Part 13

"Nyt taasen!" kertoi muuan ääni ovella; "se olikin juuri oikea sana, se... Jos minulla olisi ollut saappaat jalassani, olisi ne jo aikoja sitten olleet kuluneet teidän takianne... Minä olen eilen ja tänään juoksennellut kuin kahvimummo pitkin katuja ja ikäänkuin linnan-kansliapalvelija kulkenut ylös ja ales näitä kirottuja portaita... Onneksi olin minä avojaloin, ennenkuin lähdin juoksentelemaan, ja minun jalka-anturani kestävät vielä, sillä isä Jumala on sittenkin parhain suutari."

Alm tunsi vihdoinkin kuumetautiharson lävitse, joka himmensi hänen silmiänsä, Skinnarvik'in maisterin.

"Eilen, kun minä aijoin puhua teidän kanssanne, makasitte te kuumetaudissa ja hourailitte", jatkoi maisteri; "tänään, kun minun täytyi puhua teidän kanssanne, olitte te juossut ulos... Onnettomuus tulee harvoin yksinänsä, sanoi tyttö, kun sai kaksoset."

"Mitä sinä tahdot?"

"Herra! miten olette te seuranneet sen pienen jalan jälkiä?" kysyi kerjäläinen, puoleksi nuhdellen, puoleksi ivaten.

"Mitä sinä sanot!" huudahti Alm ja ryykäsi laattialle.

"Jos te olisitte vaanineet niitä samoin, kuin piru vaanii ihmissieluja, olisitte te kentiesi voineet pettää helvetin; mutta nyt on helvetti pettänyt teidät ja sentähden olette te pitkännäköinen naamaltanne, vaikka kasvonne ovat pyöreät kuin lanttu."

"Mitä tahdot sinä sanoa?"

"Sitä, että kun ämmät ratsastavat Hornaan luudanvarsilla, menevät tytöt sinne husaarinsapelein päällä."

"Tahdotko ottaa hengen minusta, miesi!" huudahti Alm, tarttuen kerjäläisen kaulukseen ja vetäen hänet ovelta akkunaan; "mistä on kysymys? vastaa! vastaa!"

"Olkaatte varoillanne, herra! älkäätte tarttuko minuun noin!... kerjäläinen on vaarallisin lähellä ollessansa... Herra ei siis tiedä, mistä on kysymys?"

"En, en!"

"Herra tietää sen, sillä tottahan se, joka makaa järvessä, tietää olevansa vedessä."

"Haa!" huudahti Alm; "kysymys on hänestä! hänestä... hänestä!"

"Totta, peijakkaan hänessä, se hänestä on!"

"Sinä tiedät siis jotain Amandasta!... tuosta onnettomasta, tuosta kurjasta, tuosta."...

"Niin, lähin aurinkoa ja pirua ei ole ketään, joka tietäisi hänestä enemmän kuin minä."

"Sinä tiedät siis että hän on paennut, kadonnut... kentiesi on hän kuollutkin?"

Alm vajosi voimatoinna eräälle akkunan vieressä olevalle tuolille.

"Kuollut?... nainen voi kuolla useammalla kuin yhdellä tavalla", vastasi kerjäläinen; "mutta se kuolema on pahin, joka ei tuo mukanansa suruharsoja ja surureunuksia."

"Elääkö hän! vastaa! elääkö hän!" huudahti kamarikirjuri, nousten kiivaasti ylös tuolilta.

"Hänessä on vähän henkeä, samoinkuin kyyhkyisessä, joka on luullut haukan pesää kyyhkyiskopiksi", ilmoitti kerjäläinen.

"Kiitos ja ylistys olkoon sinulle, sinä Ijankaikkinen korkeudessa! hän ei siis ole kuollut!"'riemuitsi kamarikirjuri.

"Ei mitään kiittämistä eikä ylistelemistä, arvelen minä puolestani."

"Mutta missä?... missä on hän!... haa! sinä tiedät missä hän on!"

"Minä tiedän vaan _puolittain_, missä hän on, mutta minä tiedän _varmaan_, mihin hän joutuu"...

"Sinä olet meidän pelastava enkelimme!" huudahti Alm, karaten kerjäläisen kaulaan; "joudu! vie minut hänen luoksensa!... nyt heti!... kuuletkos, nyt heti!"

"Ah, kuinka älykäs tuo Molière kuitenkin oli!" vastasi maisteri; "huonommista ihmisistä teki hän neroja ja paremmista aaseja... Hän ei tarvinnut minkäänmoista _camera obscura_-konetta, huomataksensa kuinka ylösalasin kaikki täällä maailmassa on... Herrassa on kuumetauti, ettekä siis voi mitään siihen, että korvanne venyvät hiukan pitemmiksi, kuin mitä ne tavallisesti ovat... Suokaatte anteeksi minun totuttu avosydämisyyteni!"

"Onko hän kaukanakin?... eihän hän voi olla kaukana?"

"Ei voida tulla koskaan liian kau'aksi, kuin ollaan poisryöstettynä."

"Ryöstettynä!... kenen ryöstämänä?... kenen?"

"Herra, tarjotkaatte minulle kätenne, sillä nyt olemme me heimolaisia sekä isän että äidin puolelta", lausui kerjäläinen jonkinmoisella vakavuudella sanoissansa ja olennossansa; "poika on riistänyt teiltä kaikki samoinkuin isä on riistänyt minulta kaikki!... Menkää te nyt kumartelemaan pojan akkunan alle, samoinkuin minä olen kumarrellut isän... Saadaanpa nähdä kumpiko meistä vihdoin saa julmimman Medusanpään!... _Vivat_, herra! kestäkäämme kilvassa."

"Konnan nimi!... mikä on hänen nimensä?" kysyi Alm, juosten sille seinälle, jolla vuode oli, ja tempasi ales sapelin sekä kaksi pistoolia, jotka riippuivat vuoteen kohdalla.

"Räyel, Räyel, herra!... se nimi tulee kutkuttamaan minun korvakalvoisimiani hautaan saakka."

"Kauppaneuvosko?"

"Kauppaneuvoksen poika, herraseni!... Isä rakastaa kiiltävää kultaa ja haalii sitä... poika rakastaa ihania impiä ja haalii niitä... kulta kuin kulta, vaikka toisessa on rahakuva ja toisella on kyyneleitä... Piru tienne kumpiko on pahin?"

"Siis Amanda rakasti häntä!" huokasi kamarikirjuri; "mutta... minne on hän vienyt tytön?" lisäsi hän milt'ei mylvien ja puhalsi pistooleihin sekä tutki sormellansa sapelinterää.

"Lapsuudessani", vastasi kerjäläinen taistellen lempeämpää liikutusta vastaan, joka uhkasi päästä voitolle, "lapsuudessani ei ollut enempää kuin seitsemän penikulmaa Tukholman ja Asplundan välillä... Monta kertaa matkustin minä nämät seitsemän penikulmaa äi... äitini kanssa... Hän hoiteli minua aina, ett'en olisi vilustunut tällä pitkällä matkalla, sillä minä olin parempain ihmisten lapsi, ja parempain ihmisten lapset ovat aina niin arkoja ruumiiltansa.

"Sitten tuli aika, jolloin matka Asplundan ja minun välilläni muuttui yhä pitemmäksi, vaikk'en jalallanikaan astunut Tukholmaa edemmäksi... Se oli kohtalo, herra, joka mittasi tien uudestansa ja muutti penikulmanpaalut äärettömän kauaksi toisistansa... Mutta minä luulen, että muille ihmisille, jotka matkustavat sitä tietä, on maamittarin laskut vielä samat kuin ennenkin... Ainoastansa minulle on... Ah, se pieni, vihriäinen haka!... se avara piha monine kukkinensa!... se"...

Maisteri vaikeni ja kääntyi äkkiä poispäin. Lapsen muistot olivat saaneet vallan kerjäläisen kurjuudesta.

"Se pieni vihriäinen haka tulee muuttumaan punaiseksi verestä!" houraili Alm, vieden kätensä kuumetaudista polttavaan otsaansa; "ja se avara piha monine kukkasinensa tulee löyhkäämään kuusen havuilta ja ruumiilta!... pois, etsimään tyttöä!... ja häntäkin!... pois, pois!"

"Niin, pois!" kertoi kerjäläinen, heräten uuteen eloon; "minä lähden myöskin, herra! minä tulen mukaan, sillä paha sää on tulemassa, myrsky alkaa nousta!"...

Seitsemästoista luku.

Aurinko menee mailleen.

Saariston raikkaat tuulet ja vilkkaat aallot riensivät Asplundan vihriäistä mannerta kohden leikkimään iltaleikkiänsä lehtojen suhisevain latvain ja rannikkojen tuoksuvien kukkaisten kanssa, ennenkuin aurinko meni mailleen ja yö kuvaeli kuolon lepoa.

Vielä oli aurinko näkyvissä lännen taivaalla ja paistoi Asplundan komean herraskartanon akkunoihin, joka miellyttävänä näytti valkoista etumustansa haapa- ja lehmuskäytävien välistä.

Asplunda oli ollut vanha aatelinen sukukartano, ennenkuin ylimysvallan ruostuneen miekan oli täytynyt tehdä tilaa raharuhtinoiden kultaiselle Merkurion sauvalle. Viimeisten viiden- tahi kuudentoista vuoden kuluessa oli herrasasumus, jonka harmaja- ja mukulakivistä ilman kalkkipeittoa tehdyt seinät ennen olivat kestäneet vuosisatojen myrskyjä, tullut, kuten sanotaan, "korjatuksi", s.o. pilatuksi tuon nykyajan rakennustavan mukaan sekä ulkoa että sisältä. Kauppapatroonalla on tosin rahaa kosolta, mutta ylipäänsä sangen vähän taideaistia ja makua, sillä näitä ei ole otettuna hintaluetteloon. Vanha aateli sitävastoin oli usein taipuva ihannetaiteisiin, joko siitä syystä, että se todellakin rakasti niitä, tahi siitä, että se niissä luuli löytäneensä jotakin erinomaisen soveliasta, millä peittää noita monia halkeamia sukukartanoiden muureissa.

Kun kauppaneuvos ja tähdistön jäsen Räyel salli vanhan ritarisalin jäädä alkuperäiseen kuntoonsa, tapahtui tämä hyvyydestä ja armosta tahi, oikeammin sanoen, ainoan poikansa toivomuksen täyttämisestä, joka oli ruvennut pitämään noista vaalistuneista ritarikuvista, mitkä olivat korkeiden seinien ainoat koristukset.

Me mainitsimme ilta-auringon paistaneen herraskartanon akkunoihin; ja kun ritarisalin akkunat olivat korkeammat kuin monien muiden huoneiden, on selvä itsestänsä, että auringon valoa virtasi runsaasti sisään ja leveni vanhanaikuisen ritarisalin kultanahkaisille seinäpukimille.

Nuot vanhat ritarit näyttivätkin sangen uljailta kullatuissa tamineissansa ja kirjavissa kypäritöyhtöissään. Näiden kunnianarvoisten miesten kuvat eivät kuitenkaan olleet ainoat esineet salissa, joita aurinko tänä iltana valaisi, sillä kiiltävän, kivikutoisen laattian keskellä seisoi pienenläntä, kahta henkilöä vasten katettu pöytä täynnänsä hopea- ja kristalliastioita, joissa oli runsaasti senlaisia herkkuja, joita varakkaan miehen keittiö, kellari ja ansarit voivat aikaansaada.

Muuan palvelija, jolla oli ollut paljon puuhaamista tuon komean pöydän ympärillä, lähestyi erästä toista, joka oli tehty marmorista ja jolla, paitsi lautasia ja karotteja kullatusta hopeasta, oli kello, jolla hän rupesi helistämään. Sen ääni oli niin kimakka, että sen olisi pitänyt kuuluman melkein koko huonekerroksen läpi. Arvellen soittaneensa kylliksi, asetti palvelija kellon sen tavalliselle paikalle ja meni tämän tehtyänsä pois ritarisalista.

Noin viisi minuutia sen jälkeen kuin palvelija oli mennyt, aukeni huonekerroksen sisimpään johtavat suuret ovet, ja ritarisaliin astui ihmispari olympialaisesta kauneudesta.

Tuo nuori miesi oli puettu valkoisiin, sotilaspukuun kuuluviin, housuihin ja lyhyeen, mustasta silkkisametista tehtyyn sivilinuttuun, joka oli runsaasti koristettu samanvärisillä silkkipunoksilla, ja oli omansa kaunistamaan upseerin muutoinkin erinomaisen pulskaa vartaloa.

Nuori tyttö taasen tarjosi tuon harvinaisen näyn solakasta, hoikasta vartalosta ja kasvoista, jotka, huolimatta niiden vaaleudesta ja tuosta hiukan himmeästä silmäyksestä, -- seurauksia sekä mielen levottomuudesta että siitä väsymyksestä, jonka pitempi ja kiireellinen matkustus tuottaa senlaisiin matkoihin tottumattomalle henkilölle, -- kuitenkin loistivat mitä viehättävimmästä neitseellisestä ihanuudesta. Hänen musta tukkansa, silitettynä otsan ympäriltä, valui ales niskasta kolmessa palmikossa. Sitävastoin oli hänen pukunsa sangen kohtalaisessa kunnossa. Hänen yllänsä oli nimittäin, ei enään ihka uusi nuttu tummanvihriästä villakankaasta, kiinni kaulaan asti pienillä kivihiilinapeilla. Tämä nuttu näytti jokseenkin pahoinmenneellä matkalla, josta seikasta voitiin päättää, että se, mitä tuolla kauniilla tytöllä nyt oli yllänsä, on koko hänen mukaanotettu vaatevarastonsa.

"Lemmittyni!" sanoi tuo nuori miesi, "minä olen, kuten näet, lähettänyt pois kaikki palvelijat, sillä minä tahdon itse tarjota sinulle... ei kukaan muu ele arvollinen palvelemaan minun Amandaani... kuulkaatte se, te ritarit Asplundan ikivanhassa ritarisalissa!"

Seinillä riippuvat ritarit olivat vaiti; mutta jos nämät uhkasanat olisi lausuttu heille neljä vuosisataa ennen, olisivatkohan he silloinkin olleet vaiti kuin ne seinät, joita vasten he seisoivat; mutta heidän kasvonsa ilmaisi ankarinta vakavuutta ja heidän silmänsä näyttivät säkenöivän suuttumuksesta.

"Nämät kuvat ovat hiukan peljästyttäviä", huomautti Amanda, "ja nämät korkeat huoneet tuntuvat minusta niin kolkoilta... Gustaf! ah, jospa sinun vanhempasi olisivat täällä!... kaiketi eivät he viivy kau'an poissa?... tulevathan he yöksi kotia?"

"Minä toivon niin... He ovat matkustaneet lähiseutuun ja tulevat kyllä kotia ennen yötä... Tosin tapahtuu joskus, että he jäävät yöksi johonkin tuttuun naapuriperheesen... Mutta älä ole nyt levotoin sen seikan takia... olethan sinä minun luonani... Voidaanko olla onnellisempia kuin silloin, koska olemme lemmittymme luona!"

"Ei onnellisempia, mutta levollisempia voidaan olla... Gustaf, sinun äitisi on varmaan sangen hyvä, sillä hän on kaiketi sinun kaltaisesi... Mutta isäsi?... sinun isäsi on ylhäinen... ehkä on hän kovin ylpeäkin... Luuletko sinä heidän tulevan kohtelemaan minua helleydellä ja rakkaudella, samanlaisella helleydellä ja rakkaudella kuin minä tahdon osoittaa heille?"

"He tulevat ihastumaan sinuun... Mutta istu nyt pöytään, lemmittyni!... kas niin, Amanda!... minä istun sinun viereesi, minä, valmiina lukemaan sinun toivomuksiasi, ennenkuin ne edes ovat ehtineet sinun huulillesi tahi silmäykseesi."

"Ah, kuinka hyvä sinä olet minulle!" sanoi Amanda ja katsoi sanomattoman suloisesti sielunsa lemmittyyn.

"Kuinka sinulla mahtaa olla nälkä ja väsymys, ihana tyttö!" lausui Gustaf pannen hänen eteensä ensimäisestä ruokalajista; "tämä pitkä matkustaminen ei ollutkaan sinulle leikintekoa... et ikänäsi ole ennen liikkunut näin kaukana."

"Varmaankin puhuvat he nyt minusta!" lausui Amanda hajamielisenä; "kun minä vaan voisin kuulla mitä he puhuvat!"

"Kentiesi katuvat he nyt väärinkäytöstänsä sinua kohtaan, tyttöparkani! kentiesi he myöskin lahmaavat sinua siitä, että sinulla oli kylläksi voimaa heittää itsestäsi tuo häpeällinen i'es... He eivät käsitä, ett'ei mikään ole sen masentavampaa kuin riippuvaisuus senlaisista ihmisistä, jotka lakkaamatta huutelevat korviin niistä suurista armeliaisuuden töistä, joita he ovat tehneet."

"Niin, he ovat katkerasti loukanneet minua ja kovin solvaisseet meitä kumpaakin... mutta sittenkin tulen minä alakuloiseksi heitä ajatellessani."

"Amanda!" lausui kestitsijä, kohottaen jalojen viinarypäleiden mehulla täytettyä lasiansa, "näetkö kuinka kauniisti auringon säteet sattuvat laseihin! näetkö kuinka ne kimaltelevat ilta-auringon loistossa... Tyhjennä lasisi, Amanda!... onnesi malja! meidän onnemme malja!"

"Niin, niin! meidän onnemme malja!" huudahti Amanda innokkaasti ja tyhjensi tuon kimaltelevan lasin.

"Ah, sinä taivahainen olento!" lausuili Gustaf, silmäillen hurmastuneena tyttöä, jonka kasvoille aurinko oli levittänyt säteensä; "tulkoon maailma meistä _mitättömäksi_, kunhan vaan me tulemme _kaikeksi_ toisillemme!"

"Niin, _kaikeksi_ toisillemme!" kertoi Amanda; "mutta voinko minä tulla sinulle sen arvoiseksi, kuin minä haluaisin tulla!"

"Tämän olisin minä pitänyt lausuman .. silta voinkohan minä."...

"Gustaf! sinulla on rikkautta ja arvoa, mutta mitäs minulta on!... Minä olen köyhä tyttö, arvotoin, nimetöin... minulla ei ole edes niidenkään kunnioitusta, 'joiden pitäisi oleman minun parhaimpia ystäviäni, niidenkään, joiden pitäisi oleman 'minulle vanhempain sijassa... Mutta minäkin voin voittaa mainetta ja kunniaa... niin, Gustaf!" lisäsi hän samalla kun hänen silmänsä alkoivat saada takasin tavallisen loistonsa, "tiedätkö, se aate, muistathan, se aate, joka hetki sitten"...

"Mikä aate, lemmittyni?"

"Tottahan muistat, että, kun matkustimme kestikievaritalon ohitse, joka on tässä läheisyydessä"...

"Ah, Säbyn... mutta minä en muista"...

"Eräs näyttelijäjoukko saapui sinne samalla hetkellä, kun me ajoimme talon ohitse."

"Niin, sen minä muistan."

"Silloin lensi eräs aate minun päähäni!"

"Niin, niin! sinä tahdoit ruveta näyttelijättäreksi... minä muistelen sinun maininneesi jotakin sinnepäin."

"Niin, minä tahdon, minun pitää ruveta näyttelijättäreksi!" huudahti Amanda tuolla äänen lujuudella, joka oli hänessä niin omituinen.

"Minä hyväksyn sinun päätöksesi, Amanda!... sinä tulet viehättämään koko maailman, siitä olen minä varma... Minä näen jo juhlavaunut, jotka sinua kuljettavat!... minä kuulen sinua ympäröivän yleisön riemun... sinä tulet kunnioitetuksi, mainehikkaaksi!... Niin kaunis käsi, kuin sinulta on, ei voi muuta, kuin kietoa koko maailman sormiensa ympärille... Sinun menestymisesi malja ja sen kuuluisan nimen, jota sinä kerran tulet kantamaan!"

"Minun ahkeroimiseni malja, joiden palkkana on oleva sinun lempesi", vastasi tyttö, kilistäen kohteliaan kestitsijänsä kanssa ja sitten tyhjentäen lasinsa, jota tämä ei ollut laiminlyönyt kaataa täpötäyteen.

Eroitus miehen ja naisen kunnianhimolla on se, että kun miesi, tyydyttääkseen tätä ankarata himoa, uhraa kaikki, ystävänsä, lemmikkinsä, vaimonsa, lapsensa, näkee nainen siinä vaan välikappaleen ystävyyden ja lemmen saavuttamiseksi, edellinen ahmasee yksinänsä kaikki ne hedelmät, joita kunnianhimo viskaa hänen syliinsä, ja haalii vieläkin useampia samalla ahneudella kuin ennenkin; jälkimäinen ei ainoastansa jakele kanssansa niitä hedelmiä, joita hän on ko'onnut, vaan uhraa myöskin itsensä niiden ohella. Anna hänen voittaa hallitsijakruunu ja hän tulee laskemaan sen lemmikkinsä päähän tyytyväisenä, jos hän vaan saa olla tuona kainona, vaatimattomana kukkasena hänen rinnoillansa.

"Niin, Gustaf!" jatkot tyttö yhä enemmän haltioissansa, "minä tulen tutkimaan, ja sinä minua armaani, minun lemmittyni, tulet antamaan minun esteettä harjoittaa taidettani... Mutta kun minä kerta olen päässyt maaliin, ja kun sinä kuulet kaikkien kehuvan ja ylistelevän minua, silloin saat sinä olla ylpeä siitä, että sinulla yksin on koko minun lempeni... niinhän se on, Gustaf?... sinä olet tuleva kovin ylpeäksi Amandastasi?"

"Ylpeämmäksi kuin keisari, jota ympäröi kumartelevia kuninkaita", vastasi hän, nostaen jääalustalta sampanjan ja antaen sen helmet valua ales Amandan lasiin.

"Ja minä tulen palkitsemaan sinua tästä ylpeydestä, minä", jatkoi tyttö, "kaikilla niillä kukkasilla ja seppeleillä, joita minä voitan, tulen minä rientämään sinun luoksesi... niillä tahdon minä seppelöidä sinut!... ja sitten tahdon minä viedä sinut riemuitsevan yleisön joukkoon ja huutaa kaikille: häntä, häntä yksinään tulee teidän ylistää ja seppelöidä, sillä kaikki mitä minä olen, olen minä hänen kauttansa!"

Uneksitun onnellisuutensa valtaamana nojasi hän päänsä tuon nuoren miehen rintaa vastaan, ja tämä painoi polttavan suudelman hänen kiiltävälle päälaellensa. Siinä silmänräpäyksessä hehkui tässä suudelmassa muuta kuin törkeätä lihallisuutta, siinä hehkui pyhää kunnioitusta. Oi, miksi oli tämä ylevä tunne yhtä haihtuva kuin sampanjahelmetkin!

"Näetkö", jatkoi Amanda, "aina lapsuudestani asti olen minä rakastanut laulua ja runoutta... Ah, kuinka Stagnelius'en laulut ovat minua viehättäneet!"

"Sinä olet siis lukenut Stagnelius'en lauluja, näitä hartaita, viehättäviä lauluja!" huudahti luutnantti, joka kuitenkaan ei ollut lukenut enemmän Stagnelius'elta kuin "Tytön yksinpuheen", joka alkaa: "Taivahasta korkeasta" j.n.e. ja "Kaksinpuheen", jonka alkujohto on; "Sulo tyttö! alttar' ilon" j.n.e. sekä "Portto Roomassa".

"Niin, minä olen lukenut niitä, laulanut niitä, lausuellut niitä!"

"Sinä osaat siis laulaa ja lausuellakin?"

"Osaan; se on ollut minun suurin iloni... tahdotko minun lausuelemaan joku kappale sinulle?"

"Suudelma jalallesi joka sanasta, jonka lausuelet, taivahainen tyttö!"

"Oletko tukenut Sigurd Ring'iä?" kysyi Amanda, nousten seisomaan.

"Olen kylläkin... oivallinen elegia!" vastasi luutnantti arvelematta.

"Sigurd Ring on murhenäytelmä", oikaisi tyttö.

"Niin, niin se on... minä ajattelin, ett... lausuele, lausuele, ihana Amanda!"

"Tämä murhenäytelmä herätti minussa ensimäisen halun teaatteriin", sanoi hän; "kuinka se on kaunis! kuinka se on suurenmoinen!"

"Lausuele! anna minun ahmia sinun suloista ääntäsi!"

"Sinä muistat kaiketi kohtauksen Gerdan ja Hilman välillä?... miellyttääkö se sinua?"

"Minä olen ihastunut siihen!"

"Minä en muista nyt kaikkia, mutta vähän kuitenkin, sillä tämä ei voi koskaan mennä muistostani... Kuulehan ensin mitä Gerda, tuo ilkeä kasvatusäiti lausuu:

"Kun kerran rovio tai tuonen toukat Ruumiimme syö, me oomme mennehet. Sielukin viime henkäyksest' ilmaan Kuin savu haihtuu; tuhkaks muuttuvi Myös rinta, lempeä mi ennen hehkui."

"Hyvin! hyvin!" huudahti kuulija, taputtaen kaikin voimin käsiänsä.

Amanda silmäili hiukan kummastuneena lemmittyänsä.

"Tuo oli se ilkeä kasvatusäiti, joka näin puheli", sanoi hän; "mutta kuulehan nyt mitä jalo Hilma vastaa:

"Te'et pilaa Gerda! -- Koskaan lempinynnä Sa etkö oo ja kärsinynnä? Syömmen Heikoinkin tunne hautaa vahvempi Ja roviota on. Jo unhoititko Mit', itkein siveyden kyyneleitä, Sa kerroit ennenaikaan lapsoselle, Ku silmäil' sieluin sinitaivahata? Oi, eipä; tulta, joka povessamme hehkuu Ja meitä riemuissa, tuskissa syöpi, Ei mainen tuli sammuta; se liehuu Yön tyynessä viel' kummun ympärillä: Huo'aten lähestyy se usvan tasaa Ja kuutamolla lempens' esineitä."

"Ihanata! suloista! hyvin! hyvin!" riemuitsi luutnantti ja painoi lumoojatarta kovasti rintaansa.

"Kiitoksia, Gustaf!" lausui Amanda, tukehtumaisillansa hänen syliinsä; "HilmalIe tulee sinun taputtaa käsiäsi."

"Sinun lempirunoilijasi malja! Stagnelius'en malja!" huudahti tuo aina kohtelias kestitsijä, tarttuen sampanjalasiin.

"Niin, hänen maljansa!" lausui Amanda, ja kohotti omaansa, jossa poreili helmiä; "hänen maljansa, joka lauloi niin taivaallisesti samalla aikaa kun maalliset tuskat raatelivat hänen rintaansa!"

Hän vei lasin huulillensa ja tahtoi sitten laskea sen pois.

"Amanda!" keskeytti häntä kestitsijä; "hänen muistoksensa, joka lauloi niin syvällisesti, pitää sinun juoda syvään!"

"Minun pääni tuntuu niin kummalliselta", vastasi Amanda hiukan uneksivana ja kosketti otsaansa sormellaan; "minusta näyttää kuin nuot kuvat liikkuisivat tuolla seinällä... Mutta sinä olet oikeassa, Gustaf!" lisäsi hän vilkkaammin; "pohjaan Stagneliius'en muistoksi!"

Ja sitten tyhjensi hän sampanjalasin.

Tuo pulska pari ei enään istahtanut pöytään, vaan käveli salin ympäri kädet toinen toisensa vyötäisillä.

"Ritariajan loistavat päivät!" lausui Amanda, pysähtyen lemmikkinsä kanssa erään ritarin kuvan eteen, joka nelistäen ja ojennetuin keihäin syöksyi tultasuitsuttavaa lohikäärmettä Vastaan. "Gustaf! minä haluaisin nähdä sinun tuon uljaan juoksiamen selässä riehuvan sodassa... minä haluaisin nähdä sinua kauniissa sotilaspuvussasi, kuinka komealta sinä näyttäisitkään!... Milloin, milloin, jalo ritarini!" huudahti hän yhä enenevällä haaveilemisella, jota sampanjan kiihoittava vaikutus vielä enemmän lisäsi; "milloin syökset sinä lohikäärmettä vastaan Amanöasi takia... Amanda tulee seisomaan vierelläsi ja kädet ristissä rukoilemaan pyhimyksiltä sinulle voittoa... Haa! pyhä Yrjänäni, sinä oletkin jo taistelussa... sinä oletkin tuon hirveän lohikäärmeen kanssa... maa järisee noista hirveöistä iskuista... ilma täyttyy liekeistä ja verestä... näetkö mitä verivirtoja valuu lohikäärmeen verenpunaisesta kidasta... näetkö kuinka aurinko nousee... Urhoisa, pyhä Yrjänäni, puolusta itseäsi!... taistele! voita!... Amanda rukoilee... Ah, ritari kaatuu!... hänen verensä juoksee kuiviin!... hän kuolee!... pyhä Yrjänä-parka! Amanda-parka!... Minun päätäni polttaa!... missä minä olen?"

Hehkuvin poskin nojasi hän nuorta miestä vasten, joka riensi sulkemaan hänet syliinsä.

Semelen jumalainen poika oli viiniköynnöksellä kiedotulla thyrsussauvallaan hiipinyt Sulottarien karkeloon, ja tuo nuori tyttö, tottumatoin tähän pyörryttävään tanssiin, tunsi aistinsa hurmaantuneiksi.

Amandan ritari, jonka päätä viininjumala myöskin oli kosketellut, mutta ei ennättänyt sekoittaa, talutti neitoisensa ritarisalista niihin huoneisiin, joista he olivat tulleet, ja nuot suuret ovet suljettiin heidän jäljestänsä.

Heti sen jälkeen tuli sama palvelija sisään, joka oli kattanutkin pöydän. Ahnaasti syöksyi hän nyt tuon runsasvaraisen illallisen jäännösten kimppuun, ja nyökkien hänen ympärillään oleville ritareille, tyhjensi hän lasin toisensa perään. Sillä välin kurkoitti hän korvansa ja kuunteli, silmät kiinnitettynä noihin suuriin suljettuihin ovihin. Hän kuulteli kau'an noita ihmeellisen kauniita, vaikka sangen haaveellisesti vaihettelevia säveleitä tuon nuoren tytön äänestä, joka jossakin perimmäisessä huoneessa lauloi hurmaavaa lemmenlaulua, johon yhtyi erään pianon mukasoitto, mutta tässä soitossa oli jotain epätasaista, epäselvää, joka ilmaisi soittajan käden puuttuvan tavallista vakavuuttansa. Sävelet tuntui liehuvan ympäri joka haaralle, samoinkuin kukkalehdet, kun ne jonkun ankaran tuuliaispään tempaamana irti varrestansa tahi kukkaterästä, hajoavat avaruuteen ja katoavat.