Part 9

"Erään nuoren, pulskan herran seuraamana", vastasi rouva hämmästyneenä, sillä hän huomasi värinvivahduksen kamarikirjurin kasvoissa.

Alm meni vaijeten akkunaan, jonka hän avasi seljällensä, ikäänkuin olisi hän tuntenut tarpeen saada hengittää raitista ilmaa; mutta äkkiä sulki hän taaskin akkunan ja kohtasi keskellä laattiata emännän, joka peljästyneenä hänen ankarasta mielenliikutuksestansa myöskin oli noussut seisovallensa.

"Ja mitä sanoi hän toverinsa ilmoituksesta?" kysyi hän jälleen tyyntyneenä, "sillä minä arvelen, ett'ette laiminlyöneet antaa hänelle siitä tietoa?"

"Hän vastasi senlaisella kiivaudella sanoissansa ja liikkeissänsä, jota minä en ennen ole huomannut hänessä, ett'ei hän ollut tehnyt mitäkään, josta hänen tulisi hävetä ja ett'ei hän myös koskaan tulisi senlaista tekemäänkään."

"Ah, sehän oli kuitenkin jotakin!" huudahti Alm tuntein rintansa jokseenkin huojennetuksi.

"Mutta kuka se henkilö oli, jonka kanssa hän kävi pohjoissillan poikki ja miten hän oli tullut tämän tutuksi, sitä ei hän ole tahtonut ilmoittaa minulle", lisäsi rouva.

"Yksi seikka rauhoittaa minua kuitenkin", lausui Alm.

"Ja se on?"

"Tosin ei hän ole tahtonut tunnustaa, missä hän on viivytellyt tahi mitä hän on tehnyt joka kerta, kun hän on ollut poissa... unitta sen sijaan, että hän sepittäisi valheita kuten useimmiten on ja on ollut toisten laita, on hän pitänyt vaitiolemisen parempana ja se kumminkin osoittaa, ett'ei hän puolustukseksensa ole tahtonut käyttää valetta... Kuitenkin tahdon minä itse puhua hänelle tästä asiasta."

"Niin, minä luulen myöskin sen olevan sangen tarpeellista."

"Selvä on, että häneltä on jotakin, mitä hän ei uskalla ilmaista muille."

"Kaiketikin."

"Mutta ett'ei tämä jotakin, ole mitään huonoa tahi rikoksellista, siitä olen minä vakuutettu."

"Suokoon Jumala, että niin olisi!"

"Milloin puhui rouva viimeksi hänen kanssansa tuosta kävelyretkestä pohjoissillan yli?"

"Noin puolentoista tuntia sitten."

"Kummallista!... Äsken, kun tulin tänne, kuulin minä hänen laulavan pianon mukasoitolla... ne oli muutamia värsyjä Stagnelius'en 'Ikävöimisestä', joka sepitelmä ilmaisee puhdasta lapsen viattomuutta ja jota hän lauloi totutulla, puhtaalla, tunteikkaalla ja viehättävällä tavallansa... Uskokaa minua, rouvaseni, tätä kappaletta ei lauleta senlaisella puhtaalla tunteellisuudelta heti niin liikuttavan kohtauksen jälkeen, kuin teidän välillänne luultavasti on ollut, jos ei itse olla viattomia ja omata puhdasta omaatuntoa... tämä tyttö, joka ruumiillisesti jo on niin kehkeytynyt, on kuitenkin vielä pelkkä lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, siitä olen minä täydellisesti vakuutettu... Korkeintansa on hän tehnyt itsensä vikapääksi johonkin noihin ajattelemattomuuksiin, jotka seuraavat lapsuutta, vaikka hän tavallisesta, lapsellisesta pelvosta tahi itsepäisyydestä ei ole tahtonut mitään ilmoittaa... Niin, niin on sen asian laita, rouvaseni!"

Alm tuli tätä lausuessansa niin innostuneeksi tähän ajatukseen, että hän unohti sekä kerjäläisen sanat, että kaikki, mitä rouvaopettajatarkin äsken oli lausunut.

Hän tunsi hyvän mielensä palajavan ja meni saliin heti puhumaan kasvattityttärensä kanssa.

Rouva Grå seurasi häntä, pudistaen päätänsä.

Pääsneenä saliin pysähtyivät kumpikin, sillä samassa kuului uudestansa tuo heleä ääni seuraavassa, etelämaalaisen innostuksella lauletussa laulussa:

"Miss' oot sa, lempi? Siivet ken mull' tuopi? Niin kauaksi kuin mailmankannel soipi Ma syöksyn riemuisna sua löytämään, Käyn yöhön hornankin sua etsimään.

Sua, lempi, jumaloi tää sydän hellä Innolla ilon, tuskan viiltehellä. -- Sua, elon kalliin aarre, etsinkin Loisteessa riemun, yössä murheenkin.

Miss' oot sa, lapsi taivahainen? Joudu! Suloisna silmiini jo ilmoittaudu, Kuin usein autuaina hetkinäin Teit haaveksivaisessa mielessäin."

"Herra", kuissasi rouva kamarikirjurille; "onko hän pelkkä lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, joka nyt laulaa tuolla huoneessa? Eikö ennemmin luulisi moorilaisnaisen, päiväntasaajan helle sydämessänsä, eksyneen minun vähäpätöiseen oppilaitokseeni!"

Alm vaaleni ja ummisti silmänsä ikäänkuin pelkäisi hän sielunsa pilkistävän niistä näkyviin; mutta hän ei vastannut mitäkään.

Kolmastoista luku.

Amanda.

Kun Alm, sydän uudestansa täynnä levottomuutta kasvattityttärensä takia, astui lauluhuoneen kynnyksen yli, nousi pianon äärestä seisovillensa eräs solakka tyttö.

Se, joka neljä vuotta takaperin oli nähnyt tuon kaksitoistavuotiaan Amandan, joka esiliinaansa keräili niitä ropoja, joita hänelle heitettiin palkinnoksi niistä surullisista kansanlauluista, joita hänen hento äänensä lauleli ilman muuta mukasoittoa kuin tuulen suhinaa puissa Kaarle XIII:sta torilla, tahi lasten ja palvelijain sorinaa, jotka siihen aikaan olivat hänen ainoita, kärkkäitä kuuntelijoitansa, olisi luultavasti vaikeudella voinut tuntea häneksi tuota viehättävää olentoa, joka enemmän liihoitellen kuin kävellen lähestyi kasvatusisäänsä.

Hänen paksu, mustankiiltävä tukkansa oli sidottu niskaan valkoisella, kapealla samettinauhalla. Kattuunikankainen hame vaalealla pohjalla ja sinisillä kukilla sekä ruumista myöten asuva hoikkain vyötäisten kohdalta ja näiltä valuva ales poimuisina helmoina, ilmaisi vartalon solakkuutta, jota nuot kuusitoista vuotta eivät vielä olleet ennättäneet täydellisentää, mutta joka näytti lupaavan jotakin, mitä harvoin, jos koskaan saa ihaella ja ihmetellä muulloin, paitsi taideniekan marmori-luomuksissa tahi unen lilja- ja ruusunäyissä.

Skinnarvik'in maisteri ei ollut liioitellut, kuvatessansa jumaluustaruisella siveltimellä hänen kasvojansa, sillä ne olivat vastaanväittämättä senlaiset, että ne olisivat voineet herättää olympialaisten jumalattarienkin kateutta. Hänen kasvoillansa kuvautui vaaleus, mutta ei kylmä kuin lumen, vaan lämpöinen kuin liljan. Hänen suuret, tummansiniset silmänsä, joiden yli silmäripsien mustat juonteet taiteellisesti kaarehtivat, ilmaisivat samalla uljuutta ja alakuloisuutta, mutta kummassakin oli jotakin haaveellista, joka teki silmäyksen väliin säihkyväksi väliin kosteaksi. Hänen korkea oksansa ja tuo tuskin huomattavasti kaareva nenä olivat omiansa kaunistamaan silmän uljasta katsantoa ja antoivat hänelle kokonaisuudessansa jonkunlaisen ylhäisen ryhdin. Hänen nautintoon viehättävä, purppuranpunainen suunsa aukeni väliin, ehkä vähemmin hengittääksensä viileyttä ilmasta, kuin puhaltaaksensa siihen tuota tuoksuvaa terveyden yltäkylläisyyttä, joka asui hänen pulleassa povessansa samoinkuin 'lehti- ja kukkarikas etelämaan kasvi versoo kuninkaallisessa anssarissa.

Ja hänen pikku jalkansa, josta jo kerran on ollut puhetta! jos me tahdomme tietää jotakin sen pienen jalan notkeudesta, niin kysykäämme niiltä kukkaisilta, joiden yli Amandan jalka astui, ja ne tulevat vastamaan meille hymyilyllä.

Senlainen oli nyt tuo entinen kerjäläistyttö, muuttunna, jonka oli vaikuttanut neljä kahden jalon ihmissydämen hoitamaa tervettä nuoruuden ikävuotta.

Kun kasvatti-isän ja kasvattityttären kädet nyt tapaisivat toisiansa, vapisivat kumpikin. Tämä oli ensimäinen kerta, kun senlaista oli tapahtunut heidän välillänsä. Sentähden tuntuikin heidän kohtaamisensa alkupuoli kiusalliselta heille kummallekin.

"Minä kuulin sinun laulavan", alkoi vihdoin Alm ensi kerran rohkenematta kohdata hänen silmäystänsä.

Tyttö loi silmänsä ales ja vaikeni.

"Stagnelius on sinun lemmikkirunoilijasi, kuulen ma", jatkoi hän, koettaen järjestää tunteitansa.

Tyttö vaikeni yhä.

"Se oli Stagnelius'en laulu lemmelle, jonka sinä lauloit, Amanda!" lausui nyt Alm silmäyksellä, jonka hän koetti tehdä niin läpitunkevaksi kuin mahdollista.

Tumma purppura valui tytön kasvoille ja hänen suunsa aukeni hiukan, mutta sana viipyi. Vaikka tottunut huulten hehkuun, ei taitanut sana uskaltaa esiintyä, kuu koko kasvot olivat liekeissä.

"Istuos minun viereeni, tyttöseni, ja jutelkaamme samalla ystävyydellä kuin ennenkin!" lausui Alm, tarttuen hänen käteensä ja taluttaen hänet eräälle tuolille, jolle hän pyysi tyttöä istumaan, istuessansa itse toiselle, lähellä olevalle tuolille.

"Olethan sinä aina pitänyt minusta, Amanda", jatkoi kamarikirjuri, "kuten ystävästä... kuten... kuten lapsi pitää isästänsä?"

"Olen, olen!" huudahti hän, tarttuen kamarikirjurin käteen ja suudellen sitä, ennenkuin tämä ennätti estää sitä.

Ah, mitä ei hän olisi tahtonut antaakaan, jos hän sen sijaan olisi rohjennut viedä tytön pienen, valkoisen käden huulillensa! Mutta ei käy laatuun, että kasvatusisä suutelee kasvattitytärtänsä kädelle; ennen sitte huulille. Suudelma huulille on helleyttä: suudelma kädelle on kohteliaisuutta. Isä saa olla hellä, vaan ei kohtelias lapsellensa.

Kolmekymmentä kuusi vuotias kamarikirjuri-parka! hän ei rohjennut olla hellä eikä kohtelias. Edellisessä tapauksessa oli hän liian nuori, jälkimäisessä liian vanha. Tuo keskellä ei tuota minkäänmoista iloa eikä huvia. Se on nuoruuden ja vanhuuden välillä ja sillä on kumpainenkin puolue vastassansa, aivan niinkuin "harmailla" on valtiopuuhissa.

"Josta paljon pidetään, siihen myöskin luotetaan", alkoi kamarikirjuri uudestansa; "Amanda, onko sinulla luottamusta minuun?"

"On", vastasi hän, heittäen tutkailevan silmäyksen kasvatusisäänsä. Tällä hetkellä oli alakuloisuus vallitsevana siinä silmäyksessä.

"Noh, sanoppa minulle nyt eräs toinen asia... onko se luottamus, joka sinulla on minuun, suurempi kuin se, joka sinulla on Grå-rouvaan."

Tähän kysymyksen mahtoi olla vaikea vastata, sillä hän viivytti kauan vastaustansa. Luultavasti aprikoi hän, mihin nämät kysymykset lopulta johtaisivat.

Kamarikirjuri huomasi siis parhaaksi uudistaa kysymyksensä...

"Eikö minulla olisi luottamusta teihin!" lausui tyttö lämpimästi, "teihin, joka olette tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu!... teihin, joka olette olleet minulle isän sijassa... mitä minä sanonkaan... ei, ei! isää enempi, isää tuhatta kertaa enempi olette te olleet minulle!" lisäsi hän nousten seisovallensa ja kävellen edestakasin jonkinlaisessa epätoivossa. Selvästi näkyi, että joku syvempi suru tässä silmänräpäyksessä oli vallannut tuon nuoren tytön.

Alm ei kummeksinut tätä tunteiden kiihkoista valloille pääsemistä, sillä hän oli joitakuita kertoja ennenkin nähnyt senlaisia ja tiesi niiden merkityksen.

Hän tiesi nimittäin, että Amandan oikea isä vielä oli elossa, vaikk'ei tyttö ollut koskaan tahtonut ilmaista hänen nimeänsä eikä säätyänsä, ja hän tiesi myöskin hänen surevan sitä, ett'ei hän saanut liittyä tähän isäänsä.

"Amanda-hyväni!" sanoi hän; "sinä et vastannut kysymykseeni."

Tyttö palaisi istumaan entiselle paikallensa hänen viereensä.

"Näetkös, tyttöseni", jatkoi Alm, "rouva Grå, joka on ollut sinulle äidin sijassa näinä neljänä vuotena, joina sinä olet oleskellut hänen huoneessansa, on valittanut minulle sitä lapsellisen luottamuksen puutetta, jonka hän on luullut huomaavansa muutoin niin hyvänluontoisessa ja hiljaisessa Amandassansa!"

"Vai niin, onko hän valittanut sitä?" kysyi tyttö nähtävästi hämillänsä.

"On."

"Mitä on hän sitte sanonut?"

"Kaikki, lapsukaiseni!"

"Kaikki?... mitä hän sitten tietää?" kysyi tyttö lapsellisuudella, joka milt'ei saattanut hänen tutkijaansa hämille.

"Tosin ei hän mitään tiedä", vastasi tämä hetken vaijettuansa, "mutta juuri tämä tietämättömyys saattaa hänet tyytymättömäksi ja alakuloiseksi."

"Minäkin olen sangen alakuloinen siitä, mutta"...

"Mutta?"

"Mutta minä en voi sitä auttaa... en, en! sitä en minä voi!"

"Sinä et ole tahtonut sanoa Grå-rouvalle, mihin sinä menet ja mitä sinä te'et, ollessasi noin ulkona omin päisi, sillä sinä pelkäät hänen nuhtelevan itseäsi... Mutta minulle, joka, kuten tiedät, en koskaan ole nuhdellut sinua, tulet sinä sanomaan sen... eikö niin Amandaseni?"

"Antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän, sulkien Alm'in käden kumpaankin omaan käteensä; "antakaa minulle anteeksi! mutta minä en voi sanoa sitä!... minä en voi sanoa sitä kenellekään!"

"Se on sangen pahasti se, Amanda!" lausui kamarikirjuri; "sinä et siis tahdo sanoa minulle sitäkään kuka... kuka se nuori mies on, joka... joka seuraa sinua... kaikkialla kaduilla?"

Ei koskaan ollut mikään kysymys tuntunut hänestä niin raskaalta ja vaikealta kuin tämä. Lisäksi tuli, että se silmäys, jolla tyttö hänen kysyessänsä häntä katseli, paloi niin omituisella leimulla.

"En, en! en sitäkään voi minä", vastasi hän, "sillä... Jumalani, kuinka teidän kätenne muuttui kylmäksi!" lisäsi hän kiivaasti, katsoen kamarikirjurin kasvoihin silmäyksellä, joka nyt näytti kostealta ikäänkuin kyyneleistä.

"Älä pidä lukua minusta, tyttöseni!" sanoi hän, hilliten mielenliikutuksensa; "se oli ainoastansa minun levottomuuteni sinusta, joka koski minuun hiukan kipeästi... Minä en saa siis tietää, kuka se nuori miesi on?"

"Ette; kuinka voisin minä sanoa sen! tuskinhan minä tiedän sitä itsekään!"

"Sinä et tiedä sitä!... Ja kuitenkin sallit sinä hänen seurata itseäsi kaduilla!... sinä et ole avosydäminen minua kohtaan, Amanda!"

Amanda ei vastannut tähän nuhteesen.

"Kokemattomuudessasi et sinä aavistakaan, mihin vaaroihin pieninkin varomattomuus voi heittää jokaisen tytön... sinä et voi myöskään käsittää sen onnettomuuden laajuutta, joka välttämättömästi uhkaa niin nuorta, niin kaunista, niin"...

Alm vaikeni äkkiä, sillä tyttö oli, säpsähtäen puoliväliin seisovillensa tuolilta, tempaissut kätensä hänen kädestänsä ja loi nyt häneen suuret silmänsä, samalla kertaa niin kärsiväisellä ja ankaralla silmäyksellä, että hän pakostakin loi alespäin omansa, tuntien kuumetaudin tapaisen hehkun polttavan kasvojansa.

Asia oli senlainen, että meidän kamarikirjurimme, lausuessansa sanat: "niin kaunis", oli sattunut liian kovasti puristamaan noita pieniä käsiä, jotka vielä olivat suljettuina hänen käsiinsä. Isä ei puristele sillä tavoin. Tämän olisi hänen pitänyt tietämän edeltäpäinkin ja luultavasti hän sen tiesikin; mutta vaikka tiedetäänkin, kuinka vaarallista aurinkoon katsominen on silmille, katsotaan siihen kuitenkin niin halukkaasti.

"Minä tarkoitin", alkoi Alm lujasti päättäneenä panna tunteensa kahleisiin, "että tyttölapsi pienimmälläkin varomattomuudella voi pilata maineensa... Muuan tunnettu kirjailija lausuu, ett'ei edes pölyhiuteet perhoisen siivessäkään ole niin arat kuin tytön maine. Sentähden ei nuori tyttö voi koskaan olla liiaksi varova, sillä usein tuottaa liekin pelkkä näkeminen hirveämmän vaikutuksen kuin itse liekki. Yönaikaan huomataan, esimerkiksi, suuri leimu taivaalla... Peljästyksissänsä luulevat nyt kaikki ihmiset, että joku palatsi tahi kirkko on ilmitulessa; mutta kun kaikki tulee selville, ei se olekaan kuin vähäpätöinen risukasa, joka on palamassa... Tästä huomaat sinä kuinka suurta meteliä ainoastansa luulo saa aikaan, koska on ihmisen luonteen mukaista, että kaikki kuvitellaan pahemmaksi, kuin se todella onkaan... Eikä siinäkään kylläksi, sillä hän loukkaa myöskin toisten arvoa ja hyvää mainetta, erittäinkin niiden, jotka lähinnä ovat liittyneet häneen, joko heimolaisuuden tahi ystävyyden siteillä."

"Kuinka? millä tavoin?" lausui Amanda kiivaasti.

"Minä tahdon selittää sen eräällä esimerkillä... Joku sinun koulutoveristasi, Amanda, näkee sinun menevän pohjoissillan yli erään nuoren miehen seurassa. Luonnollisesti ollaan uteliaita saamaan tietää, kuka tuo nuori mies on ja sinulta kysytään tätä... sinä selität, ett'et sinä tunne häntä ja silloin tullaan vieläkin uteliaammaksi... Nyt tahdotaan tietää, kuinka tuntematoin herra on voinut puhutella sinua kadulla ja sitten liittyä sinun seuraasi... Sinä olet vaiti, etkä tahdo valaista asiaa sanallakaan."

"Noh, sitten?"

"Noh, sitten... Sinun toverisi ilmaisevat tuon tapauksen muille tovereillesi... Nämät vuorostansa kertomat sen omaisillensa ja tuttavillensa ja seuraus on"...

"Seuraus on?"

"Että ei ainoastansa sinun maineesi tule loukatuksi... ja huomaa se, Amanda, että nuoren tytön maineessa piilee sekä hänen nykyinen että tulevainen rauhansa, hänen onnensa tahi onnettomuutensa... vaan myöskin"...

"Vaan myöskin?"

"Loukkaantuu sen tahi niiden maine, joiden huostaan tuo nuori tyttö on uskottu... Tullaan sanomaan"...

"Mitä tullaan sanomaan?"

"Ett'ei rouva Grå pidä nuoria oppilaitansa niin silmällä kuin pitäisi heidän sivistyksensä ja käytöksensä suhteen... että hän ummistaa silmänsä oppilaidensa varomattomuuksilta tahi virhiltä... Mitä sanotaan, se näyttäytyy pian teossakin... Rouva Grån oppilaitos menettää pian luottamuksensa, rouva Grå menettää oppilaansa, hän menettää kaikki keinot elääksensä... Köyhyys ja kurjuus ja ylenkatse joutuvat hänen osaksensa, ja kuka on syypää siihen?... Juuri se, jonka hän otti luoksensa milt'ei omana lapsenansa... jota hän neljän vuoden ajan on rakastanut äidin rakkaudella... se, jonka kasvatukseen ja sivistykseen hän on uhrannut kaiken sen huolen, jonka hyväluontoinen sydän voi!"

"Ja te?... te?" kysyi Amanda, nojautuen lähemmäksi Alm'ia.

"Minä... minä tulen ensiksikin saamaan rouva Grån onnettomuuden omalletunnolleni... Mutta siinä ei ole kaikki."

"Mitäs vielä?"

"Minä tulen syyttämään itseäni siitä, että minä kerran tarkoitin hyvää, että minulla oli hyvä aikomus, jonka päätökseksi tuli paha teko, että minä kylvöin ihmisyyden siemenen, joka tosin kasvoi ihanaksi taimeksi, mutta kantoi lopulta myrkyllisen hedelmän!... Kaikesta tästä tulen minä syyttämään itseäni!"

"Haa!" huudahti Amanda, nousten uudestansa seisovalleen ja alkaen astua edestakasin laattialla! "tämä on liiaksi!... liiaksi!... Mutta", lisäsi hän seisahtuen Alm'in eteen ja luoden silmänsä kattoon, uljuudella, joka olisi sopinut hallitsevalle ruhtinattarelle; "mutta miksi pidetään minua sitten täällä!... Enkö minä jo ole siinä ijässä, että minun on pitäminen huoli itsestäni!... Tämä alituinen toisista riippuminen kalvaa minun sieluani!... niin, minä en tahdo enään kau'emmin olla riippuvainen toisista!"

"Amanda!" vastasi Alm, joka myöskin nousi seisovallensa ja lähestyi totisena tuota kiihkountunutta tyttöä, jonka posket ja silmät leimusi; "Amanda! minä olen nähnyt monta ylevää ja jaloa tunnetta heräjävän, juurtuvan ja menestyvän sinun nuoressa sydämessäsi... mutta tänään olen minä ikuiseksi mielihaikeudekseni saanut sen surullisen huomion, että ylevin, jaloin näistä kaikista on kadonnut... minä tarkoitan kiitollisuuden tunnetta... Minulla ei ole teille enään mitään sanomista... hyvästi, hyvästi, neiti Amanda!"

Nämät sanat lausuttuansa otti Alm hattunsa mennäksensä pois; mutta tyttö lankesi hänen jalkoihinsa, syleillen kummallakin käsivarrellaan hänen polviansa.

"Menkää, jos tahdotte minun kuolevan epätoivosta!" huudahti hän; "menkää, menkää!"

Alm ei tehnyt enään yritystäkään menemään. Senlaisten kahleiden estämällä eikä mennäkään, vaikka maa uhkaisi au'eta jalkain alta, tahi taivas pudota pään päälle.

"Lapsiparkani!" lausui hän leppeästi, nostaen hänet ylös ja milt'ei kantaen hänet takasin tuolille; "minä olin jokseenkin ankara sinua kohtaan, liian kova olin minä sinua kohtaan!... Sano minulle mitä tahdot!... Minä luotan kumminkin aina sinuun, tyttöseni!... Amanda ei voi koskaan tehdä senlaista, joka pakoittaisi häpeän punaa hänen poskillensa, sen minä kyllä tiedän, lapsukaiseni!... sitä ei minun pieni, hyvä kasvattityttäreni voi tehdä."

"Ah, ei!" vastasi tämä, sulkeutuen hänen rintaansa lapsen kaikella luottamuksella; "kiitoksia näistä sanoista, minun ainoa ystäväni!... minun todellinen isäni!"

Alm unohti paljon sillä hetkellä: hän unohti lempivänsä tätä tyttöä kiihkolla, joka, ollen jokainen silmänräpäys kasvamassa, huiskutteli polttavaa soihtuansa hänen sydämessänsä ja päässänsä. Tässä silmänräpäyksessä oli hän isänä, ja sentähden voikin hän painaa tytön vapisevaa povea rintaansa vastaan, ilman että hänen sydämensä sykki tavallista kiivaammin; sentähden voi hän painaa suudelman tämän kauniille otsalle huulien polttamatta tahi tulematta poltetuiksi.

"Sano minulle, mitä tahdot ja pidä salassa, mitä tahdot!" lausui hän äidillisellä pehmeydellä äänessänsä; "mitä sinä tulet sanomaan, tahdon minä säilyttää samoinkuin pyhäinjäännöksiä, kuin kallista muistoa... Sinun parahin ystäväsi tulee kärsimään sinun kärsimisestäsi, mutta hän ei tule koskaan pettämään eikä hylkäämään sinua!... Jos minä voin auttaa sinua, jos minä voin jollakin tavalla edistää sinun onneasi, tulen minä sen tekemään, vaikkapa... minun oma sydämeni pakahtuisi", lisäsi hän; mutta näitä sanoja ei voinut yksikään inhimillinen korva kuulla, sillä ne kuskattiin syvällä hänen rinnassansa.

"Niin, minä tahdon ilmaista sen verran, kuin minä voin ilmaista", sanoi tyttö, sivellen pienillä, valkoisilla käsillänsä syrjään noita tuuheita, mustia kähäriä, jotka olivat vierähtäneet hänen otsallensa ja poskipäillensä.

Alm'in silmissä näytti ikäänkuin olisi kaksi pientä, valkoista kyyhkyläistä kohdanneet toinen toisensa sydänyön aikana, ja eronneet, kun sarastava päivä oli häätänyt pimeyden.

"Puhu, tyttöseni!" kuiskasi hän.

"Kaksi voimaa taistelee minussa", alkoi Amanda; "toinen on rakkaus, jota _minä_ etsin, ja toinen rakkaus, joka etsii _minua_... toinen pakenee minua, ja toista en _minä_ voi paeta, enpä edes tahdokaan sitä tehdä."

"Ja se rakkaus, jota sinä etsit?" kysyi Alm.

"On minun ensimäinen salaisuuteni, joka ei milloinkaan saa tulla ilmi... Jos tämä rakkaus pakenee minua maan päällä, tulee se seuraamaan minua hautaan, mutta siihen asti tulee se olemaan vaiti ja suljettu kuin hautakin."

"Koska huomasit sinä ensi kerran tämän rakkauden olevan olemassa?"

"Ah, se mahtanee olla hyvin vanha... mahtanee olla kuusitoista vuotias kuten minäkin!"

"Ah, minä ymmärrän!" sanoi Alm, vetäen henkeänsä; "ja tämänkö luulet sinä olevan jonkun salaisuuden!... kentiesi onkin se niin muille vaan ei minulle... Se rakkaus, jota sinä etsit, on lapsen rakkaus luonnolliseen isäänsä... Enhän minä ole erehdyksissä, Amanda?"

"Olette, sillä sitä ei enään etsitä, jonka omistajia jo ollaan,... Minä tunnen jo lapsellista rakkautta, mutta se, mitä minä etsin on isäni, luonnollisen isäni rakkautta, sillä sitä ei minulla vielä ole."

"Sinä olet oikeassa... mutta koska sinä nyt itse olet ilmaissut etsiväsi isäsi rakkautta, kuinka sinä siis enään voit nimittää tätä rakkautta salaisuudeksi?"

"Juuri se, _millä lailla_ minä etsin tätä rakkautta, on minun salaisuuteni... Mutta jos minä kerta onnistun sillä lailla löytämään sen", lausui tyttö, "silloin... silloin vasta tulen minä onnelliseksi... Silloin voin minä palkita kaikille, jotka minua ovat rakastaneet, kaikille, kaikille!"

Alm ei voinut lausua mitään, sillä hän oli vaipunut tämän tytön ihmettelemiseen, joka sekä sanainsa että silmäyksiensä puolesta näytti hänestä niin uljaalta, niin enkelin kaltaiselta.

"Mutta se _toinen_", sanoi tyttö heikommalla äänellä ja katsoi vilkkaasti ympärillensä.

"Niin, se toinen!" kertoi Alm, pudoten alas taivaastansa.

"Se toinen on vasta yhden vuoden vanha", sanoi Amanda, "ja kuitenkin tuntuu minusta, kuin olisi se minua paljon vanhempi... niin, sata vuotta, tuhatta vuotta, ja kuitenkin vaan yhden ainoan vuoden!"

Kamarikirjuri veti sisäänpäin henkeänsä, mutta rohkeni tuskin puhaltaa sitä ulospäin jälleen, vaikka hän tunsi olevansa tukahtumaisillansa.

"Olipa noin vuosi sitten, melkein tähän aikaan vuodesta", alkoi Amanda kertomuksensa; "minä seisoin eräänä päivänä Ritarisaarella odottamassa"...

"Mitä tahi ketä?" keskeytti Alm häntä kiivaasti.

"Minä tulen kertomuksessani usein koskettelemaan salaisuuteni rajaa", vastasi tyttö; "älkäätte siis kyselkö minulta, sillä kaikki, mitä minä voin ilmaista, tulette te saamaan tietää... parhaillaan siellä seisoessani, näin minä jonkun, jota... ei, ei... minä en nähnyt mitään, sillä kyyneleet himmensivät minun silmäni, ja viipyipä kau'an, ennenkuin minä voin nähdä... mutta kääntyessäni ympäri, nä'in minä toisen, joka seisoi vähän matkan päässä minusta."

"Toisen!... kuka se ensimäinen siis oli?" keskeytti Alm uudestansa.