Part 14

Chapter 141,224 wordsPublic domain

-- Koettihan se, mutta mitähän tästä -- -- En minä sitäkään asiaa lepäämään päästä. Nummismäen lankomiehen kiusaksikin minä ajan sitä niin kauan että se toteutuu ja lankokin saadaan pakotetuksi kerran eläissään ojurin palkkoja maksamaan. -- Vaikka -- en minä nyt oikeastaan senkään vuoksi sitä asiaa hengissä pidä. Mutta siellä makaa niin suuri alue parhainta pellonainesta hyödyttömänä, että on synti muutaman härkäpään tähden antaa sen sellaisena olla. Sinne saisi kaikille näiden kolmen sitä omistavan kylän mökkiläisille pienen talon kullekin, kun se vain tulisi kuivaksi. Paju-Matti kerran puhuikin, että pitäisi saada sellainen osuuskunta, joka ottaisi haltuunsa koko nevan ja kuivaisi sen ja sitten kohtuhinnoilla antaisi sieltä palstoja sellaisia haluaville. Eikä se ole mikään hullu ajatus. Kunpa tuon vain voisi toteuttaa.

-- Onhan sinulla aikeita, hymähti Anni.

-- Onhan niitä. Ja sitten on minulla yksi unelmakin.

-- Mikä?

-- Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mikä on syynä talonpoikaiselämän harmauteen ja ummehtuneeseen ahtauteen ja pikkumaisuuteen ja henkiseen ja taloudelliseen köyhyyteen ja siihen että nuoriso pyrkii pois kodeistaan?

-- Mikä sinun mielestäsi?

-- Valistuksen puute ja tietojen puute.

-- Niinkö?

-- Niiden puute on kaikkeen pahaan syynä. Niiden puutteessa ei osata elämässä katsella muualle kuin kukkaroon. Ja kukkaro, vaikka se olisi kuinkakin suuri, on kuitenkin ahdas ihmiselämälle. Ja vaikka se olisi kuinkakin pullea kolikoista, niin se on sittenkin liian vähän ihmiselämän hinnaksi. Ja kuitenkin se kaikkein useimmilla on niin avuttoman pieni ja sekin monta kertaa aivan tyhjä. Niin että sinne katsominen ei suuressakaan määrässä mieltä ilahuta. Ja kun ei nähdä muutakaan mikä ilahuttaisi mieltä, niin onko kumma että unettaa. Mutta jos olisi enempi tietoja, niin osattaisiin oikealla tavalla käyttää hallussa olevia tuotantolähteitä eikä kukkaro pääsisi niin usein tyhjäksi. Ja jos olisi valistusta, niin nähtäisiin elämässä muutakin hyvää ja arvokasta, eikä vain se että kukkarossa on rahaa ja että tyttäret saavat miehen. Ja elämä olisi niin paljoa sisällökkäämpää ja viihdykkäämpää. Uskotko sen?

-- Kyllä. Minä olen monta kertaa ajatellut, että esim. ruoka olisi talonpoikaisväellä paljoa parempi ja ruumiin vaatimuksia vastaavampi, jos emännillä olisi edes hiukankin tietoa mitä aineita ihmisruumis tarvitsee ja mitä ja miten eri ruoka-ainekset näitä aineita sisältävät. Ja jos olisi enempi ruoanlaittotaitoa -- niin kuin sitä silloin olisi -- niin he osaisivat nykyisistä tavallisista ruoka-aineksista laittaa paljoa parempaa ja huokeampaa ruokaa kuin mitä nyt tietojen ja taidon puutteessa osaavat. Ja monta kertaa pienestä haavasta tai nyrjähdyksestä kehittyy pitkäaikainen sairaus, jopa elinkautinen vamma, vieläpä kuolemakin, aivan sentähden vain ettei sitä osattu oikealla tavalla hoitaa.

-- Niin. Valistuksen puutteessa saamme turmella itsemme huonolla ruualla ja parhaassa tapauksessa kuoliakin keskenaikaisesti. Mutta meidän kodissamme ei tule tällaista tapahtumaan. Siitä sinä pidät huolen.

-- Jos voin -- --. Mutta jos rupeaisinkin juoksemaan pitkin kyliä kahvin ja juorujen perässä ja vain ohimennen hotaisemalla hoitaisin kotitaloutta.

-- Silloin minä piilottaisin sinulta rahakukkaron.

-- Silloin minä rupeaisin hameeni helmassa ja esiliinassani kantelemaan jyviä kylälle. Mitäs silloin sanoisit?

-- Piilottaisin sinulta aitan avaimenkin, niinkuin Salumäen isäntä.

Molemmat purskahtivat hilpeään nauruun, ja Lauri koppasi Annin syliinsä.

-- Kun minä olen kuullut puhuttavan onnettomista kodeista ja isännistä jotka ovat ilkeitä emännilleen, on minussa aina herännyt vapisuttava halu tehdä joku tyttö onnelliseksi ja näyttää maailmalle, että talonpojan koti voi olla oikea paratiisi, vaikka ei se niin järin rikas olekaan. Olisin tahtonut perustaa sellaisen ihanteellisen talonpoikaiskodin, jossa on kirjoja, aatteita ja harrastuksia jokaisella isännästä ja emännästä paimenpoikaan saakka ja jossa isäntä johtaa pelloilla ja niityillä ja metsissä ja emäntä navetassa ja kotitaloudessa eikä kukaan ole tyrannina, jossa laulu raikuu ja nauru helisee ja riemuisa työn- ja elämänhalu sädehtii jokaisen silmistä, ja josta riittää lämpöä ja valoa ympäristöllekin, ja jossa palvelijat viihtyvät vuosikymmeniä. Ja niin edespäin. Mutta kun en ole saanut itse sellaista perustaneeksi, olen kehottanut naapureitani, joitten pojat ja tyttäret hankkivat mikä Amerikkaan, mikä seminaariin, mikä tehtaantyömieheksi ja mikä minnekin, jokainen vain jonnekin mutta kukaan ei hanki kotiin jäämistä, olen kehottanut heitä muodostamaan kotinsa tällaiseksi, antamaan nuorille rahaa, niin että he voivat silloin tällöin ostaa itselleen jonkun kirjan, antamaan heille vapauden ottaa osaa valistuspyrintöihin ja kotona kehittää taipumuksiaan, ja sallimaan heidän silloin tällöin käydä hiukkasen maailmaakin näkemässä. Mutta sellaisetkin isät, joille tämä ei olisi ollenkaan mahdotonta, tupakoida toprottavat vain, sitten sylkeä roiskauttavat niin että saa silmiään suojella ja sanovat ettei se sellainen sovi muille kuin herroille. "Ei talonpoika tarvitse mitään mullistuksia. Työtä, silakkaa ja leipää vain", sanoi Pahkatalon isäntäkin kerran, kun Jussi pyysi rahaa että saisi ostaa Rösiön "Mullistusta" kirjan -- -- Nyt sekin isä saa yksin syödä leipänsä ja silakkansa ja pitää kukkaronsa suun kiinni. Ja Jussi kaivaa Amerikassa hiiliä -- --

-- Se on huilu ajatus ettei se ja se muka sovi talonpojalle. Miksei talonpojalle sovi vaikka mikä, mikä muillekin ihmisille. Se on sitten toinen asia jos hän tahtoo niitä käyttää.

-- Eikä se ole vain hullu ajatus. Se on rikoksellinen ajatus. Se on sellaista itsensä häpäisemistä, että siitä pitäisi tuomita miehelle kuusi vuorokautta vettä ja leipää, eikä se olisi paljonkaan. Siinä jo on enempi totuutta, kun sanotaan ettei ole varoja sellaiseen. Niitä todellakaan ei nykyaikana ainakaan kovin monella ole. Mutta sitä minä en usko ennenkuin olen kokenut, ettei taloa voi saada siihen kuntoon, että kannattaa muodostaa kotinsa sellaiseksi että siinä voi ihminen viihtyä. Jos se on mahdotonta, niin silloin on joku toinen saanut liikaa ja silloin täytyy ruveta muihin keinoihin -- --

Lauri unhottui tuijottamaan eteensä.

-- Mitä sinä mietit? kysyi Anni ja pyyhkäsi hiussuortuvan pois hänen otsaltaan.

-- En juuri mitään. Mutta minä olen siellä kotona niin tottunut näin iltasin yksin miettimään. Minulla kun ei ole siellä ketään, jonka kanssa voisin jutella -- -- Hän puristeli Annia olkapäistä -- -- Alkaa se olla somaa, kun me saamme näin kahdenkesken istuskella ja jutella ja suunnitella ja innostua ja toinen toistamme innostaa! Tähän saakka minun on pitänyt yksin kaikkea hoitaa ja huolehtia ja yksin kaikkeen innostua. Tästä alkaen meitä on kaksi!

-- Uskotko että me tulemme onnellisiksi?

-- Uskon! Aivan varmasti me tulemme onnellisiksi! Me saamme sellaisen ihannekodin, jossa on rahaa ja ruokaa riittävästi ja rakkautta ja rauhaa yltäkylläisesti! Vai epäiletkö sinä?

-- En. Jos olisin hiukankin epäillyt, niin en olisi sallinut sinun tänne tulevankaan. Mutta minulle heti kirjeesi saatuani selvisi, että nyt se vihdoinkin koittaa onnen aika minullekin. Se oli aamuauringon ensimäinen säde, joka sanoo että päivä on tulossa. Ja nyt on päivä tullut.

-- Sinä olet kaihonnut _minua_ -- --

-- Olen -- Yksin sinua minä olen rakastanut.

-- Ja minä sinua -- -- Anni!

-- Lauri! -- --

-- Tiedätkö mitä minä nyt ajattelen?

-- Mistä minä sen tietäisin.

-- Koetappas arvata.

-- Ehkä -- ehkä sinä ajattelet sitä sähköosuuskuntaasi.

-- E-heei sinne päinkään. Minä ajattelen että kun ihminen jättää jotain tuhlaamatta, niin se jää hänelle säästöön.

-- No -- --? -- --!

-- Minulta on jäänyt nuoruus tuhlaamatta, se on ollut säästössä tähän saakka, ja nyt minä olen saanut sen ulos.

Anninkin silmät loistivat.

-- Minulla ei ole koskaan ollut oikeaa rentoa nuoruuden iloa eikä nuoruutta. Lapsuus vain ja sitten se, joka nyt on päättynyt ja jota en tiedä miksi sitä sanoisi. Monta kertaa olen pitänyt itseäni vanhana ukkorahjuna, jonka oikea paikka olisi kirkkomaan mullassa.

-- Ja nytkö sinulla on nuoruus?

-- Nyt vasta minä oikeastaan olenkin yhdeksännellätoista. Reipas, riuska ja elämänhaluinen ja niin vallaton että voisin vaikka päälläni seistä. Körö körö kirkkoon, papin muorin penkkiin, lukkarin lautaan, parhaaseen paikkaan -- --

-- Mutta entäs minä? sai Anni sanotuksi.

-- Sinä?

-- Niin -- -- minun nuoruudeniloni?

-- Ethän sinäkään ole sitä missään tuhlannut? Ja vaikka olisitkin, niin olet kyynelilläsi sen kaksinkertaisena takaisin ostanut. Olethan sinäkin iloinen!

-- Olen -- --

-- Ja onnellinen?

-- Niin -- onnellinen -- --

-- Niinkuin seitsemännellätoista!

-- Niin -- -- Niinkuin seitsemännellätoista -- --

* * * * *

Leppälintu jo kaivonvintin nenässä luritteli suloista säveltään yön hiljaisuuteen, kun Lauri vihdoin tuli kotiin.

-- Laula veikkonen, laula laula! Pian tässä alkavat muutkin laulaa, puheli Lauri leppälinnulle.

Ja leppälintu lauloi keskeyttämättä. Pääskysetkin sirauttelivat pesissään tuvan valkeaksi maalatun räystään alla.

-- Jahas -- tekin olette jo siellä, puheli Lauri pääskysille. -- Mutta meitähän onkin tässä koko joukko ja _kaikki onnellisia!_

Hän heilautteli käsiään vauhtia saadakseen ja tasakäpälässä hyppäsi maasta kuistin lattialle.