Part 4

"Kuka herra on? mitä herra tahtoo?" kysyi tuimasti vaimo, joka oli rohkaissut itsensä ja lähestyi lavitsaa vihaisilla silmäyksillä.

"Minä tahtoisin tietää mikä konna tämä on", vastasi Alm, yhä jatkaen epäkohteliaita herätystoimiaan.

"Miksi ette salli hänen maata rauhassa? ja millä oikeudella hyökkää herra tuntemattomain ihmisten luokse?" jatkoi emäntä, tarttuen vuorostansa Alm'in käsivarteen, pidättääksensä sitä.

"Vaiti, mokoma, ja pysykää taampana!" huudahti kamarikirjuri, työntäen vaimon pois tieltänsä! "Heräätkö miesi, vai herätänkö sinua sopivantutulla tavalla?" huusi hän, vetäen makaavaa poskiparrasta.

Meidän ihmisystävätämme suututti, että hän oli antanut petturin veijata itseänsä, sillä nyt huomasi hän selvään, että koko ilmoitus oli vaan ansa, viritetty kietomaan ajattelemattomia hyväntekijöitä.

"Kuka perkele tukistaa!" ärjäsi miesi, joka vihdoin heräsi ja nousi istuallensa.

"Teidänhän nimenne on Broms, teidän?" kysyi Alm kiivaasti, hieroen kämmeniänsä ikäänkuin valmistausi hän antamaan korvapuusteja tuolle luonnottomalle luurangolle, joka oli hänen edessänsä.

"Totta, perhana, minun nimeni Broms on!" vastasi miesi, tähystellen samalla harmailla silmillänsä meidän ihmisystäväämme kiireestä kantapäähän; "herrako minua tukasta repi?"

"Vastaa minulle, miesi! tehän olette panneet tuon ilmoituksen sanomalehteen?"

"Niin... entä sitten?... mitä se herraan koskee?... minulla ei ole kunniata tuntea herraa?"

"Ja tekö olette enemmän luurangon kuin ihmisen näköinen?"

"Ah, herra!" vastasi Broms, kallistaen päänsä alaspäin rinnallensa ja ollen mitä hurskaimman näköinen, "tämä ei ole mitään sen suhteen kuin se on ollut."

"Vai niin, te olette olleet vieläkin paksumpi ja punakkaampi!" huudahti Alm.

"Ah, herra!" valitti Broms, "minä en ole senlainen, miltä minä näytän... minulla on niin hirveä, niin hirveä tauti... ei kukaan lääkäri tajua sitä... välistä voi nähdä päivän paistavan minun lävitseni ja välistä olen minä niin turvoksissa ja paisunut, että..."

"Paisunut oluesta ja paloviinasta!" keskeytti Alm; "se on selvä asia se... Mutta kuinka rohkenette te, heittiö, panna senlaista ilmoitusta sanomalehteen?... juuri senlaisten petosten takia tulevat ihmiset lopulta välinpitämättömiksi ja kylmäkiskoisiksi todelliselle kärsimiselle!"

"Muh!" mölähti Broms, laskien jalkansa laattiaan ja tuijotti kädet puuskassa vihastuneesen kamarikirjuriin.

"Mutta teidän kujeistanne pitää tuleman loppu!" jatkoi Alm; "minä tulen antamaan poliisille tiedon teidän petoksestanne ja jos minä tekisin oikein, antaisin minä teille heti paikalla kelpo selkäsaunan, jota te ette koskaan tulisi unohtamaan, sen minä takaan."

"Tekö antaisitte minulle selkäsaunan!" lausui Broms, nousten ylös lavitsalta ja näyttäen pituutta, joka täydellisesti oli suhdallinen ruumiin muihin osiin, sillä hän voi töin tuskin seisoa suorana huoneessa.

"Ha, ha, haa!" nauroi vaimo; "tuoko kukkopoika antaisi Broms'ille selkään!... ha, ha, haa!... mihin pääsisin minä pyörtymään!"

"Vai antaisitte te minulle selkäsaunan, sanoitte te!" kertoi jättiläinen, virnistäen suutansa korviin saakka, jolloin tuli näkyviin kaksi hammasriviä, jotka olivat villisian torahampaiden kaltaiset.

Sitten otti hän askeleen eteenpäin laattialla ja puristi oikean kätensä kauheaksi, uhkaavaksi möhkäleeksi, sivellen vasemmalla kädellänsä paksua partaansa.

"Niin, minä sanon, että teitä pitäisi kurittaa teidän häpeämättömyydestänne", jatkot Alm, perääntymättä jättiläisen edestä, "ja että näin tulee tapahtumaankin, sen voin minä teille luvata."

Sihteeri Alm oli luultavasti leppeimpiä ja rauhallisimpia ihmisiä, kuin Jumala on luonut ja paljon tarvittiin ennenkuin hän suuttui; mutta kerran suuttuneena ei hänen kanssansa ollut leikittelemistä. Tällä kertaa kuohui kuitenkin hänen sappensa tavallista varhemmin, sillä häntä suututti, että hän oli turmellut saappaansa ja vaatteensa, käydessänsä tervehtimässä senlaista konnaa, jona hän nyt piti Broms'ia.

"Kuulehan, Saara", sanoi jättiläinen, kääntyen lemmikkinsä puoleen, "sinulla on kermalusikka kädessäsi, näen ma... annapas tuolle herralle hiukan kermaa huulille, niin saat nähdä kuinka imeläksi hän käy suultansa... te'e se, Saara-kultaseni, äläkä säästä kermaa, äläkä lusikkatakaan!"

"Aivan mielelläni, Broms-hyväni!" vastasi emäntä ja kohotti todellakin puulusikkaa, joka hänellä koko ajan oli ollut kädessänsä, lyödäksensä sillä Alm'ia kasvoille.

Tämä taaskin, jolta vaimon uhkaama liike ei jäänyt huomaamatta, antoi sateenvarjonsa silmänräpäyksessä sattua hänen kohotettuun käsivarteensa niin, että hän kimakalla valituksen huudolla pudotti lusikan laattialle.

"Vai niin, sitä karvaako sinä oletkin, keikailija", virkkoi nyt Broms; "kyllä minä näytän sinulle, kuinka senlaisia lampaita, kuin sinä olet, keritään tarvitsematta keritsimiä."

Sitten lähestyi hän kirjuria käsivarret koukussa ja nyrkit puristuksessa.

Alm vetäytyi takaperin niin, että hän sai selkänsä kaappia vasten varustaen itseään varjattelemaan lyöntiä sateenvarjollansa.

Samassa aukeni ovi, ja muuan ala-ikäinen tyttö, jonka hame oli sateesta läpimärkänä, astui sisään vaaleana, laihana ja värisevänä kuin varjo.

Tytön nähdessänsä, pysähtyi Broms rypistyneellä otsalla. Luultavasti ei hän oikein tietänyt, josko hänen pitäisi tämän läsnäollessa, laittaa menemään tuo kutsumatoin vieras, sillä, mitä sopi päättää hänen veristyneistä silmävalkuaisistansa, oli hänen päässänsä julmempi aije, kuin se, että hän vaan heittäisi alas portaista tuon rohkean vieraan, joka uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessansa.

Vaimo sitävastoin oli tuskin nähnyt tytön, ennenkuin hän syöksi vapisevan lapsen päälle ja alkoi repiä häntä tukasta ja paukuttaa hänen pienille kasvoillensa luisilla nyrkeillään.

"Missä sinä olet ollut, kurja olento!" huudahti silloin hänen kiusaajansa; "pitääkö minun istuman odottamassa mamselia!... Tässä saat yhdelle korvallesi ja tässä toiselle!... minä opetan sinua, pimeän tullessa kuljeskelemaan pitkin katuja, minä!... jos sinä huudat, niin... niin, koetahan vaan!"

"Älkää minua lyökö! älkää minua lyökö!" vaikeroi tuo kärsivä uhri; "minä en ole tehnyt mitään pahaa... minä en tohtinut tulla kotia, sillä minä olen saanut kokoon niin vähän tänään... aj! älkää minua lyökö! minulla on niin vilu ja nälkä... älkää minua lyökö! aj! herra Jumala taivaassa!... äiti! äiti! pelasta minut!... täti tappaa minut!"...

Kiristellen hampaitansa ja kiiluvin silmin syöksi Alm oveenpäin tuon tyttöparan avuksi ja kaappasi kumpaisellakin kädellänsä kiinni tuohon rääkkäävään raivottareen, jonka hän sitte nosti ylös laattialta ja lingoitti vasten Broms'in naamaa, joka hämmästyneenä ja tänlaisen oudon heitto-aseen tapaamana menetti tasapainonsa ja kierähti seljällensä kumoon lavitsan yli, pyörtynyt ämmä rinnoillansa.

Sitten otti Alm rautalapion, jonka hän onneksi oli huomannut oven pielessä ja huiskutteli tätä jättiläistä vastaan, joka taaskin, pian toinnuttuaan keikahduksestansa, oli jaloillansa vaahdoten ja potkien raivosta ja kiukusta.

"Jos sinä astut askeleenkaan lähemmäksi, peto!" huudahti Alm, "ja jos sinä kohotat sormeasikaan minua tahi tuota lapsiraukkaa vastaan halkaisen minä sinun pääkallosi, vaikka se olisi tykkänänsä raudasta!"

Kiljuen kuin kahlehdittu peto juoksenteli jättiläinen yhdestä seinästä toiseen huoneen ahtaalla perältä, sillä joka yrityksellä, kun hän koki tehdä hyökkäystä, kohtasi häntä aina tuo heiluva lapio, jota hän huomasi käsittelevän väkevämmän kouran, kuin hän alussa oli aavistanutkaan. Nähtävästi oli hänen aikomuksensa etsiä jotakin yhdenveroista asetta kuin kamarikirjurillakin oli, joka piti vallassansa suurimman osan taistelu-alaa, eikä näyttänyt haluavan jättää siitä tuumaakaan vastustajansa haltuun.

Naispeto virkosi sillä välin ja alkoi valittaa lavitsalla, joka oli luonnollinen seuraus ensiksikin Alm'in voimakkaiden käsien puristuksesta ja sitten tuosta ilmamatkasta ja ankarasta jytäyksestä Broms'in rautakylkeä vastaan.

"Aj, aj! hakkaa hänet palaisiksi, Broms!... aj, aj! jauha hänet hienoksi, mylläri!" sähisi hän valittaen ja pudisteli Alm'ille laihaa, milt'ei läpikuultavaa nyrkkiänsä. "Pikku, hyvä lapseni! pikku, hyvä tyttöni! tule tänne että sinun hellä tätisi saisi suudella sinua!... aj, aj, aj!"

Tyttö, joka oli tarttunut kiinni kamarikirjurin nutunliepeesen, seurasi äänetöinnä kaikkien hänen liikkeidensä mukana, ikäänkuin hän ei uskaltaisi erota puollustajastansa; mutta eräässä silmänräpäyksessä, jolloin Broms kumartui lavitsan yli ja pisti kummatkin kätensä tämän ja seinän väliin, nykäsi hän kiivaasti puollustajatansa käsivarresta, huudahtaen:

"Olkaa varoillanne, hyvä herra!... mylläri etsii kirvestä, ja se on lavitsan takana! olkaa varoillanne, olkaa varoillanne, hyvä herra!"

Silmänräpäyksessä oli Alm vuoteen vieressä ja antoi eteenpäin kuukallansa olevalle jättiläiselle kaksi läimäystä selkään, sillä seurauksella, että Broms mölinällä, joka milt'ei tärisyttänyt koko huonetta, heitti itsensä lavitsan jalkoihin ja vieretteli itseänsä laattialla, väliin oikoen itseänsä, väliin vetäen itseänsä kokoon kuin siili.

Myllärin arvoisa lemmikki päästi poruhuudon. Tämä oli senlainen kaksinlaulu, jota kuullessa hornakin olisi saattanut kauhistua.

"Joudu, lapsi!" huudahti Alm tytölle: "ota kynttilä ja näytä minua ales portaita myöten, että pian päästäisiin tästä pesästä!"

Tyttö riensi kuin nuoli pöydän luokse, tempasi sillä olevan kynttiläjalan ja kiiruhti ovelle.

"Ja te, ilkeät heittiöt!" huudahti Alm, niin että hänen äänensä kuului yli tuon kauhean kaksinlaulun, "huomenna tulette te istumaan sieltä, missä ei kuu eikä aurinko paista, kuuletteko sen, te rosvojoukko!"

Tämän ei juuri kohteliaan hyvästijätön jälkeen läksi hän "luurangon" asumuksesta, ottaen varovaisuudesta mukaansa tuon rautalapion, joka oli ollut hänelle suureksi hyödyksi ja jota paitsi hän varmaankaan ei niin helposti olisi päässyt tästä pulasta.

Kuudes luku.

Maisteri ja mylläri.

Tyttö seisoi viimeisen portaan alapuolella ja näytti ylöspäin kynttilällä, jonka valo sattui hänen koko kasvoinsa yli.

Alm huomasi nyt näissä kasvoissa, jotka olivat kuihtuneet nälästä, vilusta ja huonosta hoidosta, mitä säännöllisemmät ja jaloimmat juonteet ja parin suuria, sinisiä silmiä, jotka erinomaisella lumousvoimalla, huolimatta siitä säikähdyksestä, jota ne tällä hetkellä ilmaisi, vetivät häntä tytön puoleen.

"Sinä et tule enään kau'emmin jäämään näiden ihmisten luokse", sanoi hän tytölle; "tule kanssani, lapsiparka; kaiketi sinun varallesi joku keino keksitään... sammuta nyt kynttilä ja vie jalka etehiseen."

Sitten heitettyänsä pois lapion, tarttui hän tytön käteen ja riensi hänen kanssansa Jörgen'in talosta.

Myrsky-ilma oli sillä välin kiihtynyt. Sade valut nyt virtoina ales pitkin kallion reunoja ja monias salama leimahti läntisellä taivaan rannalla kaukana jyrisevän ukkosen seuraamana.

"Perhana vieköön, kun unohdin sateenvarjoni tuonne!" huudahti Alm ja pysähtyi.

"Älkäät viivytelkö, hyvä herra!" kehoitti tyttö, katsellen levottomasti takasin jättämäänsä huoneukseen, joka vielä oli näkyvissä salaman valossa.

"Mutta, tyttöseni, enhän minä voi jättää sateenvarjoani sinne", lausui Alm.

"Aikooko herra mennä sinne takasin?" kysyi tyttö vapisevalla äänellä.

"Aijonpa todellakin, sillä minä tarvitsen, näetse, sateenvarjoni koska sataa ja meillä on pitkä matka käytävänä, enkä minä sitäpaitsi salli tuon roistojoukon anastavan minun omaisuuttani."

"Hyvä herra, älkää menkö sinne, älkää!"

"Sinä voit jäädä tähän, sinä... minä tulen heti takasin, lapsiparkani!"

"Ei, ei!... mylläri tulee lyömään herran kuoliaaksi... te ette tunne mylläriä!"

"Minä arvelen myllärin saaneen niin paljon selkäänsä, ett'ei hän hopussa nosta siihen jauhosäkkiä... Te'e nyt vaan, niinkuin minä sanon, äläkä ole peloissasi... Tiedätkös että minun sateenvarjoni on silkistä ja aivan uusi... Jos en minä ota sitä takasin, tulevat nuot ihmiset nauramaan minulle ja sitä iloa en minä suinkaan heille suo."

Sitten alkoi hän astua Jörgen'in taloon päin. Tyttö seurasi häntä, kierrellen käsiänsä. Kovin läähättävä henkimisensä ilmoitti sitä ankaraa levottomuutta, joka hänen sielussansa vallitsi.

"Miksi sinä et jäänyt tuonne odottamaan, kuten minä sinua pyysin?" kysyi Alm.

"Ah, ei, ei herra!"

"Minä kuulen puheestasi sinun olevasi kovin hengästyneen, tyttöparka!... sinun on vaikea seurata minua."

"Ei, se ei ole sentähden... Älkäätte menkö sinne, herra kulta!... minä tahdon hiipiä sinne, minä, niin ett'ei kukaan huomaa sitä, sillä minä tiedän tien paremmin kuin herra."

"Mutta entäs jos sinun hyvä tätisi repii silmät päästäsi... Vaan kuulehan, etkö sinä nähnyt mihin minä heitin lapion?"

"Ah, en, sitä en minä nähnyt."

"Eipä olisi haitaksi, jos se olisi mukana, sillä se sopi niin myllärin leveään selkään... Ah, sehän on totta, minä heitin sen säle-aitaa vastaan... joutukaamme!"

Alm ja hänen seuraajansa olivat nyt ennättäneet Jörgen'in taloon ja lähestyivät tuon kamalan huoneen porttia.

Kauhea ukkosen tärähdys jyrähti heidän päänsä yli, niin, että molemmatkin hypähtivät muutaman askeleen takaperin.

"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi tyttö, pitäen Alm'ia nutunliepeestä.

"Pelkäätkö sinä ukkoista, lapsi?"

"En, mutta ukkonen varoittaa!... taivas varoittaa!... älkäätte leikitelkö kuoleman kansia!" vastas hän silmäyksillä, jotka loistivat pimeydessä.

Alm katsahti kummastuneena tyttöön. Samoinhan tämän silmäyksessä oli tämän äänessäkin jotakin erinomaista, joka teki syvän vaikutuksen meidän kamarikirjuriimme, johon tuli lisäksi, että tämä oli ollut osallisena sen tarinan sepustamiseen, jonka hän äsken oli lukenut alakerroksessa asuvan kerjäläisen luona ja tältä ostanut. Tarina "kuoleman ristipoika" näytti hänestä tällä silmänräpäyksellä ikäänkuin varoitukselta.

"Vaiti, vaiti!" kuiskasi tyttö osoittaen porttia.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi häneltä Alm seuraten silmillänsä hänen sormeansa.

"Vaiti!" jatkoi hän yhtä hiljaa; "minä kuulin jonkun olevan liikkeessä."

"Missä?"

"Tuolla portin sisäpuolella."

"Sisäpuolellako?"

"Niin... Jumalan nimessä, herra, juoskaamme matkoihimme."

"Sinä erehdyt, lapsukaiseni!"

"En, siellä on mylläri, herra!" kuiskasi tyttö; "hän seisoo portin takana väijymässä!"

Sitten tarttui hän kummallakin pienellä kädellänsä Alm'in käteen ja alkoi vetää häntä pois tästä paikasta.

Alm antoi hyvällä taluttaa itsensä pois, sillä tytön pelko oli hiukan tarttunut häneenkin, ja sitäpaitsi huomasi hän tarkemmin mietittyänsä, että ei ainoastansa henki, vaan käsivarsi tahi säärikin oli paljoa suuremmasta arvosta kuin komein sateenvarjo maailmassa.

"Ah, tuossa on hän... juoskaa! juoskaa!" huusi tyttö päästäen Alm'in käden ja lähtien juoksemaan.

Alm kääntyi ympäri ja huomasi nyt salaman valossa, joka samassa viilsi taivaalla, tuon jättiläisentapaisen myllärin, joka syöksi ulos huoneesta, heiluttaen kirvestä korkealla päänsä päällä.

"Ah, sinä tervanlintu!" ärjäsi hän äänellä, joka voitti ukkosenkin jyrinän; "ennen voit sinä välttää helvettiä, ennenkuin minua!... kaksi iskua pääkalloosi niistä kahdesta lyönnistä minun selkääni!... saa nähdä kuka meistä parahiten kestää!"

Alm huomasi heti, että joll'ei hän olisi totellut tytön varoittavaa ääntä, vaan mennyt portin sisäpuolelle, olisi hän jo ollut murskattuna; mutta hän huomasi myöskin, että, jos hän nyt tahtoi välttää samanlaista uhkaavaa kohtaloa, hänen täytyi lähteä pakoon, koska olisi hulluutta hänen puoleltansa aseettomana ruveta taistelemaan aseellisen vastustajan kanssa, jolla sitäpaitsi oli maine, että hän voi tuulen kanssa taistella vallasta tuulimyllyn siipien yli.

Alm tiesi olevan suuren eron urhollisuuden ja tyhmän-rohkeuden välillä ja hän kunnioitti siis vanhaa sananlaskua: "parempi paeta kuin huonosti sotia."

Siispä päättikin hän ennemmin vedota sääriinsä kuin käsivarsiinsa ja hän rupesi pikajuoksijaksi, koska hän ei enään voinut olla urhona.

Hänen jäljessänsä riensi julma mylläri terävällä kirveellänsä.

Mutta myöskin mitä pikajuoksuun tuli, oli suuri erilaisuus vainotun ja vainoojan välillä, sillä edellisen juostessa nuttu päällä ja kalossinensa, oli viimeksimainittu sitävastoin avojaloin ja paidanhihaisilansa.

Onnettomuuden lisäksi eksyi Alm tieltä siten, että hän, sen sijaan kun hänen olisi pitänyt poiketa läheiselle Skinnarvik'in kadulle, -- jolla hän kentiesi olisi voinut tavata muita ihmisiä, koska ei vielä ollut niin myöhä iltaisella, ettei kukaan ihminen enään olisi ollut liikkeessä, -- nyt juoksi päinvastakkaiseen suuntaan, josta syystä hän, ennenkuin älysikään, oli juuri sillä kohdalla vuorta, missä tuo äkkinäinen kaltevuus alkaa ja jonka loppu on jyrkkyys Mälarinjärven aalloissa.

Pysähtyneenä juoksussansa tämän huomion johdosta, poikkesi hän vasemmalle ja juoksi pitkin vuorenharjaa tuon uhkaavan jyrkkyyden reunalla, tehden juostessansa lohkareelta lohkareelle hyppyjä, jotka olisivat kunnioittaneet Gauther'inkin kykyä.

Mutta mylläri ei jäänyt nopeudessa edelläjuoksijastansa jälkeen, johon tuli lisäksi, että hän, lukuunottamatta hänen tänlaisiin ruumiinharjoituksiin sopivampaa pukuansa, myöskin tunsi paljoa tarkemmin tuon vaarallisen kilpajuoksuradan.

Jos joku ristitty ihminen olisi nähnyt näiden kahden miesten hyppivän kallioiden välissä, väliin synkimmän pimeyden peittäminä, väliin niin kirkkaan salaman valaisemina, että he olivat kahden tuli-ihmisen näköiset, olisi hän tankannut "Isämeitäänsä", jollei hän Olisi tullut mykäksi säikähdyksestä.

Alm oli tosin päässyt hiukan edelle; mutta koska hän juostessansa koetti riisua pois sekä kalossit että nuttunsa joka hänelle onnistuikin, vähensi hän täten vauhtiansa jäljestäjuoksijan suureksi eduksi.

Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin Alm kuuli vainoojansa läähättävän henkimisen ja alastomien leveiden jalkojen lapsuttavaa ääntä kalliota vastaan. Kiivaasti rientää nopea hirvi, mutta kiivaammin ahdistava paarma.

Läähättävä ääni kuului yhä lähemmältä

Takaa-ajettu tunsi kylmän hien jäähdyttävän niitä kuumia pisaroita, joita tuo raju juokseminen oli puristanut hänen otsansa huokoisista ja nuot muutoin niin vankat keuhkot alkoivat vähitellen kieltää juoksevalta tarpeellista apuansa.

Alm kompastui ja lankesi suin päin erääseen kiveen, joka oli hänen tiellänsä, ja jota hänen silmänsä pimeässä ei ollut huomannut.

Mutta ehkä tämä lankeaminen pelasti sillä kertaa hänen henkensä, sillä mylläri, joka jo oli niin likellä, että hänen kirveensä milt'ei pyyhkäisi pakenijan niskaa, ei voinut pysähyttää omaakaan vauhtiansa niin äkkiä, kuin hän olisi tahtonut, vaan kaatui kuperkeikkaa nurin niskoin langenneen yli.

Tällä tavalla pääsi tosin tuo raivoisa Broms joitakuita kyynäriä vastustajansa edellekin; mutta kirves luiskahti hänen kourastansa, ja itse satutti hän otsansa kallioon niin, että hänen silmänsä näki tuhansittain tähtiä ja auringoita.

Alm, joka suureksi iloksensa kuuli ei ainoastansa kuinka kirves vieri ales pitkin kallion reunaa, vaan myöskin kuinka mylläri ilmaisi mielipahaansa mitä kauheimmilla kirouksilla, oli taaskin pian jaloillansa; mutta samassa onnistui myllärillekin tulla ales niistä tähtitarhoista, joihin hän äsken oli tullut nostetuksi, ja hänkin seisoi yhtä nopeasti jaloillansa.

Kumpikin seisoivat nyt vastatusten, ainoastansa se kivi välillänsä, joka oli matkaansaattanut kumpaisenkin lankeamisen; vaan ei kumpikaan näyttänyt kumminkaan tällä silmänräpäyksellä olevan halukas liikahtamaan paikaltansa, vaan sivelivät he sen sijaan omia polvilumpioitansa ja sääriluitansa, ikäänkuin vakuuttaiksensa, ett'ei mikään näistä ollut mennyt mäsäksi tahi saanut vikaa lankeamisen kautta.

Kentiesi tunsi kumpikin itsellänsä olevan tarpeen hengähtää tuon rajun kilpajuoksun jälkeen Skinnarvik'in kallioiden välissä.

Alm, joka huomasi, että sotalakko ei tulisi olemaan pitkällinen, käytti tätä hyväkseen riisuaksensa pois nuttunsa ja hellittääksensä hiukan housunkannattimiansa, jotka ahdistivat hänen kaarevasti muodostunutta rintaansa.

Nyt pääsneenä näistä esteistä, tunsi hän itsensä hilpeäksi ja raikasmieliseksi, sillä hän luotti ruumiinvoimiinsa ja etenkin voimistelutaitoonsa, vaikka ei hän tähän asti ollut käyttänyt kumpaakaan näistä muissa tilaisuuksissa kuin noissa olympialaisissa harjoituksissa Ling'in voimisteluhuoneessa, jolloin hän milt'ei aina oli päässyt kilpatoverinsa voittajaksi.

Clementtein raivoaminen hänen ympärillänsä auttoi myöskin lisäämään hänen rohkeuttansa. Tottunut sotilas tietää, kuinka hänen rintansa paisuu ja silmä suurenee torvien soidessa, rumpujen rämistessä, kanoonein ja kiväärein paukkuessa. Kuinka paljon enemmän tämä tapahtuukaan myrskyn raivotessa, ukkosen jyristessä ja taivaan salamoimistansa salamoidessa!

Mitä Alm oli aavistanut, tapahtuikin.

Mylläri, huomattuansa mielihyväksensä jyhkeäin nyrkkinsä onnellisesti kestäneen kallion kovuutta, kiinnitti taaskin saaliinhimoiset silmänsä vastustajaansa ja alkoi sitten liikuttaa rumaa ruumistansa eteenpäin silminnähtävällä aikomuksella tehdä ratkaisevan päätöksen asiassa.

"Oletko sinä laisinkaan uinut viime kesänä?" kysyi hän lähestyessänsä.

Alm oli vaiti, pitäen tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä niin paljon kuin tämä oli hänelle mahdollista, sillä kun salama sammui, ympäröi heitä kumpaakin mitä synkin pimeys.

"Jos et ole sitä tehnyt, poikaseni!" jatkoi mylläri, "saat tehdä sitä nyt... Tiedäthän Mälarijärven olevan juuri meidän kohdallamme?"

Ei tällekään kysymykselle suonut Alm mitään Vastausta, vaan vetäysi jonkun askeleen takaperin eräälle pienelle kallionkukkulalle, joten hän pääsi noin kyynärän korkeammalle, kuin mylläri oli.

"Tosin on tästä kappale matkaa tuonne ales", jatkoi tämä, "ja sinne pääseminen on vaivaloista; mutta ole sinä huoleti kuin lehmäkön lehmänajaja, poikaseni, sillä minä tulen kyllä pitämään huolta, että sinä pääset ales, tarvitsemattasi notkistaa polveasi, tahi koukistaa varvastasikaan."

Tuskin oli Broms ilkkuvalla äänellä lausunut nämät sanat, kun Alm otti vauhtia korkeasta asemastansa ja heittäysi rajutuulen voimalla lähestyvän myllärin kimppuihin.

Mutta jospa meidän sankarimme olikin rajutuuli, oli kuitenkin mylläri vankka, vaarumatoin muuri.

Tosin tärähti muuri melkoisesti, ja paljon saveusta rapisi pois, sillä Alm'in kumpaankin nyrkkiin, jotka yht'aikaa olivat kohdanneet jättiläisen kasvoja, oli tarttunut nahkaa ja verta; mutta silmänräpäyksessä sulki muuri kummatkin sivustansa, käsivartensa, päällehyökkääjän vyötäisten ympärille, ja nyt alkoi korkealla kalliolla painiminen, josta olisi ansainnut laulaa Snorre Sturenpojan harpulla tahi Ling'in kanteleella.

Kaikeksi onneksi Alm'ille oli hän saanut kiinni altapäin, ja se, ken tietää, mitä painiminen on, tietää myöskin mikä suuri etu on hyvästä altapäin kiinnisaamisesta.

Mylläri koetti likistää vastustajaansa kovasti leveätä rintaansa vastaan, täten musertaaksensa tahi tukahduttaaksensa hänet sylissänsä; mutta Alm, joka oli liiaksi viisas tarjoamaan hänelle kummankin puolisia kylkiluitansa, väänsi itsensä aina niin, että hän sai milloin toisen kylkensä, milloin toisen jättiläisen rintaa vastaan, jolla keinoin heikomman on helpompi vastustaa väkevämmän sylikaappauksia.

Alm käytti niitä temppuja, joita taito tarjoaa saadaksensa Vastustajansa kumoon; mutta hän huomasi pian, että hän ennen voisi vierittää kalliolohkareen paikaltansa, kuin tätä jyhkeätä möhkälettä jäntäreistä, lihaksista ja luista, jonka hän nyt sulki käsivarsiinsa.

Mylläri koetti myöskin puolestansa paiskata vastustajaansa kumoon ja monet kerrat nosti hän tämän kyynärän korkeudelle kalliosta sekä painoi hänet jälleen ales. Tavallisen kamarikirjurin kintut olisivat varmaankin tässä ottelussa katkenneet, ikäänkuin lonkuvan pinnatuolin jalat; mutta Alm'illa oli kintut, jotka olisivat voittaneet kilpapalkinnon molemmissa kaartin rykmentissäkin, vaikka niissä käytetään paljon puuvillaakin täyttämään mitä itara luonto usein on jättänyt vajanaiseksi, ja hänellä oli pohkeet, joita tuskin kolmekaan kamarikirjurin kättä yhteenliitettyinä olisi voineet ympäröidä.