Part 10

"Pyysinhän minä, ett'ette kyseleisi minulta!" sanoi Amanda rukoilevin silmäyksin; "tuo toinen on eräs herra, puettu erinomaisella aistilla, sangen nuori, varmaankaan ei paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha... hän oli kaunis... niin, hyvin kaunis, erinomaisen kaunis oli hän!"

Kamarikirjuri huokasi syvään sillä hän muisti, ett'ei hänkään ollut juuri ruma, ennenkuin hän sai rokkotaudin ja ett'ei hänkään ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden, ennenkuin oli tullut kolmenkymmenen kuuden vanhaksi.

"Hän katsoi minuun", jatkoi Amanda, "ja minä luulin huomanneeni muutamia kyyneleitä hänen silmissänsä... varmaankin oli hän nähnyt minun kyyneleeni ja sääli minun suruani, vaikk'ei hän tietänyt sen syytä... Minä läksin kuitenkin Ritarisaaresta, sillä minun täytyi tulla kotia... Hän seurasi minua etäältä."

"Sinä katsoit siis taaksesi, nähdäksesi häntä?" huudahti Alm tuskallisena.

"En, se olisi ollut varsin sopimattomasti tehty, sen minä kyllä hyvin tiesin... mutta kun minä poikkesin Munkkisillalle, tulin minä kenenkään huomaamatta vilkaisseeksi sivulle päin ja silloin nä'in minä hänen seuraavan itseäni... ja astuessani venheesen, päästäkseni Ragvaldinsillalle, huomasin minä hänen seisovan rannalla ja katselevan sitä venhettä, jossa minä istuin."

"Ja sinä näit hänet jälleen?"

"Muutama viikko sen jälkeen kävin minä erään huoneuksen ohitse Isonkirkontorin varrella ja jouduin silloin heittämään silmäyksen ylöspäin erääsen tämän huoneuksen akkunaan... tämän akkunan vieressä istui tuo nuori miesi... minä jatkoin kulkuani, mutta tultuani kappaleen matkaa läntiselle pitkäkadulle, sain minä taaskin nähdä hänet, sillä hän meni minun edelleni, mutta silloin tervehti hän minua."

"Ja sinä?"

"Enkö minä olisi vastannut niin kohteliaaseen, niin kunnioittamalla tehtyyn tervehdykseen kuin hänen oli!"

"Ja sitten?"...

"Sitten käveli hän minun jäljessäni koko matkan."

"Koko matkanko?"

"Niin, aina siksi, kunnes pääsin kotia."

"Eikö hän virkkanut mitään sinulle."

"Ei, hän ei näyttänyt edes haluavankaan puhutella minua."

"Hän sai kuitenkin tietää sinun asuntosi!"

"Sai, sillä siitä hetkestä saakka on hän milt'ei joka päivä käynyt tästä ohitse."

"Ja tervehtinyt?"

"Niin, hän on aina tervehtinyt yhtä kohteliaasti ja kunnioittavana."

"Ja sinä olet tervehtinyt vastaan?"

"En; minä en ollut häntä näkevinänikään."

"Mutta mistä tiedät sinä hänen niin useasti käyneen tästä ohitse?"

"Minä istuin tavallisesti akkunassa, ja"...

"Istuitko sinä sitä ennen yhtä usein akkunassa?" kysyi Alm, tähystellen tarkkaan tuota nuorta tyttöä.

Amanda punastui kovin ja sormi hämmästyneenä kaulustansa.

"Sitten kohtasit sinä hänet useamman kerran ulkona, arvelen ma!"

"Niin, useamman kerran... minä en koskaan käsittänyt, miten hän niin tarkoin voi tietää, milloin minä aijoin mennä ulos."

"Eikö hän koskaan etsinyt tilaisuutta päästä lähestymään sinua?"

"Ei, ei koskaan... Joka sunnuntai"...

"Joka sunnuntai?"

"Oli hän kirkossa ja seisoi aina käytävällä lähellä minun istuintani; ja kuu minä ensi kerran menin Herran pyhälle ehtoolliselle"...

"Oi, Jumalani! hän oli silläkin kertaa kirkossa!" huudahti kamarikirjuri, joka istui ikäänkuin tulisilla hiilillä.

"Niin."

"Ja piti silmänsä kiinnitettynä sinuun?"

"Niin, välittäin... mutta enimmästänsä oli hänen silmänsä kiintyneet saarnastuoliin... ja kun tohtori piti tuon kauniin puheen rippilapsille, nä'in minä suuria kyyneleitä vierivän hänen silmistänsä."

"Ja sinä... sinä katsoit... sinä katsoit häneen useasti, sinä?"

"En... mutta rukoillessani, rukoilin minä myöskin hänen edestänsä", vastasi Amanda, pannen nuot ihmeellisen kauniit kätensä ristiin, ikäänkuin rukoillaksensa.

Alm pani myöskin kätensä ristiin, mutta niin rajusti, että veri milt'ei tiukkui hänen kynsiensä alta.

"Kun minä läksin kirkosta muiden tyttöjen kanssa ja kun te, isäni, ja Grå-täti, tulitte minulle vastaan, silloin minä myöskin nä'in hänet... hän seisoi kirkkopihassa kaukana meistä."

"Tervehtikö hän?"

"Ei! sillä hän ei luullut minun näkeväni itseänsä."

"Mutta sinä kumminkin nä'it hänet?"

"Niin, minä nä'in hänen olevan kovin totisen ja että kyyneleet vielä olivat hänen silmissänsä."

"Minä muistan nyt sinun olleesi sangen hajamielisen, kun minä puhuttelin sinua, Amanda!" lausui Alm heikolla, ikäänkuin kuolemaisillansa olevan äänellä.

"Muutama päivä sen jälkeen olin minä uudestansa Ritarisaarella."

"Vai olit sinä taaskin siellä!"

"Minä seisoin samalla paikalla, jossa minä tavallisesti seisoin... minä olin silloin, kuten tavallisesti, kovin mielipahoillani ja minä luulen silloinkin itkeneeni."

"Noh, eteenpäin?"

"Silloin kuulin minä lähelläni nämät sanat: 'Kuka on rohjennut pahoittaa teidän mieltänne noin?'... Se oli hänen äänensä... Ah, kuinka suloiselta se kaikui minun korviini!"

"Ja sinä vastasit?"

"En, minä en vastannut, sillä minä pidin sen sopimattomana, että henkilö, jota minä en tuntenut rupesi puhuttelemaan minua... minä en vastannut sanaakaan, vaan menin heti tieheni", lausui Amanda senlaisella katsannolla, kuin olisi hän luullut tehneensä soveliaisuudelle suuren uhrin tahi osoittanut mielenlujuutta, joka ansaitsisi ihmettelemistä ja kiitosta.

"Ja hän seurasi sinua, kuten tavallisesti?"

"Ei, hän meni tykkänänsä päinvastaiseen suuntaan... Siitä päivästä en minä nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen."

"Sinä et ollut siis ulkona koko tällä ajalla?"

"Olin yhtä useasti kuin ennenkin, mutta minä en nähnyt häntä koskaan."

"Sinä ihmettelit kaiketikin mikä siihen oli syynä?... Ehkäpä sinä ikävöitsitkin häntä?"

"Minä luulin hänen vihastuneen... suuttuneen itseeni ja"...

"Ja minusta tuntui", vastasi Amanda, luomatta silmiänsä ylös, "ikäänkuin olisin minä ollut liian tyly ja epäkohtelias häntä kohtaan, sillä olihan hänen kysymyksensä niin viatoin ja hyvää hän sillä tarkoittikin!"

Alm oli vaiti, sillä hän oli toista mieltä.

"Eräänä puolipäivänä olin minä Kaarle XIII:a torilla", jatkoi tyttö.

"Sinä olet siis ollut Kaarle XIII:a torilla... yksinäsi Kaarle XIII:a torilla!" valitti tuo poloinen kasvatusisä.

"Niin, minä istuin eräällä penkillä... silloin olin minä enemmän mielipahoillani kuin koskaan ennen."

"Kummallista!... sinä tulit aina mielipahoillesi mentyäsi kaupungille ja kuitenkin menit sinä niin usein ulos!" muistutti Alm.

"Minä istuin penkillä", jatkoi Amanda, kumoamatta kasvatusisänsä muistutusta, "ja minä olin niin epätoivoisena!"...

"Siitäkö, ett'et niin pitkään aikaan ollut tavannut tuota nuorta miestä?"

"Ah ei!... Siinä silmänräpäyksessä en minä muistellut häntä!... Mutta silloin tuli hän luokseni!"

"Tuo nuori miesikö?"

"Niin, hän tuli luokseni!... Enhän minä ollut nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen!... ja silloin"...

"Silloin puhutteli hän sinua?"

"Niin, hän otti osaa minun murheeseeni, vaikk'ei hän tietänyt mikä murhe minua rasittikaan... Ah, kuinka kauniisti hän haasteli!... jokainen sana, jonka hän lausui, oli lääkettä minun sydämelleni... en koskaan unhoita minä sitä päivää!"

Alm väänteli itseänsä tuolilla kuin mato muurahaispesässä.

"Noh, mistä puhuitte te?" kuiskasi hän, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä ilmaisisi hänen syvällistä sielunsa tuskaa.

"Monesta asiasta, sillä hän kyseli minulta niin paljon... hän tahtoi tietää minun vanhempaini nimeä."

"Ja sinä vastasit?"

"Että olen köyhä, orpo tyttö... että olen riippuvainen mitä jaloimmista ja avulijaimmista ihmisistä... minä puhuin Grå-tädistä ja teistä... enin teistä."

"Mitä sanoi hän minusta?"

"Hän kehui teitä niin paljon."

"Tunteeko hän minua?"

"Ei, mutta hän puhui hyvää teistä!... ja hän halusi saadaksensa olla teidän sijassanne."

"Hym!" jupisi Alm, tuntein asemansa sangen Vähän onnelliseksi ja kadehdittavaksi.

"Saatuansa tietää minun nimeni pyysi hän lupaa saada puhutella minua Amandaksi."

"Ja sinä myönnyit siihen?"

"Niin, hän pyysi sitä niin innokkaasti, niin itsepintaisesti."

"Ja sinä sait luonnollisesti tietää mikä hänen nimensä oli?"

"Sain, hänen nimensä on Gustaf... minusta on Gustaf aina ollut niin kaunis nimi."

Alm'in mielestä kuului Fridolf kauniimmalta; mutta tällä kerralla ei ollutkaan kysymystä hänen mielipiteistänsä.

"Kaiketi sait sinä tietää hänen sukunimensäkin?" kysyi hän.

"Sitä en minä ole häneltä kysynyt."

"Mutta minun mielestäni olisi hänen pitänyt sanoman se itse."

"Ah, meillä oli niin paljon muuta juttuamista!"

"Mutta hänen ammattinsa, hänen säätynsä?"

"Hän on upseeri."

"Sanoiko hän sen?"

"Ei, vaan sen näin minä jo, kun ensi kerran hänet tapasin."

"Kuinka voit sinä nähdä sitä!"

"Hänen somista viikseistänsä... ja sitäpaitsi voi ainoastansa upseerilla olla senlainen vartalo ja ryhti, tuin hänellä on."

Tätä sanomalla teki Amanda kasvatusisäänsä kohtaan suuren vääryyden, sillä vaikkapa Alm ei voinutkaan kerskata kauniista kasvoista eikä nuorukaisen ijästä, oli hänellä kuitenkin, kuten lukijamme jo kentiesi ennenkin ovat kuulleet meidän mainitsevan, mitä suhdallisin ja voimakkain ruumiinrakennus, kuin ajatella voi. Puettuna sotilaan pukuun olisi hän ollut vaarallinen jokaiselle viholliselle ja luultavasti myöskin monelle naiselle. Olihan hän kerta taistellut mitä raa'imman ja voimakkaimman hirviön kanssa ja, kuten me tiedämme, kau'an aikaa tehnyt tämän voiton epätietoiseksi. Onneansa naisten luona ei hän sitävastaan koskaan ollut koetellut. Kuitenkin on totta, ett'ei hänen ensi lempensä ollut onnellinen, mutta syynä tähän vastoinkäymiseen oli kentiesi se seikka, että hän oli kasvatusisä, ennenkuin hän rupesi rakastajaksi.

"Noh, Amanda", alkoi taaskin tutkija, "sitten tapasit sinä hänet usein kaupungilla ja juttelit usein hänen kanssansa?"

"Ah, niin!"

"Eikö hän koskaan sanonut tahtovansa käydä rouva Grån luona tahi tehdä itsensä tuttavaksi niiden kanssa, jotka olivat sinulle vanhempain sijassa?"

"Ei, siitä emme koskaan tulleet puhuneeksi."

"Eikö hän koskaan pyytänyt... pyytänyt saada tavata sinua kahdenkesken?"

"Ei; olisiko hän voinut pyytää minulta mitään senlaista, hän, joka on niin hienotunteinen kaikissa ja arka kaikesta, joka voisi pahoittaa minun mieltäni tahi vahingoittaa minua!... Mutta hän sanoi niiden hetkien, joina hän ei saanut tavata eikä nähdä minua, olevan onnettomimmat hänen elämässänsä."

"Vai niin?"

"Ja että hänen hartain toivonsa oli saada ainoastansa käyskennellä niissä paikoin, joissa hän tiesi minun olevan... että, vaikk'ei hän koskaan saisi puhuakaan kanssani, hän tuntisi itsensä onnelliseksi, kun hän vaan saisi nähdä minut."

"Ja hän sai nähdä sinut?"

"Niin, hän tuli aina sinne, missä minä olin."

"Ja hän sai jutellakin sinun kanssasi?"

"Kuinka olisin minä voinut kieltää häneltä sitä!"

"Ja tätä miestä ajattelet sinä nyt sekä varhain että myöhään?"

"Niin, minä ajattelen häntä paljon!"

"Sepä on liian aikaista, se... etköhän ole vielä liian nuori, Amanda!"

"Voidaanko koskaan olla liian nuori lempimään!" huudahti tyttö silmin, jotka tuikkivat kuin tähdet.

"Ei, yhtä vähän suin voidaan olla liian vanhakaan", myönsi kasvatusisä hiljaa itseksensä, vieden vaaleana kätensä otsallensa.

Alm tunsi kaksiteräisen miekan tunkevan rintaansa. Amanda oli siis hurmoksissansa lausunut tuon suloisen sanan "lempiä", mutta tämä sana oli kuolonisku Alm'in sydämelle.

"Eikö hän koskaan halunnut tietää, mitä sinun kasvatusvanhempasi ajattelisi niistä kohtaamisista, joita on teidän välillänne?"

"Hän pyysi, ett'en minä virkkaisi niistä kenellekään, koska"...

"Koska?"

"Koska minä silloin voisin viattomasti saada nuhteita, ja siihen ei hän tahtonut olla syypäänä."

"Mutta eikö tämän salaaminen sinun omasta mielestäsi ollut väärin?"

"Minä en muista mielipidettäni, mutta koska hän oli pyytänyt minua, niin"...

"Sinä lemmit häntä siis todellakin?" kysyi Alm tukahutetulla äänellä.

"Niin, minä lemmin häntä!" vastasi tyttö yhtä kirkkaalla äänellä kuin hänen silmäyksensäkin oli.

"Eikö hän ole koskaan sanonut, mikä tämän lemmen lopuksi on tuleva?"

"Ei, miksi olisi hän sitä tehnyt?"

"Eikö hän ole koskaan sanonut, että hän... että hän"...

"Mitä?"

"Että hän aikoi... aikoi pyytää sinua Vaimoksensa?" änkytti Alm puuhkien.

"Mihin olisi se ollut tarpeen, kun hän tiesi itsellänsä olevan minun lempeni!"

"Näet se, Amanda!" vastasi Alm, ko'oten jälleen voimansa; "pyytäminen lempeä, pyytämättä samalla avioliittoa, on rikos,... niin, rikos, tyttöparkani!"

Tämän sanottuaan nousi hän istuimeltansa ja alkoi mitellä laattiata suurin askelin.

Tyttö seurasi häntä ihmettelevin silmin. Vihdoin seisahtui hän tytön eteen ja katsoi häneen silmäyksellä, jossa ilmaantui syvällisin suru ja suurin levottomuus.

"Amanda!" lausui hän; "minä olen kiitollinen siitä avosydämisyydestä, jolla sinä olet kertonut rakkaudesta, joka etsii sinua ja jota sinä et sano voivasi välttää... Mutta sinun täytyy kuuleman minun sanojani ja seuraaman minun neuvojani. Lapseni, tätä rakkautta _voit_ sinä ja _täytyy_ sinun välttää!"

Tytön kasvot synkistyivät ja hänen silmäyksensä kiintyivät kummastellen hänen kasvatusisäänsä.

"Tämä nuori mies, josta sinä olet puhunut on vaarallinen ihminen!... niin, Amanda, sangen vaarallinen ihminen!"

"Vaarallinen!'... kenelle?" kysyi hän, kummallinen hymyily huulillansa.

Alm säpsähti, sillä tuo "kenelle" kuului hänen korvissansa ikäänkuin pistolta tahi pilkalta; muttei hän rauhoitti taaskin mielensä ja tällä kertaa ajatteli hän todellakin vähemmin itseänsä kuin kasvattilastansa.

"Tämän miehen menettelytapa tuntuu minusta sangen epäluulon alaiselta", sanoi hän; "hän etsii sinua kaikkialla, seuraa sinua kaikkialla, teeskennellen pitkän aikaa arkatuntoisuutta ja kainoutta, joka luonnollisesti on omiansa herättämään sinun huomiotasi ja taivuttamaan sinun mielesi häneen. Kun hän vihdoinkin tapaa sinut ja saa jutella sinun kanssasi, ilmoittaa hän rakkautensa, eikä hän tarvitse edes pyytääkään sinun rakkauttasi, sillä se on kylläksi hänelle, että sinä kuultelet häntä tarkkaavaisuudella ja osanottavaisuudella... Mitä tekee, hän sitten?... Pyytääkö hän julkisesti ja rehellisesti, kuten kunniallisen miehen tulee, sinua vaimoksensa?... Kysyykö hän sinulta, jos hän saa kääntyä sinun kasvatusvanhempasi puoleen, saadaksensa heidän suostumustansa?... Ei, hän ei tee sitä eikä tätä... Hän ei edes ilmaise nimeänsä, säätyänsä eikä tulevaisuuden toiveitansakaan... Onnetoin olet, jos uskot häntä, lapsiraukkani!... hänen sanansa ovat ansoja, hänen kyyneleensä myrkkyä ja hänen rakkautensa... hänen rakkautensa on sinun hautasi!"

Nyt nousi Amandakin istuvaltansa. Hänen otsansa kiiltävä pinta murtui synkkiin ryppyihin, ja hänen ruusunpunaiset huulensa värisivät suonenvedon tapaisesti.

"Ja kaiken päälliseksi", jatkoi Alm kiihtymällä vihalla, "pyytää hän sinua olemaan vaiti teidän kohtaamisistanne, ett'ei kukaan voisi varoittaa sinua siitä kuilusta, jonka hän avaa sinun jalkojesi alle!... Niin, tyttöseni, minä tunnen hänessä yhden noista ylhäisistä tyhjäntoimittajista, jotka laskevat yhteen vaakaan naisen viattomuuden sekä elämän onnen ja toiseen oman alhaisen nautintohimonsa ja ilkeän turhamaisuutensa... Eipä viivy kau'an ennenkuin edellinen vaaka höyhenen kevyisenä nousee ilmaan, riemun ja voittohuutojen kaikuessa, sillä jota kauniimpi langennut vaimo on, sitä suurempi on sen voitto, joka hänet on turmellut. Senlaisen kunnioituksen antaa maailma viattomuudelle ja hyville avuille!"

"Ja joka kehui teitä niin paljon!" lausui tyttö, pudistaen kaunista päätänsä, "hän joka puhui niin hyvää teistä ja kaikista!"

"On konnamainen viettelijä!" keskeytti Alm äärettömällä rajuudella ja kaikuvalla äänellä.

"Ei, se ei hän ole!" vastasi Amanda lujalla, vakavalla äänellä, laskien oikean kätensä sydämelleen ja heittäen kasvatti-isällensä uppiniskaisesti vastustelevan silmäyksen.

Meidän rehellinen kamarikirjurimme oli hyvänsuopa, mutta sangen vähän ovela.

Jos hän olisikin ollut viimeksimainittu yhtä paljon kuin hän oli hyvänsuopa, ei hän olisikaan lausunut näin ankaria sanoja sillä naisen rakkautta siihen, jota hän lempii, ei heikennetä sillä, että hänen lemmikkiänsä alituisesti poljetaan ja moititaan.

Naisella on, nimittäin, kun hän on nuori ja lempii kiihkoisesti, tehokas halu ummistamaan silmänsä lemmikkinsä kaikilta vioilta -- ja kentiesi onkin lemmen ylevyys juuri tässä sokeudessa, -- mutta vaikkapa hän itse sangen hyvin ne tunteekin, ei hän kuitenkaan salli kenenkään muun niitä huomaavan eikä arvostelevan, sillä silloin herää hänen ylpeytensä ja taistelee miehuullisesti hänen lempensä rinnalla. Ainoastaan itsellensä pidättää hän näiden vikain ilmoittamisen, samoinkuin hän myöskin pidättää ainoastaan itsellensä oikeuden koettaa ojentaakin niitä, jos hän pitää sen tarpeellisena, sillä taivas tiesi mitä kaikkea ei lempivä sydän luule voivansa aikaan saada!

Jos siis tahtoo toimittaa jotakin siinä suhteessa, täytyy alkaa puhumalla ainoastansa sen hyvistä avuista, jota aikoo moittia, ja, jos ei hänellä senlaisia olisikaan, vieläpä itse keksiä niitä ja parhaastansa senlaisia, joita todella ei olekaan tuolla lemmityllä olennolla ja joita siis ei tuo lempivä kaunotar itsekään ole voinut huomata.

Sitten kun kaunotar nyt on tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei moittija toimi omaksi eduksensa, eli, kuten sananparressa lausutaan, "kerjää kipeälle äidillensä", voidaan keveällä kädellä ruveta koskettelemaan niitä rotkoja, joista oikeastansa tahdotaan muistuttaa, ja vaikkapa koristaa nuot mustat paikat muutamalla kukkasellakin, samoinkuin avantoja merkitään männynoksilla. Kummastuneena ja hiukan nureissansa siitä, että joku toinen on voinut löytää kukkaisia, joita hän ei itsekään ole huomannut, lähestyy hän nyt näitä; mutta tuskin on hän kosketellut näitä kädellänsä, ennenkuin ne, joilla ei ole juurta eikä muuta kiinnikettä, irtauntuvat ja katoavat siihen syvyyteen, joita niiden piti viittoman. Hänen epäluulonsa, näin herätettynä, ulottuu nyt kaikkeen, ja siis myöskin niihin todellisiin kukkasiin, todellisiin avuihin, jotka sitten jäävät välikäteen noiden luultujen avujen takia.

Tosin on mahdollista, ett'ei tämäkään viekkaus auta; mutta mikä, kaukana siitä, että se auttaisi, päinvastoin pahentaa asiaa, on se, että tuota kaunotarta laahataan väkisin sille kamalalle avannolle ja hänen korviinsa huudetaan ukkosen äänellä: "Tuossa näet sinä kuoleman ja kadotuksen!" Kuka voi olla vakuutettu siitä, ett'ei joku houkutteleva vedenneito, käyttäen hyväksensä hänen oukamustumistansa, samassa silmänräpäyksessä kohottaudu avannosta ja vastustamattomalla viehätysvoimalla vedä kaunotarta luoksensa ales syvyyteen!

Kuten sanottu, meidän hyväätarkoittava kamarikirjurimme sai aikaan juuri päinvastaisuuden siitä, mitä hän oli aikonut, ja tämän käsitti hän nyt, vaikka liian myöhään.

"Hyvä, rakastettu lapseni!" lausui hän nyt lempeämmällä äänellä, lähestyessänsä Amandaa ja kosketellen yhdellä sormella hänen kättänsä, "luuletko sinä minun voivani sanoa tahi tehdä mitäkään, joka ei tarkoittaisi sinun parastasi ja hyötyäsi, mitäkään, jonka esineenä ei olisi sinun onnesi ja menestyksesi!"

"Hirmuista on niin sättiä ja niin panetella henkilöä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja jonka nimeäkään ei edes tiedetä, se on luonnotointa! se on armotointa!" vastasi tyttö, vetäen itsensä, suuttumuksen puna poskillansa, etäämmäksi mielipahoillaan olevasta kasvatusisästänsä.

Hänen lempensä oli tullut pahoin loukatuksi ja sen ohessa myöskin koko hänen sydämensä, sillä hänen ijällänsä ovat lempi ja sydän yhtä, niitä ei voi koskaan eroittaa tahi ajatella erikseen toisistansa.

"Tästä hetkestä lemmin minä häntä, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin ennen!" selitti tyttö ja tässä silmänräpäyksessä keräsi tuon hempeän kuusitoistavuotiaan poven tuli kaiken hehkunsa noihin suuriin tummansinisiin silmiin.

Kamarikirjuri-parka tunsi olevansa tukehtumaisillaan tämän liekin kuumuudesta.

"Sinä et tahdo siis kuulla minua!" sanoi hän ja hänen äänensä oli silloin milt'ei valittavan lapsen äänen kaltainen; "sinä työnnät siis luotasi pois sen joka pitää sinusta niin sydämellisesti... sinä et siis huomaa, että se, jota minä olen puhunut, on lähtenyt sydämestä, joka ainoastansa tarkoittaa sinun parastasi!"

Amanda käänsi kasvonsa akkunaan vastaamatta hänen ystävällisiin sanoihinsa.

"Hyvästi siis!" huokasi hän ja lähestyi ovea.

Amanda pysyi paikallansa akkunassa.

Alm tarttui jokseenkin kovasti lukkoon ja avasi oven, joka silloin narisi sangen kovasti.

"Amanda!" lausui hän, kääntyen ympäri ovessa; "kentiesi olen ollut Väärässä... silloin tahdon minä mielelläni korvata kaiken."

Tuon väkevän, jättiläisvartaloisen miehen olisi nyt lapsikin voinut kietoa sormiensa ympärille.

Mutta tyttö ei kääntynyt ympäri, vaan jatkot katselemistansa kadulle.

Murrettuna jätti Alm silloin lauluhuoneen ja meni saliin, jonka jälkeen hän heti astui portaita ales, unohtaen ottaa jäähyväiset Grå-rouvalta.

Keskimäisellä portaalla pysähtyi hän hetkisen ja kääntyi ympäri, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan hänen jäljessänsä kutsumaan häntä ylös takasin.

Mutta ei kukaan tullut, eikä kukaan kutsunut häntä takasin.

Alm jatkoi siis matkaansa ja seisoi nyt kadulla. Silloin näki hän erään nuoren, pulskan herran kävelevän lähellä sen huoneuksen ja sen portin ohitse, josta hän äsken oli tullut.

Hän muisteli ennenkin nähneensä tuon nuoren miehen ja muisti nyt hänen olevan saman, jonka hän muutama hetki tätä ennen oli nähnyt menevän erääsen huoneukseen Isonkirkon torin varrella ja jonka näkeminen oli silloin tehnyt häneen niin pahan vaikutuksen.

Alm vajosi uusiin mietteisiin, sillä tuon uljaan herran, joka kulki Etelämalmin torille päin, näkeminen oli taaskin tehnyt häneen pahan vaikutuksen.

Näistä mietteistänsä herätti hänet muutamat pianonsäveleet, jotka kuuluivat ylhäältä päin. Sitten alkoi eräs ääni, jonka Alm sangen hyvin tunsi, laulaa; mutta hän tunsi myös sen kappaleen, jota ääni lauloi. Se oli sama laulu, jonka hän kuuli, ennenkuin oli astunut sisään lauluhuoneesen, se oli Stagnelius'en laulu "lemmelle".

Kamarikirjuri heitti sammuvan silmäyksen ylös akkunaan, jonka jälkeen hän alkoi kulkea pohjoiseen kaupunginosaan päin.

Kotiin päästyänsä oli hän sairas -- sairas ruumiiltansa ja kuolemansairas sielultansa.

Neljästoista luku.

Taivas selkenee.

Seuraavana päivänä lähellä puoltapäivää seisoi Kaarle XIII:a torin varrella olevan asehuoneen ja ravintolan välillä kaksi nuorta sotilasta, toinen kaartin upseerin virkapuvussa ja toinen sivilivaatteissa, jonka viimeksi mainitun me tunnemme samaksi uljaaksi henkilöksi, joka edellisenä päivänä kahdessa eri tilaisuudessa oli herättänyt kamarikirjuri Alm'in huomion.

"Sinä menet Fredrikshof'iin?" kysyi sivilivaatteisiin puettu upseeri.

"Niin, etkö sinä tule myöskin?" kysyi toinen.

"En."

"Miksikä et?"

"Ei ole aikaa."

"Sinulla ei ole aikaa!... mitä sinä te'et sitten?"

"Ei mitään."

"Sen tiedän minä... mutta minkälaista ei mitään?"

"Minä jään tänne torille."

"Ymmärrän... sinä kuljeksit pyydystelemässä, konna!"

"Kaunis kiitoslause!"

"Excusez! [suokaa anteeksi!] kuka uskalsi nimittää Jupiteria konnaksi, vaikka hän kulki ympäri viettelemässä maan kauniimpia tyttäriä!"

"Se oli siihen mailaan, hyvään aikaan, ystäväni!"

"Katso... etkö näe mikä tapsilauma tuolla leikittelee?... ihanoita lapsukaisia, kunniani nimessä!"...

"Sinä pidät aina pienistä, kauniista lapsista... mutta minä vakuutan tuhannen perhanan nimessä, ett'ei sinulla ole ainoatakaan silmäystä koko tuolle laumalle ja miksi."

"Noh, miksi?"

"Siksi, että lapsenpiika on rutiruma... ha ha haa!"

"Minä annan hiton sinulle ja sinun lapsenpiioillesi!... kuka pitää lukua vaskirahoista, kun on kultarahojakin silmäin edessä!"

"Kultarahoja!... missä sinulla niitä on?" kysyi kaartinupseeri, kurkistellen ympärillensä joka suunnalle; "minusta näyttää Kaarle XIII:a tori tänä päivänä olevan tarkka kuva itse rauta-aikakaudesta... pelkkiä rumia kasvoja, jos mihin katsoo, jollei tahdo otaksua presidentin rouvaa Elgklo'ta kaunottareksi."

"Jos viivähdät neljänneksen tuntia, saat elää kultaisessa aikakaudessa."

"Ahaa, sinä seisot vahtimassa, huomaan ma."

"Kentiesi."

"Ketä odotat sinä näkeväsi?"

"Arvaa."

"Neiti von Staven'ia."

"Arvaa paremmin."

"Emelie Högqvist'iä."

"Arvaa paremmin."

"Ahaa, nyt minä tiedän!"

"Noh?"