Part 5

Senpätähden onnistui meidän sankarimme, vaikk'ei hän voinut estää voimainsa puolesta etevämpää vastustajaansa nostamasta häntä vähän väliä ilmaan, kuitenkin aina saamaan ponnistuspaikkaa jalkojensa pettämättä tahi väsymättä.

Tällä tavalla olivat kummatkin taistelijat päristellen kuin kaksi valaskalaa, mutta myöskin yhtä sanattomina kuin nämätkin ovat hyvän aitaa koetelleet toistensa voimia ja taistelutemppuja, ilman että katselija olisi voinut arvatakaan tämän julman kaksintaistelun loppua.

Myöskin eräässä toisessa kohdassa näyttivät nuot taistelijat olevan samasta ajatuksesta ja mielipiteestä, nimittäin poistua niin paljon kuin mahdollista siitä jyrkkyydestä, jonka reunalla he taistelivat, huomaten luultavasti kumpikin, että toisen putoamisesta olisi toisenkin putoaminen välttämättömänä seurauksena, yhtä vähäksi hyödyksi voittajalle kuin voitetullekin.

Sillaikaa kesti yhä ukkosen-ilmaa ja sadetta ja taistelijoista juoksi hiki samalla kertaa kun he olivat läpimärkinä sateesta.

Tämä oli mitä täydellisintä Gräfenbergin parantamistapaa: hikoilemista ja jäähdyttämistä samassa silmänräpäyksessä, samassa hengenvedossa, ilman pienintäkään levon tahi hengähdyksen aikaa.

Vihdoin menetti mylläri malttinsa -- voihan sen menettää vähemmästäkin -- ja hän päätti tehdä uuden, ratkaisevan tempun.

Temppu oli senlainen, että hän, käsivarret kiedottuina kuin rautavanne vastustajansa vartalon ympäri, heitti itsensä taaksepäin kumoon kalliolle.

Alm, joka tätä onnistunutta temppua tehtäessä luonnollisesti kaatui vastustajansa päälle, kummastui tästä täydellä syyllä, koska se, joka tänlaisessa tapauksessa joutuu päällepäin ja samalla jää kiinni alapuolella, kieltämättä saa uuden ja suuren edun vihollisensa suhteen.

Mutta meidän sankarimme ei ennättänyt paljon miettiä tätä ja vielä vähemmin käyttää täten voitettua etua hyväksensä, sillä, ponnahduksella, joka milt'ei olisi voinut nostaa huoneenkin perustuksen paikoiltansa, liekahutti mylläri Alm'in sivulle ja väänsi sitten itsensä päällepäin ihmeteltävällä sukkeluudella.

Mutta ei siinä kylliksi, sillä kun Broms näin on onnistunut saada kamarikirjurin allensa, irroitti hän käsivartensa tämän vartalosta ja nosti sekä itsensä että Alm'in, joka vielä piti hänestä kiinni, käsivarsillansa hyvän matkaa maasta, jonka jälkeen hän koko hirmuisella painollansa päästi itsensä ja hänen allansa riippuvan taakkansa taaskin kallioon, pirullisella naurulla, huolimatta tuulesta ja ukkosen jyrinästä, joka olisi voinut kuulua Kungsholm'iin saakka.

Valituksen ääni tunki kuuluviin Alm'in kovasti yhteenpurtujen hampaiden välistä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi kaikki luut hänen ruumiissansa musertuneet. Hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina sivuille ja hän piti itsensä menneenä.

"Ha, haa!" riemuitsi voittaja, "nokka ja kynnet sinulla on kuin kotkalla, sen minä kyllä tiedän... mutta jos ei sinulla nyt ole eviä kuin kalalla, vie sinut piru!"

Sitten laahasi hän voimatointa vankiansa lähemmäksi jyrkkyyden reunaa.

Alm kuuli Jumalan äänen ukkosessa, joka jyrisi hänen päänsä yli, mutta tällä äänellä ei ollut minkäänmoista valtaa murhaajan korvissa; hän näki Jumalan sormen salamassa, joka välähti hänen yllänsä, mutta tämä sormi ei pidättänyt murhamiehen kättä. Hän oli nyt jyrkkäyksen reunalla.

Alm heitti sielunsa Jumalan haltuun, siitä hän ei tahtonut kerjätä armoa hengellensä ja siten tahrata viimeisiä, pian luettuja elämänsä hetkiä.

"Mutta maltapas", mutisi mylläri! "tosin tulet sinä tekemään pitkän matkan... mutta tämän matkan laita on kuin tavallisen kruununkyydin: matkustavainen ei tarvitse laisinkaan rahoja... Sen vuoksi tahdon minä päästää sinut liiallisesta tavarasta... mutta, piru vieköön, lompakko lieneekin tuolla hännystakin taskussa... olipa hyvästi tehty, ukkoseni, että panit rahat noin erikseen minun varaltani... siispä ylös vaan... mutta mitä tuossa on?... kellon vitja... ah! silloinpa siinä on kellokin... minä olen kauan tarvinnut kelloa, minä, herrastellakseni... mutta sinä et tarvitse senlaista, sillä ijankaikkisuudessa ei sanota olevan tuntia eikä sekunteja... Kas niin, makaa nyt vaan hiljaa, niin päästän minä sinut tämän maailman ylellisyydestä, kuten papit sanovat... jota köyhempänä tulet taivaan valtakuntaan, sitä parempi, sinä kuoleman karitsa!"

Tätä puhuessansa koetti murhaaja vetää kellonvitjaa, joka oli vahvasta kiilloitetusta teräksestä, kamarikirjurin kaulasta, sillä välin kun hän oikeanpuolisella polvilumpiollansa painoi tämän vatsaa ja rintaa.

Alm ei kuullut mitä murhamies sanoi, eikä nähnyt mitä hän teki, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tällä hetkellä kauas maailmasta -- pimeyden, ukkosenjyrinän ja leimausten yli.

Yht'äkkiä päästi mylläri kimakan huudon, jolloin hän heitti vitjan ja painoi kiroten kummatkin kätensä huulillensa, ja Alm luuli salaman välkkyessä huomaavansa kirkkaan rautakangin ja päänsä yläpuolella hän kuuli myöskin äänen, joka ei tuntunut oudolta hänen korvissansa:

"Se, joka on antanut minulle kaksi riksiä kuoleman ristipojasta, ei saa noin äkkiä tulla kuoleman karitsaksi!... Suo anteeksi, veliseni, jos löin sinua liian kovaa sormillesi!"

"Jumalan kiitos!" kaikui lähellä eräs toinen lapsellisempi ääni.

Tieto avusta hädän hetkenä ja pelastuksen mahdollisuus antoivat Alm'ille samalla kertaa sekä toipumusta että voimia. Silmänräpäyksessä kohotti hän yläpuolen ruumiistansa ja antoi myllärin rintaan nyrkillänsä senlaisen puukkauksen, että tämä hikotellen horjui takaperin, jolloin Alm vuorostansa heittäysi vihollisensa yli, antaen tämän otsaan lyöntiä lyönnille, joista yksi ainoa olisi ollut kyllin tappamaan karhun.

"Seis, poikani!" huudahti maisteri, pistäen sauvansa helan pyörtyneen myllärin otsan ja kostonhimoisen kamarikirjurin nyrkkien väliin; "seis, kuuletko!... te tulitte etsimään luurankoa, mutta ei tekemään sitä!"

"Tuo konna aikoi kappaa minut, aikoi heittää minut tuosta jyrkkäyksestä ales!" huudahti Alm.

"Mutta saakelin suuri eroitus on aikomisen ja tekemisen välillä", vastasi maisteri: "senhän herra oppineena miehenä pitäisi tietämän... mutta luultavasti ei herra olekaan viisaustieteen maisteri... minä olen se, minä, kuten herra tietää, ja sen vuoksi ymmärränkin minä jotakin asiasta, minä... Kiittäkää kuitenkin Jumalatanne siitä, ettei mylläri jauhanut teitä nuuskaksi ja yhtä hienoksi kuin Demauder'in tunkio on... Tehkäät se, jos herra häpeää kiittää minua ja luota tyttöriepua siitä."

"Hyvä herra, jättäkäätte mylläri rauhaan!" pyysi luo heikompi ääni.

Alm vilkasi ylöspäin ja tunsi tuon nuoren tytön myllärin kasvattitytön ja maisterin oppilaan.

"Sinäkö!" huudahti hän, nousten ylös; "kuinka olet tullut tänne, lapsukaiseni?"

"Hoh, mikä on sen selvempää?" vastasi maisteri tytön puolesta; "hän syöksi minun luokseni ja häiritsi minun uneani, enkä minä kiitä häntä siitä, sillä minä uneksuin syöväni paistettua lananpoikaa kauppaneuvoksen pöydässä... Minä heräsin ja sain tietää miten asian laita oli ja koska minä aina makaan vaatteissani, eli sota-asussa, kuten tuossa hauskassa Upsalassa on tapa sanoa, on minun pukuni aina sievistetty, ja minä itsekin olin pian tässä... Mutta perhana vieköön, herra!" lisäsi hän, kumartuen kaatuneen myllärin yli, "ette kait ole ottanut henkeä minun Broms-ystävästäni!... Sepä olisi saakelin tyhmästi! heti olisi menoja harsosta ja surukankaasta, huomaatteko, sillä maisteri ja mylläri, vesi ja jauhot, se on samaa kuin jos vellissä olisi ruumis ja sielu... Eläköön! hän henkii! hän haukoittelee! Olkaatte varoillanne, herra! sillä kun paarma näyttäytyy, silloin juoksee parahinkin hevonen tipo tiehensä ikäänkuin olisi piru sen hännässä."

Meidän kamarikirjurimme, jolta oli mennyt kaikki halu kaksintaistelun uudistamiseen, etsi hännystakkinsa ja puki sen yllensä, jonka tehtyä hän veti esiin lompakkonsa ja heitti sen maisterin syllin.

"Tässä on, ystäväni, edeltäkäsin maksu velastani siitä, että olet pelastanut henkeni!" huusi hän; "lompakossa on minun asumusosoitteeni... tule minun luokseni huomena jäljestä puolenpäivän, niin mietitään, mitä minä vielä voisin tehdä sinun hyväksesi."

"Kiitoksia herra!" vastasi maisteri, pistäen tyynesti lompakon taskuunsa; "mutta mitäs herra tytölle sitten antaa?... Tällä kertaa oli hän päänä ja minä vaan käsivartena... minä sanon tahallani käsivartena, sillä herra tietää, ettei minulla ole muuta kuin yksi."

"Hän tulee minun kanssani... sinä et tarvitse enään pitää huolta hänestä", vastasi Alm, jonka jälkeen hän otti tyttöä kiinni kädestä ja riensi hänen kanssaan pois paikasta, jossa hän oli ollut niin lähellä kuolemaa.

"Kenenkäs minä sitten saan kirjoittamaan tarinoitani!" jupisi maisteri itseksensä ollen yhä kumarruksissa Broms'in yli, joka valuvan sateen kastelemana alkoi vähitellen virota eloon.

Sitten otti tuo maltitoin maisteri mylläriä tukasta ja vei hänen päänsä eräälle kuopalle, joka oli kalliossa ja täytettynä sadevedellä. Tästä kuopasta valeli hän usein ystävänsä kasvoja.

Vihdoin otti hän esille tuohisen nuuskarasian ja kaatoi koko sen sisällön myllärin suuhun sekä näppäili häntä kau'an aikaa nenälle.

Nämät vähäpätöiset virkistyskeinot tuottivat pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ei viipynyt kauan, ennenkuin mylläri nosti päätänsä mullistellen silmiänsä joka haaralle.

"Helvetin tulessa!" ärjyi hän; "missä on hän! missä on hän!"

"Luulenpa sinun nielleesi nuuskan, sinä haj-kala!" lausui maisteri.

"Missä on hän! haa! sinä olet saattanut hänet piiloon, sinä hurja, kuivettunut yölepakko!" huusi mylläri ja tarttui ystävänsä, maisterin, ohueseen tukkaan.

"Häpeä, Broms! milloin olet sinä nähnyt koulupojan nitistävän opettajaansa!" lausui maisteri myllärille.

Seitsemäs luku.

Kaksi kyyneltä.

Päivä tämän jälkeen istuivat eräässä huoneessa suurehkon kadun varrella Etelämalm'illa muuan nuorempi herra ja vanhempi nainen, jutellen keskenänsä.

Herra oli kamarikirjuri Fridolf Alm, ja nainen rouva Grå, erään siihen aikaan sangen arvossa pidetyn tyttökoulun johtajatar.

"Sangen merkillinen kohtaus, sen täydyn myöntää", lausui rouva; "ja minä oikein onnittelen herra sihteeriä, että niin onnellisesti pääsitte pulasta... mutta tuo tyttö... mitä te'emme me hänen kanssansa?"

"Juuri hänen takiansa olen tänään rohjennut tulla rouvaa tervehtimään... se rivakka tyttö on pelastanut minun henkeni ja minä olen siis velkapää kaikin puolin pitämään hänestä huolta."

"Te sanoitte hänen äitinsä olevan kuollut?"

"Niin, neljä viikkoa sitten, ja siitä ajasta on tuolla lapsiraukalla ollut murhaaja kasvatti-isänä, noita-ämmä kasvatti-äitinä ja kerjäläinen opettajana."

"Siinäpä on liian paljo yhdellä kertaa... mutta eikö tytöllä ole ketään läheisempää sukulaista elossa?"

"Ei, rouvaseni!"

"Hänen isänsäkin on kuollut?"

"Siihen on minun vaikea antaa varmaa vastausta."

"Kuinka niin?"

"Kun minä tänä aamuna kysyin häneltä, josko hänen isänsä vielä oli elossa, voitteko arvata mitä hän silloin minulle vastasi?"

"En, herraseni!"

"Minun isäni elää", vastasi lapsi, "mutta minulle on hän melkein kuin kuollut."

"Kummalliset sanat kahdentoista vuotiaalta tytöltä!"

"Niin, onpa kylläkin, rouvaseni!"

"Mutta te pyysitte kait häneltä tarkempaa selitystä?"

"Pyysin kylläkin... mutta..."

"Noh?"

"Hän sanoi tuntevansakin isänsä ja tietävänsä hänen nimensä ja että hän kerran oli nähnyt ja puhutellut tätä... mutta..."

"Mutta?"

"Mutta hän oli luvannut, ettei hän koskaan ilmaisisi kuka tämä on."

"Sangen kummallista!... Noh, mutta sihteeri-hyvä, mitä hyötyä voi hänellä olla siitä, että hän salaa isänsä nimeä, etenkin kuin tämä isä, olkoonpa hän kuka tahansa, ei näytä vähintään pitävän huolta lapsestansa, sillä jos hän sen tekisi, miksi antaa hän tytön sitten oleskella senlaisessa seurassa?... Mutta mahdollista onkin, että hän on pannut tämän näiden ihmisten hoidettavaksi."

"Ei; päivää jälkeen äidin kuoleman sai tyttö häneltä kymmenen riksiä hautajaisiin... mutta sitten ei hän ole kuullut hiiskaustakaan hänestä."

"Ja sittenkään ei hän tahtonut ilmaista hänen nimeänsä?"

"Hän on luvannut salata isänsä säädyn ja nimen."

"Kenelle on hän sen luvannut?"

"Isällensä."

"Nämäthän ovat pelkkiä arvoituksia!"

"Ja hän on luvannut sen äitinsä muiston nimessä."

"Äitinsä muiston!... kaikki tämä tuntuu minusta tarinalta."

"Niin, rouvaseni, äitinsä muiston nimessä on hän luvannut salata julmasydämisen isänsä nimen... tällä lapsiraukalla on kultainen sydän, sillä hän kunnioittaa äitinsä muistoa, ja sen vuoksi en minä ole rohjennut kysellä häneltä enempää."

"Mutta voihan hän mennä isänsä luokse ja sanoa hänelle, että..."

"Hän on myöskin luvannut, ett'ei hän koskaan kävisi hänen luonansa."

"Onko hän tehnyt tämänkin äitinsä muiston nimessä?"

"On, rouvaseni!"

"Minä olen utelias päästä tuntemaan tuota tyttöä... Kentiesi onnistuisin saada asiasta selkoa."

"Mahdollista... mutta teidän ei pidä kuitenkaan houkutteleman häntä rikkomaan sitä lupausta, jonka hän on antanut... tämä lupaus on hänen pyhyyksensä ja jos se kukistuisi, voisi paljon muutakin hyvää ja pyhää mennä tämän mukana... Ei, olkoon hänen lupauksensa koskettelematta... lopun jätämme me Jumalan huostaan."

"Noh, mitä aijotte te siis tehdä, herra Alm?"

"Minä olen tehnyt päätökseni... minä aijon uskoa hänen kasvatuksensa teille, rouvaseni!"

"Minulleko!... mutta kuka tulee kustantamaan sen, sillä te huomaatte kait, että..."

"Minä olen huomannut, että... hän tulee olemaan täysioppilas, samoilla ehdoilla kuin ne toisetkin."

"Ja kaiken tämän teidänkö kustannuksellanne, herra Alm?"

"Niin, minun kustannuksellani."

"Mutta sihteeri-hyväni, teidänkö varoillanne, jotka..."

"Jotka eivät varoja olekaan, tahdotte kait sanoa... mutta te unohdatte, että minä saan palkkaa."

"Neljä sataa riksiä", lausui rouva Grå hymyillen.

"Toisen puolen tästä käytän minä vuosittain tytön elatukseksi ja kasvatukseksi, ja tämähän on määrältänsä niin paljon kuin rouva saa jokaiselta täysioppilaalta."

"Minä tyydyn sataan pankkoriksiin, jos minä nimittäin vast'edes, samoinkuin tähänkin asti, saan teidän apuanne soitanto- ja piirustus-opetuksessa."

"Aivan mielelläni!... Kiitollisuudesta, koska te my-nnyitte minun toivomukseeni, tulen käyttämään opetukseen yhden tunnin enemmän päivässä kuin ennen on ollut tavallista... oletteko, rouva, tyytyväinen siihen?"

"Minä kiitän teitä... asia on siis päätetty."

"Kättä siihen... kas niin, rouvaseni!... tuo turvatoin lapsi ei ole siis enään äitiä vailla!" lausui kamarikirjuri, hykerrellen käsiänsä ilosta.

"Yhtä vähän kuin hän täst'edes tulee olemaan isääkään vailla", lisäsi koulunjohtajatar, silmäillen liikutuksella tuota nuorta miestä.

"Teillä on hyvä sydän, rouva Grå!"

"Ja teillä, herra Alm, on enkelin sydän!... Jumala siunatkoon teitä kaikesta siitä hyvästä, jota te jokapäivä te'ette!"

"Vielä kerran, kiitoksia, tuhansia kiitoksia siitä, että olitte valmis ottamaan huostaanne minun pienen kasvattityttäreni!"

"Oi, että saisitte hänestä kunniaa, herra sihteeri!... minä toivon sitä saavamme."

"Jumala suokoon sen!... se olisi vähin, jota teidän jalomielisyytenne on ansainnut."

"Jalomielisyyteni?... ah! nimittäkää sitä pelkästänsä ihmisyydeksi!... Kätenne, rouvaseni!"

Nuot hyväsydämiset ihmiset ojensivat kätensä toinen toisillensa jalon te'on vahvistukseksi ja kun he käänsivät kasvonsa toisistansa, tapahtui tämä, pyyhkiäksensä pois kumpikin kyyneleensä, joka oli vierinyt ales heidän poskipäillensä.

Mutta Jumalan enkelit pilvissä, jotka tällä hetkellä katselivat kuvaansa näissä kyyneleissä, eivät kääntäneet heistä pois loistavia kasvojansa.

Kahdeksas luku.

Opettaja ja opettajatar.

Tämän jälkeisenä jälestäpuolenpäivänä istui Alm, kuten tapansa oli yksinänsä kamarissaan kolmannessa kerroksessa eräässä itäisessä pitkäkadun varrella nimenomaisessa kaupungissa olevassa huoneuksessa, viivoittamassa klaveerin nuottia, sillä hän oli soitannon opettaja useoissa koukuissa sekä eteläisessä että pohjoisessa kaupunginosassa.

Ovelle tehdyn naputuksen ja sisäpuolelta tulleen kehoituksen jälkeen avaamaan sitä, astui rouva Grå kirjurin huoneesen.

Iloisena kiiruhti Alm työstänsä häntä vastaan.

"Minun tieni johti pohjoispuolelle kaupunkia jälkeenpuolenpäivänä", lausut rouva, istuttuansa kohtalaiseen mutta puhtaaseen sohvaan, johon Alm kohteliaasti oli johtanut häntä, "enkä minä voinut vastustaa kiusausta tulla teidän luoksenne, herra sihteeri, puhuakseni..."

"Puhuaksemme meidän kasvattityttärestämme", keskeytti häntä Alm; "mikä kohteliaisuus teiltä, rouvaseni!... jospa tietäisitte, kuinka iloiseksi te te'ette minut!... Noh, mitä pidätte te hänestä?"

"Minä olen ihastunut häneen, herra Alm!" vastasi rouva... "hän on ihmeellinen lapsi... tässä kahdentoista vuotiaassa päässä asuu enemmän järkeä kuin monessa kaksi kertaa niin vanhassa... Sanalla sanoen, vaikka hän vaan muutaman tunnin on ollut minun kodissani, rakastan minä jo häntä ikäänkuin olisi hän minun oma lapseni!"

"Kuinka senlaisten sanojen kuulteleminen tekee minun sydämelleni hyvää!" huudahti Alm, vieden koulujohtajattaren käden huulillensa.

"Ja kuinka kaunis hän on!" lausui rouva; "hänestä tulee vaarallinen tyttö, jos hän saa elää."

"Ei vaarallinen, vaan hyvä tyttö pitäisi hänestä tuleman", vastasi Alm.

"Ne uudet vaatteet kaunistivat häntä niin hyvin, uskotteko sen!"

"Oliko hän iloissansa saatuaan ne yllensä?"

"Ah, oli... hän lenteli pöytien ja penkkein yli."

"Onnellinen aika, jolloin ollaan iloissansa pelkästä pumpulihameesta ja kattuuni-esiliinasta."

"Mutta mikä minua enin viehätti", jatkoi rouva, "oli huomio, että hänellä on kiitollinen sydän... hän hyvitteli minua, niin, itkien ilosta, että minunkin silmäni alkoivat vuotaa, ja huusi alituisesti sihteeriä... niin, niin, hän huutelee alituisesti teitä."

"Minuako?"

"Niin, teitä... Missä hän on", huudahti hän, "että minä saisin kiittää häntä, ja suudella hänen käsiänsä?... Te tulette kaiketi meille tänä iltana?"

"Tulen, tulen, rouvaseni... Noh, ette kait ole vielä maininneet mitään hänen isästänsä?"

"En vielä, mutta"...

"Älkäätte mainitkokaan mitään, hyvä rouva Grå! Antakaa hänen pitää tuo salaisuus itsellensä ja minä tulen olemaan siitä teille sangen kiitollinen."

"Kuten tahdotte, herra sihteeri!"

"Kuinka ne muut tytöt kohtelevat häntä?"

"Ah, ne tulivat pian hyviksi ystäviksi hänen kanssansa... Se on selvä, että minä ennenkuin vein hänet yhteen toisten kanssa annoin hänelle tarpeellisia neuvoja."

"Mitä neuvoja, rouvaseni?"

"Luonnollisesti ei käynyt laatuun, että toiset tytöt olisivat tietäneet tuon uuden toverin kuljeskelleen öisin katuja kerjäämässä tahi hänen eläneen kerjäläisten ja muiden roistoväen parissa, ja sentähden pyysin minä häntä sanomaan"...

"Mitä pyysitte te häntä sanomaan?" kysyi Alm hiukan synkistynein otsin.

"Että hän on kunniallisten vanhempain lapsi, jotka aikoja sitten ovat kuolleet, ja että hän heidän kuolemansa jälkeen oli ollut kasvattina erään maalla asuvan papin perheessä."

"Ja tätäkö pyysitte te häntä sanomaan?"

"Niin."

"Sanoiko hän sen?"

"Sanoi kyllä, hänen piti kait sanoakin sitä!"

"Tämä oli pahasti, rouvaseni, sangen pahasti!"

"Jumalani! mitä sanotte te, herra sihteeri!"

"Huolimatta kaikesta teidän hyvää tarkoittavaisuudestanne, rouva Grå-hyväni, oli ensimäinen opetus, jonka hänelle annoitte, valhe... mikä onnettomuus, ett'en minä ennen tullut puhuneeksi tästä asiasta!"

"Te oikein säikähdytätte minua, herra sihteeri!"

"Niin, se oli sangen pahasti!"

"Te arvelette siis, että julkisesti olisi pitänyt tunnustaa hänen olevan tuntemattomista vanhemmista ja... kuljeskelleen pitkin katuja kerjäläisenä?"

"Niin, mitä hän siihen voi?... kaikki tuohan on onnettomuus eikä vika... viimeksimainittua tulee hävetä, mutta ei edellistä... Sitäpaitsi ei pidä koskaan oppia ylenkatsomaan onnettomuutta."

"Teillä saattaa yhdeltä puolin tosin olla oikein, mutta"...

"Lapsi, joka alkaa opintonsa vaiheella ja teeskentelemisellä, on vaarallisella tiellä... suokaatte anteeksi, rouva Grå, mutta minä sanon suoraan mitä minä ajattelen."

"Mutta te myöntänette, herraseni, että jos ne toiset tytöt olisivat saaneet tietää kerjäläistytön olevan heidän joukossansa, olisivat he"...

"Mitä he olisivat?"

"He olisivat karttaneet häntä, osoittaneet hänelle ylenkatsetta ja"...

"Siinä tapauksessa olisivat he huonosti kasvatettuja, rouvaseni, ja sitä en minä suinkaan voi uskoa teidän oppilaisistanne."

"Ja joll'ei lapset olisikaan tehneet sitä, olisi kuitenkin heidän vanhempansa tulleet sangen tyytymättömiksi, siitä olen minä varmasti vakuutettu."

"Tyhmien ennakkoluulojen takia ei ole oikeutta uhrata matoistakaan."

"Minun kouluni voisi tulla kärsimään"....

"Mahdotointa!... Oltaisi vaan sanottu, mikä onkin tosi, että rouva Grå tempasi köyhän orpolapsen puutteesta ja kurjuudesta, ja teitä oltaisiin ylistetty, jota te todella ansaitsettekin... Nyt olette te, rouvaseni, riistäneet itseltänne palkinnon hyvästä työstänne, sillä palkintohan se kieltämättä on, kun maailma tunnustaa ja on kiitollinen siitä hyvästä, jota me te'emme. Ah, nuot ennakkoluulot! ne turmelevat kaiken hyvän sekä siemenen että hedelmät!"

Kova jyskyttäminen ovelle keskeytti keskustelun.

Alm meni avaamaan ovea, jolloin Skinnarvik'in maisteri astui huoneesen. Hänen pukunsa oli sama kuin edellisenäkin päivänä, sillä eroituksella ainoastansa, että tuo halvattu käsi nyt oli kannatettuna rinnan yli kaulahuivilla, joka oli solmittu hänen niskaansa. Kaulahuivilla oli mitä heleänpunaisin väri, luultavasti sen vuoksi, että se loistaisi senlaisten ihmislasten silmiin, jotka joko ovat likinäköisiä, tahi joilla ei ole vaihdettua pientärahaa, kun he kohtaavat kerjäläisen.

"Tervetullut, maisteri-hyvä!" tervehti kamarikirjuri outoa vierastansa.

"Onpa kau'an aikaa siitä, kun kuulin tuon tervetullut-sanan", lausui maisteri.

"Vaan teillä ei ehkä olekaan koskaan ollut senlaista syytä olla tervetullut kuin tänään... Kiitoksia eileisestä... te teitte minulle sangen suuren palveluksen, sillä ilman teitä olisin minä tänään maannut Mälarijärven pohjalla tahi myöskin raastuvan alla olevassa paarihuoneessa, jos olisi onnistunut saada minut ylös... Kummassakin tapauksessa olisi tosin minusta ollut yhdentekevää, mutta nyt olen kuitenkin sangen iloissani, että on, niinkuin on... Noh, kuinka on teidän naapurinne?... en kysy juuri ystävyydestä hänen laitaansa."

"Mylläriäkö herra tarkoittaa?... Aamupäivällä oli hänen laitansa sangen hyvin, sillä halkaisemaan senlaista kalloa, kuin hänellä on, tarvitaan väkivasara... Mutta hänestä kärysi kissalta, ja hän laputti maksoihinsa."

"Oliko hän siis matkoissansa, kun poliisit tulivat?"

"Niinpä hän oli... Mutta poliisit olivat sen sijaan kiinni minut ja Saara-matamin; eihän ne luonnollisesti voineet palata tyhjin käsin takasin."

"Teidätkin!... Mutta olinhan minä ilmoituksessani poliisipäällikölle selvästi kehunut teidän hyvää käytöstänne, maisteri-parkani."

"Tuskinpa minä olin kurkistanut sisään, ennenkuin minä sain pötkiä ulos jälleen... Mutta Saara, mummoparka, sai hiipiä putkaan. Kuka olisi voinut ajatellakaan, että minun ystäväni Broms oli niin laveissa asioissa!... Että hän harjoitti salakuljetusta kuin tehtailija, sen minä tiesin, eikä siinä mitään pahaa ollutkaan... mutta että hän oli asioissa päävarkaan, Stång'in, kanssa, sitä minä en voinut aavistaakaan... Yhtä ja toista tuli ilmi poliisitutkinnossa... siitä oppilaasta ei minulla ole yhtään kunniata... Mies, jolla on olkapäät kuin myllyntammi, käyttää ainoastansa pitkiä sormiansa, hyi saakeli!... minä puran veljenmaljan hänen kanssansa! Mutta minä sitten... minä, joka luulin saavani hänet perinnöksi myllärittä ja siitä syystä jo olin pannut uusia nauloja sauvani helaan."

"Teidän tulee olla iloissanne, että pääsitte hänestä, arvelen minä."

"Älkää sanoko niin, herra... yksinänsä oleminen ei ole hauskaa tässä maailmassa... Kunhan vaan tietäisin, miten voisin saada koiran halvalla hinnalla... Mutta yhdestä toiseen, kuinka pikku Mandi voi?... Olisipa hauskaa tietää mitä hän nyt toimii."

"Hänestä on tehty täysi oppilas ja tämä rouva on hänen opettajattarensa."