Part 12

"Täytyä matkustaa pois, eikä saada nähdä sinua huomena!" vaikeroi tuo mielipahoillaan oleva rakastaja, "ei enään saada lausua sinulle jäähyväisiä, eikä kuulla sinun jäähyväisiäsi joksikin lohdutukseksi minun tulevaisessa kolkossa yksinäisyydessäni!... eikä myöskään saada vastaanottaa sitä iloista, onnellista ilmoitusta, jonka sinun piti huomena minulle antaman!... eikö siis ole yhtään ruusua, jolla ei olisi okaa! ei mitään riemua ilman tuskaa!"

Lempivä tyttö huokasi samaa sydämessänsä ja kuinka neuvoteltiinkin, epäiltiin, myönnyttiin ja taas epäiltiin, tultiin lopulta siihen päätökseen, että nuot kaksi nuorta seuraavana edelläpuolenpäivänä tapailivat toisensa samalla paikalla Kaarle XIII:a korilla, jolloin he vielä kerran saisivat ottaa jäähyväiset toisiltansa ja Amanda samalla kertaa ilmaista lemmikillensä sen onnen, joka siksi tulisi olemaan yksistänsä hänen omaisuutenansa, tietysti kummankin yhteiseksi autuaallisuudeksi.

Sitten läksivät he torilta, sillä päivä oli jo lähellä puolen, ja Amanda rupesi käymään hiukan levottomaksi niiden nuhteiden takia, jotka häntä kotona odottivat.

Useat torilla kävelijät seurasi silmäyksillänsä tuota erinomaisen kaunista paria. Mutta erinomattain yksi henkilö seurasi alituisesti silmillään poismeneviä. Hän oli mitä kurjimman näköinen vartaloltansa, mutta hänen kasvonsa oli sitäkin kamalammat katsella. Hänen syvään vaipuneet silmänsä suitsuttivat tulta, hänen siniset, ohuet huulensa värisivät ja hänen hampaansa narisivat valittain.

Tämä oli Skinnarvik'in maisteri.

Viidestoista luku.

Uusia pilviä.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää jälkeenpuolenpäivänä, kun Amanda saapui määrätylle kohtauspaikalle ja antoi loistavien silmäinsä vilkua joka haaralle.

Jokaisen komeamman ajopelin rientäessä hänen ohitsensa säpsähti hän, ja se, joka silloin olisi nähnyt millä katsannolla hän tutki näitä ajopeliä, olisi varmaankin luullut hänen olevan komeiden vaunujen ja uljaiden hevosien ihmettelijän.

Vuokravaunuihin ja ajurinkärryihin ei hän sitä vastoin heittänyt silmäystäkään, sillä hän otaksui varmaan, ett'ei presidentti mielellänsä käyttäisi senlaisia ajopeliä; mutta herrasvaunu toisensa perään vieri ohitse ja katosi, eikä yksikään aikonut pysähtyä tuolle sovitutte paikalle.

Nuori tyttö, joka seisoo kadun kulmassa odottamassa, herättää aina ohikulkevain naisten ja miesten huomiota ja antaa syytä kaikenlaisiin arveluihin, erittäinkin jos tuo nuori tyttö on hyvin kaunis. Naiset nyrpistivät nenäänsä ja silmäilivät tuota kaunista yksinolijaa jonkinmoisella ylenkatseella tahi ikäänkuin olisi hän jo ollut turmiolle joutunut olento -- ja miksi tekemät he niin? miksi ei saa nuori tyttö yksinänsä seisoa tahi käydä kadulla? Vastatkaa meille te siveät mummot! Onko teillä siis niin vähän luottamusta teidän tyttärienne siveyden voimaan, ett'ette pidä sitä turvattuna ja varmana, jollei sillä ole isä yhdellä ja äiti toisella puolella? Epäilettekö ehkä, ett'ei se pintapuolinen ja ylellisyyteen taipuva kasvatus, jonka te olette heille antaneet, yksistänsä voi tukea heidän siveyttänsä tahi varjella heidän viattomuuttansa? -- Noh, niin, siinä tapauksessa on teidän velvollisuutenne tehdä mitä teettekin. Sitokaat ne kiinni hameisiinne ja nukkukaatte vaan yhdellä silmällä kerrassaan! Korskeilevat yrttitarhakasvit ja loistavat ruusut tarvitsevat tukea pystyssä pysyäksensä, mutta ei nuot kainot villisukat, jotka versovat niittyjen mättäillä tahi somalla metsämaalla.

Nuori kaunis tyttö, joka seisoo yksinänsä kadun kulmassa odottamassa, voi lukea kuoleman tuomionsa jokaisen miehen silmissä, jonka hän kohtaa. Meidän nykyaikaiset keikailijat, jotka nyrpistävät nenäänsä tahi sadattelevat kerjäläiselle, joka pitää sen rovon, jonka hän ladulta löytää, eivät kuitenkaan itse epäröi suden ahneudella syöstä tuon pienen karitsan päälle, joka hymyilee kukille ja auringolle. Tämän hymyilyn ryöstämistä tahi sen lähteen sotkemista, josta tämä hymyily vuotaa, ei nimitetäkään varkaudeksi. Köyhäin vanhempain ainoan ilon ja toivon ryöstämistä ei nimitetäkään varkaudeksi; sitä ei nimitetä varkaudeksi -- vaan "onnensattumaksi."

Amanda ei nähnyt sitä tarha-aitaa ihailijoista, jotka häntä ympäröivät, sillä hänellä oli, kuten jo on mainittu, silmiä ainoastansa hevoisien ja vaunujen varalta; hän ei kuullut niitä kohteliaita lauselmia, joita hänen ympärillänsä saneltiin, sillä hän kuunteli ainoastansa rautavasaraa, joka parhaillansa löi vaskikelloon Jaakopin kirkontornissa nuot odotetut seitsemän lyöntiä.

Pian kuuli ja näkikin hän eräät vaunut pysähtyvän aivan hänen lähellänsä.

Mutta ajaakohan presidentti semmoisissa vaunuissa ja semmoisilla hevoisilla? Mahdollisesti käy se laatuun nyt tässä yksinkertaisuuden aikakaudessa; mutta kyllä se oli harvinaista siihen aikaan.

Nämät olivat nimittäin jokseenkin vanhat kuomivaunut, kunniaa ansaitsevat jäännökset n.s. "leipämyymälöistä", joiden edessä pari nälkääntyneitä ajurinhevoisia kurkoittivat laihaa, nuokkuvaa kaulaansa.

Eräs henkilö, näöltänsä palvelija, vaikka ei hänellä tällä kertaa ollut livrétä, tunki tarha-aidan lävitse ja lähestyi tyttöä.

"Nyt ovat vaunut täällä, armollinen neiti", ilmoitti tulija.

"Ah!" vastasi tyttö; "ja presidentti?" lisäsi hän kuiskaten.

"Odottaa maltittomuudella... juuri hänen luoksensa tulemme me menemään."

"Eikö hän siis ole vaunuissa?" kysyi tyttö hiukan alla päin.

"Ei se voinut käydä laatuun, armollinen neiti'" vastasi palvelija tavallisella, ei suinkaan viehättävillä hymyilyllänsä; "olkaa hyvä ja astukaa vaunuihin!"

Palvelija avasi vaunun oven, laski ales astuimen ja auttoi Amandaa vaunuihin, jonka jälkeen hän itse hyppäsi ajomiehen istuimelle ja istahti ajurin rinnalle.

Amanda-parka! ensimäinen pilvi nousi hänen uudelle taivaallensa. Hän oli uneksinut saavansa ajaa presidentin rinnalla, jolla oli kunniamerkkejä rinnassansa, vaakuna vaunun ovella ja palvelija vaunun takana; mutta hän tyyntyi vähitellen, sillä hän ei ollut kuullut noiden monien katselijain virskumisia eikä muistutuksia noustessansa ajopeliin ja odotuksessansa näki hän vaan mitä suloisimpia näkyjä.

Kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin ei matka rupeaisikaan loppumaan, ja kun vaunut vihdoinkin pysähtyivät, luuli hän ajaneensa kokonaisen penikulman. Mutta niin pitkältä ei olekaan "Kolmen Liljan" tunnettuun ravintolaan pohjoistullikadulla, ja tämän ravintolan portille pysähtyi vaunut.

Tuo ovela palvelija avasi vaunun ovet ja auttoi luonnollisesti nuorta kaunotarta nousemaan vaunuista, jonka jälkeen hän pyysi tätä tulemaan kanssansa.

Tie johti hyvän matkaa pihaan päin, ja Amanda seurasi opastansa keveänä kuin varjo, mutta melkein yhtä synkkänä kuin sekin, sillä hän oli sivumennen huomannut muutamia myssyihin puettuja päitä, jotka olivat rohjenneet tehdä sangen eriskummaisia nyykähdyksiä eli liikkeitä hänen kulkiessaan heidän ohitsensa.

Palvelija astui etehiseen ja aukaisi erään oven, antaen tuolle nuorelle naiselle kohteliaan merkin astumaan sisään.

Epävakaisilla askelilla ja levottomasti paisuvalla povella astui Amanda avatun oven kynnyksen yli; mutta päästyänsä sen toiselle puolelle pysähtyi hän suloisempain tunteiden valtaamana, sillä tuon mukavasti sisustetun huoneen sohvalla näyttäytyi tämän retken salaperäinen syy, tuo niin ikävöity presidentti.

Presidentti Elgklo'lla ei tosin ollut kaunista tähteä rinnassansa; mutta tuon kylmän, ylhäisen, hänen korkeaan virkaansa kuuluvan katsannon sijasta, joka niin usein oli tuottanut kyyneleitä Amandan suloisiin silmiin, säteili nyt häntä vastaan niin paljon lempeyttä ja sydämellisyyttä, että hänen käsivartensa välttämättömästi ojentuivat eteenpäin ja hänen pieni jalkansa kohosi varpaillensa, valmiina rientämään esiin leivosen siiven nopeudella.

"Tervetultuasi, ihana tyttöni!" kuului presidentin ääni; "ole tervehditty, sinä Sulottarien tytär!... Tule! istahda minun rinnalleni!"

Presidentti oli aikakautensa suurin vetkuttelija ja hänellä oli siis toivo saada sijan Ruotsin Akatemiassa, jahkahan laupias Sallimus suvaitsisi jonkun toisen vetkuttelijan kuoleman kautta valmistaa hänelle siellä tilaa erään Tegnérin, Geijerin tahi Franzén'in rinnalla, joiden hän soi elävän mitä pisimpään tietysti hyvän seuran vuoksi.

Sulottarien tytär oli yhdellä hyppäyksellä presidentin rinnalla ja hänen ilokyyneleensä valui viljavasti presidentin sille olkapäälle, jota vastaan hän nojasi kasvonsa, nämät kukoistavat kasvot, joita nyt myöskin kaunisti lapsellisen rakkauden ja lapsellisen kunnioituksen ruusut.

"Ihana ystäväni!" jatkoi presidentti, kietoen toisen käsivartensa tytön solevain vyötäisten ympäri, "miksi nämät kyyneleet!... Ah, minä ymmärrän... sinä nuhtelet minua siitä, ett'en ennen ole antanut kuulla itsestäni... sinä olet nureissasi minun siitä välinpitämättömyydestä, jonka sinä olet luullut huomanneesi minussa!... Mutta suloinen tyttöni, välinpitämättömyys oli ainoastansa varovaisuutta, sillä ilman varovaisuutta ei mikään onni kukoista."

"Ah, ei! minä en nureksi teitä mistään!" huudahti tuo lämminsydäminen, hurmaantunut tyttö; "kuinka voisin minä nureksia ketään tahi olla suutuksissani kehenkään!... olenhan minä niin onnellinen nyt!"

"Sinä olet liiaksi suloinen... sinä olet enkeli, jolla ei ole vertaista!" sammalti presidentti, vieden hänen kätensä huulilleen tavalla, joka sopi salonkien keikarille.

"Ei, ei!" huudahti tyttö ja veti sen sijaan hänen kätensä huulilleen ja hän poltti tätä kättä suudelmillansa ja jäähdytti sitä kyyneleillänsä.

"Tässä, tässä on minun paikkani!" sanoi hän; "tässä on minun alttarini ja tässä tahdon minä uhrata ilokyyneleitäni!"

Presidentti näytti alussa vähän hämmästyneeltä tästä kiihkoisesta tunteellisuudesta ja hän alkoi peljätä, ett'ei kaikki ollut paikallansa tuon kauniin tytön päässä; mutta hulluus näin suloista laatua ei näyttänyt hänen silmissänsä laisinkaan peloittavalta.

"Ihana lapseni!" lausui hän siis, "sinä tuhlaat tykkänänsä suudelmasi minun arvottomalle kädelleni niin, ett'ei sinulla lopulta enään ole yhtään minun suuparkani varalle."

Tuskin oli hän tehnyt tämän järkevän muistutuksen, ennenkuin tuo kaunis tyttö laski käsivartensa hänen kaulallensa ja painoi suudelman toisensa perään hänen ohuville huulillensa.

Ihastuneena, hurmoksissansa, heitti presidentti silmäyksen vastapäätä seinällä riippuvaan kuvastimeen, josta hänelle sitte tuli vaikeaksi saada pois silmänsä.

Hänestä näytti, ikäänkuin olisi hopea hänen hivuksissansa muuttunut kullaksi ja että rypyt hänen viisikymmenvuotiaissa kasvoissansa katoisivat ja muuttuivat kiiltäväksi ihoksi. Hän oli tullut nuoreksi sen nuoruuden kautta, jota hän piti sylissänsä, ja kauniiksi sen kauneuden kautta, jonka sydän sykki hänen rintaansa vasten. Jos hänellä tällä hetkellä olisi ollut silmiä muunkin kuin itsensä varalta, olisi hän kuvastimessa huomannut jonkunlaisen yhtänäköisyyden omissansa ja tytön kasvoissa, joka ei vähäksi osaksi ollutkaan avullisina sen muutoksen vaikuttamiseen, jonka hänen kasvonsa nyt olivat saaneet.

"Kuinka minä olen ikävöinyt tätä hetkeä!" haaveili tyttö, joka ei näyttänytkään väsyvän tuon kadehdittavan presidentin suutelemiseen ja hyväilemiseen.

"Entä minä sitten?" vastasi tämä; "joll'en erehdy, on enemmän kuin kokonainen vuosi kulunut siitä, kun ensi kerran sinut nä'in."

"_Vuosiko_ vaan?" kuiskasi tyttö, jonka taivaalle nousi uusi pilvi. Mutta olihan varsin anteeksi suotavaa, jos miesi, jolla oli niin paljon ajateltavaa, sattumasta oli voinut unohtaa kohtauksen hänen ja tuon mustaan hameesen puetun kaksitoistavuotiaan tytön välillä neljä vuotta takaperin. Tämä ajatus lensi Amandan päähän, ja sentähden kirkastui hänen silmäyksensä ja hänen suunsa hymyili uudestansa.

"Se herätti heti minun huomiotani", jatkoi presidentti, "että sinä niin usein seisoit portilla minun tullessani ales virkahuoneestani, ikäänkuin olisit sinä seisonut siellä juuri minun takiani, sillä sinä seurasit minun askeleitani Ritarisaarelta asuntooni asti... Sitten nä'in minä niin usein sinun menevän sen huoneuksen ohitse, jossa minä asun... mutta minä en saanut koskaan tilaisuutta puhua sinun kanssasi, sillä..."

"Ja tämä saattoi minut aina niin murheelliseksi", keskeytti Amanda, "sillä minä luulin teidän olleen suutuksissanne minuun siitä, että minä tulin perässänne mihin te menitte."

"Luulitko sinä sitä, pikku hupakko?" soperteli presidentti, pitäen kätensä hänen soman leukansa alla.

"Mutta vastustamatoin voima veti minua teihin, ja minä elin alati siinä toivossa, että te kerran tuntisitte minut jälleen."

"Tämä toivo ei sinua pettänyt... Monta kertaa ajattelin minä sinua, kaunis ystäväni... Kun minä sitten kesän kuluessa useita kertoja tapasin sinut torilla, oli minun vakaa päätökseni jollakin tavalla saada kohdata sinua ja jutella sinun kanssasi... mutta minun vaimoni... tuo ijankaikkinen mustasukkaisuus... Varo, ett'et koskaan tule mustasukkaiseksi ihana tyttöni! mustasukkaisuus on rakkauden tytär sanotaan; mutta kuinka voi niin kauniilla äidillä olla niin ruma tytär!"...

Amanda punastui, sillä hän tuli silloin ajatelleeksi Gustafiansa ja rukoili sydämessänsä Jumalaa varjelemaan hänen rakkauttansa niin rumalta tyttäreltä.

"Mutta, Jumalani, sinun läsnaollessasihan unohtuu kaikki!" huudahti presidentti, "olenhan minä unohtanut kysyä sinulta sinun nimeäsikin."

Taaskin pilvi Amandan taivaalle. Hän oli siis unohtanut tämän nimenkin.

"Amandahan minun nimeni on", vastasi hän alakuloisesti; "minä olen Amanda, minä!"

"Ah, minä, juhta! senhän minun jo olisi pitänyt tietää edeltäpäinkin!" sanoi presidentti; "kuinka voisi senlaisella tytöllä, kuin sinä olet, olla muuta nimeä kuin Amanda!... [Amanda merkitsee rakastettava.] Virka minulle, enkelini, kuinka sinä tulit niin syvällisesti kiintymään minuun?"

"Ensi hetkestä, jolloin minä kuulin teidän nimeänne mainittavan", vastasi Amanda, vavisten syvästä tunteellisuudesta, "rakastin minä teitä, ja ensi silmänräpäyksestä, jolloin minä nä'in teidät, päätin minä voittaa teidän rakkautenne, vaikka minun olisi pitänyt pakoittamankin teitä rakastamaan itseäni!"

"Pakoittaman minua!" kertoi tuo kummastunut viisikymmenvuotias; "kuinka voit sinä luulla pakoittamisen tarvitsevan tulla kysymykseenkään?"

"Minä en tiedä... mutta minä pelkäsin"...

"Minuako?... Ah, sinä pikku haaveilija! -- pidätkö sinä minusta siis niin paljon, kaunis Amandani?"

"Ah, minun... minun"...

Hän halusi lisätä sanan _isäni_, mutta muisti samalla, ett'ei tämä vielä ollut nimittänyt häntä tyttäreksensä ja hän oli liiaksi hienotunteinen rientämään tämän edelle.

"Nimitä minua Christoffer'iksi", kehoitti häntä presidentti; "nimitä minua pikku Christoffer'iksesi!"

Tyttö katseli häntä kummastuksella. Tämä hänen suosiollinen pyyntönsä ei tahtonut olla oikein sopusoinnussa sen syvällisen kunnioituksen kanssa, jota tämä tunsi tahi arveli pitävänsä tuntea häntä kohtaan.

"Entä sinun vanhempasi, taivahanten tyttöseni?" jatkoi hän, vetäen tytön lähemmäksi itseänsä; "asutko sinä kotonasi vanhempiesi luona?"

"Vanhempieni!" kertoi hän milt'ei kirkaisten ja hypähtäen pois hänen sylistänsä.

"Niin, mikä heidän nimensä on?"

"Te... te ette siis tiedä... te ette siis tunne... te"...

"Vai niin, he ovat kuolleet?... sitä parempi olin minä sanomaisillani, sillä siten saan minä... Mutta mikä sinua vaivaa?... kuinka kalpeaksi sinä tulet, suloinen tyttöseni!"

Amanda oli syössyt laattialle ja seisoi nyt liikkumattomana ja vaaleana kuin marmoripatsas, tuijottaen presidenttiin.

"Pelkäätkö sinä? onko sinulla keitään muita sukulaisia, joita sinä pelkäät?" jatkoi presidentti; "älä ole levotoin heidän vuoksensa... kyllä me toimitamme niin, ett'eivät he saa mitään tietää."

"Mitä eivät he saa tietää?" tankkasi tyttö ja hänen lämmintä sydäntänsä alkoi paleltaa kuolettavan aavistuksen valtaamana.

"Noh, ymmärräthän sinä, tiedän ma, että täydymme olla varovaisia... Meidän tuttavuuttamme täytyy pitää salassa ja meidän rakkautemme tulee sitä"...

"Minä en ymmärrä, mutta"...

"Puhelkaamme avosydämisesti... Näetse, minä olen naimisissa, kuten sinä hyvin tiedät... minun avioliittoni, joka ei perustunut rakkauteen, on ollut onnetoin... nuot neljätoista raskasta vuotta, tyttöseni, olisivat murtaneet minut, jos ei minulla olisi ollut rautainen terveys ja miehekkyys, joka... Minä olen tosin lähes neljänkymmenen vanha, mutta paljon karskimpi kuin moni kolmenkymmenen ijällä; se on seurauksena hyvin käytetystä nuoruudesta... Minun vaimoni ei voi elää kau'an, ja silloin, jos sinä olet pysynyt minulle uskollisena, Amandani... kuka tietää niin tarkoin... sinä voisit tulla presidentin vaimoksi... Saisit ajaa minun suurissa juhlavaunuissani minun rinnallani, kuu minulla on kunniamerkit rinnassani ja sulalla koristettu hattu päässäni... sinä tulisit esitellyksi hovissa... sinä tulisit siellä tähdeksi ensimäisestä suuruudesta... Mutta kaikki riippuu tietysti siitä, että sinä rakastat minua ainoastansa _minua_, ymmärrätkö sinä?... Tullos nyt!... tässä on minun polveni, sinä suloinen olento!"

Laattialla seisova marmoripatsas punastui yhä enemmän sekä muuttui vihdoin veripunaiseksi, ja Amandan taivas synkistyi synkistymistänsä, sillä tummia pilviä kohousi taivaanrannan kaikilta tahoilta.

"Noh, tule nyt tänne sinä pieni, arka kyyhkyläinen!" houkutteli tuo vanha haukka; "kuinka tuo puna kaunistaa sinua!"

"Senkö vuoksi te siis kutsuitte minua luoksenne?" korisi Amandan rinnasta hänen huuliensa yli.

"Niin kait, itsehän sinä halusit sitä", vastasi presidentti, nousten seisovallensa ja lähestyen häntä...

"Minä en käsitä",' lisäsi hän, "miksi ravintolaneitsyt viipyy niin kau'an... -- minä tilasin sokurileivoksia ja pullon sampanjaa, jotta"...

"Herra Jesus!" huudahti Amanda, jonka jälkeen hän, peittäen kasvonsa kumpaankin käteensä, syöksyi ovelle ja ulos huoneesta.

"Mikä, herran nimessä, tyttöä vaivasi!" jupisi presidentti rohkeutensa menettäneenä ja nolostuneena sekä epäröivänä, josko hänen pitäisi rientämän tuon poispakenevan jäljessä, tahi jäämän sinne, missä hän oli.

Ajatellen korkeata säätyänsä ja arvollisuuttansa päätti hän vihdoinkin tehdä tuon viimeksimainitun.

* * * * *

Tuntiviisari Marian kirkontornissa osoitti yhdeksää, kun Amanda pysähtyi sen huoneuksen portaille, jossa Grå-rouvan koulu oli...

Kuinka hän oli tullut kotia, tiesi hän tuskin itsekään, sillä kaikki oli rientänyt ohitse hänen silmissänsä, vaunut, hevoiset, huoneet ja kaikki. Yksi ainoa kuva oli seurannut häntä, eli hellittämättä ajanut häntä eteenpäin, huolivatta hänen heiveröisistä, aroista jaloistansa ja nuoresta kirvelevästä rinnastansa. Tämä kuva oli miehen, jolla oli hopeata hivuksissansa; mutta hopea välkkyi hänen silmissänsä kuin tähdet ruumisarkulla, ja tässä lepäsi hänen lapsuutensa ainoa, suloinen toivo, ennen niin harras, kukoistava ja loistava -- mutta nyt niin siivetöin, valju ja sammunut, petetty Amanda-raukka!

Horjuen portaita myöten ylös, ennätti hän vihdoin koulusalin ovelle ja seisoi pian sen sisäpuolella.

Siellä kohtasi häntä toinen kuva, melkein yhtä synkkä ja onnettomuutta ennustava kuin sekin, joka oli seurannut hänen nopeata kulkuansa etäisestä pohjoiskaupungista etäiseen eteläkaupunkiin.

Tämä oli rouva Grå, hänen opettajattarensa, hänen kasvatusäitinsä.

"Siis olet sinä vihdoinkin kotona, onnetoin lapsi!" alkoi kasvatusäiti, jonka luonnostansa vaalea hipiä oli tullut vieläkin vaaleammaksi.

Amanda oli vaiti.

"Missä olette te ollut?... vastatkaa minulle, mamseli! missä olette te ollut?" jatkoi opettajatar.

Amanda oli vaiti.

"Te ette tahdo vastata tähän kysymykseeni!... noh, vastatkaapa siis toiseen: kenen olivat ne vaunut, joihin te nousitte Kustaa Aadolfin torilla?"

Amanda oli yhä mykkänä. Kentiesi hän ei kuullutkaan tuon mustuneen rouvan ääntä, tahi oli kauhistus kangistanut hänen kielensä.

"Mihin menitte te niissä vaunuissa tahi kenen luokse menitte te niissä?"

Ei sanaakaan vastaukseksi.

"Mamselli! minä seurasin teidän jälkiänne, kun te läksitte ulos tänä iltana... Te seisoitte kauan odottamassa torilla... vihdoin pysähtyi sitten vaunut, ja eräs mies, eräs outo mies, auttoi teitä vaunuihin, jonka jälkeen vaunut ajoivat tiehensä... Minä tahdon tietää, kenen varalta nämät vaunut olivat tilatut ja kuinka te tulitte ajamaan niissä?... tahdotteko te vastata minulle!"

Ei ääntäkään kuulunut Amandan huulilta.

"Jos taivas on rangaissut teidän kieltänne halvauksella", jatkoi rouva,'punastuen suuttumuksesta, "tahdon minä puhua teidän sijastanne... Te olette pettäneet kaikki minun toiveeni... te olette palkinneet kaikki minun vaivani siten, että te olette saattaneet minun kouluni pahaan huutoon ja tuottaneet pilkkaa ja häpeätä minun kodilleni!... Menkäätte huoneeseenne, mamselli! tämä yö on viimeinen, jonka te tulette viettämään tämän katon alla, pankaa se mieleenne!... Huomena ilmoitan minä sihteerille kaikki... Häntäkin olette te kovin pahoittaneet, pettäneet!... Rohkenetteko te enään kertaakaan katsoa tätä rehellistä miestä silmiin!... Menkäätte huoneeseenne!... Salatkaa siellä häpeämisenne, joll'ei se jo ole jättänyt teitä samalla kertaa kun teidän viattomuutennekin!... huoneeseenne, onnetoin epäkelpo!"

Tämän sanottuansa työnsi kiivastunut rouva-opettajatar tuon mykän tytön huoneesensa ja salpasi oven hänen jäljestänsä.

Amanda heittäysi sohvalle yksinäisessä huoneessansa. Ei sanaakaan lähtenyt hänen suustansa, eikä kyyneltäkään hänen silmästänsä.

Synkkänä kaikkialla kaarehti taivas hänen päänsä päällä, ja hänen ajatuksensa etsi pimeätä hautaa. Silloin näytti hänestä, ikäänkuin olisi joku tähti tuikahtanut pilvien välistä. Hän karkasi seisovallensa sohvalta ja ojensi käsivartensa. Kielen kahle irtaantui ja hän huudahti:

"Gustaf, sinun täytyy lempiä minua paljon, voidakseni unohtaa paljon!"

Kuudestoista luku.

Myrsky alkaa nousta.

Seuraavana päivänä noin kello kuuden aikaan ehtoolla riensi eräs miesi, joka näytti tulleen Etelältä itäistä pitkääkatua ylöspäin. Jokainen, joka seurasi tätä miehestä, pysähtyi ja katsoi taaksensa häneen, sillä paitsi sitä,, että hän ennemmin juoksi kuin käveli, jota ei pidetä soveliaana paremmille ihmisille, näytti hänen kasvonsa enemmän mielipuolen kuin järjellisen ihmisen kasvoilta. Hänen poskensa heruivat kuin kuumetautisen, ja silmänsä kierivät tuimasti päässä, hänen jupistessansa puoliääneen joukon käsittämättömiä sanoja.

Mies syöksyi eräästä mainitun kadun varrella olevasta portista sisään, ryykäsi ylös niitä monia, jyrkkiä portaita, jotka johtivat kolmanteen kerrokseen, jonka jälkeen hän muutamain turhain koetusten perästä sovittaa avainta erään pimeässä käytävässä olevan oven lukonreikään, potkasi oven auki, ja, tultuansa tällä tavoin erääsen isonpuoliseen, somasti sisustettuun huoneesen, heittäyti takaperin kohennetulle vuoteelle, joka kuitenkin näytti siltä, ett'ei sitä sinä päivänä oltu kohennettu.

Henki kurkussa, kuten sanotaan, riensi hänen perässänsä eräs nainen huoneesen ja seisahtui hämmästyksen huudahduksella vuoteen eteen.

"Jumalani, herra sihteeri!" lausui hän; "juosta ulos, kun ollaan kuumetaudissa, eikä tulla kotia koko edelläpuolenpäivänä!... Kuinka levotoin minä olen ollut!... minä pelkäsin herra sihteerin käyneen heikommaksi ulkona ja kaatuneen kadulle ja"...

"Menkää, menkää! sallikaa minun olla levossa!" huudahti makaava.

"'Olla levossa?' kaunis lepo!" vastasi vanha huoneen siivoojatar; "täällä on ollut joku, joka"...

"Menkää, olen minä sanonut!... mitä te ällistelette!... tahdotteko mennä ulos!"

"Herra sihteeri ihan peloittaa minua!" tankkasi mummo, vetäytyen takaperin ovelle päin; "eikö sihteeri haluaisi minkäänlaista keitosta?"

"Ah, minun päätäni! minun päätäni!"

"Enkö saa juosta hakemaan lääkäriä?"

"Mene! mene, vaimo!" ärjyi makaava ja pudisti mummolle kättänsä; "menkäätte hiiteen!"

"Herra Jumala! nyt rupeaa hän varmaankin taas hourailemaan!... tuo hyvä, hiljaisluontoinen sihteeri!" valitti huoneen siivoojatar, mennessänsä huoneesta.

Vähintänsäkin tunnin ajan oli huoneen yksinäinen asuja maannut vuoteellansa, kun ovella syntynyt kolke taaskin häiritsi häntä.

"Kuka siellä nyt taasen on!" huudahti hän nousten samassa puoliväliin istuvallensa.