Part 6

Entinen opettaja käänsi kuihtuneet kasvonsa, joissa oli nuot vilkkaat silmät, kasvattityttärensä uuteen opettajattareen, joka myöskin puolestansa tarkkaavaisuudella katseli kerjäläistä, jonka te'oista edellisen yön kohtauksessa Alm jo oli hänelle kertonut.

"Vai niin, rouvaseni pitää koulua?" kysyi maisteri, tirkistellen häneen hiukan viekkaasti.

"Niin, ystäväiseni, minä pidän koulua", vastasi rouva lempeästi.

"Minä sanon rouvalle, että Mandi ei ole mikään kyyhkysen poika, vaikka hän on kaunis kuin kyyhkyinen ja kauniimmaksi tulee hän, jahka hän ennättää heittää lapsenkenkänsä, vaikka minä todellakin pelkään, että"...

"Mitä te pelkäätte?" kysyi rouva.

"Että jos rouvan koulussa menetellään, kuten useimmissa muissa täällä Tukholmassa olevissa, saa pikku Mandi ensiksi oppia"...

"Mitä saa hän ensiksi oppia?"

"Näkemään nälkää... mutta se on tarpeetointa, rouvaseni, sillä sen hän on oppinut jo ennestänsäkin. Kerjäläisten joukossa ja tyttökouluissa alkaa ensimäinen opetus aivan samanlaisen kaavan mukaan."

"Teillä on huono ajatus Tukholman tyttökouluista, maisteri-hyväni."

"Ylioppilaana ollessani opetin minä tyttökouluissa... kun tulin silloin kouluun, tyttöjen kirjoitusvihkot kainalossani, juoksivat he kaikki hengästyneinä vastaani... mutta tiedättekö, mitä he minulta tahtoivat?"

"Luultavasti tahtoivat he tietää, kuinka monta muistutusta te olitte tehneet heidän kirjoitusvihkoihinsa."

"Eipä suinkaan, rouvaseni... he tahtoivat tietää, josko minulla, kuten tavallisesti, oli piparileivoksia ja nisuleipää taskussani... koko minun opettajapalkkani meni tykkänänsä piparileivoksiin ja nisusiin, mutta luultavasti ei olekaan kellään oppineella ollut yhdellä kertaa niin paljon leipää taskussansa, kuin minulla oli... Minun seuraajani tyttökouluissa oli nuori pappismies, mutta hän söi piparileivoksensa ja nisusensa itse, ja pian tulivat ne pienet Jumalan enkelit yhtä koinsyömiksi ja mustiksi kasvoiltansa, kuin hänen kauhtanansakin oli."

"Olisipa hauskaa tietää, mikä tyttökoulu se oli", ihmetteli rouva.

"Aivan samanlaista oli kaikissa", vastasi maisteri ujostelematta; "ja tämä on perhanan huonosti... Kasvavat lapset tarvitsevat ravitsevampaa ruokaa kuin täysikasvaneet... taimet tarvitsevat lihavampaa maata ja parempaa hoitoa kuin suuret puut... eikö oppilaamme näytä kananpojilta, jotka kau'an ovat olleet häkissä torilla, tahi ahvenilta, jotka kau'an ovat olleet kala-ammiossa... senpä minä hyvin luulisin."

"Mutta ottakaattehan tuoli ja istukaatte, maisteri-hyväni!" pyysi hyväluontoinen huoneenisäntä.

"Mihin sitten?" kysyi kerjäläinen.

"Hoh, mihin vaan tahdotte."

"Oven pieleen en minä tahdo istua", vastasi kerjäläinen, "ja peremmälle huonetta en minä voi käydä istumaan, sillä minä en ole niin reilattuna... Sentähden olen minä opetellut seisomistaitoa ja seista voinkin minä yhtä hyvin kuin kuningas hovijuhlapäivinä."

"Minua hämmästyttää", alkoi rouva, "että miesi teidän kasvatuksellanne ja tiedoillanne"...

"Vanha virsi!" keskeytti häntä maisteri; "kuka ei sitä osaisi? Tunteeko rouva kauppaneuvos Räyel'in?"

"Minä luulen kuulleeni hänestä puhuttavan", vastasi hän.

"Mutta te ette tunne häntä?"

"En."

"Noh, sitten ei maksa vaivaa alkaa tuota vanhaa virttä."

"Teillä mahtaa olla paljon selvittelemistä tuon kauppaneuvoksen kanssa?" muistutti Alm.

"On, on, niin paljon", vastasi maisteri, jonka silmät nyt säihkyivät tulta, "on niin paljon, että kymmenen miespolven ikä ei riittäisi siihen, mitä minulla on hänelle sanottavaa... Mutta", lisäsi hän hiukan sävyisemmin, "onko rouvaseni tutkinut pikku Mandia?"

"Jokseenkin... hän lukee taidolla, joka todellakin on kummastuttanut minua."

"Ja kuitenkin tiesitte te ehkä hänellä olleen viisaustieteen maisterin opettajana."

"Niin, siitä tulee kunniata teidän hyvälle sydämellenne, että olette opettaneet sitä lapsiraukkaa lukemaan."

"Entä kirjoittamaan sitten... onko rouvaseni nähnyt pikku Mandin käsialaa?"

"Olen, se on erinomaisen kaunista... minä näin sitä tuossa tarinassa, jonka herra sihteeri näytti minulle."

"Senlaisen käsialan oleman pitää, rouvaseni... tavallisesti nimitetään huonoa käsialaa naisen käsialaksi, ja minkätähden? niin sentähden, että kirjainten pitää olla suoria ja kankeita ikäänkuin olisi niillä kureliivit vyöllä... Sääli naisia... kureliivit heillä ja kureliivit kaikella, mitä he tekevät... Kirjoitetun kirjaimen pitää oleman pyöryläisen kuin kahvipapu, mutta ei ympyriäisen kuin herne... sen pitää oleman soman ja eteenpäin pyrkivän kuin tyttö sipsuttaakseen katrillissa."

"Sangen runollisesti lausuttu", ylisti rouva, joka, huolimatta pistosanoista tyttökouluja vastaan, oli kovin huvitettu tuosta kummallisesta kerjäläisestä.

"Tässä on minulla mukanani muutakin, jonka hän on kirjoittanut minun sanojeni mukaan", sanoi maisteri vetäen näkyviin puoliarkin, jonka hän antoi Alm'ille.

"Tarina, luulen minä", lausui tämä, silmäillen paperia.

"Aivan niin... tarina on kynnys parhaimpaan pikkulasten kouluun."

"Tarina kummallisesta puujalasta", luki Alm; "te myytte kaiketi tämän minulle?" kysyi hän sitten.

"Kaiketikin."

"Jos teillä on useampia tarinoita, ostan minä ne kaikki."

"Yksi erässään, herra... minä häpeän kerjätä herralta, mutta koska jutteleminen teidän kanssanne on minusta hauskaa, otan min& tarinan tarjoamisen asiakseni."

"Mutta, miksi ette käytä samaa hienotuntoisuutta muitakin kohtaan?... Minä takaan, että teidän työnne saa menekkiä."

"Noh, hän alkaa kait ranskankielellä, kuten tavallista on?" kysyi maisteri kääntyen rouvaan ja jättäen vastaamatta Alm'in kysymyksen.

"Tietystikin tulee hänen oppia nykyajan kieliä", vastasi opettaja-rouva.

"Sittenpä on sangen onnellista, että hän jo on oppinut äidinkieltänsä... kouluissa ja opistoissa aljetaan tavallisesti sillä, jota ei koskaan lopeteta, mutta sitä vastoin ei koskaan aljeta sillä, jota ei milloinkaan pitäisi lopettaa. Pikku Mandi saa kaiketi lukea Telemak'ia samoinkuin muutkin oppilaat."

"Tietystikin... maisteri tietää kait, että Telemak'ia tavallisesti luetaan paremmissa kouluissa?"

"Kyllähän minä sen tiedän... _Calypso ne pouvait se consoler du départ d'Ulysse_... Kalypso ei voinut lohduttaa itseänsä Ulysseen poislähdöstä... mutta Kalypso lohduttaa itseänsä... hän rakastuu poikaan, oltuansa ensin kahdeksan vuotta rakastuneena tämän isään... Kaikki tämä on tarpeellista ja hyödyllistä tietää, sillä se, joka on luvallista jumalaiselle, ei voi olla virhe ihmislapsellakaan... Pelkkää rakkautta alusta loppuun saakka, ei mitään muuta kuin rakkautta... Tästä lumoavasta opetuksesta kasvaa pienten lapsienkelein sydämissä yksi rakkauden alttari toisensa perään, joiden juurella lukemattomat Telemak'it notkistavat polviansa... tuo Telemak'in kirjoittaja on luonut useampia lemmettäriä kuin koko Olympo aikanansa."

Hyväluontoinen opettaja-rouva puri huultansa ja alkoi kyllästyä tuohon säälimättömään koulujen arvostelemiseen.

"Ja sitte tulee hän kaiketi kuluttamaan puolet ikäänsä piirtämällä kukkasia velinipaperille", jatkoi tuo säälimätöin arvostelija, "vaikk'ei hän koskaan saa tietää enempätä niistä, jotka maassa kasvavat, kutu että ne ovat hyviä nimi- ja syntymäpäivinä ja että ne ovat kauniita katsella ja suloisia haistella... mutta todellakin, onhan kaksi kasvia, joista he saavat perinpohjaisen käsityksen, nimittäin myrtti, joka kelpaa morsiusseppeleeksi ja koivu, jonka oksilla kuritetaan... Onhan siinä kuitenkin hiukka luonnontiedettä!"

Opettaja-rouva oli täydellä todella suuttumaisillansa tuohon häpeämättömään maisteriin; mutta silmäys kerjäläisen vaatteisiin poisti silmänräpäyksessä hänen vihansa.

"Minä en tiedä parempata neuvoa", lausui nyt Alm, joka loppupuolella arvostelua oli lukenut tarinan kummallisesta puujalasta, "kuin että te Svärd-hyväni, joka todellakin olette nimenne kaltainen [svärd merkitsee miekka], sanotte jäähyväiset Skinnarvik'in hökkeleille ja autatte meitä parantelemaan kouluja ja oppitaitoksia... Ken tietää eikö tuosta tulisi jotakin hyötyä!"

"Minulla olisi kyllä halua siihen", vastasi maisteri, "jos ei muun takia niin saadakseni maistaa ruokaa, niinkuin vankeuslaitosten johtajilla on tapana tehdä."

"Noh, kuten on heillä siis tapana tehdä?" kysyi rouva.

"Kun he tulevat asianomaiseen paikkaan saadaksensa tietoja vankein hoidosta ja vankilan johtamisesta, maistavat he ruokaa, ja koska tämä aina on hyvää ja moitteetointa, menevät he kotiansa makaamaan vanhurskasten unta."

"Mutta todella puhuen, ystäväni, jos minä voisin valmistaa teillen"....

"Puhutelkaa minua _sinuksi_, herraseni; se kuuluu somemmalta", keskeytti maisteri. "Nuoret herrat puhuttelevat aina henttujansa ja kerjäläisiä _sinuksi_, tarvitsematta juoda sinunmaljaa heidän kanssansa."

"Noh, kuten tahdot; jos minä valmistaisin sinulle tilaisuutta"...

"Mahdotointa, hyvä herra!" keskeytti häntä jälleen kerjäläinen; "minä olen tottunut vapaasen elämään, ja tottumuksesta on kasvanut mieltymys... Luuleekohan herra varpuisen, joka hyppelee maassa ja noukkii jyvän sieltä, toisen täältä, luuleekohan herra tämän haluavan vaihtaa oloansa tiikerin kanssa, joka on suljettu häkkiin ja jolle syötetään kaniineja?... ei, ei!... Ja muutoinkin, herraseni, niin kurjalta ja katalalta kuin minä näytänkin", lisäsi hän, jolloin hänen silmänsä alkoivat säihkyä uusia salamoita, "on kuitenkin olemassa _yksi_, jolle minä olen synninrangaistus, hirmuinen synninrangaistus... ja tämä yksi, niin rikas ja arvossa pidetty kuin hän onkin, pakenee nähdessänsä vilahduksenkin minun repaleistani ja vapisee, kun hän ei voi väistää minua!"

"Ja rangaistaksesi nyt _yhtä ainoata_", lausui Alm, "rankaiset sinä itseäsi omalla kurjuudellasi ja kaikkein ylenkatseella koko elinaikasi?"

"Perseus olisi tullut ikimainittavaksi, mutta Atlas olisikin ollut ainoa, jonka hän Medusanpään avulla muutti kiveksi", vastasi kerjäläinen; "jättäkäämme siis tämä, lupauksella palata siihen tulevaisuudessa, kuten sanomalehdissä sanotaan, milloin tahdotaan helpolla hinnalla päästä mutkikkaasta asiasta."

"Noh, voitko sinä antaa jotakin tietoja entisestä oppilaisestasi?" kysyi Alm.

"Niin, voitteko sen?" kysyi opettaja-rouva.

"Tunsitko sinä hänen äitinsä?" virkkoi kamarikirjuri.

"Ainoastansa yhden vuoden", vastasi maisteri; "hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin valkaisematoin kalikoo-kangas, mutta hänen kätensä olivat punaiset kuin pionikukat, kunnes kuolema värjäsi nekin keltaisiksi... Hän oli pesuvaimo ja asui viimeisen vuotensa lähellä Jörgen'in taloa."

"Hän eli tietysti suuressa köyhyydessä?"

"Tietystikin... ne, jotka huuhtovat liinavaatteita ja ne, jotka huuhtovat ihmissieluja, eivät koskaan rikastu... ne, jotka pesevät vaatteita ja ne jotka opettavat lapsia, eivät koskaan tiedä, mitä lihavuus on... muutoin oli hän hyvä ja leppeä olento, vaikka hänkin, jos vaan olisi tahtonut, olisi voinut ja pitänytkin olla Medusanpää... mutt'ei hänen huvituksensa oli kärsiminen, samoinkuin minun on kerjääminen."

"Etkö tiedä kuka tytön isä on?"

"En, mutta minä olen vakuutettu hänen olleen ylhäisen herran, sillä hän ei pitänyt väliä äidistä eikä lapsesta... sitäpaitsi ryhdynkin minä sangen harvoin toisten asioihin... alkaa tulla hämärä ja aika on, että lähden jatkamaan kulkuani... Minä pidän paljon hämärästä, sillä silloin rupean minäkin näyttämään samanlaiselta kuin muutkin ihmiset. Hyvästi, hyvä herra! nöyrin palvelijanne, rouvaseni... Tervehtäkää pikku Mandia Skinnarvik'in maisterilta!"

Maisteri oli aikeissa lähteä menemään.

"Tässä on rahaa tarinastasi", sanoi Alm, antaen hänelle kaksi riksiä.

"En ole koskaan vastahakoinen", vastasi kerjäläinen pistäen rahat taskuunsa; "tosin sain minä eilen niin paljon, että minä voin elää sillä kaksi kuukautta, mutta yksi minun pääperustuksistani on, etten anna koskaan takasin mitä saan, sillä mitä minä olen antanut, en ole koskaan saanut takasin... ja ilman sitä menee se paljon pikemmin, kuin se tulee... tuhlaajat ja kerjäläiset eivät koskaan pidä lukua äyristä.. Hyvää yötä, herrasväkeni!"

"Kuulepas, nytpä muistan, näitkö sinä erästä sateenvarjoa Broms'in luona, sillä eilen unohdin omani hänen kamarihinsa?"

"Erästä sateenvarjoa... oliko se mustasta silkistä valkoisella varrella?"

"Aivan niin... se on minun, kuulen ma.. se on aivan uusi ja minä ostinkin sen vasta eilen... minä arvaan, että mylläri on anastanut sen."

"Oikein arvattu, herraseni! hänellä oli se mukanansa, kun hän meni pois tänä aamuna... mutta... mutta minä muistelen jotakin sateenvarjon johdosta."

"Mitä sitten?"

"Minä muistan kysyneeni mylläriltä, kun aamulla näin sen komean sateenvarjon hänen kourassansa, mistä hän oli saanut sen."

"Noh, mitä hän vastasi?"

"Hän vastasi sen pudonneen sateen mukana ales taivaasta, koska meidän Luojamme aina pitää huolta luoduista olennoistansa... minun ystäväni, mylläri, on välistä sangen leikillinen, jos saan sanoa; mutta hänen leikillisyytensä on kentiesi liian purevaa... usein purevaa kuin terävä veitsi... mutta sitäpaitsi en minä koskaan ryhdykään toisten asioihin!"

Tämän sanottuansa meni Skinnarvik'in maisteri kamarikirjurin asunnosta.

Yhdeksäs luku.

Tarina kummallisesta puujalasta.

Olipa kerran Skånessa muuan pormestari, joka oli sangen rikas ja lihava, sillä hän söi enemmän kuin kaikki raativeljet yhteensä ja hän joi enemmän viiniä kuin kaikki raatihuoneen alakerrassa olevat vangit joivat vettä yhteensä, ja sen pormestarin nimi on Tröglund.

Mutta pormestari oli niin lyhyt vartaloltansa, että hänen vatsansa milt'ei laahasi maata, ja tämä huoletti häntä kovin. Sentähden makasi hän yön toisensa perään vuoteellansa mietiskellen, miten hän tulisi yhtä pitkäksi kuin muutkin pormestarit olivat.

Vihdoin keksikin hän keinon ja te'etti saappaisiinsa korkeat korot ja ne korot olivat vähintäänkin puolen kyynärän korkuiset.

Kun nyt pormestari oli saanut korkonsa valmiiksi, meni hän ulos kadulle koettelemaan niitä, ja kaikki kansa kaupungissa tuli suuresti ihmeisiinsä siitä, että pormestari oli tullut niin suureksi, vieläpä suuremmaksi kuin kukaan pormestari ennen häntä oli ollut, tahi tulisi olemaan.

Koska pormestari huomasi tämän tuli hän ylen määrin iloiseksi mielessänsä, ja hän pani nenänsä pystyyn kuullaksensa mitä linnuilla taivaan alla oli sanomista siitä, että hän oli tullut suuremmaksi kuin kaikki muut maailman pormestarit.

Mutta silloin tapahtui, että hän katsellessaan taivaaseen tuli loukanneeksi oikeanpuoleisen jalkansa kiveen, joka sattumalta oli kadulla, ja pormestari kompastui siihen kiveen ja katkasi silloin oikeanpuolisen jalkansa, jonka tähden kaupungin kansan täytyi kantaa hänet kotia asumukseensa, ja kaikki kansa itki kantaessansa häntä kotia, sillä pormestari oli sangen lihava ja raskas ja hänen saappainsa korot olivat vähintänsäkin puolen kyynärää korkeat.

Mutta pormestari sairastui niin, että lääkärien täytyi leikata pois jalka ja pormestari valitti ääneensä, että hän oli menettänyt jalkansa, ja kaikki kansa kaupungissa valitti hänen kanssansa.

Kun nyt pormestari suuressa surussansa huomasi, ett'ei hän voinut hoitaa eikä toimittaa painavaa ja tärkeätä virkaansa, menetettyänsä oikeanpuoleisen jalkansa, lähetti hän noutamaan vieraasta maasta puujalkaa ja tämä puujalka oli summallisin maailmassa.

Sillä jos painoi suurta jousta, kävi jalka itsestänsä ja jos painoi pientä jousta pysähtyi se itsestänsä. Niin kummallinen oli se puujalka.

Nyt nousi pormestari varahin makuulta eräänä aamuna ja kiinnitti puujalan sääreensä, vaikka hän oli puettu ainoastansa villapaitaan ja villaisiin alushousuihin, sillä hän tahtoi mielellänsä koetella, miltä puujalka tuntui, kun se oli kiinnitetty hänen sääreensä.

Ja hän painoi sitä suurta jousta. Vaan kuka tuli iloiseksi, joll'ei hän, kun puujalka alkoi käydä itsestänsä vuoteelta ovelle ja ovelta ulos kadulle ja torille.

Kun kansa kaupungissa sai nähdä pormestarinsa, alkoi se juosta ja huutaa hurraata, vaikka hän oli puettu pelkkään villapaitaan ja villaisiin alushousuihin.

Ja kaikki kaupungin raatimiehet syöksyivät ylös vuoteeltansa ottamaan vastaan pormestariansa ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa ja kiitollisuuttansa siitä uudesta jalasta, jonka hän oli hankkinut itsellensä ja jota ilman kaupunkia ei voitu hallita.

Kun pormestari nyt sai nähdä kansan, joka huusi hänelle hurraata ja raatimiehet, jotka tulivat häntä vastaan parittain, tuli hänen mielensä kovin liikutetuksi ja hän tahtoi seisahtaa, pitääksensä puheen ja lausuaksensa heille kaikille suuren suosionsa ja tyytyväisyytensä.

Mutta vaikka hän etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, ei hän löytänytkään sitä ja vaikka hän painoi painamistansa suurta jousta, kävi puujalka yhä kiivaammin.

Mutta pormestari hyppäsi kansajoukon yli ja potkasi kumoon raatimiehet, jotka aikoivat panna tammenlehtiseppeleen hänen päähänsä, ja vihdoin hyppäsi hän kaupungin porttien yli, joten hän tuli valtamaantielle.

Silloin arveli pormestari tämän menemän liiallisuuksiin ja hän tahtoi seisahtaa; mutta miten hän koettikin, ei hän koskaan saanut käsiinsä sitä pientä jousta ja vaikka hän painoi painamistansa sitä suurta, muuttui kulku yhä kiivaammaksi ja kiivaammaksi.

Nyt tuli pormestari sangen peljästyneeksi ja hän huusi kaikille, joita hän kohtasi:

"Hyvät ihmiset! hyvät ihmiset! ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Ja kaikki ihmiset sekä jalkamiehet, ratsastajat ja ajajat alkoivat kiiruhtaa pormestarin jäljessä, saadaksensa hänet kiinni; mutta ei ollut yhtään elävää jalkaa ihmisillä eikä hevosilla, joka olisi voinut vetää vertoja puujalalle.

Niin kuljettiin koko Götanmaan halki ja tuo pormestari-raukka hikoili niin suuria pisaroita, että hänen ympärillänsä oli ikäänkuin järvi, missä hän vaan kulki.

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" pyysi hän ja itki niin surkeasti.

"Ottakoon hitto!" sanoivat talonpojat tanhuvillansa ja hiipivät puiden ja pensaiden alle suojaan, sillä heistä tuntui ikäänkuin taivaasta olisi satanut.

Ja näin tuli pormestari Tukholmaan; mutta välillä oli hän laihtunut niin, että hänen lävitsensä voitiin nähdä sekä kuu että aurinko.

Kun pormestari juoksi nyt Horn'in tulliportin läpi, huusi hän uudestansa:

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Kun tullimiehet ja kaartinvahdit näkivät tuolla matkustavaisella olevan tullaamatointa tavarata muassansa ja kuulivat hänen huutavan: "ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" luulivat he hänen tekevän pilkkaa heistä ja sentähden alkoivat he juosta hänen jäljessänsä, eivätkä he koskaan olleet ollut niin vireöitä virassansa kuin tällä kertaa; mutta ei yksikään jalka, ei tullipalvelijoiden eikä kaartilaisten, voinut vetää vertoja puujalalle.

Nyt riensi pormestari pohjoissillan yli ja siihen paikkaan oli kerääntynyt joukko parempia ihmisiä, sillä seikka oli senlainen, että erään puilla lastatun ruoman piti kulkeman sillan alitse Blasionsaarelle päin ja tämä ruoma oli kummallinen nähdä.

Kun pormestari nyt juoksi pohjoissillan yli huutaen, kuten ennenkin: "ottakaa minut kiinni!" katsahti kaikki kansa ylöspäin ja alkoi huutaa hänen kanssansa. Mutta kaikki naisväki pyörtyi ja kaatui kadulle, sillä pormestarin villapaita ja villaiset alushousut olivat tykkänänsä riekaleissa ja hajonneet.

Nytpä sattui, että muutamia valtiopäivämiehiä Skånesta seisoi opera-ravintolan edustalla Kustaa Aadolfin torilla, sillä he neuvottelivat keskenänsä valtakunnan edusta ja menestymisestä, niinkuin heillä vielä tänä päivänäkin on tapana tehdä.

Kun he nyt huomasivat pormestarin, hämmästyivät he kovin ja huusivat hänelle näin:

"Oh, oletko sinä Tukholmassa, veli Tröglund! Mutta miksi sinulla on niin kiire, veliseni! ja miksi olet sinä niin ohuvissa vaatteissa!... Tuleppa vaan tänne oprikseen saamaan itsellesi ryypyn, sillä ilma hiukasee!"

Mutta pormestari huokasi ja vastasi:

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Silloin sanoi muuan valtiopäivämies:

"Tröglund, velisetti! koska tarvitsi muinoin juosta sinun jäljessäsi, saadaksi sinua kapakkaan ja koska tarvitsi sinua taluttaa ryypyn luokse!... Oletko menettänyt järkesi, vai onko oikeus-kanslerin virasto sinun kintereilläsi!"

Pormestari etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, mutta ei voinut löytää sitä, ja jota enemmän hän painoi sitä suurta, sitä kiivaammaksi kävi hänen kulkunsa.

Kun hän nyt näki ravintola-osoitteen toisensa perään kiitävän hänen ohitsensa ja katoavan hänen silmistänsä, silloin piti hän kaikki menneenä ja toivoi itsellensä kuolemata.

Mutta puujalka juoksi juoksemistansa, ja mihin pormestari vihdoin joutui, sitä ei tiedä kukaan.

Ja siten loppui tarina kummallisesta puujalasta, josta tarinasta opitaan osaksi kuinka vaarallista on pienelle ja paksulle miehelle koettaminen tulla suureksi korkeiden korkojen avulla, osaksi myöskin, että, kun on valitseminen kahden pahan seikan Välillä, pitää ennen koettaman kuhnustaa eteenpäin tiellänsä, kuin juosta yli määrän tässä maailmassa.

Kymmenes luku.

Rautavaaka.

Pimeä syysilta oli levittänyt vaippansa kaupungin yli, kun kamarikirjurimme lähti kodistansa, itäisen pitkäkadun varrelta, ja ohjasi kulkunsa Etelälle, käydäksensä, kuten välipuhe rouva Grån kanssa oli, katsomassa hänen koulnlaitostansa ja hiukan juttelemassa tuon kaksitoistavuotiaan Amanda Lang'in kanssa, jonka kasvatusisäksi hän nyt näin äkkiarvaamatta oli tullut.

Kun äsken ollaan luettu jotakin, olkoonpa se ikävätä tahi hauskaa, tarttuu siitä tavallisesti jäljestäpäin vähäksi aikaa jotakin muistiin. Alm oli, ennenkuin hän otti hattunsa ja keppinsä lähteäksensä ulos, tullut lukeneeksi sen tarinan, jonka hän viimeksi oli ostanut tuolta omituiselta kerjäläiseltä, ja se haamoitteli vielä vaikka hämärillä piirteillä hänen aivoissansa.

Jokaista lyhyttä ja paksua herraa, jonka hän kohtasi, katseli hän niin suurella tarkkaavaisuudella, kuin pimeys ja kohteliaisuus salli, sillä hän luuli jokaisessa senlaisessa henkilössä näkevänsä vastaisuuden tuolle onnettomalle pormestarille Skånessa. Ensiksi oli hän utelias tietämään, josko tällä vastaantulijalla oli korkeat korot saappaissansa ja sitten, jos joku heistä olisi kylläksi onnetoin menettämään jalkansa, miltä tämä näyttäisi senlaisella puujalalla, kuin pormestarin oli.

Hänen par'aikaa näin käyskennellessänsä ja melkein samalla hetkellä, kun nuot tarinan synnyttämät haaveilut olivat katoomaisillansa ja tekemäisillänsä tilaa toisille, totisimmille mietiskelyille, luuli hän kuulevansa tuon yksitoikkoisen äänen eräästä paksusta, rautahelaisesta sauvasta, joka jytisi tavattoman raskaasti katukiviä vastaan. Vähitellen rupesi tuo jylinä kuulumaan puujalan polkemiselta katuun.

Jossakin muussa tilaisuudessa ei tämä olisi kovinkaan herättänyt hänen huomiokansa, koska puujalat eivät laisinkaan ole outoja Tukholman kaduilla; mutta nyt, kun hänen mielikuvitelmansa oli kiintynyt tänlaisiin edistymisen keinoihin, oli luonnollista, että hänen silmänsä ja korvansa kääntyisi siihen suuntaan, mistä tuo raskas jytinä kuului, joka vihdoin muuttui niin kovaksi ja yhtämittaiseksi, että melkein saattoi luulla olevan ei yhden, vaan ennemmin kolme senlaista toistensa seurassa.

Eikä viipynytkään kau'an, ennenkuin hän kohtasi erään sangen surkean olennon. Meidän kamarikirjurimme huomasi nimittäin pimeässä miehen, joka vaivaloisesti kompuroi eteenpäin kahdella jalalla, joista toinen oli puusta, ja jolla oli sauva kummassakin kainalossa. Juuri tämä puujalka ja nämät sauvat saivatkin aikaan tänlaisen jytinän.

Mies oli puettu avaraan, tavallisesta, vaaleasta patjakankaasta tehtyyn nuttuun ja päässänsä oli hänellä lättähattu reunusteilla, jotka melkein peittivät hänen kasvonsa. Enempää ei Voinut Alm lyhdyn himmeässä valossa eroittaa tuosta rampa-raukasta.

Hän ja raajarikko menivät toistensa ohitse; mutta kun Alm oli käynyt muutaman askeleen, kääntyi hän ympäri, heittääkseen vietä kerran silmäyksen tuohon onnettomaan, joka hänen kummastukseksensa ei ollut pysähtynyt pyytämään almua.

Mutta silloin huomasi Alm, että raajarikkokin oli pysähtynyt ja myöskin katseli ympärillensä ja että hän, Alm'in katsellessa häntä, jatkoi jytäjävää kulkuansa.