Part 7

Alm, joka uudestansa tuli ajatelleeksi tuota pientä, paksua pormestaria, huomasi sen raajarikon, joka nyt oli hänen silmäinsä edessä, olevan pitkän ja erinomaisen jyhkeäkasvuisen miehen.

Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt suurempaa huomiota tähän seikkaan, vaan jatkoi kulkuansa, ajatellen pian tykkänänsä muita asioita kuin puujalkoja ja sauvoja.

Hän ajatteli tuota tyttö-raukkaa, jonka hän tänä iltana jälleen tulisi näkemään ja jonka hän oli onnistunut temmata pois turmion helmasta ja hän nautti sydämensä syvyydessä sitä tyytyväisyyttä, jonka tieto tehdystä hyvästä työstä aina synnyttää.

Jos hän ei olisi ollut niin syvään vajonnut näihin mietteisiin, olisi hän ehkä kummastellut sitä, että puujalan jyminä oli yhä yhtä kova, vaikka sen, joka sai tämän jyminän aikaan, olisi pitänyt, mennen aivan vastakkaiseen suuntaan, kaukeneman hänestä kaukenemistansa. Tosin kuuli hän tämän jyminän, mutta hän luuli korvansa valehtelevan, kuten usein luullaan.

Tultuaan Nautatorin kadulle, astui Alm sisään eräästä portista oikealle päin ja tuli erääsen vähänläntään kauppapuotiin, jossa myytiin kaikenlaista rihkamatavaraa, joiden joukossa käsineitä ja sateenvarjojakin.

Muuan vanha rouva, joka seisoi myymäpöydän takana, tervehti kohteliaasti ja tutusti tuota sisäänastuvaa ostajaa, joka myöskin puolestansa yhtä ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.

"Se sateenvarjo, jonka minä ostin teiltä eilen, ei ollut minulle menestykseksi", alkoi Alm puheen ensiksi.

"Ei ollut menestykseksi... kuinka niin, herra sihteeri?"

"Minä olen menettänyt sen... mutta koska taivaan pilvet ei pidä lukua minun onnettomuudestani, täydyn ostaa toisen, niin vastenmielistä kuin se onkin minulle."

"Eikö herra sihteeri ole saanut sateenvarjoansa takasin?"

"En, Jumala paratkoon!... sateenvarjojen laita on sama kuin hattujen ja kalossienkin, puhumattakaan kauniista tytöistä... kun ne kerta ovat menneet, eivät ne koskaan palaja takasin."

"Kyllä minä tiesin herra sihteerin menettäneen sateenvarjonsa, mutta"...

"Tiesikö rouva sen!" keskeytti Alm häntä kummastuneena.

"Mutta minä olin melkein varma siitä, että sihteeri jo oli saanut sen takasin."

"Kuinka tulee minun käsittää tämän?"

"Sehän on selvää, sillä koska minä tiedän herra sihteerin asuinpaikan, jätin minä sihteerin sateenvarjon sille miehelle, joka oli löytänyt sen."

"Te olette siis nähneet jonkun, jolla oli minun sateenvarjoni?"

"Olen, sekä löytäjän että löydetyn tavaran... mutta minua kummastuttaa, ett'ei hän jo"...

"Noh, mutta mikä ihminen täältä sitten oli minun sateenvarjoni muassansa?"

"Niin, olihan se edelläpuolenpäivää, heti sen jälkeen kun minä olin avannut myymäläni, niin tuli muuan mies sisään"....

"Minkä näköinen hän oli?" kysyi Alm kiivaasti.

"Minä en nyt muista niin tarkkaan... mutta minä luulen hänen olleen pitkänläntäisen miehen; hän näytti viininkuljettajalta."

"Ja hänellä oli sateenvarjo mukanansa?"

"Niin, hän sanoi eilen löytäneensä sateenvarjon erään portin pielestä Etelästä ja hän tahtoi tietää kenenkä oma se oli."

"Mutta kuinka voi hän tietää sen olleen ostetun teidän puodistanne?"

"Sehän on mitä helpointa, sillä onhan meidän nimileimamme joka myydyssä sateenvarjossa."

"On kaiketi, mutta kuinka voitte te tietää sen olleen saman, jonka minä ostin täältä eilen?"

"Eihän minulta nyt niin huono muisti ole, herra sihteeri!... Sen sateenvarjon tunnen minä varsin hyvin, sillä sen reunassa on pieniä tähtiä ja sen valkoinen varsi on toista mallia kuin muiden... sanalla sanoen, minä nä'in varsin hyvin sen olleen saman sateenvarjon, jonka herra sihteeri eilen minulta osti."

"Saiko miesi tietää minun asuntoni?"

"Sai; samassa huoneessa itäisellä pitkäkadulla, jossa räätäli Svensson asuu... olihan se oikein, se?"

"Aivan oikein, ja minä olen sangen kiitollinen... mutta"....

"Eikö miestä ole kuulunutkaan?"

"Ei, rouvaseni!"

"Mutta ehkä herra sihteeri ei ole ollut kotona sitten aamun?"

"Minä olen ollut kotona koko jälkeenpuolenpäivän ja tulen nyt juuri kotoani."

"Sittenpä minua kummastuttaa... ei voi olla epäilemistäkään, ettei herra sihteeri saisi takasin sateenvarjoansa, koska miesi näki niin paljon vaivaa saadaksensa tietää sateenvarjon omistajan nimen ja missä hän asuu... Minä arvelen että hän tulee huomena... Siis ei taida kaupasta tulla mitään tällä kertaa, joll'ette suvaitse ostaa jotakin muuta kuin sateenvarjoja."

"Mutta... mutta eikö miesi sanonut mitään muuta?"

"Mitä muuta olisi hänen pitänyt sanoman?"

"Eikö hänellä ollut... punakat kasvot?"

"Sitäpä minä en pannut muistiini... minusta oli sateenvarjo tärkein."

"Tietystikin... mutta eikö hänellä ollut, ilkeännäköinen muoto?... musta, paksu poskiparta ja"...

"Jumalan nimessä! kuinka voin minä muistaa kaikkien kasvot, jotka käyvät täällä!... Kaikki, jotka ostavat, ovat kauniita minun silmissäni, ja ne, jotka eivät osta, ovat hirveän rumia... se on ainoa arvostelumitta niille kasvoille, jotka käyvät minun myymälässäni."

"Mutta, rouvaseni, mahtanette kait johonkin määriin muistaa"...

"Noh, niin... en minä luule hänen olleen kaunokaisenkaan... mutta minä luulin hänen olleen rehellisen ihmisen, koska hän heti tahtoi saada tietää löydetyn tavaran omistajan nimen... rehellisyys ei ole todeltakaan mikään jokapäiväinen ryyti... ja, joll'en erehdy, näytti hän sangen iloiselta, saatuansa tietää herra sihteerin nimen ja asunnon."

"Hym! hym!" jupisi Alm hampaidensa välistä ja vaipui moniin mietiskelyihin.

"Ehkä saan minä näyttää uutta hansikkavarastoani, jonka minä tänään olen saanut Parisista asti?" kysyi rihkamakauppiatar, levittäen myymäpöydällensä useamman parin valkoisia kiiltohansikkaita; "kohta alkaa tulla tanssiaisten aikakausi, herra sihteeri!"

"Olkaa hyvä että otatten ales uuden sateenvarjon näiden sijaan!" pyysi Alm.

"Todellako?" kysyi rouva uudestansa hämmästyneenä; "minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, vaikka sihteeri ostaisi koko myymäläni... mutta eiköhän ole liian aikaista, että"...

"Minä aavistan, ett'en ikänäni enään saa nähdä menetettyä sateenvarjoani ja koska tähän aikaan sataa satamistansa, taitaa tulla tukalaksi kävellä ilman senlaista... Olkaa hyvä, että otatten ales tuon mustavartisen... ehkä on minulla sen suhteen parempi onni kuin sen valkovartisen."

Rouva täytti luonnollisesti ostajan pyynnön, jonka jälkeen, ja sittenkuin tavara oli maksettu, meidän kamarikirjurimme lausui jäähyväiset ja meni.

Alm jatkoi matkaansa Punaiselle Sululle päin. Mutta hän ei ollut ottanut monta askelta, ennenkuin tuo soinnutoin puujalkojen kolmikopina taaskin ennätti hänen korviinsa. Hän katseli ympärillensä ja huomasi toistamiseen erään lyhdyn valossa tuon valkoisen patjakangasnutun.

Alm säpsähti ikäänkuin joku, joka äkkiä herää unesta ja meni sitten rivakkain askelin eteenpäin katsomatta taaksensa.

Puujalat näyttivät myöskin jouduttavan kulkuansa, eikä niitä enään kuulunut takaapäin, vaan Nautatietorin kadun itäiseltä puolelta.

Kamarikirjuri vilkasi sinnepäin ja tähysteli tutkivalla tarkkuudella tuota synkkää varjoa, joka näyttäytyi itäpuoleisella huonerivillä.

Varjo näytti liikkuvan jokseenkin epävarmasti ja horjuvammin kuin laita tavallisesti on niiden, jotka ovat ennättäneet harjaantua kävelemään puujalalla ja sauvojen nojassa. Lisäksi näytti varjo liian suurelta, ollaksensa jonkun tavallisen raajarikon. Lopuksi tuntui hänestä sangen epäluulonalaiselta, että raajarikko, joka oli pysähtynyt, tavatessansa ensin Alm'in itäisellä pitkäkadulla, sitten lakkaamatta oli seurannut hänen askeleitansa; sillä hän muisti nyt aivan selvään kuulleensa saman kopinan katukiviä vastaan, astuessansa sisään myymälään.

Kaikkia näitä seikkoja, yhteydessä niiden tietojen kanssa, joita hän äsken oli saanut myymälässä, punnitsi Alm sangen tarkkaan ja hän teki miehuullisen päätöksen.

Alm meni entisen Punaisen Sulun ohitse, mutta poikkesi heti vasemmalle ja tuli pian itäiselle niistä kahdesta sillasta, jotka johtavat muinoisen vallihaudan yli ja jossa rautavaaka nyt sijaitsee. Alm astui katsomatta taaksensa, sillä hän oli kyllästynyt puujalan ja sauvain synnyttämään kolkkeeseen, portaita myöten ales rautavaa'alle, josta hän meni erääsen konttooriin, missä oli muutamia rautava'an mittamiehiä työskentelemässä kirjoituspöytäinsä ääressä.

Eräs näistä virkamiehistä, kirjuri Dahl, jätti, nähdessänsä sisääntulevan kamarikirjurin, tuolinsa ja kiiruhti häntä vastaan.

"Veli Alm!" huudahti hän; "onpa kau'an aikaa siitä, kun sinut nä'in... kuinkas on laitasi, veliseni?"

"Hyvin!" vastasi Alm, pudistaen ystävänsä kättä; "oletko jo kohta lopettanut työsi täksi päiväksi?"

"En aivan... mutta sinun tervehtimässä käyntisi tulee antamaan minulle syytä lopettamaan."

"Joko työväki on mennyt kotiansa?"

"Enpä luule."

"Sitä parempi... saanko puhua muutaman sanan sinun kanssasi?"

"Mitä sinä tahdot?... Haluatko illallista, niin odota, kunnes olen pannut kirjat laatikkoon... Pelikaani-ravintolassa on suuria rapuja, veliseni!"

"Kiitoksia tarjoamisestasi, mutta tänä iltana saavat Pelikaanin ravut luultavasti olla rauhassa minulta... Tulehan vaan ulos silmänräpäykseksi, että saan sanoa sinulle pari sanaa kahden kesken."

"Aivan mieleltäni", vastasi Dahl, ja otti hattunsa, jonka jälkeen hän tarttui ystävänsä, Alm'in, käsivarteen ja meni tämän kanssa konttoorista.

* * * * *

Noin 10 minuutia tuon rautava'an konttoorissa pidetyn keskustelun jälkeen meni Alm ylöspäin samoja portaita, joita hän äsken oli astunut alespäin; mutta tultuansa sillalle pysähtyi hän, heittäen ympärillensä vakoelevia silmäyksiä.

Kylmän ja sateisen ilman vuoksi oli ulkona vähemmin kansaa kuin tavallisesti muulloin. Silloin tällöin sipsutti joku piika sateenvarjoineen sillan poikki, tahi kulki siitä joku työmies kiirein askelin; mutta siellä täällä seisoi joitakuita yksityisiä, epäselviä olentoja, jotka nojaten sillan kaiteesen, kurkistelivat ales syvään vallihautaan, luultavasti kuunnellaksensa sadepisaroiden ropinata rautakankeihin.

Näiden olentojen joukossa oli myöskin valkoiseen patjakangasnuttuun puettu raajarikko.

"Miksi sinä, raukka, seisot ulkona sateessa?" kysyi Alm äänellä, joka kuului niin herttaisen säälivältä ja leppeältä.

"Ah, herra!" vastasi eräs heikko ja ruikuttava ääni; "puujalka alkoi päästä irti minun sääriluustani, ja minä olin juuri kiinnittämäisilläni hihnoja."

"Kovan onnen miesi! onko siitä kauankin, kun sinä menetit jalkasi?"

"Määrältänsä vuosi sitten, hyvä herra."

"Missä menetit sinä jalkasi?"

"Kuninkaansaaren höyrymyllyssä."

"Ja nyt sinä tietysti olet kykenemätöin työhön?"

"Niin, Jumala paratkoon!... Ja joll'ei hyviä ja avuliaita ihmisiä olisi, olisin jo aikoja sitten täytynyt kuolla nälkään."

"Sen minä kyllä voin arvata, ja täytynee kait minunkin antaa sinulle roposen puolestani."'

"Jumala siunatkoon teitä siitä!" lausui raajarikko ja kompuroi yhdeltä puolen kaidetta toiselle, joten hän tuli Alm'ia hiukan lähemmäksi.

Meidän kamarikirjurimme otti esiin lompakkonsa ja vetäytyi askeleen takaperin, ikäänkuin tahtoisi hän lyhdyn valossa etsiä soveliasta setelirahaa kerjäläiselle.

Selaillessansa lompakkoaan, piti hän silmällä raajarikon kaikkia liikkeitä; mutta hänen kasvojansa, jotka enemmäksi kuin kahdeksi kolmatta osaa olivat hatun reunain peittämät, ei hän voinut nähdä.

Raajarikko, joka oli pannut pois kummankin sauvansa, puuhaili sillä välin paljon puujalkansa kanssa, joka näytti olevan vaikea saada kuntoon, mutta väliin käänsi hän päätänsä joka suunnalle siltaa, yhä huokaillen ja puuhkien.

Vihdoin näytti hän saaneen puujalan asianmukaiseen kuntoon, sillä hän kohotti yläpuolta ruumiistansa, jonka tehtyä hän pisti oikean käden lakkariinsa ja ojensi terveen jalkansa, silminnähtävästi aikomuksessa uudestansa lähestyä tuota hyvänluontoista herraa, joka vielä selaili lompakkoansa.

Mutta tuota hyvänluontoista herraa tapasi silloin sangen ankara yskänkohtaus, josta oli seurauksena, että ne muut sillalla olevat olennot, jotka tähän asti olivat seisoneet vastakkaisella puolella, silmänräpäyksessä ryntäsivät esille ja saarsivat raajarikon.

Tämä, säpsähtäen ankarasti, huomattuansa sen, koukisti selkänsä ja alkoi uudestansa puuhata tuon juonittelevan puujalan kanssa, vuorotellen huokaillen ja kiroillen.

Mutta tuo hyväluontoinen herra pisti lompakon lakkariinsa, vaikk'ei hän vielä ollutkaan löytänyt mitään sopivata seteliä, ja meni tuota raajarikko-parkaa niin lähelle kuin mahdollista.

"Kuulkaapa, hyvät miehet!" sanoi Alm niille, jotka olivat raajarikon ympärillä, "tehkää hyvin, että autatte tuota onnetointa äijää, sillä hänen puujalkansa on mennyt rikki, eikä hän voi millään lailla korjata sitä täällä sillalla... olisi siis parasta, että taluttaisitte hänet vaa'an luokse... Dmitri, tehkäätte se, niin tulen minä antamaan teille juomarahoja vaivastanne!"

"Aivan mielellämme", lausui yksi henkilöistä, "se käy kyllä laatuun... Tule sinä ronkkakonkka-parka!... me autamme sinua kyllä oikealle tolalle, me!"

"Kiitoksia, kiitoksia, 'hyvät herrat!" vastasi raajarikko; "mutta se ei ole laisinkaan tarpeellista... nyt se on taaskin paikallansa... kas niin, nyt se menee itsestänsäkin... Kiitoksia, kiitoksia, hyvät herrat, jotka olette niin avuliaita kurjaparalle!"

Ja tätä sanoen ojensi hän käsivartensa, tavoittaakseen sauvojansa.

"Mutta entä jos se taas pian joutuu epäkuntoon jälleen", lausui tuo huoltapitävä kamarikirjuri, "parastahan on laittaa se kunnolliseksi, koska kerta olemme siinä puuhassa... Kas niin, miehet, ottakaatte tuon vaivaisen molemmista käsivarsista kiinni ja taluttakaatte häntä varovasti portaita myöten ales."

Kaksi miehistä, joita kaikkiansa oli neljä rivakkaa raudankantajaa, tarttuivat kukin yhteen raajarikon käsivarteen ja pyysivät häntä mitä kohteliaimmalla ja ystävällisemmällä tavalla seuraamaan heitä portaita myöten ales. Harvoinpa on joku onnetoin, ruhjaksi ammuttu sotilas Tukholman kadulla saanut osaksensa niin paljon sääliväisyyttä näin monelta ihmiseltä yht'aikaa, kuin patjakankaaseen puettu raajarikko nyt sai tuta.

Mutta tämä raajarikkokaan ei ollut vähemmin kohtelias ja ystävällinen, sillä hän selitti, ett'ei hän vähäpätöisen henkilönsä vuoksi tahtonut matkaansaattaa kenellekään vähintäkään vaivaa, vaan pyysi, kiittäen kiittämistänsä, että hänen sallittaisiin mennä, koska hänellä kotona oli vaimo ja lapset, jotka varmaankin olivat sangen levottomia hänen pitkällisestä poissaolostansa näin myöhään illalla.

"Kas niin, älä ole nyt itsepäinen, ystäväiseni!" sanoi tuo uupumaton Alm; "sillä tultuasi ales saat ei ainoastansa puujalkaasi kuntoon, vaan myöskin ryypyn ja hiukan haukkaamista... sinä tarvitset sen kyllä, sillä sinä näytät niin vilustuneelta äijäparkani!"

Mutta kerjäläinen, vaikka hän kävikin puujalalla ja sauvojen nojassa, näytti liian ylpeältä onnettomuudessansa, sillä hän vakuutti, ettei hänellä ollut tarvis saada keltään ilmaiseksi paloviinaa saati muuta nautittavaa, ja kaikkein vähimmin senlaisilta, joiden kanssa hänellä ei ollut kunnia olla tuttava.

Mutta tänä iltana oli taivaan tähdissä kirjoitettuna, ett'ei inhimillinen hyväntekeväisyys väsyisi, eikä tunnustaisi mitäkään rajoja innostuksellensa, samoinkuin myöskin, ett'ei tuon eriskummaisen kerjäläisen ylpeyttä eikä kunniantuntoa saisi mikään taipumaan.

Nuot rehelliset, ihmisrakkaat raudankantajat tarttuivat mitä voimakkaimmin kiinni kerjäläisen käsivarsiin, saadaksensa häntä mukaansa, ja tämä vuorostansa ponnisteli vastaan kaikin voimin, irroittaakseen itsensä noiden hyvänsuopien ihmisten käsistä.

Mikä näky ihmisystäville! Jos meidän innokas "suojelusyhtiö" olisi ollut näkemässä tätä joukkoa, olisi se varmaankin langennut polvillensa syksyn lokaan sillalla, ylistäen tätä periaatteidensa loistavata toteuttamista, jos, nimittäin, sillä olisi ollut vettä kestävät päällysvaatteet ja housut Fahnehjelm'in hyvin tunnetusta kautsukkitehtaasta.

Mutta hyväntekeväisyys voi, kuten ylpeyskin, mennä liian pitkälle ja silloin tulee edellinen yhtä paljon kuin jälkimäinenkin vaikeaksi sietää.

Tämä oli myöskin laita kysymyksessä olevassa tapauksessa.

"Tuopa on koko saatana olemaan itsepäinen!" huudahti pisin hyväntekijöistä; "jollet heti tule mukaamme hyvällä, laahaamme sinut ales väkisin!"

"Puhutteko te sillä äänellä, te koirat!" vastasi hyväntekeväisyyden kohde ja levitti samassa molemmat käsivartensa, samoin kuin paiskataan auki kaksi salpapuuta.

Mutia kummankin salpapuun yli löihe ales kaksi paria raudankantajain käsiä, ja sillankaiteen rautaristikot alkoivat narista ja tutista niistä junttauksista, joita näitä vastaan tehtiin.

"Pitäkää lujasti kiinni rosvoa!" huudahti nyt Alm, niin ikään lakaten teeskentelemästä, "ja viekää hänet ales portaita myöten, kunnes saamme tänne vahdin ja poliisit!... viekää roisto ales!"

Ihmisystävällinen ruusukangastus katosi ja sen sijaan ilmaantui nyt ruumiillisen voiman kallioinen ranta koko julmassa alastomuudessansa.

Myllärin vastarinta oli kauheata. Vaikka hän epäilemättä olisi voittanut kunkin näistä neljästä raudankantajasta eriksensä, ei voinut kuitenkaan hänen suhdattomat ruumiinvoimansa paljoa näitä neljää vastaan yhtähaavaa.

Sitäpaitsi oli puujalka hänelle haitaksi, joka, vaikka se olikin irroitettu jotakin tarkoitusta varten, sill'aikaa, kun Alm selaili lompakkoansa, kuitenkin raudankantajien tullessa uudestansa oli tullut kiinnitetyksi polvitaipeesen.

Kuitenkin kohosi myllärin kaksi käsivartta uhkaavasti raudankantajien kahdeksata vastaan ja kaikki nämät kädet sattuivat yhteen raskaina ja rutisevina kuin tammenoksat myrskyn taistellessa sen runkoa vastaan.

Meidän kamarikirjurimme oli tällä kertaa ainoastansa taistelun katselijana, joka taistelu pian keräsi joukon uteliaita, jotka alussa kummastuksella ja mielipahalla näkivät mitenkä neljä pitkää raudankantajaa ahdistivat yksinäistä raajarikkoa, mutta vihdoin samoinkuin nuot toisetkin huomasivat, että, mikä virhi raajarikolla liene ollutkin, ei häneltä kuitenkaan puuttunut ruumiinvoimia, joll'ei tahdo pitää hänen uskomatointa jättiläisvoimaansa virhinä kääpiöiden aikakaudessa.

Vihdoin pääsi ylivoima voitolle, ja, liittyen myllärin ruumiin ympärille, samoinkuin vahvimmat rautavanteet liitetään laivan maston ympärille, veivät raudankantajat vankinsa portaita myöten ales ja katosivat hänen kanssansa vallihaudan pimeyteen häälyvän kansajoukon uteliain silmäin näkyvistä.

Alm seurasi vankia ja sen vartiaväkeä ales rautavaa'alle. Laitettiinpa tuomaan poliisia ja vahtia, mutta odottaessa heidän tuloansa tutkittiin myllärin lakkarit, joista löydettiin muiden pikkukapineiden ohessa puukkokin, joka pituutensa ja teränsä puolesta olisi ansainnut sijan jossakin teurastushuoneessa. Samoiten päästettiin hän puujalastakin, joka vastaanväittämättä oli ollut hänelle enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Nuot neljä pitkää isäntämiestä, jotka ottelussa myllärin kanssa olivat saaneet hiukan lämminleipää, kestittivät nyt kiitollisina vierastansa parhaan vointinsa mukaan, vaikk'ei viinaryyppyä eikä haukkaamista näkynytkään, ja ylläpitävät ruokarauhaa siksi, kunnes vihdoinkin kutsuttu vahtijoukko, jossa oli kaksi poliisipalveliata, yksi korpraali ja neljä miestä, olivat saapuneet paikalle.

Raudankantajat jättivät nyt sekä isännyyden että vieraansa vahtijoukon huostaan, jonka jälkeen Broms'in asianmukaisesti vangittuna, täytyi nilkuttaa ylöspäin noita kirottuja portaita, milt'ei tainnoksissa siitä paljosta kestitsemisestä rautavaa'an luona, vaikka kaartilaisten paljastetut sapelit tekivät kaikki, minkä voivat, saadaksensa häntä jälleen toipumaan ja tuntoonsa.

Kamarikirjuri seisoi paikallansa rautavaa'an luona, katsellen kansajoukkoa, joka meluten ja tunkien kulki vangitun varkaan perässä.

Silloin luuli Alm lyhdyn valossa, joka kellui kaiteen yli sillalla, huomanneensa myllärin heittäneen alespäin silmäyksen, joka säihkyi äärettömästä raivosta.

Alm hymyili myllärin voimattomalle kiukkuilemiselle, iloisena siitä, että hän oli päästänyt yhteiskunnan vaarallisesta vihollisesta.

"Noh, veliseni! mitäs nyt sanot Pelikaani-ravintolan ravuista?" huudahti Dahl, lyöden ystävätänsä, kamarikirjuria, olkapäille.

"Noh, niin, minä luulen niiden nyt olevan tervetulleita", vastasi Alm iloisena; "tosin täytyy minun vielä mennä erääseen toiseen paikkaan tänä iltana, mutta voinhan minä uhrata puolen tuntia ravuille ja sinulle."

"Kun minä tulen poliisipäälliköksi", vakuutti Dahl, "nimitän minä sinut ylimäiseksi kivalterikseni... sinun näytekoetuksesi tänä iltana oli varsin erinomainen... Minun neljä raudankantajaani eivät myöskään olleet varsin kehnoja, luullakseni."

"He olivat oivallisia", myönsi Alm.

"Olipa hupaista katsella kuinka varovaisesti he hiipivät portaita ylös yksi toisensa jälkeen ja pysähtyivät seisomaan sillalle tuon riiviön aavistamatta vähintäkään pahaa... Mutta pirunmoinen mies hän oli... hän antoi minun neljälle jättiläiselleni täysin tekemistä, vaikka minä melkein olen vakuutettu jokaisen näistä neljästä voivan ottaa elävän härjän hartioillensa ja kuljettaa sen näin täältä pohjoiseen teurastushuoneesen saakka."

"Niin, hyvä oli hän sekä ruumiin että sielun puolesta."

"Mutta voiko kukaan ihminen selittää, miksi hän oli varustanut itsensä puujalalla ja sauvoilla?"

"Joko tahtoi hän tällä tavalla salata itsensä poliiseilta, jotka häntä etsivät, tahi luuli hän senlaisessa asussa voivansa helpommin hiipiä minun niskaani ja työntää puukon rintaani."

"Älä unhoita, että sinun on antaminen auttajillesi kannu viinaa niiden haavojen kääreeksi, joita he sinun tähtesi ovat saaneet, ja sitten lähtekäämme!"

Alm'in palkittua raudankantajat heidän avuliaisuudestansa ja saatuaan heiltä pyytämättänsäkin lupauksen tehdä hänelle, jos tarvis tulisi, vast'edeskin samanlaisen palveluksen, jätti hän ystävänsä, kirjurin, seurassa rautavaa'an ja meni Pelikaanin-ravintolaan.

"Tässähän se kaunis lintu [pelikaani on myöskin erään linnun nimi. Suoment.] nyt on", lausui Dahl, nousten ravintolan portahille; "kuulepas, pelikaanihan antaa ylön ravintonsa poikiensa hyväksi?... onko sinulla luottamusta tarinoihin, veli Alm?"

"Enpä ole ilmankaan", vastasi tämä, sillä hän muisti ne satunnaiset varoitukset, jotka olivat kahdesta tarinasta kahdessa eri tilaisuudessa, ainoastansa yhden vuorokauden ajalla, tulleet hänen hyväksensä, ensin edellisenä iltana, jolloin huudahdus: "älkäätte leikkikö kuoleman kanssa!" lausuttuna tarinasta "kuoleman ristipojasta", oli pidättänyt häntä silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi syöstä portista sisään, jonka takana mylläri väjyi kirveinensä, ja nyt tänä ehtoona, jona hän, muistellen tarinata "kummallisesta puujalasta", tuli tarkanneeksi raajarikon puujalkaa itäisellä pitkäkadulla, jota seikkaa paitsi oli epävarmaa, josko hän olisi voinut välttää murhaajan puukkoa.

"Ah, niin!" lausui hän itseksensä; "ei mitään tapahdu, jolla ei olisi merkitystänsä... mutta ylipäänsä katselee ihminen välinpitämättömin silmin kaikkea, mitä hänen ympärillänsä liikkuu, kunnes hän vihdoin tulee sokeaksi sekä sen suhteen, joka on hänen ulkopuolellansa maailmassa, että senkin, joka tapahtuu hänen omassa rinnassansa... Sentähden onkin hourujen luku niin suuri ja järjellisten niin pieni!"...

Toinen aikakausi.

Ensi lempi.

"Ruusu, silmäis sulo muinoin, Vika, miksi vaalenet sa!"

_Vitalis_.

Yhdestoista luku.

Jalka.

Neljän vuoden ajalla voi tapahtua paljon, muita voi tapahtua sangen vähänkin, sillä mitä useampiin tässä kertomuksessa oleviin henkilöihin tulee, ei ollut niiden neljän vuoden ohella, jotka olivat kuluneet seikkojen jälteen rautavaa'an luona, heille tapahtunut mitään muuta, kuin että he kaikki olivat tulleet neljä vuotta vanhemmiksi.

Eräänä puolipäivänä vuonna 1836 läksi kamarikirjuri Fridolf Alm sen viraston huoneesta, jossa hän oli vakinainen virkamies, mennäkseen päivän työnsä onnellisesti päätettyään, tervehtimään Grå-rouvaa Etelällä.

Meidän kamarikirjurimme oli tosin kiireellisten virantoimiensa tähden noin vuosi sitten lakannut antamasta opetusta sekä rouva Grån että muissakin oppilaitoksissa; mutta hän kävi sittekin yhä tervehtimässä mainittua rouvaopettajatarta...