Part 8

Käyden Ritarisaaren sillan yli Isonkirkon torille päin, huomasi hän ryysyihin puetun mieshenkilön, joka seisoi yhden mainitulla torilta olevan huoneuksen edustalla, silmät hellittämättä kiinnitettynä tämän huoneuksen ensimäisen kerroksen akkunoihin, joll'aikaa useampia herrasvaunuja ajoi portille, jättäen siihen ajavaiset ja mennen sitten tiehensä. Siinä huoneessa näytti olevan suurenmoiset päivälliskemut...

Herrojen ajurit huusivat tosin huutamistaan tuolle kurjalle olennolle, että hän väistyisi pois tieltä, mutta joko hän ei kuullut, tahi ei ollut kuulevinansa noita uudistettuja kehoituksia, sillä hän seisoi paikallansa liikkumattomana ja katsellen ylöspäin, ja nuot virmat herrojen hevoiset peljästyivät usein tuota kummallista henkilöä, jonka likaisia ja rikkinäisiä vaaterepaleita tuuli liehutti.

Tässä asemassa oli hän papupellolle asetetun "linnunpelon" näköinen, joka, vaikka itse hengetöin ja liikkumatoin, kuitenkin tuottaa pelkoa linnuille tuulen liehuttamain repaleitten avulla, jotka ovat tämän oudonnäköisenä pukuna.

Alm luuli tuntevansa tuon risaisen olennon ja lähestyi häntä vakuuttaakseen itseänsä, oliko hän sama, jona hän piti häntä.

Hän oli sama, hän on tuo tunnettu Skinnarvik'in maisteri.

Enemmän kuin kahden vuoden ajalla ei Alm ollut nähnyt tätä henkilöä, joka heti ensimäisen tuttavuuden jälkeen usein oli käynyt häntä tervehtimässä, mutta sitten harvemmin ja vihdoin oli hän tykkänänsä lopettanut käyntinsä, luultavasti kyllästyneenä tuon hyväätarkoittavan kamarikirjurin uudistettuihin esityksiin vaihtamaan elämäntapaa ja ammattia, johon ei miesi, niin perki filosofillisilla periaatteilla, kuin meidän maisterillamme oli, tahtonut millään tavalla taipua. Muutaman kerran oli Alm vaivannut itseänsä käymällä aina kuuluisassa Jörgen'in talossakin asti Skinnarvik'issä kuulustelemassa, vieläkö tuo kummallinen maisteri oli hengissäkään, mutta hän oli silloin aina saanut vuorella asuvitta naapurilta sen tiedon, että "käsimaisteri" kuten he häntä nimittivät, tosin oli elossa ja yhä asui samassa huoneessa ransistuneen kivikartanon alikerroksessa, mutta että häntä harvoin sai tavata kotona, koska usein kahdeksankin päivää kului hänen näyttämättä itseänsä niillä seuduilla, ja missä hän silloin oleili, sitä ei tietänyt kukaan, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan halunnut tietääkään.

Alm, jonka hyvä sydän nyt iloitsi jälleennäkemisestä, pyyhkäsi ohimennessänsä vanhaa tuttavaansa; mutta tällä ei näyttänyt sillä hetkellä olevan silmiä mihinkään muuhun kuin noihin ensimäisen kerroksen akkunoihin. Vihdoin teki Alm päätöksensä ja huusi maisteria nimeltä; mutta luultavasti oli maisterin korvat tällä silmänräpäyksellä yhtyneet hänen silmiinsä, sillä hän kuuli yhtä vähän, kuin hän näkikään, mitä kadulla tapahtui.

Alm aikoi juuri koettaa, olisiko kerjäläinen yhtä tottelematoin tunteen kuin näön ja kuulonkin aistille, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki, kuinka tämä, mitä hirvein hymy laihoilla kasvoillansa, teki kumarruksen, joka olisi sopinut hovimiehen seljälle.

Utelias tietämään, kuka tuo onnellinen mahtoi olla, jolle tämä harvinainen kohteliaisuus osoitettiin, heitti kamarikirjuri silmäyksen akkunariviin ja huomasi eräässä akkunassa joidenkuiden kultakauluksisien herrojen joukossa erään miehen hopeanharmailla hivuksilla ja Vaasan tähdistön nauha olkansa yli, joka miesi silmänräpäyksessä tämän jälkeen riensi pois akkunasta.

Alm, joka varsin hyvin tiesi presidentti EIgklo'n asuvan tässä huoneuksessa, käänsi uudestaan silmänsä tuohon summalliseen kerjäläiseen. Tämä ei enään ollutkaan liikkumatoin, vaan lynkkäsi sangen tyytyväisenä, kuten näytti, toria alespäin.

Alm seurasi häntä ja saavutti hänet pian.

"Svärd!" huusi hän.

Maisteri pysähtyi ja kääntyi ympäri paljastaen kaljun päänsä.

"Minä luulen, ett'et sinä enään tunne minua", lausui kamarikirjuri.

"Herra sihteeri!" vastasi maisteri, kumartaen uudestansa, vaan ei likimainkaan niin syvään kuin ensimäisellä kerralla.

"Minä en ole nähnyt sinua pitkään aikaan."

"Yhtä pitkä aika on siitä, kun minä olen nähnyt herra sihteeriä."

"Se ei ole minun vikani... minä olen käynyt tapaamassa sinua jonkun kerran."

"Minä tiedän sen."

"Sinä tiedät sen?"

"Minulle on sanottu erään herran käyneen minun kodissani, ja kukapa muu se olisi ollut, joll'ette te?"

"Mutta sinä et ole huolinut käydä vuorostasi minun luonani?... Sinä et ole yhtä kohtelias minua kohtaan suin muita."

Maisteri hymyili, mutta tällä kertaa ei hänen hymynsä ollut katkeraa eikä hirmuista.

"Kuulepas", jatkoi Alm, "kuka se vanha herra akkunassa oli, jota sinä äsken tervehdit?"

"Näkikö herra minun tervehtivän?" kysyi maisteri, pilkistäen kuten tavallisesti silmiänsä.

"Näin kylläkin; seisoinhan minä aivan sinun vieressäsi, vaikk'ei minulla ollut onnea päästä sinun huomioosi."

"Väliin ollaan huomaamattomia, herraseni!... en voi mitään sille, että joskus osaan olla ylhäistenkin tapainen, kun tarve vaatii... mutta kun minä joskus olenkin ylhäisten tapainen, tapahtuu tämä kuitenkin teeskentelemättäni tahi vähintäkään tästä tietämättäni."

"Sinä tervehdit erinomaisen kohteliaasti?"

"Vai pidätte te sen tapahtuneen kohteliaasti?"

"Minä en luullut sinulla olevan niin notkeata selkää."

"Onko herra koskaan tarkastanut, miten kissa menettelee, ennenkuin se tappaa hiiren?"

"Miten se menettelee?"

"Se ojentaa ensin etukäpälänsä eteenpäin niin, että ne ovat yhtäsuuntaiset maan kanssa ja sitten taivuttaa se ales päänsä ja laskee sen käpälillensä... se taivuttaa selkänsä kuin turkkilainen ja on kohtelias kuin piru itse."

"Noh, mitä yhteyttä tällä on sinun kohteliaisuutesi kanssa akkunan edessä?"

"Mitä kissa tekee, täytyy tiikerinkin tehdä ja mitä tiikeri tekee, sitä te'en minäkin; kuitenkin sillä eroituksella, että minä taivutan selkääni ja olen kohtelias alati, että kuolon hirmukin kestäisi alati."

"Siis oli se, joka seisoi akkunassa, kauppaneuvos Räyel?"

"Te sanoitte sen... Hänellä oli tänään vihriäinen tähdistön nauha rinnassansa, mutta mitä vaikutusta se tekee siihen nauhaan verraten, jonka minä ripustan hänen naamallensa... Se keltaisenvihriä nauha, herra, joka on yhtä pitkä ja leveä kuin hänen naamansa... Minä te'en ritariksi omalla tavallani, minä... Niin, niin, siivet ovat he minulta leikanneet, mutta pistinten antavat he olla, sanoi Broms, kun häntä kuljetettiin Marstrand'iin."

"Broms'ista puhuen, istuu hän vielä hiljakseen linnassa?"

"Varmaankin... mutta mikä vaikeus onkaan sille olla hiljakseen, joka yöt päivät käy rautapunnukset jaloissansa... Mutta minä olen muuttolintuja, minä, ja siis hyvästi, herraseni!"

"Sinulla on siis kiire?"

"Kansa, joka kulkee ohitsemme, voisi luulla herran olevan joko hullun, tahi turmiolle joutuneen olennon, koska te seisotte näin kau'an juttelemassa kerjäläisen kanssa."

"Mihin sinä menet?"

"Kapakkaan ryypiskelemään... Jokaisen ritariksi lyömisen perästä annan minä suuret päivälliset, kuten kuninkaallakin on tapana tehdä... mutta koska minulta ei ole vieraita kestitettävänä, juon minä yksin itseni juovuksiin... Mutta antakaatte köyhä-raukalle edes roponen", lisäsi kerjäläinen korkeammalla äänellä, ojentaen esiin kouransa.

"Sinä kerjäät siis?"

"Niin, sehän on minun ammattini... minä otan vastaan kaiken, mitä saan... tietäähän herra minun perusaatteeni?"

"Senlaiselle henkilölle, joka menee juomaan itsensä juovuksiin, en minä anna ropoa... se on yksi minun perusaatteistani."

"Herra! en minä sen vuoksi ryyppää, että minä juuri haluaisin paloviinaa, vaan sen vuoksi, että se lemmon juoma kerrankin loppuisi."

"Enkä minäkään anna ropoja kerjäläiselle sen vuoksi, että niistä kerrankin päästäisiin", vastasi Alm.

"Luuleeko herra saavansa ilman edestä seisoa juttelemassa kerjäläisten kanssa?... Jos ei herra anna minulle mitään, luulee kansa, joka näkee meidät sukulaisiksi tahi hyviksi ystäviksi... Tämä ei ole siis minun takiani, vaan herran itsensä."

"Sinä, raukka, olet siis auttamatoin", valitti Alm antaen kerjäläiselle muutamia ropoja.

"Kiitoksia! kiitoksia! Jumala siunatkoon herraa!" huudahti kerjäläinen korkealla äänellä. "Mutta", lisäsi hän hiljaa, "kuinka pikku Mandi voi?"

"Hyvin, Svärd-hyväni!" vastasi Alm, hiukan punastuen poskiltansa.

"Jospa Kalypsolla olisi ollut senlaiset silmät kuin hänellä, olisi Telemako kylläkin heltynyt", lausui maisteri tähystellen tarkasti meidän kamarikirjuriamme.

"Sinä pidät häntä siis erinomaisen kauniina!" lausui Alm hiukan hämillänsä tuosta tähystelevästä silmäyksestä.

"Ja jos Venus'ella olisi ollut hänen otsansa, nenänsä ja suunsa", jatkoi kerjäläinen, "ei hänen olisi tarvinnut kadehtia Psycheä."

"Niinkö arvelet?" vastasi Alm käyden yhä enemmän hämillensä.

"Ja jos Phidias olisi nähnyt senlaisen jalan, kuin hänellä on", jatkoi tuo repaleinen naistenihailija, "olisi hän kuollut hulluinhuoneessa, eikä vankilassa."

"Näytätpä osaavasi arvostella kauniita jalkojakin", muistutti kamarikirjuri, peittäen hämillä oloansa hymyilyllä.

"Vaaralliset ovat hänen silmänsä, otsansa, nenänsä ja suunsa", jatkoi tuo hillitsemätöin kerjäläinen kääntämättä silmiänsä Alm'ista; "mutta paljon vaarallisempi on kuitenkin tuo pieni jalka... pitäkää varoilla jälkiä, herra!... Ei mikään jalka ole niin pieni, ettei se jättäisi jälkiä itsestänsä... sillä jos herra joskus kadottaa jäljet, silloin... silloin... sanokaa silloin jäähyväiset silmille, otsalle, nenälle ja suulle."

"Jäljet, sanon sinä!... Mitä tarkoitat sinä tällä varoituksella?" huudahti Alm kiivaasti, purppuranpunaisena kasvoiltansa.

"Herra!" kuiskasi kerjäläinen hänelle; "se, ken punastuu neljänkymmenen vuoden ikäisenä, on auttamattomampi kuin minä."

Tämän sanottuansa riensi kerjäläinen pois.

Kahdestoista luku.

Ääni

Alm seisoi paikallansa, katsellen kau'an pitkin toria, vaikk'ei kerjäläinen enään ollutkaan näkyvissä. Hän tunsi sydämessänsä kovin kirvelevän piston, jota oli sitä vaikeampi lieventää, kun hän ei vielä oikein tarkkaan osannut tehdä itsellensä selkoa siitä tunteesta, joka oli tämän piston ja ahdistuksen vaikuttanut.

Kerjäläisen sanat kaikuivat vielä hänen korvissansa, hänen sielussansa ja hän koki turhaan selittää niiden lähteneen jostakin satunnaisesta lähteestä ja siis niillä olleenkin jokseenkin viattoman tarkoituksen.

Melkein joka kerran, kun hän oli tavannut Skinnarvik'in maisterin, oli jotakin pahaa tapahtunut, jota hän tosin tähän saakka oli onnistunut voittaa, mutta tämän oli hän kuitenkin aina tehnyt jonkun salaisen taikavoiman avulla, jonka hän välittömästi tahi välillisesti oli saanut tuolta käsittämättömältä maisterilta itseltänsä.

Kerjäläinen oli ollut hänelle samalla kertaa onnettomuudeksi ja onnettomuudesta varoittajaksi. Ne sanat, jotka hän äsken oli lausunut, ennustivat epäilemättä jotakin pian tapahtuvaa vastusta; mutta miten estää sitä? -- Alm milt'ei katunut, ettei hän ollut pyytänyt kerjäläiseltä jotakin uutta tarinaa, joka, kuten hän luulotteli itseänsä, olisi tarjonnut hänelle jonkun Ariadne-langan. Meidän hyväluontoinen kamarikirjurimme oli tullut hiukan taikauskoiseksi eikä hänen tästä tullut kiittää vilkasta mielikuvitelmaansa, vaan opettavaista kokemustansa.

Hän ei käsittänyt miksi hän niin kovin oli punastunut, kun maisteri rupesi ylistelemään hänen kasvattityttärensä kauneutta. Kuinka olisi hän siis voinut käsittää, miksi maisterin varoitus, mitä tuon pienen jalan jälkiin tuli, oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa!

Hän katui, että hän oli päästänyt kerjäläisen luotansa, ennenkuin hän oli saanut tältä tarkempia tietoja.

Hänen näin aprikoidessaan, mietiskellessään ja nuhdellessansa itseänsä sekä seisoessaan melkein yhtä liikkumattomana kuin tuo filosofillinen kerjäläinenkin, tunsi hän jonkun ohimenijän töyttäävän häntä kylkeen, joka ohimenijä samassa kääntyi ympäri "suokaa anteeksi!" sanat huulillansa.

Alm näki edessänsä pulskan, nuoren miehen, Endymion'in kuvan, joka olisi ansainnut kelvata metsien Dianallekin. Noista kauneista, mustista viikseistä päättäen, oli hän sotilas, puettuna sangen komeesen sivilipukuun. Hänen isänsä näytti olevan vähän yli kahdenkymmenen vuoden.

"Mikä miehekkään kaunis vartalo!" lausui Alm itseksensä, seuraten silmäyksillänsä tuota uutta Endymiota, joka samassa nousi sen huoneuksen portaille, jossa presidentti EIgklo'n asumus oli ja joka nyt vilisi monilukuisista, ylhäisistä vieraista.

"Ah, jospa sinulla olisi hänen muotonsa ja hänen nuoruutensa!" huusi eräs ääni hänen rinnassansa, ja hän tunsi samassa kylmän hien kostuttavan otsaansa.

Pistot alkoivat uudestansa hänen sydämessänsä ja tulivat monikertaisimmiksi; haavat laajenivat sekä syvyydeltään että leveydeltään; hän tunsi kasvonsa vaalenevan ja kutistuvan; mutta nyt -- nyt osasi hän tehdä itsellensä selinkoa siitä tunteesta, siitä väkipuukosta, joka oli tunkenut hänen rintaansa. Kerjäläisen kehoitus seuraamaan sen pienen jalan jälkiä oli ensi alussa herättänyt hänessä pelkoa jostakin vaarasta, joka voisi kohdata hänen kasvattitytärtänsä. Kerjäläisen ilvehtiminen siitä punastumisesta, joka silloin oli hiipinyt kasvatusisän poskipäille, oli sittemmin johtanut hänet itsensätutkimisen tielle, jolloin hän luuli huomanneensa tuon kamalan punastumisen olleen heijastuksen jostakin Hellemmästä tunteesta, jonka hän tahtoi salata sekä maailmalta että itseltänsä. Vihdoin oli tuon nuoren, kauniin miehen näkeminen avannut hänen silmänsä nuoruuden ja ulkonaisen uljuuden eduille ja lumousvoimalle ylipäänsä, jolloin hän luonnollisesti näki oman kuvansa yhä enemmän väistyvän syrjään ja kuihtuvan. Erittäinkin synnytti tämä viimeksimainittu seikka sen o'an, jonka pistämisestä hänen sydämensä enin vuoti verta; mutta tästä verestä ilmestyi varmuus hänen tunteidensa todellisesta laadusta.

Asia oli selvinnyt, kasvatusisä rakasti kasvattitytärtänsä, mutta tämä rakkaus oli enemmän kuin isänrakkautta.

"Herra Jumala! onko herra sairas?" kysyi häneltä säälien muuan vaimo, joka riensi hänen ohitsensa.

"En, en, Jumala paratkoon, en laisinkaan!" vastasi hän, sivellen kädellään kasvojansa ja jatkoi sitten rivakkain askelin matkaansa toria ylöspäin ja poikkesi oikeaan läntiselle pitkäkadulle.

Siinä pimeydessä, jonka tietämättömyys omasta sisällisestä tilastamme levittää sielumme yli, horjuu vakavinkin jalka, ja käy selvinkin pää hämille; mutta kun tieto sydämemme levottomuuden ja tuskien todellisista syistä levittää kirkasta valoansa voimallisen miehen aivoihin, tulee luja ja rehellinen luonto pian sydämen liikutuksien ohjaajaksi. Se on järjen kultainen Neptunonvaltikka tunteiden myrskyävillä aalloilla. Sen valtikkaan kärjessä on jumaluusvoima, ja mitä voivat sitä vastaan intohimot, nämät maailman levottomat lapset, nämät elämän eksyttämät utukuvat, jotka tosin kylläkin usein voivat peittää auringon, vaan ei milloinkaan sammuttaa sen loistoa tahi temmata sitä pois radaltansa.

"Tosin en minä ole nuori", lausui Alm itseksensä; "mutta minä en tahtoisi vaihtaa miehuuteni voimakkuutta monen nuorukaisenkaan heleään vereen ja kuohuaviin valtimoihin!... Minä lemmin siis tätä tyttöä, jonka minä olen temmannut pois turmiosta ja joka minun johdannollani on kasvanut ja kehkeytynyt kukkanupuksi, jonka lehdet, kun ne kerta puhkeavat, tulevat ihanuudessa kilpailemaan auringon ja taivahan kanssa... Jos tämä ihana nuppu jää kylmäksi minun ensi lempeni liekille, ja joll'en minä voi tulla siksi auringoksi, jolle se lehtensä aukasisi, noh, silloin tulen minä, jos en voisikaan sammuttaa liekkiäni, kuitenkin ympäröimään sen verholla, ulkoapäin niin läpinäkymättömällä ja kylmältä, ett'ei kukaan voi edes aavistakaan, että sen sisäpuoli hehkuu ja hiiltyy! Mutta ainoastansa rehellisen miehen rinnoilla saa se nuppu levätä, ja voi sitä perhoista, jonka kirjava siipi viuhkoo pölyhiukkasenkaan minun kauniiseen kukkaseeni!"

Kello löi neljä Marian kirkontornissa, kun Alm astui sisään rouva Grån oppilaitokseen. Koska useammat hänen oppilaisistansa olivat n.s. ulko-oppilaita eli senlaisia tyttöjä, joiden vanhemmat tahi sukulaiset asuivat Tukholmassa, ja jotka sentähden viettivät ainoastansa määrä tunteja edellä- ja jälkeenpuolipäivää opistossa, ei nyt ollut keitään muita läsnä opetushuoneessa, paitsi viisi tahi kuusi sisäoppilasta, joista muutamat istuivat ompelukaariensa ja toiset piirustuspöytäinsä ääressä.

Nämät tytöt ottivat vastaan meidän kamarikirjuriamme ikäänkuin vanhaa tuttavata, jota kohtaan nuoriso tuntee yhtä paljon rakkautta kuin kunnioitustakin. Huudahtaen ilosta juoksivat he Alm'ia vastaan ja veivät häntä katsomaan töitänsä, innokkaina saada näyttää hänelle heidän kättensä teoksia ja saada kuulla hänen arvosteluansa niistä.

Hän heittikin moniaita silmäyksiä niihin, mitä hänelle näytettiin, ja liitti näihin muutamia muistutuksia, missä ne näyttivät hänestä olevan tarpeellisia; mutta hänen silmänsä näyttivät sillävälin ja mitä useimmin etsivän jotakin tykkänänsä muuta kuin ompelukaaria ja piirustuspöytiä.

Tytöillä, vaikkapa olisivat ala-ikäisiäkin, on erinomainen kyky arvata muutamain silmäysten ja kasvonliikkeiden merkityksen.

"Amanda on tuolla lauluhuoneessa", neuvoi muuan oppilaisista, osoittaen samassa erästä puoleksi aukiolevaa ovea.

Ikäänkuin vahvistukseksi tämän hoksaavan oppilaan sanoille kuului samassa eräästä pianosta muutamia kauniita alkusäveleitä, jonka jälkeen muuan mitä kirkkain ja viehättävin sopraani-ääni, kun voi ajatellakaan, helähteli lauluhuoneesta. Laulu oli tänlainen:

"Mist' ainainen tää ikävöiminen? Ma kau'as tuonne taivaan sinehen Luon kyynelsilmin katseeni. Oi, tuolla, Ma mietin, tähtitarhain puolla Edeni en mulla!

Kummulla, Cytheren loistossa, Riemun he'elmä hohtaa iltamassa. Ja ma riennän, saavun kukkulalle, Kyyneleeni luon ma kankahalle: Jouduin aavikolle.

Kukin miete, johon mielein vaipuu, Virvatuli on, mi syttyy, sammuu. Kukin kukkanen, mi miellyttää, Verho on, mi ruususiivin kiitää, Kädestäin pois liitää.

Puro juoksee läpi laaksoloiden, Kaivattua äidinkieltäin soiden. Metsät tummat järven lailla päilyy, Puut humisee, muistossain kaikki säilyy, Muinaishahmut häilyy."

Laulu vaikeni, mutta nyt alkoi muutamia kosketteluja näppäimistöön, jotka vihdoin synnyttivät mitä haaveellisimpia äänivaihteluja ja sävelsointuja.

"Se on Amandan oma sävellys", kertoi yksi oppilaista.

"Amanda säveltelee niin mielellänsä Stagnelius'en lauluja", lausui toinen.

Alm'iin teki taulu samalla kertaa murheellisen ja lohdullisen vaikutuksen: murheellisen, koska hän luuli kuulleensa vaikeroivan, viattoman sydämen kaipausta lapsuuden ilosta, jota se ei koskaan ollut saanut nauttia: lohdullisen, koska hän ei voinut siinä huomata jälkeäkään tuosta kiihkoisesta himosta, jonka edessä ajatukset sekä lapsuudesta että vanhuudesta himmenevät.

Hän aikoi mennä lauluhuoneesen, kun eräs toinen ovi aukeni ja rouva Grå näyttäytyi salissa.

"Herra sihteeri!" lausui hän puoliääneensä; "vast'ikään ajattelin minä teitä... olkaatte hyvä ja käykäätte minun luokseni silmänräpäykseksi... minulla on jotakin tärkeätä keskusteltavana teidän kanssanne."

Alm muutti siis suuntaansa ja seurasi rouvaopettajaa hänen erityiseen työhuoneesensa, jossa hän istahti hänen viereensä eräälle sohvalle.

"Niin, minulla on teille sangen tärkeätä sanottavaa", alkoi rouva Grå, "ja minä melkein nuhtelen itseäni, ett'en jo ennen ole puhellut teidän kanssanne tästä asiasta, sillä ei kukaan olisi ollut enemmän oikeutettu saamaan tietää sitä, kuin te, sen hellän mielihalun tähden, jolla te seuraatte"...

"Se koskee Amandaa!" keskeytti Alm; "Jumalan tähden, mitä se on?"

"Ei kukaan voi paremmin kuin te tietää, kuinka minä olen rakastanut sitä tyttöä ja kuinka minä olen teidän kanssanne sydämestäni riemuinnut siitä erinomaisesta edistyksestä, jonka hän on saavuttanut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt...Hän on jokaisessa suhteessa ollut minun oppilaitokseni kaunistus ja ylpeys."

"Hän on ollut, sanotte te!" lausui Alm vavisten, "eikö hän sitten enään olisikaan se!"

"Viimeisten kahdentoista kuukausien kuluessa on hän tuottanut minulle mitä suurinta huolta, eikä hän enään usko itseänsä minulle."

"Ja tätä ette te ole sanonut minulle ennen! Rouvaseni, te saatatte minut hirmuisen levottomaksi!"

"Juuri sen vuoksi, että minä tiesin saattavani teidät levottomaksi, olen minä mitä pisimpään ollut vaiti, sillä minä toivoin minun helleyteni ja ystävälliset varoitukseni vihdoin voittavan jonkun vallan hänen ylitsensä... mutta"...

"Puhukaatte, rouvaseni!... Minun pitää tietää, minä tahdon tietää kaikki, sillä kuten te äsken itse myönsitte, minulla on siihen oikeutta!"

"Noh niin, minä puhun... Amanda on muuttunut paljon."

"Mutta missä suhteessa?... ja miten olette te sen huomanneet?"

"Amandaa ei huvita enään yhtä paljon lukeminen eikä työt koulussa, kuin ennen... hän etsii kaikenlaisia syitä ja tilaisuuksia niistä päästäksensä... lyhyesti sanoen, hän menee usein ulos kaupungille yksinänsä, eikä kukaan saa tietää, mihin hän menee tahi mitä hän tekee."

"Mutta kuinka sallitte te hänen mennä kaupungille yksinänsä?"

"Olettehan te itse kieltänyt minua panemasta liian kovaa kahletta hänen tahdollensa!... ja sitäpaitsi on minusta aina ollut vaikeata kieltää häneltä mitään... Selvää on, että hänellä voi olla syytä mennä kaupungille, ostamaan, näette, ristikangasta, laulunuotteja, värejä ja muuta senlaista... mutta hän viipyy poissa useampia hetkiä ja on aina niin peloissansa, että joku muista tytöistä seuraisi häntä, tahi saisivat tietää, mihin hän menee."

"Ja kun te kysytte häneltä hänen pitkällisen poissaolonsa syytä?"

"Niin on hän kovapintaisesti vaiti, ja vaikka minä tekisin mitä tahansa, on minun mahdotointa saada häneltä mitään tietoja."

"Sepä on sangen surullista kuulla!" sanoi Alm heikolla äänellä ja tuijottavin silmin, sillä hän muisti tässä silmänräpäyksessä kerjäläisen varoittavat sanat.

"Ja kun minä uhkaan", jatkot rouva, "ilmaista kaikki teille, niin"...

"Noh?" kysyi Alm ahdistetuin sydämin.

"Niin näyttää se tosin koskevan häneen syvästi, sillä hän pitää teitä suuressa kunniassa", vastasi rouva Grå, "mutta"...

"Mutta?"

"Mutta minä en voita sillä mitään... Hän rupeaa vaan itkemään ja rukoilee minua, ett'en sanoisi mitään teille, luvaten suulla ja sydämellä, ett'ei hän enään tule antamaan syytä enempään murheesen."

"Eikö hän täytä lupauksiansa?"

"Ei, hän ei täytä niitä... Eilen"...

"Eilen, sanotte te!"

"Niin eileispuolipäivänä kello kaksitoista meni hän kaupungille minun tietämättäni, eikä tullut kotia ennenkuin kello oli lyönyt kolme jälestä puolen päivää."

"Missä oli hän silloin ollut?"

"Tavallisuuden mukaan en minä saanut vastausta kysymyksilleni, vaikka minä häntä kovistelinkin."

"Ja tämä hänen kummallinen käytöksensä alkoi, kuten sanoitte jo vuosi sitten?"

"Niin."

"Ja jatkui siis tänä keväänäkin?"

"Niin, herra sihteeri."

"Vaikka hän siihen aikaan valmisteliihe käymään ensimäisen kerran ripillä?"

"Epäilemättä, mutta silloin oli minun vaikeampi pitää häntä silmällä, sillä kirkossa lukeminen ei aina tapahtunut määrätyillä hetkillä."

"Se mitä te olette kertoneet minulle, rouvaseni, murehduttaa minua niin, että minulla tuskin on sanoja lausumaan sisällisiä tunteitani", sanoi Alm, pyyhkiessänsä pois muutamia kyyneleitä, jotka olivat tulleet näkyviin hänen silmistänsä.

"Ja kunpa te sitten saatten kuulla, mitä minä sain kuulla tänään!" lausui rouva, silmäillen sydämellisellä sääliväisyydellä tuota alakuloista miestä, jonka tunteet hänen kokenut silmänsä ehkä tajusi paremmin, kuin kumminkin tähän päivään saakka Alm itsekään oli niitä tajunnut.

"Tänään... mitä on siis tänään tapahtunut!" huudahti hän hämmästyneenä, ikäänkuin olisi hän jo luullut kuulleensa kylläksi.

"Minä mainitsin äsken hänen eilen puolipäivänaikoina olleen poissa kokonaista kolme tuntia ja että minä silloin yhtä vähän kuin ennenkään sain tietää, missä hän tällä ajalta oli viipynyt."

"Tänään kertoi yksi tytöistä minulle, että hän kello kahden ja kolmen välillä päivällä oli nähnyt Amandan käyvän pohjoissillan yli erään seuraamana"...

"Kenen seuraamana?" kysyi Alm, nousten seisovallensa sohvalta kasvoilla, jotka vaaleudessa kilpailivat akuttimien kanssa.