Part 13

-- Ei tämä ole huonompaa kuin ostoteestäkään laitettu.

-- Ja ensi vuonna me saamme vehnäsetkin jo oman pellon viljasta. Silloinkos, muija, meidän kelpaa, rehenteli Miska.

-- Kun ei vain halla söisi sinun vehnääsi, nauroi Maiju.

-- Eikä syö. Silloin me kasvatamme perintöruhtinaalle kaksi leukaa.

Miska nauroi ja pudisteli päätään Maijun sylissä olevalle pojalle.

-- Tä tä tä, sanoi poika ja kurotti käsiään Miskaa kohti.

-- Isälle se tulee. Kuka sitä äidin sylissä kehtaisikaan istua miesten aikana.

Miska meni ottamaan poikaa syliinsä. Siitä kehittyi näiden kolmen välille kohtaus, jonka aikana Lauri tunsi olevansa tässä huoneessa liikaa ja unohdettu.

Hämilläoloaan peittääkseen alkoi hän katsella pöydällä olevia kirjoja. Siinä oli "Pienviljelijän käsikirja", joka näkyi olevan Miskan oma, sekä pari muuta kunnankirjastosta lainattua kirjaa.

-- Oletko sinä hiljattain Rantakorvessa käynyt? kysyi Maiju Laurilta, kun hymyillen ja punoittavin poskin toi lisää teetä.

-- En aivan hiljattain.

-- Niiden tyttö kuuluu olevan sairaana.

-- Niinpä se Niilo sanoi, kun tässä toissa päivänä käväsi siellä meillä.

-- Jos kuolisi niinkuin se ensimäinenkin -- --

Maijun ääni hiukan värähti.

-- Anna nyt se taas minulle ja mene juomaan sinäkin, sanoi sitten Miskalle ja otti pojan syliinsä.

Miska teki niinkuin Maiju käski.

-- Siitä Niilosta tuli oikein kunnon mies, vaikka sillä nuorempana oli niin paljon niitä kaikellaisia haljun vehkeitä. Eikö se ryypiskellytkin? sanoi Miska teetä sekoitellessaan.

-- Eiköhän se ryypiskellyt, myönsi Lauri.

-- Ja nyt niin kova raittiusmies, ettei juo enää kahviakaan, eikä polta tupakkaa, innostui Miska sanomaan. Eikä se itaruuden takia sellainen ole, mutta sanoo että kun ilmankin tulee aivan yhtä hyvästi toimeen. Maansa se poika panee kuntoon. Pane nyt vain sokeria ja ota tuosta noita Holppa-mummon korppuja!

-- Älä nyt paljasta teetä juo, varoitti Maijukin.

-- Meneehän tämä nyt näinkin, sanoi Lauri ja jatkoi: -- Se aikainen naimisiin meno Niilon pelasti. Sen kautta hän joutui pois sen Hakaperän Jussin koulusta. Niilo tunnustaa sen itsekin.

-- Kuinkas -- muistin tuossa kun tuli Jussista puhe -- pitääkö sen Jussin käräjiin? kysyi Miska.

-- Eiköhän sen pidä.

-- Sen Rantusen piian kanssa?

-- Niin. Sanovat että haaste on jo annettu.

-- Hm hm, pani Miska. Ruma juttu. Mitähän Saviston Lissu nyt sanoo?

-- Mitäs Lissu sitten sanoo. Väittää vain että ihmiset valhettelevat.

-- Jos minä olisin Lissun sijassa, niin -- -- Kaukaa minä jo viskaisin kihlat Hakaperän pihaan ja käskisin Jussin sieltä ne poimia, kiivaili Maiju.

-- Niinhän sitä tekisi moni muukin, mutta -- -- Lissulla on myös entisyytensä.

-- Ja se taitaa olla vähän kirjava, hymähti Miska.

-- Se on kirjava. Ja sanovat vielä, ne joita asia enempi huvittaa, että Lissun on paha nyt enää mennä eroa tekemään.

-- Hm hm, pani Miska taas. Vai siihen sitä tultiin. Kyllä se Jussi olikin aika hummeri jo siihen aikaan kun minäkin joukossa kuljin.

-- Olikos Lissu sitten parempi? kysähti Maiju.

-- Tämäntapaista loppuahan siitä oikeastaan on saanut odottaakin, sanoi Lauri.

-- Niin -- Se on sillä tavalla että ihminen se on itse, joka joko kaivaa haudan tai luo kukkaisen kummun elämälleen, sanoi Miska.

-- Niin -- -- Mutta jos ei ole ryhtiä niin paljon että saisi kumpaakaan tehtyä? arvaili Lauri.

-- Silloinkin saa syyttää itseään. Minä nyt kuitenkin uskon, että jokainen ihminen jommankumman itselleen saa. Toiset vain valmistavat niitä perinpohjaisemmin kuin toiset ja sen vuoksi viipyvät kauemmin ennenkuin saavat valmiiksi.

Kun Lauri alkoi tehdä poislähtöä, muistutti Miska vielä siitä lehteen kirjoittamisesta ja Maijun kannattamana varoitti ettei saa panna vastaan kun osuuskaupan hallituksen esimieheksi valitaan.

Lauri tunsi ylpeyden sekaista tyydytystä. Osuuskaupan hallituksen esimies -- -- Ympäristönsä ajatuksien ja tunnelmien maailmalle tulkitsija -- --. Ihminen alkaa herättää huomiota ja saavuttaa luottamusta. --

Niinilän kohdalla tullessaan Lauri näki Annin. Anni oli vielä puutarhassa, kai istutushommissa, koska oli kumartuneena penkin ylitse selin maantielle. Hänen teki mieli huutaa Annille. Ei kuitenkaan huutanut. Katsoi vain. Anni ei nähnyt häntä ollenkaan. --

Kun Lauri ajoi pihaan, kuului piikain huoneesta naurun kikatusta ja viheltelyä ja ikkunassa vilahti pari nauravaa päätä. Se masensi Laurin mielialan. Elämä tuntui yht'äkkiä niin surullisen yksinäiseltä, että oikeastaan teki mieli palata takaisin kylille.

Ajatus kiiti Miskan luo. Kun Miska joskus tulee näin kotiin, on siellä kaksi, jotka häntä odottavat ja hymyillen vastaanottavat.

Häntä ei odota kukaan. Isä ja äiti nukkuvat huoneissaan. Piiat ja renki virnistelevät hänelle -- vanhallepojalle.

-- Miskalla on koti, minulla on vain talo.

Pitkän aikaa istui Lauri pukeissaan vuoteellaan, keväisen yön salamyhkäisesti huumaavassa hämyssä.

Istui ja eteensä tuijotti.

Hän oli uskonut jo ijäksi kahlinneensa sen nuoruutensa kaihon ja kaipuun. Mutta nyt se heräsikin kuin pitkästä unesta, entistä voimakkaampana.

Ei pitkään aikaan hän ollut yksinäisyyttään tuntenut niin kipeästi kuin nyt. Eikä pitkään aikaan elämä ollut näyttänyt niin tyhjältä kuin se näytti nyt.

Hän ei saanut pois mielestään sitä mitä oli Hakolassa nähnyt ja kuullut. Eikä Annia, joka puutarhassa oli penkin yli kumartuneena.

Hän alkoi jälleen haaveilla Annista ja itsestään niinkuin silloin -- --

Jonain iltana läksi hän polkupyörällä ajelemaan sitä varten vain että jos taas näkisi Annin. Ja näkikin. Anni oli nytkin puutarhassa. Aivan maantien vierellä puhdisteli sireenipensaita. Nyt Annikin näki hänet. He tervehtivät toisiaan, ja Anni kysyi että minnekä pitää.

Jonkun matkaa ajettuaan Lauri yht'äkkiä hyppäsi satulasta maahan, kynsäsi päätään ja näytteli ihmistä joka on unohtanut jotain mikä välttämättä olisi pitänyt tulla mukaan. Hän käänsi pyöränsä kotiin päin, hyppäsi satulaan ja alkoi kiivaasti ajaa. Annia ei ollut enää puutarhassa.

Samana iltana kirjoitti hän Annille pitkän kirjeen jossa tunnusti kaikki. Mutta kun hän sen luki, pani hän sen pöytälaatikkoon ja kirjoitti uuden:

Alaiskylä 30/5.

Anni hyvä!

Saanko tulla luoksesi ensi tiistai-iltana?

Lauri L--ta.

XXI.

Kolmen päivän perästä tuli Annin vastaus.

Hyvä ystävä! Olet tervetullut.

Anni.

Tiistaina Lauri läksi Niinilään. Hän tiesi, että Annilla on hallussaan sama kamari kuin tyttönä ollessaankin. Siellä oli ikkuna auki. Tuuli oli vetänyt kartiinin ulos ja liehutteli sitä tervetuliaisiksi. Ja oli Lauri huomaavinaan liikettäkin kamarissa.

Anni oli ikkunan luona vartonut häntä ja nyt läksi vastaanottamaan -- --?

Lauri pakotti itsensä näyttämään tyyneltä

Anni tuli rappusille vastaan. Hymyili ja hiukan punastui.

Hyvää iltaa sanoessaan Lauri tunsi äänensä uhkaavan pettää. Kätellessään he katsoivat toisiaan silmiin. Kumpaisenkin käsi vavahti ja kumpainenkin oli heti selvillä kaikesta.

Anni avasi oven kamariinsa. Lauri astui sisään kuin jonnekin maailmalta suljettuun pyhäkköön ja joutui hurmaavan lumouksen haltuun.

Kaikki muuttui niin kuin unen näössä. Hän oli jälleen 19 vuotias ja Anni 17 vuotias. Hän oli viime sunnuntaina ollut täällä, ja nyt hän tuli uudestaan. Sillä välillä on hän nähnyt pahaa unta.

Hän kyllä kuuli, että kamarissa keskustellaankin ilmoista, töistä, kokouksista, iltamista ja muista yhtä tärkeistä, ja tunsi että se toinen, joka keskustelee, puhuu hänen suullaan, mutta itse hän ei ottanut keskusteluun osaa. Hän oli kokonaan kaiken tämän yläpuolella, jossain missä oli niin äärettömän suloista, sisällökästä ja lämmintä, ja missä vienot sävelet väreilivät ja missä oli Anni -- --

Anni toi hänen eteensä pöydälle valokuva-albumin ja valokuvia puolillaan olevan piirongin laatikon ja käski katsella kuvia sillä välin kun hän käy vähän tuvassa.

Vaikka Laurin olikin tässä hyvä, suloinen ja turvallinen olla, tuli hänen kuitenkin Annia ikävä heti kun Anni sulki oven ja katosi porstuaan.

Hän istui keinutuoliin ja siinä hiljalleen tuuditteli itseään ja autuaallisesti kukkuroillaan olevaa mielialaansa.

Vähän ajan kuluttua Anni tuli takaisin ja toi suurella tarjottimella teekannun, kaksi kuppia, sokeriastian ja kokonaisen röykkiön itse leipomiaan vehnäsiä.

-- Otetaanpas tässä nyt hiukan suuhun sopivaakin, sanoi ja hymyili kaataessaan teetä. Siitä onkin jo pitkänlainen aika kun olen saanut sinulle mitään tarjota.

He joivat teetä, puhelivat ja naureskelivat. Nyt oli Laurikin jo mukana.

Juotuaan alkoi Lauri vihdoin katsella valokuviakin.

-- Taitaa niissä olla sellaisiakin joita et tunne, sanoi Anni ja siirtyi Laurin taakse seisomaan. Sieltä hän toisella kädellä pöytään nojaten esitteli sellaiset, joita ei Lauri tuntenut.

Lauri tunsi hänen hengityksensä lämmittävän päätään ja tunsi hänen kätensä kosketuksen olallaan. Ja joutui suloisesti väreilevään sulautumistilaan.

Hänen ainoana ajatuksenaan oli siepata Anni sieltä syliinsä ja sanoa hänelle kaikki -- --

Kun kuvat oli katseltu ja Anni siirtyi istumaan, eikä enää hengittänyt hänen päähänsä, eikä koskenut hänen olkaansa, tuntui Laurista kuin olisi hän joutunut kylmään pohjatuuleen.

-- Hän ymmärsi, että nyt olisi aika sanoa se mitä varten hän oli tullutkin. Mutta kun hän muisteli miten oli päättänyt ilman mitään lirkutuksia, suoraan vain Annilta kysyä, että uskaltaisiko hän liittää kohtalonsa hänen kohtaloonsa, tuntui sellainen kysymys nyt sopimattomuudelta.

Mutta hän ei ymmärtänyt kuinka sen muutenkaan saisi sanotuksi. Puheluun alkoi tulla piinallisia aukkoja.

Lauri katsoi kelloonsa. Nousi ja sanoi:

-- Eiköhän pidä lähteä kotiin. Pääset sinäkin nukkumaan.

Hän koetti hymyillä.

-- Kylläpä tuota on nukunnan aikaakin, sanoi Anni ja alas katsoen siveli pöytää kädellään.

Laurin sydäntä kouristi. Näinkö se nyt käykin -- -- Etten saakaan sitä sanotuksi.

-- Niin no -- Hyvästi nyt vain -- ja -- hyvää vointia --

Reippautta tavoitellen ojensi Lauri kätensä Annille.

-- Hyvästi ja kiitos käynnistä. Annin ääni tuntui takaltelevan.

Lauri ei voinutkaan hellittää hänen kättään.

-- Anni! kuiskasi hän ja rukoilevan tavalla katsoi Annia silmiin.

Anni painoi katseensa alas.

-- Anni, kuiskasi Lauri uudelleen. Minä rakastan sinua.

Anni katsoi yhä alas eikä vastannut mitään. Lauri päästi hänen kätensä ja horjahti ovelle päin.

-- Lauri! parahti Anni, kietoi kätensä Laurin kaulaan, painoi päänsä hänen olkaansa vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.

* * * * *

Sinä iltana Anni kertoi tarinansa Laurille.

Lauri oli hänen ensimäisensä ja myöskin hänen ainoansa. Siitä hänen ensimäisestä iltamamatkastaan alkaen oli Lauri hänen suloisimpain ajatustensa aihe ja unelmainsa sankari. Laurille hän pellolla, niityllä ja navetassa lauloi, hänelle kehrätessään ja kutoessaan hyräili. Lauria ajatellen hän lauantai-iltaisin pihaa lakaisi, häntä varten kamariaan järjesteli, pölyt pyyhki ja kukkia vaali. Lauria hän ajatteli, kun iltaisin nukkumaan meni, Lauria hän ajatteli kun aamuisin heräsi. Lauria hän kaihosi kun oli yksin, Lauria hän kaipasi kun oli muitten seurassa.

-- Ja vaikka et sinä koskaan sitä suoraan minulle ilmaissutkaan, niin minä kuitenkin aavistin että sinä pidät minusta. Ja se teki minut niin onnelliseksi. Minä otin kaikista käsiini sattuvista runokirjoista värsyjä sinulle ja itselleni. Minä kyselin arvalta: pidätkö sinä minusta? Jos vastaus tuli myöntävä, olin sydämestäni iloinen. Se oli silloin elämäni kaunein aika.

Haaveileva ilme silmissään katseli Anni eteensä pöytään.

-- Muistatko vielä sen illan, kun oltiin Iimäen harjoituksissa, kun oli ne soittoharjoituksetkin ja kun niitä neliapilaita etsittiin?

Lauri muisti ja ihmetteli kun Annikin vielä sen muistaa.

-- Minä en unhota sitä iltaa koskaan, sanoi Anni. Se oli yksi kaikkein kauneimpia hetkiä elämässäni. Mutta juuri sen illan jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, kuin olisit sinä muuttunut jollain tapaa kylmemmäksi minua kohtaan ja kuin olisit ruvennut välttämään minua. Et enää etsinyt minun seuraani niinkuin siihen saakka, ja katseeseesi ilmaantui jonkillaista arkuutta. Sinä suorastaan pyrit välttämään minun katsettani. Se teki minut surulliseksi.

-- Tuli sitten se Vaarala opettajaksi tänne kouluun. Oli nuori ja hieno herrasmies. Kävi usein tervehtämässä, naapureja kun oltiin. Teki kaikellaisia pieniä palveluksia ja kohteliaisuuksia. Osteli pääsylippuja iltamiin, käytti ravintolassa, lähetti postikortteja kesämatkoiltaan ja kaikin tavoin osoitti kohteliaisuutta. Enkä minä tahtonut kieltäytyä hänen seurastaan. Eihän siinä mitään pahaa ollut, ja hän oli hauska seuranpitäjä. Sinua kuitenkin aina kaipasin, vaikka sinä olit aina yhtä kylmä minua kohtaan. Muistatko vielä sitä iltaa, kun olit siinä Hakavainion veräjällä kun me hänen kanssaan menimme pyörillä siitä ohi?

-- Muistan -- -- hyvin.

-- Silloinkin minun oli niin vaikea mennä siitä ohi ja jättää sinut siihen.

-- Sitten hän kosi minua -- -- Se oli silloin sen kesäjuhlapäivän iltana, kun se Reijolan isännän veli oli täällä puhumassa. Enkä minä vieläkään ymmärrä, mikä minut silloin niin pimitti että minä annoin hänelle myöntävän vastauksen -- --

-- Kai siihen oli yhtenä syynä sekin, että se tapahtui niin odottamatta. Minä en koskaan ymmärtänyt ajatellakaan että hän sellaista tulisi tekemään -- --

Ja sitten siihen saattoi vaikuttaa sekin, kun toiset tytöt minua joskus kiusoittelivat että luuletko opettajan rouvaksi pääseväsi. Minä tahdoin heille näyttää että pääsen siksikin -- -- Isää ja äitiä ilahutti se, kun heidän tyttärensä kelpaa herrasväen joukkoon. Ja suureksi asiaksi minä itsekin sen arvostelin. En salannut ylpeyttäni sen johdosta, ja isän ja äidin kanssa pidin itseäni onnellisena kun pääsen pois tästä talonpojan alakuloisesta elämästä.

-- Yhtenä, vaikuttavimpana syynä myöntymykseeni lie kuitenkin ollut sillä ijällä ihmisessä vallitseva kaiho ja lemmen kaipuu. Minä luulen, ettei ole ainoatakaan 18 ja 20 vaiheilla olevaa tyttöä, joka ei uneksisi kosijoista, kihloista, sulhasista, häistä ja muusta sellaisesta. Se kosija, joka silloin ensimäiseksi ehtii kosimaan, tai muuten tunteensa ilmituomaan, se jokseenkin varmasti saa tytön valtaansa. Varsinkin jos tyttö on siinä suhteessa turvaton ja muuten kaihomielellä, niinkuin minä olin silloin kun sinä näytit minut hyljänneen. Me naiset olemme sellaisia, että meillä täytyy aina olla joku jota me saamme edes ajatella, muuten me tunnemme itsemme orvoiksi ja turvattomiksi.

-- Kylläpä se on miestenkin samoin, sanoi Lauri.

-- Taitaapa niin olla. Se ihminen ja ihmiselämä se on niin käsittämätöntä. Olen joskus haaveillut että kun ihminen, tai ehkä paremmin, ihmissielu lähetetään maailmaan, niin se halaistaan kahtia ja kumpikin puolisko pannaan eri ruumiiseen. Niin että ihmiset henkisesti katsoen ovat täällä elämässä vain ihmispuolikkaita. He kuitenkin pyrkivät eheyteen ja kokonaisuuteen ja etsivät ja kaipaavat sitä toista saman sielun puolikasta. Ja tästä sitten johtuu se nuoressa ja yksinäisessä ihmisessä asuva kaiho ja kaipaus. Jos nämä sielun puolikkaat löytävät toisensa, niin he tulevat onnellisiksi, jos he eivät löydä, niin jäävät onnea vaille, ja jos erehtyvät etsinnässään, niin tulevat onnettomiksi niinkuin minäkin. Oletko sinä koskaan mitään sellaista ajatellut?

Kyllä Laurikin oli usein sentapaista ajatellut.

-- Siellä kesäjuhlilla silloin se Reijolan isännän veljen puhe antoi uutta yllykettä tälle kaipuulleni. Kaiken aikaa minä haaveilin kuinka me, sinä ja minä, saamme sellaisen ihannekodin josta hän puhui. Ja minä uskoin että sinä ajattelet samaa ja odotin että sinä vielä tulet samana iltana sen minulle kuiskaamaankin -- -- Sinä et kuitenkaan tullut. Mutta hän tuli, ja niin se asia päättyi.

Lauri puristi Annin kättä ja vapisevin mielin ajatteli sitä käsittämätöntä, joka leikkii ihmiskohtaloilla.

Anni jatkoi:

-- Olinhan minä onnellinenkin. Miksei -- morsian -- -- Täytyy tunnustaa että kihlausajan hurmiossa minä unhotin sinut.

-- Sitten minut kuulutettiin. Sinäkin olit silloin kirkossa. Muistatko?

Lauri nyökkäsi.

-- Ja kun pappi mainitsi minun nimeni, niin minä huomasin että sinä vavahdit. Ja se sattui minuun. Minä aloin aivan kuin raskaasta unesta herätä. Ja ihmetellen kysyin itseltäni että: miksen minä olekaan sinun morsiamesi? Satuit katsomaan minuun päin, ja minä luin sinun silmistäsi saman kysymyksen. Silloin alkoi minulle selvitä että olin erehtynyt. Ja minä aloin ymmärtää mitä sinä oikeastaan minulle olit. Minulle selvisi, että sinun kanssasi on minulla kaikki, mutta ilman sinua ei mitään.

-- Aivan tahtomattani aloin etääntyä hänestä. En kuitenkaan ehtinyt vielä oikein selviytyä enkä saada tahtoani täyteen tarmoonsa, niin että olisin jaksanut purkaa kaikki ja särkeä omaisteni ilon ja onneni ihailun, kun häät jo tulivat ja minut vihittiin hänen kanssaan. Vihkimisen aikana seisoin kuin puupölkky hänen vieressään. Vastasin kun pappi teki kysymyksiään, mutta kaiken aikaa ajattelin vain sinua ja toivoin että sattuisi jotain, joka keskeyttäisi tämän valhettelun ja kavaltamisen. Mitään sellaista tietysti ei sattunut. Minun itsenihän se olisi pitänyt keskeyttää -- -- Sen jälkeen minä yhä enemmän etäännyin hänestä. Hän muuttui minulle suorastaan vastenmieliseksi ja lopulta minä jo melkein inhosin häntä. Eihän siihen mitään järjellistä syytä ollut. Tuskin hän sen kummempi oli kuin muutkaan miehet. Mutta minä en voinut muuta.

-- Hyvä jumala minkälaista se elämä oli! Minä en osaa sanoakaan sitä niin kurjaksi kuin se oli. Ja jos joku olisi ennen minulle sanonut, että elämässä voi olla niin paljon onnettomuutta ja surua kuin oli minulla silloin, niin minä en olisi uskonut. Enkä olisi ikinä uskonut että ihminen jaksaa niin paljon itkeä kuin minä silloin itkin -- -- Elämä tuntui kaikin puolin niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Hoitaa sellaista olematonta taloutta, laittaa ruokaa, lakaista, pestä. Ei mitään sellaista oikeaa sielukasta työtä. Ja sitten -- -- Anni punastui, värisi ja painoi katseensa alas.

-- Koetin minä saada unhotusta työstäkin. Raadoin puutarhassa, hoidin lehmää, pidin huoneet kunnossa ja puhtaina ja otin osaa seuraelämäänkin. Kaikki vain sitä varten että löytäisin unhotusta. Mutta unhotusta en löytänyt. Enkä lohtua. Ja mistäpä sitä löytääkään ihminen, joka omassa povessaan kantaa syytöstä, että on itse turmellut elämänsä onnen. Sellainen ihminen ei pääse onnettomuuttaan pakoon, sillä onnettomuus asuu hänen omassa olemuksessaan.

-- Ajattelin minä jo takaisin kotiin paluutakin. Mutta ennenkuin ehdin sen toteuttaa tapahtui se -- -- Olin silloinkin puutarhassa. Kuulin laukauksen ja kiiruhdin sisälle. Hän makasi verissään kyökin lattialla pyssy vieressään. Henki oli jo mennyt -- -- Siitä tuli uusi minulle kärsimyksien aihe. Vaikka se tutkinnossa selitettiinkin tapaturmaksi ja epäilemättä sellainen olikin, niin siitä huolimatta minua alkoi piinata ajatus, että minä jollain tapaa olen tähän syypää. Joko oli hän niin tuskaantunut minun kylmyyteeni ja ynseämielisyyteeni, että tahallaan tällä tavalla lopetti elämänsä, tai oli minun itkuni ja tuskani vaikuttanut sen että kohtalo -- Jumala -- johti näin tapahtumaan. Minä näin aina hänen verisen ruumiinsa ja aloin syyttää itseäni osallisuudesta mieheni murhaan -- --

-- Entistä rajummin aloin ikävöidä sinua. Minä sydämessäni huusin sinua luokseni tuomaan minulle lohtua ja tukea -- --. Sinä et tullut. Ohi vain ajoit aina -- -- Ja kun minä ehdin hieman tyyntyä, niin minä ymmärsin ettet sinä tulekaan, eikä minulla ole oikeutta pyytääkään sinua tulemaan. Itse olen itseni tähän tilaan syössyt, itse minun täytyy myöskin yrittää siitä pelastua. Ja mitäpä sinä välittäisitkään minusta -- leskestä -- sinä, jota kaikki tytöt salaa ihailevat.

Lauri teki liikkeen sanoakseen jotain torjuvaa, mutta Anni jatkoi:

-- Vähitellen saavutin mielenrauhaa. Siihen minua auttoi nöyrä kohtalooni alistuminen ja omaisteni osanotto suruuni, jonka kipeimmin viiltävästä kärjestä heillä ei vieläkään ole aavistustakaan, sekä se että täällä kotona sain jälleen kaikin voimin tehdä oikeaa rehellistä työtä.

Anni vaikeni, eikä Laurikaan voinut sanoa mitään. Vihdoin Anni taas sanoi:

-- Avioliitto ilman rakkautta on rikollisuutta. Minä olen tämän rikoksen tehnyt, ja olen myöskin saanut kärsiä hirveän rangaistuksen -- -- Mutta kai minä olen tämän kaiken tarvinnut. Paljon se vain on minua kasvattanut ja puhdistanut -- -- Ja nyt olen minä löytänyt lohdun -- --

Hän painoi päänsä Laurin olkaa vasten. Lauri kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja toisella hyväillen silitteli hänen tukkaansa.

-- Kun minä olen kuullut miesten juttelevan ja tavallisesti kiittelevän sinun puuhiasi, niin omassa talossasi kuin yleisissäkin asioissa, niin olen minä aina salaisuudessa ajatellut, että kun saisin olla sinun rinnallasi, ottaa osaa sinun toimiisi ja auttaa sinua, alkoi Anni taas hetkisen äänettömyyden jälkeen. Sillä vaikka minulle onkin tämä kotoinen työ tuottanut tyydytystä, olen minä kuitenkin aina kaivannut jotain yleismerkityksellisempääkin ja jotain oikein omaa työtä. Olen tähyillyt jotain sellaista sopivaa toimialaa. Olen ajatellut toisinaan mennä jonnekin ja valmistaa itsestäni käsityö- tai kotitalousneuvojan, puutarhanhoidonneuvojan, sairaanhoitajattaren tai jonkun muun sellaisen. Mutta ei siitä ole mitään tullut, muuta kuin mitä täällä kotona olen itsekseni näitä ja muitakin asioita jonkun verran harrastellut. Oikeastaan en ole voinut itseäni tältä seudulta irti reväistä. Ja nytkö ei minun tarvitsekaan -- --! Saanhan minä olla sinulla työtoverina ja apulaisena!

-- Saat! Ja juuri sitä sinun pitääkin olla! huudahti Lauri. Toveria, työtoveria ja elämän toveria, juuri sellaista olen koko elämäni kaihonnut. Tiedätkös Anni! Nyt minulle ja meille molemmille vasta alkaakin oikea työkausi. Tähän saakka olen minä etsinyt työstä vain unhotusta ja sisältöä yksinäiseen elämääni. Tehnyt siis työtä pelkästään itsekkäissä tarkoituksissa. Mutta tästä alkaen en tarvitse etsiä unhotusta, sillä sitä en kaipaa enää, ja tyydytystä löydän etsimättä. Nyt alkaa elämä tuntua elämältä ja työ saada sisältöä, kun vihdoinkin saavutin sinut.

-- Kunhan et vain unhottaisi töitäsi minun tähteni.

-- Ei. Älä pelkää. Minä en ole enää poikanen, jonka rakkaus tuperruttaa. Minä olen mies, ja miehelle rakkaus antaa intoa sydämeen, voimaa tahtoon ja tarmoa jäntereisiin. Kun mies rakastuu ja saa vastarakkautta, niin hän jaksaa tehdä melkein vaikka mitä. Niinpä minäkin. Minulla on monta suunnitelmaa, joista en kuitenkaan ole tähän saakka uskaltanut mitään puhua, kun olen epäillyt etten kuitenkaan jaksa niitä ajaa toteutumaan. Mutta nyt minä uskallan niistä ruveta puhumaan, ja nyt minä jaksan ne ajaa toteutumaankin, kun sinä olet minulla tukena.

-- Isä sanoi, että sinut aijotaan valita sen uuden koko kuntaa käsittävän osuuskaupan hallituksen esimieheksi.

-- Niinhän ne kuuluvat aikovan. Ja minä suostun rupeamaankin. Olen kyllä epäröinyt, mutta nyt en enää epäröitse. Ja kun osuuskauppa nyt ensin saadaan jaloilleen, niin sitten aletaan hommata saha-, mylly- ja sähköosuuskuntaa, ennenkuin tulee joku veden tuoma keinottelija ja ostaa Kärppäkosken ja niin saa koko kunnan valo- ja voimalähteen haltuunsa. Olen monta kertaa seisonut Kärppäkosken partaalla ja ajatellut tätä asiaa ja aina tullut siihen tulokseen, että siitä kehittyisi yritys jolla varmasti on tulevaisuutta. Kunhan vain saadaan ukkojen päät sinnepäin kääntymään. Ja miksei saada, kun niin kauan yritetään että kääntyvät.

-- Vieläkö sinä siitä Tuulinevan kuivaamisesta uskallat puhua?

-- Onko isäsi puhunut jotain viime kokouksesta?

-- On. Sanoi Nummismäen isännän haukkuneen sinut oikein rumasti. Kaikista vanhoista perintöasioistakin.