Part 12

Ensimäiset istukaskoivut olivat jo kokolailla kasvaneet, ja talo alkoi näyttää oikein somalta. Uusia puitakin taas alettiin istuttaa.

Samaan aikaan raivautti hän uutta maata ja pani ennen jo raivatuita maita kuntoon. Takaneva oli kaikki jo pelloksi tehtynä, Lupukan vanha luonnonniitty alkoi olla sarottuna ja kasvukunnossa, ja Pentinkorven raivausta varten oli jo suunnitelma tehtynä. Joka kesä oli hänellä urakkamies, toisinaan useampiakin maatöissä. Hän käsitti sellaisten pitämisen yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen. Hänellä on maata, mutta ei työvoimaa, ja on taas toisia joilla on työvoimaa, mutta ei ole maata. Maa kaipaa työvoimaa tullakseen hedelmälliseksi, ja työvoima kaipaa maata pysyäkseen hedelmöittävänä. Eikä hänellä ole oikeutta niiden yhtymistä estää. Jokaisella ihmisellä on synnynnäinen oikeus maahan. Hän koettaa tällä tavalla panna tätä oikeutta voimaan. Kun ei sitä muullakaan tavalla voi tehdä.

Nämä raivaus- ja rakennustyöt kysyivät varoja enempi kuin talo ehti niinä vuosina tuottaa. Täytyi tehdä velkaa.

Karja lisääntyi. Äiti alkoi valittaa vanhuuttaan ja työn paljoutta. Täytyi ottaa toinenkin palvelustyttö.

Ihmiset hulluttelivat Lauria. Kun tuolla tavalla -- -- Pääsisihän sitä nyt vähän vähemmälläkin -- -- Ettei tarvitsisi velkaa tehdä -- --

Mutta Lauri laski, että kun hän nyt pääsee kartanon kuntoonpanokustannuksista ja maan tulot yhä vain lisääntyvät, menojen pysyessä entisellään, niin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ovat hänen velkansa maksetut.

-- Ja jos eivät olekaan, niin kaksi tästä! Poikamies -- --! Taloni minä kuitenkin pidän, sanoi hän neuvojilleen.

Kesken uurastamista, suunnittelua ja järjestelyä saattoi tarmo toisinaan herpautua ja into väsähtyä. Silloin loiskahti mieleen kysymys: Mitä varten? Mitä varten tällä tavalla raataa, rynnistää ja elää? Ja itseään kiusata?

Hän pysähtyi miettimään ja etsimään vastausta. Mutta vastausta ei löytynyt. Mitään erikoista tarkoitusta jota varten elää ja ahertaa ei hän löytänyt. Jonkillainen rannaton pohjattomuus vain levisi eteen aina kun sitä alkoi etsiä.

Mutta jos ei mitään tee, niin silloin ainakin elämän täytyy olla tyhjää ja tarkoituksetonta. Sillä työ on elämän sisältö, henkisen ja ruumiillisen työn vaihtelu on huvia, ja työnilo on elämän valo ja lämpö.

Tällaisten selvittelyjen jälkeen hän tarttui entistä lujemmin lapion-, kuokan-, lantatarikon-, heinähangon-, sirpin-, auran- tai -- jos oli sunnuntai tai ilta, niin -- kynänvarteen, tai rupesi lukemaan tai oli lähdettävä nuorisoseuran asioille. Kysymys häipyi pois mielestä.

Hänet valittiin nuorisoseuran puheenjohtajaksi samana vuotena kuin otti talonkin haltuunsa ja pysytettiin siinä toimessa viisi vuotta yhteen menoon.

-- Hän on niin uskollinen puheenjohtaja toimessaan ja niin mallikelpoinen sekä ihmisenä että nuorisoseuralaisena, että on synti päästää hänet puheenjohtajatoimesta pois. Jo hänen pelkkä läsnäolonsakin vaikuttaa kohottavasti toisiin, sanoi nuorisoseuran jäsenistön parhaimmisto.

-- Eikä hän ole maanviljelijänäkään huono, sanoi maamiesseuran jäsenistön parhaimmisto.

-- Mutta jos ei hän niin paljoa hääräisi siellä seurahuoneella, niin olisi vielä parempi. Tulisi paljoa enempi itseltään töitä tehtyä eikä tarvitsisi niin paljoa palkkaväkeä pitää, sanoivat eräät, jotka eivät olleet nuorisoseuralaisia eikä maamiesseuralaisia.

-- Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Kyllä Lauri oikein tekee, kun ei rupea talolleen rengiksi, sanottiin nuorten puolelta.

-- Onkos rahapomon renkinä sitten parempi olla?

-- Mikä sen tietää, kuka siinä on renkinä ja kuka isäntänä. Sehän tavallisesti on isäntä, joka palkan maksaa. Korko on rahamiehen palkka, ja koron maksaa se joka rahoja lainaksi ottaa. Jos ei kukaan ottaisi rahaa lainaksi, niin mistä rahapössöt sitten saisivat korkoja, viisastelivat nuoret.

-- Mistäs Laurikin, samoin kuin monet muutkin, saisi rahoja ellei kukaan lainaisi?

-- Niin -- -- eiväthän kaikki isännät tule rengittä toimeen, sutkauttivat nuoret.

-- Kyllähän te osaatte, hymähtivät vanhat.

Laurille itselleen muodostui nuorisoseurassa työskentely arvokkaammaksi ja sisällökkäämmäksi kuin pelkkä joutoaikain huvi. Siinä tarjoutui hedelmällinen ja tyydytystä tuova työmaa hänen sellaista kaipaamaan heränneille hengenvoimilleen. Puheenjohtajana oli hänen velvollisuutensa pitää avauspuheet ja muitakin puheita seuran kokouksissa ja iltamissa sekä monella muullakin tavalla julkisesti esiintyä. Se kehitti ajatuskykyä sekä johtamis-, itsensähallitsemis- ja esiintymistaitoa. Hänen entinen ujoutensa kehittyi maltilliseksi sanojen harkitsemis- ja punnitsemistaidoksi. Siten kasvoi hänestä taitava puhuja ja julkisen toiminnan mies.

Sai hän kokea pettymyksiäkin ja karvasta mieltä monta kertaa. Monta kertaa huokui yleisöstä häntä vastaan masentavaa kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jopa joskus suoranaista uhmailuakin. Sellaisina iltoina meni hän mustin mielin kotiin. Kaikki tuntui niin turhalta, tyhjältä ja toivottomalta. Aatteelliset harrastukset olivat vain pelkkää narripeliä.

Mutta kun hän toipui ensi huumauksesta ja alkoi harkita asiaa, huomasi hän, että tällaisten kokemusten avulla myöskin voi itseään kasvattaa. Ja rauhoittui vähitellen. Ja alkoi muistella niitä mieltä kohottavia ja toivoa herättäviä kokemuksia, joita myöskin oli jo saavuttanut.

Jos hän kuitenkin olisi väittänyt, että yksinomaan valistus- ja sivistysharrastukset häntä nuorisoseuratalolle vetivät, niin hän ei olisi ollut täysin rehellinen. Kyllä häntä sinne yhtä paljon veti huvin- ja seuranhalu, sekä kaikista tukahuttamisyrityksistä huolimatta sydämen pohjassa värähtelevä salaperäinen kaiho ja ystävän kaipuu.

Usein, itseään nuorempain tanssia ja kuhertelua katsellessaan, hän vaipui miettimään omaa yksinäisyyttään ja sitä, että kuinkahan monta samallaista tarinaa täällä nytkin eletään, kuin oli se jonka hän eli silloin -- --? Kuinkahan moni tästäkin tilaisuudesta menee kotiin haava sydämessä -- --?

Tällöin hän muisti Niinilän Annin, joka nyt synnyinkodissaan eli nuoren, lapsettoman lesken rauhallista elämää.

Hän oli aikoinaan uskonut, että jos hänen suhteensa Anniin päättyisi niinkuin se päättyi, niin hän ei voisi sen jälkeen enää elää -- --. Nyt on hän kuitenkin jo elänyt monta vuotta sen jälkeen -- -- Ja voi sitä asiaa jo katsella aivan kylmästi, vähintäkään tuskaa tuntematta -- --. Onpa jo elänyt muitakin sentapaisia tarinoita.

Yksi niistä on jättänyt muita syvemmät jäljet häneen. Se jonka hän eli Supelan Katrin kanssa.

Katri oli silloin nuori, kaino, hymyileväsilmäinen, sopusuhtaisesti kehittynyt tyttö, jota ei poikain mielistely ollut vielä ehtinyt turmella. Kerran valittiin Lauri hänen kanssaan seuralehden toimittajaksi.

Ja silloin se syttyi.

He alkoivat tapailla toistensa katseita ja hymyillä toisilleen ja olla kaihomielellä kun piti jonkun aikaa olla toistaan näkemättä. Sivullinenkin jo voi huomata, että heidän välillään jotain kehittyi.

Usein tapasi Lauri itsensä haaveilemassa kansakoulunopettajan kotia, jossa Katri rouvana hyörii -- --.

Tapahtui sitten se, mikä tapahtui silloin kun Marttusen Leena tuli kertomaan kuinka Anni on kaiket ajat itkenyt ja jotain toista ajatellut.

Sen jälkeen ei Lauri enää voinut olla Katrin kanssa niinkuin siihen saakka. Heidän suhteensa katkesi.

Usein he tämänkin jälkeen katsoivat toistaan silmiin. Ja Lauri näki aina Katrin silmistä, että hän on itkenyt ja tulee vieläkin itkemään. Ja Laurista tuntui että hänen itsensäkin pitäisi itkeä.

Nyt on Katrista tullut tyttö, joka siirtyy yhdeltä pojalta toiselle ja josta puhuessaan pojat aina ilkeäkurisesti vilkuilevat ja naurahtelevat.

Se viiltää Laurin sydäntä. Hän ei voi vapautua siitä uskosta että hän on tähän yksi suurin syyllinen. Häneen imeytyy usko että hän on koko ijäkseen yksinäisyyteen tuomittu.

Saadakseen unohdusta siitä johtuvalle orpouden tunteelle ja löytääkseen tyydytystä, tarttuu hän yhä lujemmin työhön ja uppoutuu yhä syvemmälle nuorisoseura-, kotiseutututkimus- ja muihin valistusharrastuksiin.

* * * * *

Tyyni talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärä laskeutuu vainioille. Hiipi tuvan seinustalle ja katsoo ikkunoista tupaan.

Tuvassa on Lauri yksin. Istuu ja odottelee kylillä olevaa palvelusväkeään kotiin ilta-askareille.

Hämärä alkoi soitella viihdyttävän rauhan ja kaihomielisen levottomuuden sekaisia säveliään.

Syntyi se hetki jolloin ihminen syvimmin tuntee tunnettavansa.

Jos on jollakin omantunnon tuskia, niin iltahämyn hetkinä yksin ollessaan tuskat häntä repivimmin raatelevat.

Jos joltakin on mielen rauha poissa, niin iltahämyn hetkinä hän sen kipeimmin tuntee.

Suru on suurimmillaan, kuume korkeimmillaan ja sairauden tuskat vihlovimmillaan iltahämyn hetkinä yksin ollessa.

Jos joku on yksin elämässä, niin yksinäisinä iltahämyn hetkinä hänen yksinäisyytensä on orvoimmillaan.

Jos joku tuntee elämänsä tyhjäksi, niin yksinäisen iltahämyn hetkinä hän tuntee sen niin tyhjäksi, että itse tyhjyyskään ei voi niin tyhjä olla.

Mutta myöskin:

Ilo kohoo kauneimpaan kauneuteensa, rauha tyyneimpään tyyneyteensä hiljenee, ja sydämen kaiho syvimmästä pohjattomuudestaan aavistuksen antaa, kun ihminen yksin istuu tyynen talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärässä.

Ei koskaan ihminen näe itseensä niin syvälle kuin silloin.

Lauri näki elämänsä kuin keskeneräisenä olevan työn ja itsensä kuin muovailun alaisena olevan raaka-aineen.

Kenen työ se on joka on kesken, kuka se on joka raaka-ainesta muovailee, ja mitä siitä muovaillaan -- sitä hän ei tiennyt.

Eikä hän tiennyt sitäkään, onko hänen elämänsä parempi näin kuin se nyt on mennyt, vai niinkö kuin hän itse olisi sen pannut menemään.

Jos hän olisi saanut Annin silloin, niin olisiko hänen henkinen puolensa päässyt kehittymään siksi kuin se nyt on? Olisiko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Kuka sen tietää -- -- Hän olisi silloin onnellinen sillä tavalla, nyt hän on onnellinen tällä tavalla.

Jos hän olisi päässyt kouluun, niin hänellä epäilemättä olisi tietoja enempi kuin mitä niitä hänellä nyt on. Mutta olisiko hän silloin ihmisenä parempi ja hyödyllisempi kuin nytkään? Ja olisiko tietojen hankkiminen silloin tuottanut sitä tyydytystä minkä se nyt, muun työn ja ahdingon lomassa tehtynä on tuottanut?

Hän mietti, kyseli ja vertaili. Oli niin paljon jo hänenkin elämässään tapahtunut sellaista, joka tapahtumahetkellään tuntui ehdottomalta onnettomuudelta, mutta josta nyt jälestäpäin joutui kyselemään että: oliko se onnettomuus vai oliko se -- onni?

Ehkä sittenkin on olemassa joku, jolla ihmisiin nähden on omat tarkoituksensa ja joka toteuttaa nämä tarkoituksensa ihmisten vastarinnastakin huolimatta -- --. Ja eikö oikeastaan liekin ihmisen onnen pohjana se, että pääsee selville mitä tarkoitusperiä tällä jollakin hänen suhteensa on, ja itsekin alkaa pyrkiä samoja tarkoitusperiä toteuttamaan. Vastarinta kun tuottaa vain tuskaa ja tarpeetonta nöyryytystä.

Kun se joku kuitenkin joka tapauksessa ajaa tahtonsa lävitse.

XX.

Nuorisoseuratalon pihamaa ja pihalle johtava tie oli päätetty hiekoittaa. Lähin hiekan saantipaikka on Hiikolan vainiossa. Johtokunta velvoitti Laurin ottamaan selkoa, saapiko, ja millä ehdoilla, Hiikolan vainiosta ottaa hiekkaa.

Hiikolassa oli jo pari vuotta ollut isäntänä Alaniemen Miska ja emäntänä Katajiston Maiju. Eikä Lauri ollut vielä kertaakaan tullut heillä käyneeksi. Oli hän kyllä montakin kertaa ajatellut, että pitäisi sielläkin käydä, mutta käymättä se oli tähän saakka jäänyt.

Nyt hänen tuli mentäväksi.

Miska oli vielä työmaalla, kun Lauri tuli. Kylvi apilaa samana päivänä kylvettyyn, huolellisesti muokattuun ohrapeltoon samalla vainiolla josta hiekkaakin otetaan.

Siinä aitaan nojaillessaan Lauri ajoi asiansa. Miska lupasi hiekkaa puolella tavallisesta hinnasta kuorman.

-- Kun ei tässä jouda, eikä pystykään, muulla tavalla sitä seuraa eteenpäin auttamaan, niin täytyy edes tällä tavalla, sanoi, taitteli tyhjän siemensäkin kylvyvakkaan ja otti vakan kainaloonsa.

-- Mennään nyt tupaan.

Lauri koetti estellä.

-- No eihän sulla nyt mihinkään niin ole kiirettä. Mennään nyt sinnekin katsomaan. Kun et ole vielä kertaakaan meillä käynyt ja ennen oltiin niin hyvät ystävät, nuhteli Miska.

-- Eipä ole koskaan tullut käytyä, myönsi Lauri. Ei tahdo joutaa, kun on se eukkokin vielä etsittävänä.

-- Noo -- -- Jätä nyt se eukon etsiskely toiseen iltaan. Mennään nyt vain!

Lauri myöntyi, ja lähdettiin tupaa kohti, Miska kylvyvakkaa kantaen ja Lauri pyöräänsä taluttaen.

Rauhallisella mutta lämpimällä tavallaan kertoili Miska kylvöistään. Toista kertaa kasvavaan kauralohkoon oli hän nyt kylvänyt hernettä kauran joukkoon.

-- Sinulla on vuoroviljelys järjestettynä?

-- Ei se vielä niin järjestettynä ole. Eikä taida hetkeen tullakaan. Jos sen väkirynnäköllä panee yht'äkkiä käyntiin, niin se tulee niin kalliiksi ettei siihen piisaisi piikivetkään. Vähän sinnepäin olen koettanut kokastella, että jos tuon joskus tulevaisuudessa saisi toimeenkin, selitteli Miska.

-- Oletko sinä vihantarehua kylvänyt?

-- No -- olenhan minä vähän sitäkin kylvänyt. Ja kylvän vieläkin kesantopeltoon, kun tästä ehditään siihen saakka. Nyt pitää ensimäiseksi kylvää loput turnipsia ja istuttaa perunat. Oletko sinä vehnää kylvänyt?

Sitä ei Lauri ollut tehnyt. Miska oli kylvänyt sitäkin vähän kokeeksi.

Juhannusrukiin siemeniä Laurikin oli jo hankkinut.

Ei Miskalla juuri mikään ollut paremmin kuin Laurillakaan. Kartano hänellä oli huonompikin. Mutta sittenkin oli Laurille selvää, että Miska on talonpoika paremmin kuin hän. Heti ulkonaiselta olemukseltaan hän on sitä. Tanakat hiukan eteenpäin kumartuneet hartiat, pitkähkö suortuvina hatun alta riippuva tukka ja ajamaton parran sänki, rauhaisa verkkaisuus ja raskaus liikkeissä, kaikki ne ilmaisivat rehellistä, raskasta raadantaa ja jo huoliakin kokenutta nuorta talonpoikaa. Silmäin ilmekin osoitti lakastumisen oireita.

Tämä viimeinen havainto pani Laurin mielen hiukan apeaksi. Tällainen lakastuminenko se on, ja senkö pitää olla todellisen talonpojan osa -- --? Hänen, jonka elämää niin ihannoidaan ja jonka työtä sanotaan niin siunausrikkaaksi?

Huolia ja lakastumisen oireita osoittavat piirteet olivat kuitenkin vielä heikompia ja tuntuivat yhä heikontuvan mitä likemmäksi kotia tultiin. Pohjavärinä silmissä ja koko olemuksessa oli sittenkin kukistumaton varmuus ja työtarmo, sekä leppeä siunausrikas rauhaisuus ja lämpö -- juuri se jota Lauri omassa elämässään kipeimmin kaipasi.

Kylvyvakka Miskan kainalossa oli hänen elämänsä vertauskuva. Oman elämänsä vertauskuvaksi Lauri, hiukan säpsähtäen, huomasi -- polkupyörän.

-- Mennään nyt katsomaan meidän varsaa, sanoi Miska kun tultiin pihaan, ja kylvyvakan kaivon kannelle laskettuaan suuntasi askeleensa tallia kohti. Lauri asetti pyöränsä kaivon seinää vasten ja meni Miskan perässä talliin. Siellä oli karsinassa jonkun päivän vanha kirkassilmäinen varsa. Hännäntynkäänsä heiluttaen se hankaili päätään emänsä kylkeen. Hellyyteen vivahtavalla mielihyvällä Miska silitteli varsan päätä ja kertoi missä oli tamman astuttanut ja selvitti sen ominaisuuksia. Toinen hevonen, myöskin tamma, seisoi pilttuussa. Sen aikoi hän astuttaa tänä kevännä. Hevoset olivat puhtaiksi harjatuita, kohtuullisessa työlihassa ja lauhkean luontoisia. Miska silitteli ja taputteli niitä. Kävi sitten varistamassa niille heiniä ylisiltä.

-- Mennään navettaankin katsomaan, koska siellä näytään vielä oltavan, sanoi Miska kun tallista pihalle tulivat.

-- Mennään vain, myönsi Lauri.

Navetassa Maiju juuri lopetteli lypsyä.

-- Iltaa! Jopa sinutkin viimeinkin vihdoin näkee meillä! huudahti hän vastaukseksi Laurin tervehdykseen. -- Kumma kun nyt tulit lähteneeksi?

Lauri selitti miten oli tullut lähteneeksi.

Navetta ei ollut kaikkein uudenaikaisimpia. Kapea, puusta tehty rehupöytä pitkin seinäviertä ja sen etusyrjässä vesiruuhi. Parsien pohja savesta, olkipahna päällä. Toisella sivuseinällä oli vasikka- ja lammaskarsinat, kanakoppi ja perimmäisessä nurkassa kaksi karsinaa, joissa toisessa oli syöttiläspässi ja toisessa sianporsas. Kaiken navetan sisustustyön oli Miska itse tehnyt.

Lehmiä oli viisi, kaikki hyvinvoipia ja puhtaita.

Maiju emäntä oli lopettanut lypsyn, päästänyt sonnustetun hameensa suoraksi ja tuli esittelemään kunkin lehmän lypsykykyä ja muita ominaisuuksia, siveli kädellään lehmäin selkiä ja taputteli hyväillen kaulalle. Lehmät näyttivät pitävän emännästään ja emäntä lehmistään.

Lauri muisti oman navettansa, joka oli parempi kuin tämä -- sementti-permanto ja sementti-pöydät -- mutta jossa hoitajain ja lehmäin välinen suhde oli vain ruokkijan ja seinään kytkettyjen ruokittavain suhde, ja jossa hän ei ollut koskaan huomannut lehmäin katselevan hoitajiaan eikä hoitajan lehmiään sellaisella mielihyvällä kuin täällä.

Lapsentyttö tuli sanomaan että Mikku on herännyt. Maiju emäntä otti lypsinastiat ja kiiruhti pois. Mennessään vielä varoitti Lauria, että pitää vain tulla tupaan. Laurin huomio kiintyi tyhjässä parressa olevaan seinää vasten nojalleen asetettuun matalareunaiseen ruuheen, jossa oli pieni rautapiikeillä varustettu puomi.

-- Mikäs se tuo laitos on? kysyi ja meni luo.

-- Se on turpeen repijä, selitti Miska. Koetappas pyörittää!

Lauri tarttui puomissa olevaan kampiin. -- Kuinka päin tätä pyöritetään? Näinkö?

-- Toisinpäin, että turvekappale painuu pohjaa vasten ja tulee revityksi.

Lauri ymmärsi ja alkoi vääntää. Miska nosteli turvekappaleita puomin päälle. Hieno rauske vain kuului, kun puomin hampaat raatelivat turvekappaleen toisensa perästä hienoksi.

-- Kuka tämän on tehnyt? kysyi Lauri.

-- Itse minä olen puutyön, ja tuo meidän kylän seppä raudoitti.

-- Tämä on näppärä vehe. Minä olen vain puimakoneella hienontanut, mutta ensi vuodeksi minäkin laitan tällaisen, puhui Lauri vääntäessään.

-- Ei, mutta mennään nyt tupaan! huudahti Miska. Et suinkaan sinä ole tänne tullut turvepehkua hienontamaan.

Lauri lakkasi pyörittämästä. Pois mennessään vielä katsahti turpeenrepijäkonetta.

-- Ensi vuodeksi laitan minäkin tuollaisen.

Pihalla makasi äes. Äsken sen nähdessään Lauri luuli sitä Hankmoksi. Nyt hän tuli sitä lähemmin katsoneeksi ja huomasi, ettei se olekaan Hankmo, eikä Vassi eikä Mullistajakaan.

-- Mitäs äkeitä tämä on? hän kysyi.

-- En tiedä miksi tuon ristisi, naurahti Miska.

-- Kuka tämän on tehnyt? uteli Lauri äkeen teriä pyörittäen.

-- Minä tulin Tiililän huutokaupassa saaneeksi vanhan rullaäkeen, jolla ei enää ollut mitään virkaa. Sen raameihin me viime kevännä sitten yhteisesti sepän kanssa suunnittelimme ja teimme tällaiset terät.

-- Taitaa olla hyväkin.

-- No ei se paljoa huonompi ole kuin Hankmokaan. Ja niin paljoa huokeampi. Ei se maksa minulle paljon muuta kuin viisikymmentä markkaa.

Lauri joutui yhä enemmän ihailemaan Miskan omintakeista yritteliäisyyttä ja kätevyyttä ja hänen oikeaa talonpoikaisuuttaan.

Kesken kaikkea, siinä ympärilleen katsellessaan, kysäsi hän Miskalta:

-- Pidätkö sinä talonasumisesta?

-- Mikäs siinä on muu kuin pitäminen, sanoi Miska. Ja kyllähän se nyt jo meneekin, kun on päässyt alkuun. Mutta kyllä se aluksi tuntui kamalalta. Kun aina vain piti ostaa ja ostaa milloin yhtä milloin toista. Ajattelutti jo että sitä velkaa ei saa ikinä maksuun. Mutta nyt minä jo uskon, että kyllä sen vielä maksetuksikin saa, enkä enää kovin vähillä tästä luovu. -- Kuinkas sinä? Pidätkö sinä talonasumisesta?

-- Kyllähän minä -- --

-- Sinä saitkin talon niin helpolla, että hätäkös sinun onkaan. Alkaa olla kuin herrastalo se sun talosi.

-- Eihän minulle velkaa suuriakaan tullut, vaikka se siinä kartanon kunnostamisessa vähän lisääntyikin, mutta -- en minä tiedä -- ei siinä minun talonasumisessani tahdo olla oikein sitä sellaista lämpöä, tai miksi sen sanoisi.

-- Hm, pani Miska siihen. Mennään nyt tupaan!

Tuvassa Maiju koetti rauhoitella ensimäisellä vuodellaan olevaa poikaa.

-- Ota sinä nyt tämä nuorimies syliisi, sanoi hän Miskalle. Miska otti ja alkoi pojan kanssa leperrellä.

-- Olisi sinullakin tällainen, niin kyllä talonasumisessasi olisi lämpöä, sanoi hän Laurille ja alkoi hypittää poikaa polvellaan.

-- Taitaispa olla, naurahti Lauri.

Maiju hääri teenkeittopuuhissa ja nauroi herttaista naurua.

-- Pomppis, pomppis. Niin se on, vakuutti Miska yhä hypittäen poikaa. Vaikka taitaa se sanomalehtiin kirjoittaminen käydä vain paremmin, kun ei tällaista ole häiritsemässä.

Samassa näkyi hän muistavan jotain ja asetti pojan istumaan polvelleen.

-- Mutta kuuleppas, Lauri! Tuosta sinun pitää kirjoittaa lehteen, kun ne aina vain kehtaavat ryypätä, vaikka meillä oikeastaan pitäisi nyt olla kieltolaki. Tämä laki ei kyllä voi pakottaa ketään olemaan ryyppäämättä, mutta minun mielestäni oikean kansallistunnon pitäisi siihen pakottaa. Kun Suomen kansa kerran on julkisesti itselleen kieltolain laatinut. Ja kun mikään ei voi pakottaa meitä ryyppäämään.

-- Se on tuota asiaa hoipannut niin etten minäkään ole saanut moneen yöhön nukkua, sanoi Maiju naurua tehden.

-- Ei se ole mikään naurun asia, sanoi Miska. Että nuo herran rutilaat juopottelevat, sitä minä en ymmärrä ihmetelläkään. Mutta kun rehelliset suomalaiset talonpojatkin! Ja pohjalaisetkin talonpojat sitä tekevät -- -- Ja vielä salapolttoakin harjoittavat -- -- Se on jo jotain niin kamalaa, että sitä ei enää voi ymmärtääkään. Minä olen todellakin tätä asiaa ajatellut niin, että olen joskus öitäkin sen takia valvonut. Ja jos minussa olisi vähänkin kynämiehen vikaa, niin minä olisin jo aikoja sitten siitä kirjoittanut. Mutta minulta ei lähde mitään sellaista. Mutta sinulta lähtee. Ota nyt ja kirjoita tästäkin oikein tulinen rippi!

Lauri lupasi koettaa.

-- Minä olin jo viime sunnuntaina lähdössä sinne sinulle tästä asiasta puhumaan, mutta Niilo veikkosi tuli tähän ja niin se jäi lähtemättä. Eikä siinä mitään vahinkoa tullut, kun se nyt näin hyvin sattui että sinä tulit tänne. Nyt siitä asiasta jotain tulee, kun sinä sen otat haltuusi, puheli Miska hyvillään.

-- Vai oli Niilo täällä viime sunnuntaina! kysyi Lauri saadakseen puheenaihetta vaihdetuksi.

-- Oli. Tuli sanomaan kuinka monta säkkiä tilaa niitä luujauhoja, joita tässä on aikomus yhteisostolla hankkia. Samalla minä kosin häntä jäseneksi siihen uuteen osuuskauppaan, jonka nyt pitäisi syödä nämä meidän elämän ja kuoleman välillä häilyvät kyläkaupat.

-- Saitkos Niilon jäseneksi?

-- Sain. Totta kai sinä myöskin olet siihen ruvennut?

-- Olen minä.

-- Ei Reijolan isäntä ole siellä sinun luonasi ollut?

-- Ei. Pitäisikö sen tulla?

-- Pitäisi. On ollut sellaista mielipidettä että sinut pitää saada sen kaupan hallituksen puheenjohtajaksi. Ja Reijolaisen oli puhe tulla sinua edeltäkäsin puhuttelemaan.

-- Ei. Älä nyt -- --! Enhän minä ole mikään kauppa-asiain tuntija!

-- Et, mutta siihen aijotaankin nyt saada johtoon sellaisiakin miehiä, jotka osaavat ottaa asian muultakin eikä vain halpain tavarainhintojen ja voittoprosenttien kannalta, ja jotka osaavat asiaa muillekin selvittää. Ja sinä olet yksi sellainen. Sinä olet siellä nuorisoseurassa niin tottunut sellaiseen.

-- Niin, mutta -- --

-- Älä huoli yhtään vetää siihen muttia. Kyllähän se nyt on nähty että sinä siihen kelpaat. -- Vai ei se Reijolainen ole vielä teillä ollutkaan. Sen oli puhe kehoittaa sinua kirjoittamaan tästä asiasta lehteenkin. Sanoi kuulleensa sinun kerran puhuvan osuustoiminnasta jossain iltamassa ja sanoi että se oli parhain puhe mitä hän on koskaan siitä asiasta kuullut.

Keskustelun katkaisi Maiju käskemällä kamariin.

-- Mennään nyt maistamaan meidän emännän laittamaa teetä, kehoitti Miska ja Mikku sylissä meni kamariin.

-- Tämä on kotimaista, nauroi Maiju teetä laseihin kaataessaan. Kun siitä kotimaisuuden harrastuksesta nykyään niin paljon puhutaan, niin täytyy sitä koettaa toteuttaakin. Menkää nyt juomaan! Anna sinä se perintöruhtinas minulle, niin saat paremmin juotua.

Miska antoi.

-- Uuppilis, sanoi Maiju ja nosti Mikun niin korkealle kuin ulettui, laski hänet sieltä kasvojaan vasten, nauroi ja jokelsi.

-- Onko tämä puolukanlehdistä vai mistä? kysyi Lauri teetä maistettuaan.

-- Puolukanlehdistä se on.

-- Tämä on hyvää.

-- Hyväksi me ainakin olemme sen huomanneet.