuiskuttelemisen aihetta vartovat silmät estivät minua sitä tekemästä ja pakoittivat minut pysymään syrjässä. Sinä ymmärrät mitä tarkoitan.

Olisihan sitä yhtä ja toista muutakin asiaa, mutta en kuitenkaan tahdo kirjoittaa enempää -- ainakaan tällä kertaa.

Kiitos hauskasta seurasta viime iltamasta tultaessa! Tänään on taas iltama.

Vielä kerran pyydän anteeksi tungettelevaisuuteni! Mutta voithan antaa kirjeeni liekkien haltuun, kun kamariasi lämmität -- ja silloin olet siitä päässyt --

Tämän kirjeen vien asemalle mennessäni iltamaan.

Lämpimät terveiset ja onnellista vuoden jatkoa!

Lauri L--ta.

Lauri piti kirjettä onnistuneena kaikin puolin. Valitsi siroimman kirjekuoren, veti siihen peukalon kynnellä viivottimen reunaa pitkin hienot viivat ja mahdollisimman kaunista käsialaa tavoitellen kirjoitti:

K. Neiti Anni Niinilä. Pieliskylä.

Liuotti sitten eilen hankkimansa postimerkin ja nyrkillään takoi sen kuoren kulmaan kiinni. Taittoi huolellisesti kirjeen, pisti kuoreen ja liimasi kuoren kiinni.

Kaikki oli siis valmista ja Lauri huoahti. Sydämessä tuntui vienoa lämpöä, kun käsi poskella istuen katseli Annin nimeä kirjekuoressa, ensimäisessä kirjeessään jonka hän lähetti.

-- Mitähän Anni ajattelee kun tämän saa? Vastaakohan hän tähän?

Ei hän tiennyt itsekään, kumpaako toivoisi. Sitäkö että Anni vastaa vai sitäkö että hän ei vastaisi? Somalta tuntui sekin että saisi kirjeen Annilta ja näkisi mitä Anni ajattelee. Mutta sittenkin tuntui kuin siinä olisi jotain Saviston Lissun tapaista. Melkein hienommalta ja sulommalta, ja samalla salaperäisyydellään kiehtovalta, tuntui se että Anni ei vastaisi. Panisi vain huolellisesti talteen hänen kirjeensä ja ajattelisi häntä.

Kello löi neljä.

Puolen tunnin perästä pitää tehdä iltavalkea. Siihen saakka hän lukee kirjastosta lainaamaansa Maanviljelysoppia.

* * * * *

Iltamassa ei Lauri viihtynyt. Anni ei tullut sinne. Ihmiset olivat väsyneitä ja kyllästyneitä. Veltosti laahustelivat huoneesta toiseen ja haukotellen valittelivat pyhäin loppumista. Iltaman ohjelmakin oli sellaista sitä ja tätä, kuin menneitten iltamain ylijäämistä uudistettua.

Mikään ei sointunut yhteen Laurin mielialan kanssa, joka oli tarmon, taistelun, työn ja elämänhalun virityksessä.

Heti kun tanssimaan alettiin läksi hän pois.

Eteisessä Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu sekä pari muuta poikaa seisoskeli salakähmäisen ja ilkeänkurisen näköisenä, paperossit huolettomuutta tavoitellen suupielissä. Laurin tultua he keskeyttivät juttunsa, ja kun hän otti palttonsa naulasta vaihtoivat he merkitseviä silmäyksiä. Lauri huomasi sen.

-- Nokkossonnit! tuhahti hän ajatuksissaan, mutta ääneen ei sanonut mitään. Eivät toisetkaan puhuneet mitään. Laurin ulos mentyä vain nauraa hirnahtivat.

-- Luulevatkohan pojat, että minä sentähden pois lähden kun ei Annia ole täällä? ajatteli Lauri ja pysähtyi rappusille.

Hänen teki mieli kääntyä takaisin ja irvistellä pojille.

Läksi kuitenkin astumaan rappuja alas.

-- Ajatelkoot mitä tahtovat! Itsepä tuon tiennen mitä varten pois lähden.

-- Eikä poikain ole hyvä mennä juttujakaan laittamaan. Jos sen tekevät niin silloin panen minäkin tietoni matkaan. Ja silloin pojat joutuvat kirjoihin -- --

Ihan naurattamaan tuppasi, niin hauskalta tuntui omistaa tällainen suukapula jolla sai pidetyksi poikain suut tukossa.

Mutta sitten alkoi hiljainen pahan tunne valua mieleen ja levitä siellä. Tuntui ilkeältä tällä tavalla toisia kurissa pitää.

Minkätähden ihmiset ovatkin niin ilkeitä toisilleen? Niin ilkeitä, että omalla ilkeydellään pitävät toisen ilkeyttä kurissa -- -- Miksei jokainen tahdo hyvää ja tee hyvää ja tällä hyvän tahtomisellaan itse pidä ilkeyttään kurissa?

Satoja vuosia on ihmisille saarnattu ja opetettu hyvää. Kirkoissa, kouluissa, kodeissa, hartausseuroissa, kokouksissa, iltamissa ja kaikkialla. Pahaa ei opeteta missään. Ja kuitenkin näyttää kuin olisi ihmisissä pahaa enempi kuin hyvää -- --

Mistä tämä johtuu? -- Onko sittenkin niin että ihminen on luonnostaan paha -- --?

Kun ei kukaan tahdokaan olla hyvä -- --. Jos jokainen ihminen itse tahtoisi olla hyvä ihminen, tai edes todella tahtoisi siksi tulla, niin kuka tietää vaikka jokainen ihminen myöskin olisi hyvä ihminen -- --. Mutta kun jokainen vain tahtoo että naapurin ja toverin pitäisi olla hyvä ihminen, niin silloinhan on luonnollista, että kukaan ei ole eikä kenestäkään tulekaan hyvää ihmistä.

-- Olenkos minä hyvä ihminen?

Laurin pää painui ja käynti hiljeni.

Tähdet tuikkivat tiheän sumun peittämältä taivaalta, huurteiset etäämpää näkyvät puutarhakoivut olivat kuin suuria ilmassa riippuvia palloja ja rakennukset tyhjiä, tuuleen haihtuvia pilvilinnoja.

-- -- Ihminen --. Elämä --. Maailma -- --!

Mikä on niiden tarkoitus?

Hänen päätään huimasi.

Ihminen ja maailma on käsittämättömäin villien ja kesytettyjen voimain kuohuva taistelukenttä, ja elämä on arvoitus. -- --

Jumalako, kaikkivaltias, pyhä ja hyvä, Hänkö tätä kaikkea johtaa?

Vai onko mitään joka tätä johtaa ja tästä sekamelskasta selvän tekee -- --?

"Oi jos oisit sydämmeni Raitis kuni uusi oras, Puhdas kuni kehdon lapsi, Kirkas kuni lähteen silmä! Niin jos oisit sydämmeni!"

hyräili Lauri riihen luona, maantieltä kotitielle kääntyessään.

V.

Jo joulun edellä oli Leppirannan isäntä päättänyt ja Laurin kuullen sanonutkin, että "kun tästä vain pyhät ohi vaeltaa, niin mennään pariksi päiväksi Huhdansaareen rankoja hakkaamaan". Luentokursseilla Lauri muisti tämän, kun metsänhoidosta luennoitiin. Ja silloin hän päätti että nyt ei hakatakaan niinkuin ennen on hakattu, miten vain nopeimmin saadaan rankoja kasaan. Nyt hakataan metsänhoidollisten periaatteiden mukaan vain viallisia ja lahoja sekä toisten varjoon joutuneita puita, ja liian tiheitä ryhmiä harvennetaan.

Hakkuulle meno kuitenkin lykkäytyi päivästä toiseen. Loppiaisen jälkeen meni vielä pari päivää puolittain juhlan pidossa, ja sitten tuli määräys että Alaiskyläisten pitää lauantaina hakemaan tekeillä olevan vaivaistalon rakennushirsiä Tunturinmaan ulkosaralta. Matkaa sinne laskettiin sudenhännällä mitaten tulevan noin 40 kilometriä.

Leppirannastakin piti mennä molemmilla hevosilla. Heti puolenyön jälkeen lähdettiin. Yö oli tyyni ja taivas pilvessä.

Kylästä lähtien ajettiin kesällä ja talvella samaa tietä. Mutta jonkun matkan päässä tiet erosivat. Talvitie ei uskaltanut mennä niille mäille, joilla kesätie vallattomasti nousten ja laskien luikerteli. Se kiersi mäet, pysyen viljellyillä mailla, joissa aidoissakin oli syksyin avattavat ja keväisin jälleen suljettavat talvireiät.

Mäkien toisella puolella tiet taas yhtyivät, ja niin mentiin veitikkamaisia mutkia lyöden pitkän aikaa aivan viljellyillä mailla. Siitä pujahti tie tummaan, juhlallisen totisena seisovaan kuusikkoon. Kuusikkoa seurasi lyhyt kappale viidakkoa kasvavaa suota. Siitä noustiin salskeaan männikköön, joka oli kuin pyhä pilaristo jossa tie oli syntisten jalkain tallattavaksi levitettynä mattona.

Männikössä kesätie haarautui moniin haaroihin ja vihdoin loppui kokonaan. Se nyt vuorostaan ei uskaltanut lähteä sinne suolle, jonne talvitie iloisena ja rohkeana laskeutui.

Tästä alkaen oli taival melkein outoa Laurille. Heillä ei ollut tällä suunnalla mitään ajoja. Ulkosarka kyllä oli siellä samalla Tunturin maalla päin, jonne nyt oltiin menossa, mutta sen hakkuusta pitivät sinne asettuneet torpparit huolen. Joskus siellä käytiin kannot laskemassa ja ranka- ja hirsikasoja tarkastelemassa sekä tuloksetonta lain lukua torppareille harjoittamassa.

Korkeain, kallioisten mäkien väliin ahdistetulle kapealle suonkurkulle laskeuduttua Laurista tuntui kuin olisi tultu kesyttömän viileyden alueille. Noilla kallioillahan mummo vainaa tapasi jutella susien hänen nuoruutensa aikoina majailleen. Ja näillä maillahan se Alapihan vanha isäntä oli kerran nähnyt kun susi oli keskipäivällä siepannut lampaan laumasta ja sen kanssa kadonnut metsään. Ja tässähän sitä Huhdintorpan vaaria oli kerran heinämatkalla ahdistellut 12 sutta. -- -- Jos tuolta mäeltä nyt hyökkäisi 12 sutta ja palavin silmin, veripunaista kieltään lipoen alkaisivat tuossa ympärillä äristä ja irvistellä? -- --

Kylmät väreet puistattivat Laurin ruumista.

Tien molemmilla puolilla kohoavat jyrkät mäet loppuivat yht'äkkiä, ja aivan kuin viskautumalla työntäydyttiin laajalle Tuulinevalle, jossa kasvoi lyhyitä pikkuvanhoja mäntyjä, jokainen omalla mättäällään kuin kukkaruukussa seisoen. Vapauden tunne, mutta sen rinnalla myöskin jonkinlainen turvattomuuden tunne tuli mieleen. Oli kuin tähän saakka olisi tultu vankkain käsivarsien suojassa, jotka nyt yht'äkkiä hellittivät aivan kuin sanoakseen, että "koetappa nyt yrittää itse".

Tuulinevalla yhtyi tie monen kylän yhteiseen paljon ajettuun talvitiehen.

Rannaton suo oli hämärä, salaperäinen ja määrätön kuin elämä. Kovaksi ja leveäksi tallautunut tie oli se kaiken maailman lavea tie, jolla ei ole alkua ei loppua ja jota on kevyt kulkea, mutta jolta ei myöskään mitään löydä -- muuta kuin tyhjyyttä ja levottomuutta. Joka tahtoo jotain muuta löytää, hänen täytyy erota tältä kaiken maailman tieltä syrjäteille; ne ovat koleisia ja vaikeakulkuisia, mutta ne aina johtavat päämääriin, joista ihminen löytää sen tyydytyksen jota etsii.

Kuului kuin peikkojen naurua. Lauri vavahti. Mutta samassa hän älysi, että se olikin vain metsäkanan huutoa.

-- Pyryä se tietää kun metsäkana vätköttää.

Hän haukotteli ja asettui kuojulleen.

Äkkiä kohotti hän päätään. Oli kuin olisi tuikahtanut valoa tuolta vähän matkaa tieltä olevalta kuusikkokummulta. -- -- Hän teroitti katsettaan. Tuli mieleen kertomukset metsissä nuotioitten ääressä makailevista karkulaisista ja rosvoista sekä poltetuista kylistään vainolaista pakoon lähteneistä ihmisistä.

Jälleen tuikahti valo näkyviin. Nyt sen näki selvään että se tuli ikkunasta.

-- Ku -- kenen tupa tuolla on? kysyi Lauri perässä ajavalta isältä.

-- Hääh? kysyi isä ja haukotteli.

Lauri uudisti kysymyksensä. Nyt vasta tuntui isä huomaavan valon.

-- E -- een mä tiedä -- -- Jaa mutta se on nyt sen Paju-Matin tupa! Joo -- se se on!

Nyt Laurikin muisti. Olihan hänkin sen kuullut, vaikka ei ollutkaan siihen sen suurempaa huomiota pannut, että Paju-Matti oli täältä vuokrannut maata ja muuttanut tänne asumaan. Ja sen johdosta saanut ihmisiltä hassun nimen.

Nyt herätti Matti hänen mielenkiintoaan. Ei hän voinut yhtyä siihen ihmisten uskoon että Matti on hassu. Hänen mielestään Matti oli yksi niitä, jotka etsivät elämästä jotain ja eroavat kaiken maailman tieltä omaa tietään kulkemaan.

Hänen katseensa oli yhä tähdättynä kuusten välistä vilkuttavaan valoon ja hänen tajuntaansa ilmaantui kuva, josta hän aivan selvään näki mitä tuvassa tehdään.

Mies takkavalkean valossa veistää kirvesvartta tai astianvannetta tai jotain muuta sentapaista. Höyläpenkillä on valmistuneita ja juuri valmiiksi tulossa olevia astioita. Vaimo tulee navetasta lypsyltä. Siivilöitsee maidon ja alkaa laittaa ruokaa. Sitten he syövät. Syötyään lähtee mies metsään joko hevosella tai vain hakkuulle. Vaimo jää kotiin askaretta tekemään ja sen tehtyään rupeaa hiljalleen hyräillen kehräämään.

Hän ei tuntenut Paju-Mattia eikä hänen vaimoaan eikä siis osannut heidän kasvonpiirteitään kuvailla. Ja niin kehittyikin kuva siksi, että hän itse oli tuo mies ja vaimo oli -- Niinilän Anni.

Sunnuntaisin he yhdessä lueskelevat ja puhelevat tai seisovat käsikkäin ikkunan luona ja katselevat ulos suota ja metsässä kuusikon pohjana leviävää hohtavaa hankea. Kesäilloin kuokkumaalta tultuaan hän väsyneenä, mutta tyytyväisenä istuu rappusilla. Annikin tulee siihen, kun saa askareensa loppuun. Siinä he sitten hiljaa kuiskaillen katselevat metsän taakse laskevan auringon rusotusta ja kuuntelevat vienon iltatuulen rauhoittavaa huminaa ja käenkukuntaa -- --

-- Hoohoo'oi -- haukotteli isä siellä perässä. Anna nyt vähän juosta, ettei tässä jouduta perässä tulevain jalkoihin!

Lauri säpsähti. Räpsäytti ruunaa ohjasperillä. Ruuna alkoi juosta. Vähitellen jäi Paju-Matin tuvasta tuikkiva valo sinne taakse ja vihdoin katosi kokonaan näkyvistä. -- Sen synnyttämä kuva vain ei kadonnut Laurin mielestä.

Takaisin tultaessa hän näki Paju-Matin tuvan. Se oli porstuaton mökki. Seinissä oli vanhoja jo harmaiksi taivastuneita ja uusia puhtaan valkeita hirsiä sekaisin. Tien puoleisessa seinässä oli vuorilautoja vailla oleva ikkuna. Päätyseinässä näkyi olevan toinen samallainen. Tuvan toiselta puolen näkyi keskentekoista ulkokartanoa.

-- Mitähän tuo Mattikin hullutteli kun tällaiseen rommakkoon itsensä ratusti, huusi koleaääninen Rantalan isäntä, niin että ääni kuului kolmattakymmentä kuormaa käsittävän jonon päästä toiseen. -- Pöhlö mies! räjäytti vielä.

-- Sellainen se on uutisviljelijän asunto, sanoi Lauri hänen kuormallaan istuvalle Alaniemen Miskalle, kuin Mattia puolustaakseen.

Mutta salaa hän ajatteli, että tuollaiseen ei hän voisi Annia tuoda. Seinät punaisiksi, nurkat, vuori ja räystäslaudat valkeiksi maalattu, soma ja iloinen -- -- Sellainen sen pitää olla!

Sellaiseksi hän oli Paju-Matin asunnonkin kuvitellut.

* * * * *

Seuraavan viikon alkupäivät olivat tuulisia ja tuiskuisia. Hakkuulle ei viitsinyt mennä. Ajeltiin vain heiniä ja halkoja. Lopulla viikkoa muuttui ilma suojaiseksi. Satoi vettä ja märkää lumiröpäskää ja oli kaikin puolin sellainen ilma, johon kunnon talossa ei ajeta koiraakaan. Räystäistä lorisi vesi, tiet ja polut tulivat iljanteisiksi ja pellon seljillä alkoi näkyä mustia tönkkejä. Ulkotöihin menoa ei ilennyt ajatellakaan.

Lauri veisteli haravan lapaa, isällä oli reki tekeillä ja äiti kehräsi, nukuttavaa virrennuottia hyräillen. Jokainen hautoi vain omia ajatuksiaan.

Kipeämmin kuin koskaan ennen Lauri nyt tunsi, kuinka kauas hän oli loitonnut vanhemmistaan ja todellisesta talonpoikaiselämästä. Hän eli kokonaan toisissa maailmoissa kuin he. Hän ymmärsi menneensä liian kauas heidän piirinsä ulkopuolelle. -- Hänen täytyy palata takaisin -- alaspäin -- jos kerran tahtoo talonpojaksi ruveta. Ja hän tahtoo ruveta talonpojaksi ja talonpoikana raivata sekä aineellista että henkistä suota -- raivata niinkuin Paju-Matti Tuulinevalla -- --!

Mutta sitä ennen täytyy hänen palata alas todelliseen talonpoikaismaailmaan takaisin. Ennen kaikkea täytyy hänen päästä lähemmäksi vanhempiaan.

Hän päätti yrittää.

-- Milloinkahan tämä ilma viimeinkin tasaantuu, että pääsisi tästä oikeihin töihin.

Isä höyläsi reen jalasta paksusti tupruava piippu hampaissa. Äiti kehräsi ja hyräili. Kumpikaan ei puhunut mitään.

Vähän ajan päästä Lauri yritti uudestaan.

-- Savistossa oli toissa päivänä ollut metsänostaja.

-- Johan niitä kulkee, sanoi isä siihen, Laurin mielestä kärsimättömänä.

-- Olisi ostanut vaikka mitä lajia metsää, tukki-, propsi-, massa- tai halkometsää. Mitä vain, jatkoi Lauri.

Siihen ei isä sanonut enää mitään.

Mutta Lauri ei hellittänyt. Hän päätti sanoa senkin jota oli luentokursseista alkaen ajatellut.

-- Enkö mä saisi mennä maamieskouluun!

Äiti kehräsi ja hyräili. Isä höyläsi.

-- Mitä se tulisi maksamaan? kysyi isä vihdoin noin sivumennen.

-- Siihen se tulisi jotain kolmen-neljänsadan vaiheille. Ja sen saisi maksaa kahtena vuotena.

Lauri uskalsi jo hiukan toivoa.

-- Minkälaiseen virkaan sieltä pääsisi? kysyi isä taas jurosti.

-- En minä mihinkään virkaan menisi. Tulisin kotia jälleen ja rupeaisin maanviljelijäksi.

-- Hoo -- --!

Vai kotiin -- hm hm -- vai maanviljelijäksi -- --! Kun ensin kouluttaisi itsensä mihinkään kelpaamattomaksi puoliherraksi, niin sitten tänne meille toisille ristiksi -- -- hm hm -- --.

-- Saanko mennä? uskalsi Lauri vielä kysyä.