Part 14

Laulu taukosi taukoamistansa ja vihdoin kaikueli se kuolemaisillaan olevan satakielen äänellä.

Palvelija, joka ei enään kuullut mitään ja siis luuli voivansa olla häiritsemättä luvallisessa toimessansa, vei nyt vast'ikään avatun pullon huulillensa ja nyökkäsi samassa noille vanhoille ritareille; mutta tällä kertaa ei hän juonut, sillä hän näki selvään kuinka varjo varjon perään nousi ritarein kuville ja kasvoille.

Tämä näky peljästytti häntä, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että kirkas ilta-aurinko alkoi vaipua ales läntisten metsäkukkulain taakse. Sitä vastoin muisti hän varsin hyvin, että vanhassa ritarisalissa tavallisesti kummitteli ja hän laski vavisten viinipullon pois kädestänsä.

Ritarein kasvot muuttuivat yhä synkemmiksi.

Palvelian pelko eneni enenemistänsä, hänen säärensä vapisivat, ja kylmä hiki peitti hänen otsansa, sillä hänestä näytti ikäänkuin olisivat nuot vanhat ritarit alkaneet laulaa ehtoovirttä, joka valittavana humisi ritarisalin neljältä taholta.

Niin, nehän ne lauloivat ja virsi oli;

"Oi, että aurinko menee mailleen, ollessaan ihanimmallansa!"

Kahdeksastoista luku.

Hetkinen auringon säde.

Mutta ikuiset eivät kuitenkaan ne varjot olleet, jotka peittivät noiden vanhain ritarein kasvoja, eikä yönkään tumma vaippa, joka peitti heidän kiiltäviä tamineitansa, ollut ikuinen. Aurinko, ijäti vanha ja ijäti uusi, heloitti jo korkealla itäisten metsäkukkuloiden yli, jotka vielä hohtivat siitä kullasta, jonka päivän kuningatar oli hajoitellut ympärillensä loistavalla kruunausmatkallansa, ja kaikkialla, missä se kulki, kohtasi sitä ihantelevia silmäyksiä ja riemusta hehkuvia kasvoja.

Mutta enin kaikista hehkui tuon nuoren, pulskan husaariupseerin kasvot, hänen astuessansa ulos korkeankaarevasta herraskartanon portista ja laskiessansa sahviaaniin puetut jalkansa pihan siisteille, yökasteen hiukkasen kostuttamille hiekkakäytäville.

Hänen vastaansa riensi sama palvelija, jonka pelkoa kummituksista edellisenä iltana me olemme saaneet nähdä.

"Kuule nyt tarkkaan mitä minä sinua käsken!" lausui luutnantti kumartamalle palvelijalle; "sinä taitatat silmänräpäyksessä puutarhan kukkalavoista kauniimmat kukat... Nämät kukkaset kiinnität sinä sitten seppeleinä ja köynnöksinä puutarhassa olevan kaikupaviljongin ympärille... Kauniimmat ruukkukasvit, joita sinä kiiruusti saat käsiisi, annat sinä viedä samaan paviljonkiin ja asetat ne niin, että ne muodostavat jonkinlaisen kukkaseinämön kahvipöydän ympärille, jonka astiasto pitää oleman kelvollinen vaikka kuningattaren murkinaan... Tämä kaikki pitää oleman valmiina siksi, kunnes palajan, sillä minä menen nyt suureen anssariin."

Annettuansa nämät käskyt meni luutnantti puutarhaan ja katosi pian istutuspensaiden runsasvaraiseen lehdistöön.

Se ensimäisen huonekerroksen pitkä akkuna-rivi, joka oli itään eli puistoon ja yrttitarhaan päin, oli melkein kokonansa kastanjapuiden ja lehmuksien latvain peitossa, joiden välissä siellä täällä joku solakka englantilainen kuusi heilutti harvanpuoleisia oksiansa. Senpä vuoksi valitsikin auringon säteet mieluummin kuuset, kun ne anteeksisuotavasta uteliaisuudesta tahtoivat kurkistaa sisään joistakuista kysymyksessä olevista akkunoista, koska niiden latvat eivät olleet niin tuiki läpipääsemättömiä kuin lehtipuiden.

Tänäkin aamuna hyppeli eräs mitä kirkkain auringonsäde kuusien vaaleanvihreiden neulojen läpi ja sitä seurasi oksalta oksalle laulavien rastaiden juhlalliset tervetuliaiset. Auringonsäde hyväili ja suuteli pieniä lemmikkejänsä ja riensi sitten akkunaruutua kohti, luultavasti haluten nähdä erästä isompaa ja raskaampaa ystävätä, jolle se voi jakaa loistoansa ja taivaallista riemuansa.

Tuo vieno taivon lapsi keksi heti erään loistavan mahonkipöydän, jolla oli pieniä hopeakappaleita, mitkä kuuluivat runsaskoristeiseen pukineesen; mutta se ei voinut luonnollisesti katsella kuvaansa tuossa kauniissa pukemakuvastimessa, koska tämä, kuten tavallista, oli käännetty huoneesen päin.

Tästä ei laisinkaan murheissansa hyppäsi taivon lapsi kuvastimen yli, mutta heijastui heti takasin peljästyneenä, sillä se oli kohdannut tuon sammuvan silmäyksen erään tytön kauniista mutta kuolon kalpeista kasvoista.

Tyttö, jolla oli kuolon kalpeat kasvot, oli puettu tummanvihreään nuttuun, joka oli kiinni kaulaan asti. Vasemmalla kädellänsä koki hän pitää ko'ossa pitkää, hajallaan olevaa tukkaansa, ja oikeassa piti hän kilpikonnanluista kampaa; mutta koska nuot marmorivalkoiset kädet näyttivätkin yhtä liikkumattomilta ja kylmiltä kuin marmori, ei ollut toivomistakaan, että tuo kilpikonnanluinen kampa voisi täyttää tarkoitustansa sekä järjestää noita kiiltävän mustia hiuksia, ja tämä toivo sammui tykkänänsä, kuin kummatkin kädet hellittivät, jolloin kampa putosi laattialle ja hiukset valuivat nuoren tytön vasemmalle puolelle.

Nyt lähenteli tyttö kasvojansa kuvastimeen, ikäänkuin haluaisi hän mitä lähimmältä matkalta lasista tutkia noita kalpeita kasvoinsa juonteita.

Mutta äkkiä ja ikäänkuin olisi joku kauhea näky kuvastimessa häntä peljästyttänyt, hypähti hän ylös, käänsi kuvastimen akkunaan päin ja katosi itse huoneen perälle.

Auringon lapsi huomasi silloin lasilla muutamia kirkkaita helmiä, joita se riensi omistamaan ja hymyili silloin niin taivaallisen suloisesti, kuin enkelein ajatellaan hymyilevän, koska he keräilevät katumuksen kyyneleitä kuolevaisen silmästä.

Nyt lähestyi tuo kalpea tyttö uudestaan akkunata ja avasi sen, jolloin hän sisäänvirtaavalle aamu-ilmalle uskoi moniaita huokauksia, syviä kuin aallon, koska myrskyn siipi viuhtoo sen povea.

Sitten riensi hän taaskin akkunasta ja käveli pitkin askelin edes takasin huoneessa, väliin väännellen käsiänsä, että nämät tulivat veripunaisiksi, väliin repien pitkää, paksua tukkaansa niin, että kädet muuttuivat mustiksi niistä lepeistä, jotka irtitemmattuina hänen kauniista päälaestansa, kietoutuivat hänen sormiensa ympärille ja jäivät niihin, sittenkuin käsi oli päästänyt tuon kiiltävän palmikon.

Tässä silmänräpäyksessä menetti auringonsäde kultaisen loistonsa. Pilvikö riensi auringon eteen, vai oliko kentiesi auringon säde vaalennut, nähdessään tämän tuskan ja ahdistuksen kuvan?

Kerran pysähtyi tyttö levottomassa käynnissään ja kohousi varpaillensa. Sitten lähestyt hän varjon kepeillä askelilla avattua akkunaa ja pysähtyi siihen kuultelemaan.

Mitä kuulteli hän?

"Niin oli, kuin minä sanoin", kuului eräs vaimon ääni läheltä akkunan alta; "täällä pitäisi oleman ne kauniimmat ruusut... joudu poimimaan niitä!"

"Kaiketi pitää meidän kiirehtimän", vastasi eräs miehen ääni; "mutta me ennätämme kyllä saada reilaan, sillä kaikki ihmiset puuhaavat paviljongin kanssa ja sitäpaitsi kuluu hetki aikaa ennenkuin luutnantti palajaa anssarista."

"Mitä on hänellä siellä tekemistä?"

"Kauniimpain viinirypäleiden valitsemista ja ananaspuiden paljastamista... kauniille pitää kaunista olla, ymmärrättehän... niin on laita ylhäisten hääkemuissa... Ha, ha, haa!"

"Ha, ha, haa!" kertoi vaimo; "mutta, Blom-hyvä, mistä löysi luutnantti tuon nuoren kauniin tytön?... Luutnantti on tosin suurin tytöstäjä, kuin ajatella voi... minä juuri ihmettelen monesko järjestyksessä tämä hento tyttö nyt mahtane ollakaan, sadas, vai sadasensimäinen."

"Legio, sillä he ovat monet", vastasi mies yhä kestävällä hilpeydellä.

"Noh, kuinka tuli hän ottaneeksi tämän mukaansa maalle?"

"Vähää ennen kuin meidän piti lähteä Tukholmasta ennen edellä puolen päivää ja juuri kuin minä ajoin vaunut portin eteen, nä'in minä luutnantin tulevan kadulla tuon mamsellin kanssa, joka oli sangen vaalean ja itkuisan näköinen... Autettuaan hänet vaunuihin ja nostettuaan ylös kuomin, vei hän minut syrjään ja kuiskasi näin: 'piru sinut vie, jos annat yhdenkään ristityn ihmisen aavistaa, että minulla on tyttö vaunuissa, etkä saa mainita siitä isällenikään!"

"Minäpä luulin, minä, että kauppaneuvoskin palajaisi Tukholmasta", muistutti vaimo.

"Ei, hän viipyy ensi viikkoon, ja kiitä Jumalaasi, jos hän sittenkään tulee tänne maalle."

"Noh, ja sitten lähditte te Tukholmasta?"

"Niin, ja se kävi tuulen nopeudella, seitsemän penikulmaa seitsemässä tunnissa. Me tuskin maltoimme syödä päivällistäkään."

"Entä herrasväki vaunuissa?"

"Sielläkös oli hyväilemistä ja kuhertelemista, tiedättekö... hiton kaunis hän on, ja jota etäämmäksi me pääsimme Tukholmasta, sitä iloisemmaksi hän muuttui."

"Noh, entäs sitten?"

"Tultuamme iltapuoleen Säbyhyn nousi luutnantti vaunuista ja sanoi minulle salaisesti: 'Blom, juokse ha'an poikki oikotietä Asplundaan, että ennätät sinne meidän edellä; mutta nähdessäsi meidän tulevan juokset sinä meitä vastaan ja kerrot ääneen, että minun vanhempani ovat matkustaneet pois jäljestäpuolenpäivänä jonkin naapurin luokse, mutta että he palajavat pian takasin."

"Hänen vanhempansa!... mitkä vanhemmat?"

"Luutnantin isä ja äiti, ymmärrätte!"

"Oletteko venäläinen! Tukholmassahan kauppaneuvos vielä on?"

"Saattaa olla... mutta eilen oli hän sittekin vieraisilla naapurein tuona", lausui palvelija nauraen.

"Ja hänen äitinsä!" lausui vaimo, "kyllä se on totta, ettei kauppaneuvoksen vaimovainaja ole kaukana; mutta miten hän menettelisi, päästäksensä tänne kirkkomaasta, en minä tiedä."

"En minäkään, mutta luultavasti pitää luutnantti huolen siitä kuin kaikesta muustakin."

"Sehän on petosta tuota tyttöraukkaa kohtaan'"

"Te olette hupsu, mummo!... sehän vaan on petosta kun tehdään vääriä pankkosetelejä tahi kirjoitetaan toisten nimi velkakirjoihin."

"Ettekö luule näiden ruusujen jo riittävän hyväsesti?"

"Tässä on enemmän kuin tarvitaan eikä enempää ole ottamistakaan, joll'ei kellään ole halua noukkia okaita."

"Herra Jumala! mitä se oli?" huudahti vaimo.

"Mitä te nauvutte?"

"Katsokaahan tuonne ylös... nyt se on poissa!... huu, kuinka minä peljästyin!"

"Mitä siellä oli?"

"Minä luulin nähneeni ruumiin, joka kurkisti ulos tuosta akkunasta."

"Mistä akkunasta?"

"Tuosta, joka on auki... kauppaneuvoksen vaimovainajan makuuhuoneen akkunasta, tiedän ma!"

"Oletteko te sunnuntaina syntynyt, koska näette aaveita keskellä päivää?"

"Huu, ruumiinhan minä nä'in mitä pisimmällä, mustalla tukalla liituvalkeain kasvojen ympärillä... se oli, Jumala minua armahtakoon, kauppaneuvoksen vaimovainajan haahmu!"

"Hänellä oli, ellen erehdy, vaalea tukka... mutta kentiesi tukka mustenee haudassa... se olisi onnellista teille, mummo, se, jolla on kokonainen varpuisen pesä päässänne."

Äänet etenivät eikä niitä enään kuulunut.

Hän, joka oli kuunnellut akkunassa vetäysi moniaan askeleen takaperin huoneessa ja' seisoi hetkisen liikkumattomana, kädet suonenvedon tapaisesti väännettynä ja mielipuolisuuden hymy huulillansa. Sitten veti hän povestansa pienen, yksinkertaisen kultaristin, jonka hän painoi ensin silmillensä, sitte huulillensa ja piti sitä kau'an niitä vastaan, jonka jälkeen hän laskettuaan ristin pöydälle, lankesi polvillensa, kädet pantuna ristiin mustakähäräisen päänsä yli.

Tässä asemassa viipyi hän hyvän aikaa; mutta vihdoin nousi hän seisomaan ja katseli suoraan eteensä. Tuo mieletöin hymyily oli kadonnut hänen huuliltansa ja hänen silmänsä alkoi leimuta kirkkaalla loistolla ja heleämpi väri valui hänen poskillensa. Hänen kasvonsa eivät enään olleet heikon, kärsiväisen tytön: ne olivat ylpeän, vaikka syvästi loukatun naisen.

Vihdoin ojensi hän oikean käsivartensa auringon sädettä kohti, joka uudestansa oli lentänyt kuusen latvan lävitse hänen vastaansa. Auringon lapsi hyppäsi hänen kädellensä, kiipesi käsivartta myöten ylös hänen kasvoillensa ja viipyi siinä, lepäsi siinä.

Tällä hetkellä näytti tuo nuori tyttö ikäänkuin kirkastetulta; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei häntä enään ollut akkunassa.

Yhdeksästoista luku.

Myrsky pääsee valloilleen.

Puoli tuntia tämän jälkeen palasi tuo Asplundan uljas perillinen puutarhasta ja astui sisään kaarreportista. Nopein askelin riensi hän pitkin leveöitä mosaikkiportaita ja kiiruhti alimaiseen huonekerrokseen.

Hänen kasvonsa ja ryhtinsä vetivät muutoin vertoja ainoastansa sankarille voittamansa tappelun jälkeen.

Kuljettuansa pitkän jonon komeoita syrjähuoneita, vierashuoneita ja saleja, pysähtyi hän vihdoin erään suljetun oven eteen, jolle hän hiljaa ja hymyillen naputti.

Koska ei vastauksen merkkiäkään kuulunut sisäpuolelta, rohkeni hän koskettaa ovea rystysillänsä vaikka yhtä huonolla menestyksellä.

Mutta mitä ei sormi eikä rystyt saa aikaan, vaikuttaa epäilemättä tuo vastustamatoin ääni ja mikä onkaan vastustamattomampi kuin onnellisen rakastajan ääni?

"Amanda! lemmitty Amanda! minähän täällä olen", ilmoitti hän niin vienosti kuin mahdollista.

Sama äänettömyys.

"Minä olen Gustaf, sinun oma Gustaf'isi!" kertoi hän hiukan kovemmin.

Sama äänettömyys, sama jyrkkä äänettömyys.

"Jos et sinä sallikaan minun tulla sisään", jatkoi hän vieläkin kovemmalla äänellä, "niin niin suo minulle kuitenkin tuo kadehdittava onni saada kuulla sinun taivaallista ääntäsi."

Pidättäen hengähdystänsä painoi hän korvansa oveen kuullaksensa myöntymystä tuohon hänen mielestänsä niin vähäpätöiseen pyyntöön, mutta ei hiiskaustakaan voitu kuulla tuosta "taivaallisesta äänestä", ainoa, jonka hän luuli kuulevansa, oli eräs ilkeästi kirisevä ääni, joka vihloi hänen musiikillista korvaansa.

Hiukan suuttuneena kaunottaren oikullisuudesta teki hän päätöksensä ja avasi oven sekä astui äitinsä, kauppaneuvoksen vaimovainajan, entiseen makuuhuoneeseen.

Mitä kohtasi hän siellä?

Avonaisen akkunan, Vaan ei avonaista syliä; taivaan tuulen raitista ilmavetoa, vaan ei tuon kuusitoista vuottaan tytön raikkaita hengähdyksiä.

Ah, elämässä on hetkiä, jolloin arvellaan tuolla anteliaalla Luojalla sittenkin olevan sangen vähän tarjoamista.

Hiukan hämmästyneenä lähestyi luutnantti varpaisillamsa tilavata, kirjavilla silkki-untuvilla ympäröityä ja kullatuilla jalopeuran jaloilla lepäävää vuodetta joka oli kauppaneuvoksen vaimovainajan, ennenkuin hänen täytyi vaihtaa se tuohon ahtaaseen, hopeajaloilla olevaan, jolla oli uutimina köynnöksiä sammalista ja kukkasista ja joka oli vuorattu kolmen kyynärän paksuisella multa- tahi hiekkakerroksella.

Nuori sotilas avasi varovasti silkki-uutimet ja heitti silmäyksen tuohon olympialaiseen maailmaan. Hän löysi nuot valkoiset pilvikääreet mutta ei tuota liihoittelevaa jumalatarta.

"Ehkä on hän jo mennyt puutarhaan", mutisi hän itseksensä ja lähti makuuhuoneesta. Hänen silmänsä tähysteli tämän ulkopuolella olevassa syrjähuoneessa ja kaipasi silloin tuota pientä, kaunista olkihattua ja valkoista pitkä-huivia, jotka hän varhaimmin aamusella oli huomannut syrjähuoneen sohvalla. Täten vakuutettuna, että tuo ihana vieras oli lähtenyt asumuksesta, meni hän uudestaan puutarhaan ja kuljeskeli ympäri kaikkialla, huutaen Amandan nimeä; mutta hänelle vastasi ainoastansa tuulen uhma joka, mitä useammin hän huusi, tuntui hänestä yhä pilkkaavammalta ja kolkommalta.

Nyt tuli palvelija ilmoittamaan, että kahvi on valmista ja että kaikupaviljonki oli koristettu haltian käskyn mukaisesti.

Luutnantti riensi sinne ja huomasi silmänsä edessä paratiisin, mutta mitä on paratiisi ilman Eevatta!

"Eikö kukaan teistä ole nähnyt mamsellia tänään?" kysyi hän yhdeltä ja toiselta väestä.

Tuo kirottu ei oli ainoa vastaus kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

Hän syöksyi puutarhasta takasin asumukseen. Sama tyhjyys, sama kolkkous. Juostessansa ritarisalin läpi säpsähti hän noita seinällä olevia äreännäköisiä kuvia, sillä heidänkin kasvoissansa luuli hän huomaavansa nureksivaa pilkkaa.

Tultuaan jälleen ales pihaan, huomasi hän yhden palvelijoista joka näytti tulevan maantieltä päin.

"Oletko nähnyt erästä nuorta naista, jolla oli tumma hame, valkoinen huivi ja olkihattu heleänvärisillä nauhoilla?" kysyi hän palvelialta.

"Luulenpa minä kohdanneeni senlaisen", vastasi tämä.

"Milloin? milloin?" huudahti luutnantti ylenmäärin iloissansa.

"Lähes tunti sitten."

"Missä? missä?"

"Hän juoksi maantielle päin."

"Juoksi!... mihin juoksi hän?"

"En voi niin tarkkaan sanoa, armollinen herra luutnantti... mutta minä luulen hänen poikenneen järvelle päin."

"Järvelle!" kertoi nuori miesi vaaleten

"Kahvi jäähtyy tykkänään", arveli palvelija, joka samassa tuli puutarhasta.

Palvelijan hyväätarkoittavaan kehoitukseen vastattiin äreällä käskyllä satuloida silmänräpäyksessä parahin ratsuhevoisista.

Käskyä toteltiin ja, nousten tuon tulisen juoksijaimen selkään, kiiti luutnantti nelistäen maantietä myöten järvelle, ratsastaen kivien, kantojen ja ojien yli.

Hän huusi ja hoilasi sekä kiljui kuin hullu mutta hänen äänensä oli huutavan ääni korvessa.

"Jos hän on hukuttanut itsensä! hukuttanut itsensä!" vaikeroi ratsastaja, laukaten pitkin rantaa, että vesi räiski hänen päällensä.

Puolen tunnin turhan ratsastamisen jälkeen rannalla tuli hän taaskin maantielle. Kentiesi lohdutti hän itseänsä sillä arvelulla, että se, joka aikoo hukuttaa itsensä, voi tehdä sen tarvitsematta pukeutua hattuun ja huntuun.

Hän eteni yhä kau'emmaksi Asplundasta, kohdaten tuon rajun ratsastamisen ajalla monta sekä ajavia että jalkamiehiä, joilla, kysyttynä tietäisivätkö tuosta nuoresta, kauniista naisesta, ei ollut minkäänmoista tyydyttävää vastausta annettavana.

Siten tuli hän Säbyn kievaritaloon, joka oli neljännes penikulman matkalla Asplundan herraskartanosta ja joka nyt vilisi ajopelistä ja hevosista.

Hän kyseli kyselemistänsä mutta yhtä turhaan, ei kylläksi siinä ett'ei kukaan voinut antaa hänelle pienintäkään tietoa; kaikki vetivät onnettomuuden lisäksi suunsa nauruun tuolle nuorelle miehelle joka näytti olevan aavistuksen valtaamana, vaikkei hänellä ollut hätäilemistä muusta kuin karanneesta tytöstä.

Riehuten surusta ja raivosta kääntyi hän vihdoin kotimatkalle ja hän pääsi kotia hyvään aikaan, sillä keskellä pihaa kaatui hänen uljas hevosensa.

Luutnantti ei malttanut katsella tuon jalon eläimen kuolemankamppausta eikä kuunnella talonväen valitushuutoja. Pitäen käsiään kasvojensa edessä syöksyi hän portaita myöten ylös ja huoneiden läpi eikä pysähtynyt, ennenkuin van oli tullut tuohon kirottuun makuuhuoneesen, jonka sohvalle hän heittäysi väsyneenä sekä ruumiiltansa että sielultansa.

Mikä paha henki oli riistänyt tuolta nuorelta, kauniilta ja sivistyneeltä mieheltä kaiken hänen malttinsa ja tyyneytenä, nämät kadehdittavat ominaisuudet joita ei tähän asti mikään ollut voinut häiritä, ei edes niiden monien uhrein kyyneleetkään, jotka ennen olivat liehuneet hänen ympärillänsä kuin perhoset kynttilävalkean ympärillä ja joiden poltetuille siiville ja hänen päällensä kannustaville kuoleman tuskille hänellä aina oli ollut kynttilävalkean kirkas välinpitämättömyys?

Se, näet, että mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi menettäneensä tuon nuoren tytön, joka nyt on kadonnut, sitä ihanampana esiytyi tämä hänen sielunsa silmiin tämän harvoinnähty kauneus, tämän tulinen innostus, tämän luottamuksesta ja uskalluksesta niin uhkuva viattomuus.

"Haa! minä lemmin häntä!" huudahti hän puolittain mielipuolena; "hän oli ensimäinen ja ainoa, jota minä olen lempinyt!... Oi, jospa hän palajaisi!... jos hän palajaisi!... niin minä, niin minä... mutta hän ei palaja!... voi minua!... Muutaman hetkisen taivaan edestä tuotti hän minulle ajallisen ja ijankaikkisen helvetin!... voi, voi minua!"...

Hänen silmäyksensä kiintyi nyt sattumasta pukemispöytään, ja hypähtäen ylös syöksyi hän sinne, sillä hän oli huomannut sen kultaisen ristin, jota Amanda oli kantanut ja jonka hän oman kertomuksensa mukaan oli saanut kasvatusisältänsä mennessään ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle.

Tämän ristin tempasi hän itsellensä ja suuteli sitä suutelemistansa. Hän otti sen myötänsä sohvalle ja laski uudestaan makuullensa, painaen ristiä rintaansa senlaisella kiivaudella, ikäänkuin tahtoisi hän haudata sen sydämeensä.

Silloin -- silloin kuului kävelijän askelia ulommassa huoneessa.

"Hän!" huudahti luutnantti, säpsähtäen ylös sohvalta ilon pyörrytyksen valtaamana.

Mutta askeleet, jotka lähestyivät, olivat liian kolkkavia, raskaita ja kiivaita ollakseen Amandan keijukaisjalan askeleita.

Luutnantti riensi kuitenkin ovelle, mutta vetäysi yhtä nopeasti takaperin sen edestä, joka nyt astui makuuhuoneen kynnyksen yli.

Vieras, joka oli pölyn peittämänä kiireestä kantapäähän, oli keski-ikäinen mies jättiläisen kaltaisesta ruumiinrakennuksesta; mutta hänen kasvonsa hehkuivat kuin tulipallo, ja tässä tulipallossa olevilla silmillä ei ollut minkäänmoista valkuaista. Kaikki oli verta ja liekkejä.

Luutnantti aavisti kuka vieras oli, ja haudan kylmyys tunki koko hänen ruumiinsa läpi.

Se, joka tällä hetkellä olisi nähnyt nuot molemmat miehet, olisi otaksunut heidät kahdeksi patsaaksi, toisen tulesta toisen lumesta, kumpaisetkin joka silmänräpäyksessä valmiit syöksymään toisensa päälle, jolloin toisen voitto oli mahdollinen ainoastansa toisen perinpohjaisella häviöllä...

"Liian myöhään jouduin minä pelastamaan hänen viattomuuttansa", alkoi tulipatsas; "liian myöhään myöskin pelastamaan hänen henkeänsä!... Kaksi on siis mennyttä!... Amanda, lapseni... sinussa oli henki ja viattomuus yhtä... kun jälkimäinen sai surmansa, surmattiin myöskin edellinen."

"Te tiedätte siis... te tiedätte siis!" tankkasi kuvapatsas.

"Kaikki!" vastasi Alm, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut; "tuo livréhen puettu konna makasi äsken minun jalkojeni juuressa tuolla ulkona", jatkot hän, "ja kurkkunsa minun kämmenieni välissä tunnusti hän mitä hän tiesi... Mutta te, te tiedätte enemmän, te, ja sentähden täytyy teidän ryömiä nyt minun jalkojeni alla, sillä minä tulen survomaan teidät pölyksi ja poroksi!... Niinhän se on,, Amanda!"

Tätä sanoessansa laski hän kumpaisetkin käsivartensa luutnantin olkapäille, läähättäen hänen kasvoillensa kuumetautista henkeänsä; mutta samassa näki hän kultaristin luutnantin kädessä.

"Se on minun!" huudahti hän, temmaten ristin itsellensä; "miten on se joutunut teidän käsiinne!... te olette ryöstäneet sen kuten kaiken muunkin... Minä annoin sen kerran hänelle... te, te olette myöskin antaneet hänelle ristin, häpeän ja epätoivon ristin, ja sentähden täytyy teidän kuoleman!... Amanda tahtoo sen! Amanda käskee sen!"

Luutnantti tahtoi vetäytyä ovelle, sillä hän vapisi tämän miehen edessä, joka tuon yhä tuhtovan kuumetaudin julmistamana, enemmän oli hornan hengen kuin maallisen olennon kaltainen.

Mutta Alm puristeli tuota nuorta miestä käsivarsillansa ja työnsi hänet uuniin päin, jota vastaan Alm piteli häntä kiinni yliluonnollisella voimalla.

"Minä en voi puollustaa itseäni teitä vastaan, enkä tahdokaan edes", lausui luutnantti, antaen päänsä Vajota; "mutta jos Amanda olisi täällä, vannon minä kaiken pyhän nimessä, että minä laskisin itseni ja kaikki mitä minulla on hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin häneltä että puoliso saisi sovittaa mitä rakastaja rikkoi... Niin, herra, minä olen onnettomampi teitä, sillä teillä ei ole mitään katumista, teillä... teidän päätänne ei paina mikään kirous!"

"Amanda ei anna anteeksi", kirisi kuumetautinen, "sillä Amanda tahtoo, että teidän pitää kuoleman. Kuuletkos, Amanda tahtoo, että sinun pitää kuoleman!"

Tätä sanoessansa painoi hän tuota nuorta miestä niin kovasti rintaansa vasten, että tämä oli rusentumaisillansa.

"Ihminen! mieletöin!" huudahti luutnantti, ponnistaen kaiken voimansa päästäkseen irti tuosta kauhistavasta syleilystä, "te tahtoisitte!... haa, te käytte minun kimppuuni omassa huoneessani!... alittakaa... auttakaa!"...

"Ei ole mitään apua, sillä Amanda nukkuu kuolon unta ja että hän heräjäisi, täytyy sinun kuoleman!" lausui houraileva, päästäen vastustajansa ja temmaten lakkaristansa kaksi pistoolia, jotka hän tähtäsi luutnanttia kohden.

"Te tahdotte tappaa aseetointa!" huudahti tämä mitä suurimmassa tuskassa; "haa, se on pelkurimaista... te olette mies, jolta puuttuu rohkeutta!"

"Pelkurimaista! puuttuu rohkeutta!" kertoi Alm, antaen pistoolein vajota ales, sillä järjen valo välähti hänen sekaisin olevassa päässänsä.

"Jos te olette mies, jolla on rohkeutta", jatkot luutnantti, "niin taistelkaamme kuin miehet, rinta rintaa vastaan, teräs terästä vastaan, luoti luotia vastaan!... seuratkaatte minua, minä olen valmis!"