Part 11

"Sinä odotat Armidaa, tuota lumoavaa Armidaa, sinä onnellinen Rinaldo!"

"Niin, Rinaldo odottaa Armidaansa."

"Minä en menekään Fredrikshof'iin... minä otan mieluummin kolme päivää arestia, kuin tahdon olla tätä näkyä paitsi."

"Jää tänne, jos haluat... minä olen kärkäs näyttämään häntä sinulle."

"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut muusta kuin hänestä."

"Sinä tiedät minulla olevan aistia."

"Sinä olet piru itse, veliseni!... Mutta jos hän ei tulekaan, saan minä suotta arestia."

"Hän tulee."

"Sinä olet pyytänyt saada tavata häntä?"

"En, mutta minä näen hänen tulevan, sillä minä näen onneni tähden, kointähden, joka ennustaa auringon nousua."

"Sinä näet?... minulla on terävämmät silmät kuin sinulla, mutta minä en näe mitään."

"Etkö näe kuka istuu tuolla penkillä?"

"Tuollako penkillä?"

"Niin."

"Se on presidentin rouva Elgklo... neljänkymmenen vuotias tähti, veliseni... Ainoastansa taivaan tähdet voivat vastustaa vuosien vaikutusta... Jos sinun aurinkosi on suhdallinen tuohon kointähteen, menen minä hirteen, jos minä hänen takiansa saan hiipiä putkaan."

"Mutta etkö sinä näe, kuka presidentin rouvan vieressä istuu?"

"Presidentti...Häntäkö sinä tarkoitat?"

"Aivan niin."

"Presidentti on uljas henkilö, minä myönnän sen... mutta kaikella kunnioituksella"...

"Asia on aivan niin kuin minä sanon... kun minä näen presidentin, olen vakuutettu saavani nähdä Armidankin."

"Hän on siis tavallisesti presidentin seurassa?"

"Hän pitää siis kanssakäymistä presidentin perheessä?... minä tiedän sinun isä-ukkosi kanssa usein käyvän päivällisillä ja illallisilla presidentti Elgklon luona."

"Ei, presidentti ei tunne Armidaa eikä Armida presidenttiä!"

"Arvoituksia, veliseni!"

"Kummallista on, mutta totta... melkein joka kerta, kun tapaan presidentin ulkona, tapaan minä myöskin tuon viehättävän tytön."

"Sangen kummallinen sattuma!"

"Niin, eikö ole sitten?... Jos minä olen Pohjalla tahi Etelällä tahi Kaupungissa ja minä kohtaan presidentin, voin panna sormeni kirjalle ja vannoa lumoojattaren myöskin olevan läheisyydessä."

"Sinä herätät minussa halua kulkemaan presidentin jälkiä... minä tahdon ruveta hänen varjoksensa."

"Turha vaiva... onhan ainoastansa yksi Armida."

"Ja yksi Rinaldo tahdon sinä myöskin sanoa... saadaanpa nähdä!"

"Tässä on myös toinenkin omituisuus."

"Mikä?"

"Presidentti on varmaankin aikoinaan ollut erinomaisen kaunis mies."

"Mitä se minuun koskee!"

"Hänellä on uljas, kuninkaallinen nenä... läheltä pitää, että minun Armidani nenä on hiukan hänen nenänsä kaltainen... Presidentillä on pari suuria tummansinisiä silmiä ja minun Armidani silmät on hänen silmäinsä näköiset... Voitko arvata mitä mietteitä kaikki tämä on minussa herättänyt?"

"Vai niin, onko sinulla tapana miettiä!... noh, annapas kuulla!"

"Niin, samoinkuin myötätunteisuus saa ihmisiä lähestymään toisiansa, vie myöskin kasvojen yhtäläisyys tietämättä toinen toisensa läheisyyteen... Miksi katsot sinä minuun noin?"

"Minä katson josko sinun saappaasi pohjat ovat irti, josko nukka on kulunut housuistasi ja josko sinulla on yöksi yöviitta paidan sijasta."

"Oletko menettänyt järkesi?"

"En, sinähän järkesi olet menettänyt!... Jos sinä tahdot saarnata kuin runoilija tahi tietoviisas, täytyy sinun myös olla senlaisen näköinen... Kuinka, peijakkaan nimessä, voi eräs luutnantti henkivartian husareista puhua senlaisia hullutuksia!... Hyvästi, poikaseni!"

"Sinä menet?... sinä et siis halua nähdä häntä?"

"Tarkemmin mietittyäni ummistan mieluummin silmäni sampanjalta, kuin seison katsomassa kuinka toinen sen nielasee."

"Ah, nytpä muistan... Tunnetko sinä, joka olet vanha karnisoonisotilas ja tukholmalainen erästä kamarikirjuria, jonka nimi on Alm?"

"En seurustele koskaan kamarikirjurein kanssa... Mutta maltahan... monias vuosi sitten kävi muistaakseni eräs sen niminen henkilö voimistelussa... hän oli koko vämpäri pitelemään säilää, miekkaa ja sapelia... ei edes Branting'kaan voinut hänelle mitään... Kuulehan, milloin matkustat sinä maalle?"

"Huomena edellä puolen päivää."

"Onko se aivan välttämätöintä, se?"

"Isäni on pyytänyt sitä ja koska on eräs aivan tärkeä asia... Mutta ennen viikon loppua palajan minä jälleen takasin."

"Sinun isäsi, kauppaneuvos, viipyy siis kau'an kaupungissa?"

"Niin, hän ei lähde Asplundaan ennenkuin ensi viikolla."

"Miksi on hän saapunut Tukholmaan sydän suvena?"

"Tiedäthän meidän eilen olleen suurilla päivällisillä presidentti Elgklon luona!"

"Tehdä niin pitkän matkan eräiden päivällisten takia!... sinun isälläsi on siis oivallinen terveys?"

"On, Jumalan kiitos!"

"Onnellinen sinä, joka voit sanoa. Jumalan kiitos!"

"Miksikä niin?"

"Siksi, ett'et sinä tarvitse toivoa hänen kuolemaansa, sinä... Kun sinä sanot hänelle: isäni, minä tarvitsen kaksi tuhatta riksiä, vastaa hän: poikani, tästä saat neljä tuhatta... Kun minä kirjoitan isälleni ja sanon: kunnioitettu isä! kahden kuukauden ajan on sinun vanhuutesi lohdutus itse ollut lohdutoinna, sillä minun lompakossani ei ole äyriäkään, mutta monta rystyistä kuluttavat minun oveani, silloin vastaa hän: poikani, hoida tarkasti niitä äyrejä, jotka sinä sait puoli vuotta sitten, sillä muutoin saattaa minun vanhuuteni lohdutus minut hautaan... Saakelin suuri eroitus ukkojen välillä!... Sinä olet sangen onnellinen, veliseni!"

"Antakaa köyhäparalle roponen!" aneli eräs surkea ääni kummankin upseerin lähellä.

Tuo surkea ääni tuli vieläkin surkeamman näköiseltä henkilöltä, joka vaikka hän tarkasti tähystelikin husaariupseerin kasvoja, kuitenkin piti lakkiansa kaartin luutnantin edessä.

"Eihän saa ottaa askeltakaan torilla, niin, ett'eivät kerjäläiset olisi kintereillä!" huudahti tämä ja huimasi lakin syrjään; "voiko ajatellakaan kehnompaa poliisia kuin Tukholmassa on!"

"Tästä saat, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että heti laitat luusi tästä pois", sanoi husaariupseeri, heittäen roposen kerjäläisen lakkiin.

Kerjäläinen otti rovon ja sinkahutti sen kau'as torille.

"Mitä te'et sinä, heittiö!" huudahti antaja kummastuneena.

"Minä teen omallani, mitä tahdon", vastasi kerjäläinen; "vai eikö se ollut minun omaisuuttani muka?"

Tätä sanoessansa heitti hän rovon antajalle senlaisen silmäyksen, että tämä vasten tahtoansakin hätkähti takaperin, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri ja nilkutti puistokäytävään.

Kerjäläinen pysähtyi sen penkin eteen, jolla presidentti istui rouvinensa.

"Kuulehan, Ström!" huusi presidentti eräälle palvelijalle, joka seisoi penkin lähellä; "jos sinulla on vaskirahaa, anna hiukkasen tuolle kerjäläiselle!"

Palvelijan annettua kerjäläiselle roposen, läksi tämä tiehensä; mutta sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa pitkin puistokäytävää, kuten hän ensin näytti aikoneen, poikkesi hän suorastaan puistikkoon ja katosi.

"Kauhean paljon kerjäläisiä täällä torilla", muistutti presidentin rouva.

"Niin, se on asianomaisilta aivan anteeksiantamatointa", vastasi presidentti.

"Käsittämätöintä, miksi tässä maailmassa on min paljon köyhiä!" lausui tuo ylhäinen rouva.

"Senlainen on luonnon järjestys", vastasi tuo ylhäinen miesi; "kaikki eivät voi olla onnellisia'... Täytyy olla varjoa yhtä lailla kuin valoakin, yötä yhtä lailla kuin päivääkin... senlainen on luonnon järjestys, Amélie-kultani!"

"Näetkö... hän on tänäänkin täällä!" kuiskasi rouva, ny'äisten miestänsä kylkeen.

"Kuka hän, ystäväiseni?"

"Tuo nuori tyttö, joka kaiken sen aikaa, kun me olemme juoneet terveysvettä, on käyskennellyt yksinänsä tällä torilla ja seurannut meidän askeleitamme."

"Vai niin, tuo nuori tyttö, onko hän tänäänkin täällä?" lausui presidentti, vilkaisten syrjään ja antaen samassa palvelijalle salaisen silmäyksen, johon tämä vastasi pahajuonisella hymyllä.

Tuolla nuorella tytöltä, joka nyt oli sen ylhäisen herrasväen huomion esineenä, oli yllänsä valkoinen hame ja tämän päällä kaapunen mustasta silkistä sekä päässänsä hieno, somasti palmikoitu olkihattu, koristettu taiteellisesti tehdyllä seppeleellä heleistä kukista ja solmittuna leuvan alle samanvärisellä, leveällä silkkinauhalla.

"Niinkuin minä aavistinkin", kuiskasi presidentin rouva, "rupesi hän istumaan vastapäätä meitä!... kuka mahtanee hän olla... ja ken lienevät hänen vanhempansa, jotka voivat sallia hänen niin kuljeskelevan yksinänsä kaduilla ja toreilla?... Etkö sinä tunne häntä?"

"Kuinka voisin minä sen, Amélie-kultani?"

"Tämä on liian kummallista!... tavallisesti on hänen silmäyksensä nytkin kiintynyt sinuun."

"Niin, minä luulen sen."

"Luulenpa todellakin hänen silmissänsä olevan kyyneleitä"...

"Ei käy enään kau'emmin istuminen", sanoi presidentti; "Carlsbader-vesi hiukaisee minua... etkö sinä Amélie-kultani halua, että käymme vielä kerran torin poikki?"

"Niin! en minäkään voi hyvin, kun istun alallani vallan kau'an."

Tämän sanottuansa nousi herrasväki ylös ja kävelivät käsi kädessä pitkin puistokäytävää.

"Mihin Ström menee?" kysyi presidentin rouva, joka oli vilaissut taaksensa ja nähnyt, ett'ei palvelija seurannutkaan heitä.

"Minä pyysin hänen ostamaan meille joitakuita appelsiineja", vastasi presidentti.

"Appelsiineja!... appelsiineja terveysvedenjuojille!"

"Ei haittaa laisinkaan... minua tuntuu niin janottavan."

Presidentin rouva oli tyytyväinen selitykseen, vaikka hänen yhtä hyvin kuin muidenkin, jotka juovat terveysvettä, olisi pitänyt tietämän, että se, mikä kaikkein vähimmin vaivaa terveysveden juojaa, on jano.

Mutka palvelija, joka silminnähtävästi oli arempi presidentin terveydestä, kuin presidentti itse, ei mennytkään kaupitsijavaimon luokse, Vaikka tällä oli mitä kauniimpia appelsiineja myytäväksi, vaan lähestyi sen sijaan penkkiä, jolla tuo nuori tyttö oli ottanut sijansa ja jonka hän juuri nyt aikoi jättää.

"Herra presidentti lähettää paljon terveisiä ja kysyy, kuinka mamselli voi", lausui palvelija mitä kohteliaimmalla kumarruksella.

"Onko hän lähettänyt minulle terveisiä! onko hän kysynyt minua!" huudahti tuo nuori tyttö palvelijan silmissä käsittämättömällä innostumisella, samalla kun hänen kasvonsa joka silmänräpäys vaihtoi väriänsä.

"Onpa niinkin... hän on alituiseen kysynyt mamsellia ja nyt on hän pyytänyt minua lausumaan teille hänen nöyrät terveisensä ja"...

"Ah, Jumalani!" keskeytti häntä tuo nuori tyttö; "ah, kuinka olenkaan onnellinen!"

"Niin, niin", vastasi palvelija veitikkamaisella hymyllä; "niitä ei ole monta, jotka voivat kerskata presidentin huomiosta, sillä minulla on kunnia sanoa, että presidentti"...

"Mitä on hän minusta lausunut?" keskeytti hän uudestansa; "sanokaa, sanokaa, mitä on hän lausunut, ja koko elämäni kiitollisuus... Ah, minun päätäni pyörryttää!"

"Rauhoittukaat kaikin mokomin, armollinen neiti, presidentti haluaa nähdä teitä... haluaa puhutella teitä."

"Nähdä minua! puhutella minua!... koska?... missä?... kentiesi nyt... nyt?"

"Nytkö?... kuinka olisi se mahdollista!... mamselli huomaa kait, ett'ei se voi käydä laatuun."

"Niin, niin, se on kyllä totta, se... se ei voi käydä laatuun", huokasi tyttö.

"Mutta jäljestä puolenpäivänä, ehtoolla", lausui palvelija.

"Jäljestäpuolenpäivänä!... ehtoolla!... käydä hänen luonansa! nähdä häntä ja jutella hänen kanssansa!" huudahti tyttö riemun valtaamana, nojautuen penkkiin, ettei hän kaatuisi, sillä hänen polvensa horjuivat.

"Tulla hänen luoksensa?" kertoi palvelija; "armollinen neiti huomaa kaiketi, ett'ei teidän sovellu tulla kotia presidentin luokse."

"Eikö!" sanoi tyttö alakuloisena; "ei, ei!... sen minä kyllä huomaan... Mutta missä?... missä saan minä sitten tavata häntä?"

"Tehkää hyvin, että määräätte itse jonkun hetken jäljestäpuolenpäivänä, niin presidentti"...

"Joka hetki, joka silmänräpäys olen minä valmis kohtaamaan häntä... milloin hän vaan tahtoo, milloin hän käskee!... Vaan älkäätte antako minun odottaa kau'an... minä olen odottanut kylläksi kau'an."

"Presidentti ehdoitteli itse, että kello kahdeksan ehtoolla tulisi eräät vaunut odottamaan Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun kulmassa"...

"Presidentinkö kanssa?"

"Niin, presidentin."

"Kustaa Aadolf'in tori!... Hallituskatu! .. kello seitsemän... kuusi... viisi?"

"Mahdotointa ennen kello seitsemää... Mutta minä luulen sen käyvän laatuun kello seitsemän... Minä odotan siis vaunun kanssa määrältänsä kello seitsemän."

"Niin, minä tulen olemaan siellä ennen kello seitsemää."

"Sitä parempi... se on siis varmaa, ett'ei presidentin tarvitse varrota suotta?"

"Ah! sekö ei olisi varmaa! varrottaisinko minä itseäni hänellä!"

"Myöskin pyysi presidentti minun sanomaan"...

"Mitä pyysi hän?... sanokaa, mitä hän pyysi?"

"Että mamselli olisi varovainen, eikä virkkaisi tästä kohtauksesta kenellekään."

"Mitä tarvitsee hänen pyytää!... hänen sanansa ovat käskyt minulle, ja Jumala tietää, että minä tottelen niitä kaikesta sydämestäni!"

"Ja vielä toivoi hän, ett'ei mamselli seuraisi noin hänen jälkiänsä, sillä se voisi herättää hänen armonsa epäluuloa, ja minä sanon, että hänen armonsa"...

"Minä en tule seuraamaan häntä... minä en tarvitse tehdä sitä enään... saanhan minä nähdä hänet ja jutella hänen kanssansa!"

"Asia on siis päätetty?"

"On, on!"

"Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun kulmassa... älkäätte suinkaan unohtako sitä!"

"En, en!"

"Kello seitsemän... ah, miksi ei se jo ole seitsemän!" valitti tyttö.

"Minulla on siis kunnia sanoa jäähyväiset... nöyrin palvelijanne!"

"Malttakaas!" huudahti tyttö, pistäen kätensä vyötäisillä olevaan ompelu-pussiinsa; "jos minä voisin... jos minulla olisi... minulla ei ole teille mitään antamista"...

"Minä nä'in mitä ihanimpia, pieniä kukkasia ompelu-pussissa", lausui palvelija, vetäen suunsa nauruun; "kuinka presidentti tulisi iloiseksi, jos"...

"Te luulette siis, ett'ei hän halveksuisi minun kukkasiani?" kysyi tyttö.

"En suinkaan luule minä hänen halveksivan niitä", vastasi palvelija, vetäen suupielensä sorviin saakka; "hänen armonsa ei halveksi sitä eikä tätä."

"Noh, ottakaatte ne siis kaikki ja antakaatte hänelle! antakaatte ne hänelle kaikki!" huudahti hän loistavilla kasvoilla, ottaen ompelu-pussistansa kukkaisen toisensa perään, suudellen niitä jokaista ja laskien ne kaikki palvelijan käteen.

"Ja tervehtikäätte häntä minulta, minun sydämeltäni!" jatkoi tyttö, "ja sanokaatte hänelle... ei, älkää sanoko hänelle mitään!... ei kukaan muu kuin minä voi sanoa mitä minä tunnen!... ei kukaan muu kuin hän voi käsittää minun sanojani!"

Palvelija meni pois kumartaen ja hymyillen.

"Hitto vieköön tuota harmajapäätä!" jupisi palvelija itseksensä; "mikä onnen poika hän on, niin presidentti kuin hän onkin!"...

Mutta Amanda, onnellisena kuin vanhurskas sielu uuden Jerusalemin portilla, lausui itseksensä, pannen kätensä ristiin:

"Ijankaikkinen taivas! toteuta tämä uni, tahi salli minun kuolla ennenkuin heräjän!... Hän on siis tuntenut minut tarvitsemattani virkkaa sanaakaan!... Joku ääni hänen povessansa on puhunut minun puolestani... Minä olen saavuttanut tarkoitukseni ja nautin nyt palkintoa kaikesta mitä minä olen ajatellut, miettinyt ja kärsinyt!... Ei kukaan voi nyt sanoa minun kerjänneeni itselleni isäni rakkautta, sillä tulihan se vastaan minun rakkaudelleni, ennenkuin minun vielä uskalsi lähestyä häntä!... Niin, hän rakastaa minua, hänen täytyy rakastaa minua sen uskollisuuden tähden, jolla minä olen täyttänyt lupaukseni hänelle... lupaukseni, jonka tein äitini muiston nimessä! Kolmenkertaisesti onnellinen Amanda!"

"Amanda!" kaikui eräs lauhkea ääni tuon ylimäärin onnellisen tytön läheisyydessä.

Mutta hän ei kuullut sitä lauhkeata ääntä, sillä tällä hetkeltä oli koko hänen sielunsa siinä silmäyksessä, jolla hän seurasi tuota poisrientävää palvelijata.

"Amanda!" kuului uudestansa, vaan hiukan lähempänä.

"Ah! siellä olette te... te!" vastasi hän hiljaa, ojentaen kätensä sille puolelle mistä ääni kuului, muuttamatta kuitenkaan silmiänsä siitä suunnasta, johon ne olivat kääntyneet.

Tuohon ojennettuun, pieneen käteen tarttui toinen käsi, joka oli meidän uuden Endymion'in, tuon pulskan husaariupseerin.

"Eikö ainoata silmäystäkään teidän silmistänne!... te olette siis suutuksissanne minuun, ihana Amanda?" valitti hän.

"Minäkö olisin suutuksissani teihin, minä?" sanoi hän, kääntäen kasvonsa hänen puoleensa, mutta ainoastansa hetkiseksi, sillä nopeasti palaisi hänen silmänsä entiseen suuntaansa.

"Niin, te ette ole enään sama kuin ennen", jatkoi tuo nuori, valittava miesi... "Ah, minä ymmärrän... joku on panetellut minua... kentiesi on presidentti"...

"Miksikä panettelisi presidentti teitä?" kysäsi hän, katsoen kummastuneena ihailijaansa.

"Minä nä'in teidän juttelevan hänen palvelijansa kanssa... mitä voi hänellä olla teille sanomista?"

Amanda hymyili.

"Varmaankin oli hänellä teille jotakin asiaa presidentiltä?"

Amanda jatkot hymyilyään. Nuot pienet kuopat hänen poskissansa kiilsivät kuin kaksi hymyilevää enkelin suuta.

"Presidentti on luultavasti joskus nähnyt minun puhelevan teidän kanssanne täällä torilla ja on sentähden luullut pitävänsä sanoa teille jotakin pahaa minusta?"

Meidän pääkaupunkimme keikailijat luulottelevat itseänsä alituisesti, ett'ei voida puhua juuri muusta kuin heistä, ja tämä luulottelu ei miellytä heitä aina, sillä heillä ei ole aina yhtä hyvä omatunto.

"Te ette saa puhua pahaa presidentistä", lausui Amanda nuhdellen, "sillä hän ei ole puhunut teistä pahaa... ei, ei! ei hän!"

"Mutta mitä tahtoi hän sitte teistä?... mitä oli hänen palvelijallansa teille sanomista?"

"Kerran tulette te saamaan tietää sen ja silloin tulette te yhtä onnelliseksi kuin minäkin, sillä te lemmitte minua, sitten minäkin lemmin teitä?"

"Niin, minä lemmin sinua enemmän kuin taivas luotuja olentojansa... Mutta ethän sinä tunne presidenttiä eikä hänkään sinua... Ah, nyt minä muistelen sinun väliin tehneesi minulle joitakuita häntä koskevia kysymyksiä, ja joku selittämätöin suhde on varmaankin teidän välillänne, joka"...

"Gustaf! salli minun tänään pitää salaisuuteni itselläni!... huomena tulen minä vastaamaan sinulle tarvitsemattasi kysyäkään."

"Minä koetan olla maltillinen, sillä minä luotan sinuun kuin Jumalaan."

Senlaisen vakuutuksen pitäisi aina oleman pyhän; mutta se menettää tavallisesti paljon pyhyydestänsä lepertelijän huulilla.

"Lemmitty Amanda!" jatkoi husaariluutnantti; "siis ei se ole hän, joka on panetellut minua... mutta sinun lauseestasi kuului kuitenkin, että joku muu olisi tehnyt sitä."

Amanda vaikeni nähtävästi hämillänsä.

"Niin, niin, minä nä'in sinusta, että siten on tapahtunut", jatkoi hän; "sinä olet jollekin kertonut tavanneesi minut ja jutelleesi minun kanssani kaupungilla... ja tämä joku on puhunut pahaa minusta?"

Amandan äänettömyys kesti yhä. Häntä näkyi vaivaavan joku katkera muisto.

"Se on rouva-opettajatar", sanoi luutnantti, "se on sinun kasvatusäitisi, sinun tätisi, joka"...

"Se, se ei ole hän", saneli Amanda vihdoinkin.

"Kuka sitten?... Ah, nyt minä tiedän, se on sinun kasvatusisäsi... niin, niin, siten se on, ja kuka voi sitä ihmetelläkään!... sepä on niin tavallista, niin luonnollista... Mutta vaikkapa hän olisi sanonut mitä hyvänsä minusta, en kuitenkaan suutu häneen koskaan, sillä minä en koskaan tule unohtamaan sitä hyvää, jonka hän on tehnyt sinulle... enkä minä pyydä saada tietääkään mitä hän on sanonut."

Sanomattoman suloinen oli se silmäys, jolla Amanda palkitsi tuota nuorta miestä häneen osoitetusta mielensä ylevyydestä ja jaloudesta.

"Selväähän on", jatkoi tuo jalo sotilas, "että sinun kasvatti-isäsi tulee, jokaisessa miehessä, joka rohkenee lähestyä sinua, näkemään kilpakosijan."

"Kilpakosijan!" keskeytti tyttö häntä kiivaasti; "kilpakosijan... hän! minun kasvatus-isäni!"

"Niin, Amanda!"

"Mahdotointa!"

"Niin, lemmittyni!... ei voi helposti ajatellakaan, että hän, jonka silmäin edessä sinä joka päivä olet ollut, olisi voinut välttää sen viehätyksen vaikutusta, jonka sinä saat aikaan kaikissa... Kuka tietää eikö hän jo aikoja sitten ole valinnut sinut morsiameksensa."

Tuo hämmästynyt tyttö nojasi päätänsä käsiään vasten, mutta oli hänestä varsin vaikeata totuttaa itseänsä tuohon uuteen ajatukseen, joka niin äkkiarvaamatta oli hänelle julkituotu; mutta jota enemmän hän sitä päässänsä mietiskeli, sitä selkeämmäksi tuli se, ja vihdoin luuli hän sen hienon aistin avulla, joka vaimolla on synnyinnältänsä, saaneensa selville yhtä ja toista tähän saakka käsittämätöintä Alm'in käytöksessä häntä kohtaan.

"Niin, Amanda!" jatkoi tuo nuori miesi; "hän lempii sinua, ja tämä lempi tekee hänet kohtuuttomaksi jokaista kohtaan, joka rohkenee osoittaa sinulle mieltymystänsä... Mutta lemmelle täytyy olla paljon luvallista, ja sentähden tulee sinun antaa hänelle anteeksi, samoinkuin minäkin jo olen antanut hänelle anteeksi ne perusteettomat syytökset, joita hän on voinut heittää minua vastaan... Muista, mitä sinä olet velkaa hänelle, muista, että hän oli se, joka tempasi sinut pois kurjuudesta ja turmiosta, että hän on se, joka on antanut sinulle kasvatusta, sivistystä ja kaikkea, joka on ollut omiansa korottamaan sinun arvoasi omissa silmissäsi ja maailman... Sinun tulee kiittää häntä onnestasi, ja mikä on luonnollisempaa kuin että hän nyt tahtoo kiittää sinua omastansa!... Niin, Amanda, rupea hänen morsiameksensa, hänen puolisoksensa ja koeta rakkaudella ja helleydellä maksaa hänelle suuri velkasi!... Minä, joka en koskaan voi luopua rakkaudestani sinuun, sillä ennen luopuisin hengestäni, minä tulen kärsimään äärettömästi, kuihtumaan varjoksi ja pian kuolemaan kuin sammuva sävel, sittenkuin se käsi, joka pani kielen väräjämään ja ääneen, on vetäytynyt pois ja kadonnut... Ah, Amanda! minä... minä"...

Tuon muutoin niin uljaan ja verevän sotilaan ääni alkoi todellakin kuulua kuin sammuva sävel, ja hän kääntyi pois, luultavasti salatakseen kyyneleitänsä.

Tosin on olemassa todellisiakin helmiä, mutta vielä enemmän vääriä. Sama on suhde todellisten ja teeskenneltyjen kyyneleidenkin.

Seuraus olikin se tavallinen.

"Mikä eroitus on kummankin näiden välillä!" ajatteli Amanda, sill'aikaa kun hänen korvansa halukkaasti kallistiihe lemmikin sanoille; "toinen panettelee, vaikk'ei häntä itseänsä ole paneteltu... toinen kehuu, vaikka hän tietää olevansa paneteltu!"

Sitäpaitsi alkoi Amandasta näyttää, että Alm, jos hänen omistamistansa voitaisiin pitää palkintona, ei osoittanut aivan pientäkään itsekkäisyyttä, koska hän niiden neljän vuoden palkinnoksi, joina hän oli antanut kasvattityttärellensä kasvatusta, vaati tältä koko tämän muun elinajan.

Jos Amanda tällä hetkellä olisi ollut lemmikkinsä kanssa kahden kesken, olisi hän heittäytynyt tämän kaulaan ja ilmaissut tälle sydämensä kunnioituksen ja kiitollisuuden. Mutta nyt taisi hän vaan syleillä häntä silmäyksillään, sillä siellä täällä hiipi henkilöitä, jotka uteliaisuudella ja kateudella katselivat tuota kaunista paria. Mutta mitä sanoivat kuitenkin nämät silmäykset? -- Se, ken kerta on katsahtanut lempivän ja ihastuksissansa olevan naisen silmiin, tietää silloin yhtä vähän kaivanneensa rusohuulien suloista puhetta kuin tuon liljavalkean käsivarren ihanaa pulleutta. Missä, joll'ei juuri senlaisessa silmäyksessä, ilmaantuu lempi selvemmästi kolmella pääosallansa: kiihkolla, alttiiksi antavaisuudella ja huunaantumisella!

Mutta Amanda painoi kielensä punaisen sinetin silmäyksiensä tulikirjoituksen alle.

"Gustaf!" kuiskasi hän; "minä lemmin sinua, enkä voi koskaan lempiä ketään toista ja sinun omasi olen minä ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Sitten loi hän kyyneltyneet silmänsä taivasta kohti, sillä kuinka paljon oli hyvä Jumala yhtenä päivänä antanut hänen sydämellensä! Ah, miksi tarvitsi hänen katsella ylä-ilmoihin? olihan hänellä kirkas taivas omassa sydämessänsä.

Tuo lempivä pari käveli kau'an yhdessä eräällä noista kaitaisemmista poluista, sillä, joka oli puiden ja kivimuurein välissä, jättäen nuot muut, leveämmät, ylellisyydelle ja prameudelle.

Yhdessä kohtaa pysähtyi Amanda ja vaaleni. Tämä tapahtui silloin, kun hänen rakastajansa ilmoitti hänelle täytyvänsä seuraavana päivänä matkustaa pois ja ett'ei hän luultavasti varsin pian palajaisi.