Part 3

"Taitamattomuuteni kautta luvun laskennossa", vastasi maisteri; "klassillisesti oppineet ovat aina olleet klassillisen tyhmiä senlaisissa asioissa, joihin vaan tarvitaan tavallista ihmisjärkeä... Oletteko koskaan kuulleet mainittavan erästä Räyel-nimisestä kauppaneuvosta?"

"En."

"Hän on mies, joka, jollei hän olisi varovainen mies, voisi lyödä vetoa, että aurinko kiertää maan ympäri ja että maa on litteä kuin näkkileipä; mutta jos on kysymyksessä kirjoittaa kakkoinen niin, että se näyttää seitsikolta, on hänellä tuskin vertaistansa."

"Mutta missä suhteissa on tuo kauppaneuvos teihin?"

"Siinä olisi paljonkin puhumista, sillä niin tyhmä ja taitamatoin kuin tuo neuvos muuten onkin, osasi hän kuitenkin kääntää luonnon suunnastansa, vai eikö tarvita paljoa, voidaksi kääntää äidin sydämen pois ainoasta lapsestansa?... Kyllä kaiketi... Mutta nyt on myöhäinen... minä olen tottunut rupeamaan aikaiseen maata... mitä köyhemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen palannut luonnon laatimaan järjestykseen."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Svärd [merkitsee: miekka], sillä minä olen palvellut kuninkaallista majesteettia ja kruunua. 'Kyllä minä löylytän filosofian sinusta', sanoi Svean kaartissa oleva korpraali Bom, opettaessaan minua käsittelemään tuliluikkua."

"Kuinka vanha te olette?"

"Minä olen ikäni kukoistuksessa, noin kolmekymmentä vuotta, ja kuitenkin yhtä vanhan näköinen kuin joku Kreikanmaan seitsemästä viisaasta."

Alm katseli hämmästyksellä maisteria, jonka kasvot puhuivat enemmän viidestäkymmenestä kuin kolmestakymmenestä vuodesta. Jos kellään oli oikeutta pidetään luurangon näköisenä, oli se todellakin hänellä.

"Mutta arvattavasti oli teillä toinen nimi, ennenkuin tulitte kaartiin?" kysyi Alm.

"Oli kaiketi... mutta sen minä olen haudannut, ja mikä on haudan oma, sitä ei ota kukaan takaisin."

"Eikö teillä ole laisinkaan halua hyödyllisempään ja kunniallisempaan työhön?"

"Sangen vähän halua... mutta vieläkin vähemmin kykyä."

"Teillä on tietoja... te osaatte kirjoittaa... minä voisin hankkia teille työtä."

"Ettekö näe, herra, että minä syön vasemmalla kädelläni?" kysyi maisteri; "ja kuitenkaan en ole syntynyt vasenkätisenä."

"Miksikä ette käytä oikeatanne?"

"Siksi, että se on ollut halvattuna neljän vuoden ajan... Onnellista, että näin on ollut!... terveenä ei se tuottanut minulle äyriäkään... halvattuna antaa se minulle kaikkea, mitä tarvitsen... Noh, herra aikoo tervehtiä Broms'ia tuolla ylähällä?"

"Niin."

"Nyt on jo jokseenkin myöhä, eikä hän varmaankaan odota ketään tällä ajalla vuorokaudesta ja tällaisella ilmalla päälliseksi... Kuitenkin on monta kultamehiläistä tänään käynyt Broms'ia tervehtimässä, vaikka minä luulin poliisin lukkien vaan osoittavan hänelle sen kunnian."

"Mitä sanotte te!... Broms on siis huonomaineinen henkilö?"

"Ei, ei laisinkaan, herra, ei... Jumala varjelkoon minua senlaista lausumasta!... Mitä piti herra siitä kauniista ilmoituksesta?"

"Te olette varmaankin kirjoittanut sen?"

"Niin, minä olen etelänpuoleisen kerjuuviraston sihteeri.. se minä olen."

"Mutta teidän halvattu kätenne?"

"Minä sanon edellä, herra!"

"Noh, kuka on sitte teidän kirjurinne?"

Vastauksen asemesta veti kerjäläinen auki erään pöytälaatikon ja otti sieltä yhden likaisen ja milt'ei rikkikuluneen kirjalaukun, jonka hän avasi ja josta hän otti näkyviin täyteen kirjoitetun paperiarkin puoliskon, minkä hän pisti Alm'in käteen.

Tämä heitti silmäyksen paperiin jossa oli nimikirjoituksena: "Tarina kuoleman ristipojasta."

"Mitä pidätte te, herra, käsi-alasta?" kysyi kerjäläinen; "eikö se kelpaa muka?"

"Sangen selvää kirjoitusta", vastasi Alm; "kieltämättä sangen kaunista käsi-alaa!"

"Moni kuninkaallinen sihteeri ei kirjoita niin kauniita rivejä, vai kuinka?"

"Aivan totta... kuka sen on kirjoittanut?"

"Muuan kaksitoista vuotias tyttö, jolla on onni olla minun oppilaani."

"Teidän oppilaanne!... sepä onni ei mahda olla kadehdittava."

"Kuinka niin?"

"Te opetatte oppilastanne kerjäämään."

"Sitä ei tarvitse ihmiselle opettaa, sillä se asuu kaikkien luonnossa... ylhäinen kerjää kunniasijoja, rikas enempää kultaa, tyttö miestä -- mutta nimenomainen kerjäläinen on kohtuullisin vaatimuksissansa... hän kerjää leipäpalaista ja usein saa hän tapella koirien kanssa näistä palaisista."

"Noh, mitä hyvää te oppilaallenne opetatte?"

"Minä olen opettanut häntä kirjoittamaan ja lukemaan, herra... johan sekin on jotain, luulen ma."

"Eikö tytöllä ole vanhempia?"

Kerjäläinen vastasi seuraavilla sävelillä operasta "Erakko, tahi isän sydän:"

"Äitini ma tunnen, näetse, Tuntematoin isäni on, Vaan ett' oil he ystävät, se Tott' on, lempo olkohon!"

"Missä se tyttöraukka on?" kysyi Alm, jota karmi ajatellessansa senlaista opettajaa.

"Hän on läheistössä, herra!"

"Tässä huoneuksessako?"

"Niin, herra!"

"Kenen luona?"

"Äitinsä varjon luona."

"Mitä te sillä tarkoitatte!"

"Sitä, että neljä viikkoa sitten kannettiin hänen äitinsä ruumis Marian kirkkomaahan, ja sen jälestä ei tytöllä ole ketään muuta, johon hän turvaisi, kuin äitinsä varjo, sillä en tahdo puhua itsestäni, joka ainoastansa opetan häntä, enkä Broms'ista, joka suo hänelle kattoa pään päälle, mikä on vieläkin vähäpätöisempää."

"Vai niin... hän asuu siis ylemmässä kerroksessa?"

"Niin, mutta minä epäilen, josko hän jo on tullut kotia, sillä silloin olisi hän varmaankin käynyt täällä alahalla toivottamassa hyvää yötä kunnioitetulle opettajallensa."

"Hän kuljeskelee siis myöskin kaduilla kerjäämässä?"

"Kyllä hän kaduilla kuljeskelee, vaan ei hän kerjää... hän on taiteilija, herraseni... hän laulaa ja visertää kuin leivonen keväällä ja ansaitsee sangen kauniit rahat taiteellansa... Minkä hän ansaitsee, jakaa hän veljellisesti itsensä ja ylhäällä asuvan kasvatti-isänsä sekä täällä alhaalla olevan opettajansa kesken, joten hän ei juuri paljon olekaan meille kiitollisuusvelassa."

"Eipä suinkaan", jupisi Alm. "Noh", lisäsi hän kovemmin, "onko tuon Broms'in laita niin kurja, kuin ilmoituksesta näyttää?"

"Koska herra on vaivannut itseänsä käymällä näin pitkän matkan tänne, on kait hauskempaa herralle, jos itse otatte selvän siitä asiasta."

"Mutta voisittehan te sanoa, josko ilmoitus sanomalehdessä on totta vai petosta?"

"Minä en koskaan sekaannu toisten asioihin... olen itsekäs repaleissakin, herra."

"Onko keitään muita käynyt täällä saman ilmoituksen johdosta?"

"Onpa kylläkin, koko päivän on palvelijoita ja piikoja ollut täällä tuomassa ruokaa ja rahaa arvoisan haltiaväkensä puolesta... Herra tarkastelee vielä minun tarinatani kuoleman ristipojasta, näen ma... ehkä herra haluaisi ostaa sen minulta?... Minkä arvoisen arvelee herra sen olevan?"

"Paljonko te siitä pyydätte?"

"Se sietäisi tynnyrin kultaa... mutta minä myyn sen kahdestatoista killingistä... pitänette minua itserakkaana kirjailijana, mutta te ette voi väittää minun olevani kohtuullisen kauppiaan."

"Tässä on teille kaksi riksiä tarinastanne", sanoi Alm, antaen kerjäläiselle mainitut rahat; "oletteko tyytyväinen tähän palkintoon?"

"Piru vieköön, herra! te herätätte minussa halua kirjailijatoimeen", huudahti maisteri, katsellen rahoja kiiluvin silmin; "kaksi riksiä... enpä ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa yhdellä haavaa... niin paljon ei Ovidiuskaan saanut metamorfoseistansa."

"Minä luulen huomanneeni jotakin hyvää teidän sydämenne pohjalla ja minä haluaisin jollakin tavalla olla teille avuksi... Kirjoittakaa minulle useampia tänlaisia tarinoita, niin tulette ansaitsemaan niillä sen verran, että ette tarvitse kuljeskella kerjäämässä... Mitä sanotte ehdoituksestani?"

"Jumala varjelkoon minua luopumasta ammatistani!" vastasi maisteri jonkinmoisella hätääntymisellä; "herra ei voi arvatakaan mikä sulous ja viehätys kerjäämisessä on... se on elämää pelon ja toivon väliltä... Mennessäni ulos aamuisilla, pelkään tulevani tyhjin käsin kotia iltaisella, tahi taaskin toivon saavani taskuni täyteen... Ah, herra, pelko ja toivo on vahvin yhdistyssään ruumiin ja sielun välillä... Senpä tähden ovatkin uhkapelaaja, rakastaja ja kerjäläinen vilkkaimpia olentoja maan päällä."

"Tuo Broms on siis ma'annut kau'an sairaana?" kysyi Alm, uteliaana saada edeltäkäsin tietää vähän enemmän siitä, jonka takia hän oli vaivannut itseänsä niin paljon.

Maisteri rallatteli erästä säveltä vastauksen sijaan.

"Ehkä, kuu tarkkaan tutkitaan, hän onkin vaan pelkkä petturi?" jatkoi Alm vieläkin uteliaampana.

"Minä pidän Broms'ia suuressa kunniassa", vastasi maisteri; "mutta sen voin minä sanoa, että hän pitää minua vieläkin suuremmassa... minä kunnioitan hänessä ruumiillista etevyyttä ja hän minussa hengellistä."

"Kuinka tulee minun käsittää sitä?"

"Joku vuosi sitten", kertoi maisteri, "menin minä tuulimyllyn ohitse, joka on kappaleen matkaa tästä... silloin näin minä, miten eräs myllyrengeistä huvitteli itseänsä ottamalla kiinni tuulimyllyn siivestä, vaikka mylly oli täydessä jauhamisessa... Väliin onnistui tämä hänelle, mutta joka kerta, kun hän ei voinut pidättää myllynsiipeä, kohosi hän sen mukana ilmaan ja tuli taaskin sen mukana ales, mikä olikin ihmeellisintä... Se oli juuri Broms, se; siitä päivästä rupesin minä kunnioittamaan tätä miestä."

"Mutta miten rupesi hän kunnioittamaan teitä?"

"Tämä oli älyn voitto aineen yli,... Mitä on mylläri viisaustieteen maisteriin verraten? Toinen seuloo jauhoja, toinen tiedon hiukeita... Minun suurin huvini ja ylpeyteni on johtaa tätä möhkälettä pienimmälläkin sanalla... Mutta, perhana olkoon, kynttilä sammuu... hyvää yötä, kunnon herraseni!... kiitos ja kunnia siitä runsaasta palkinnosta kuoleman ristipojasta!"

Tätä lausuen työnsi maisteri kirjurimme ulos huoneesta ja sulki oven jäljestänsä. Alm seisoi yksin ahtaassa etehisessä, mietiskellen itseksensä tuon kummallisen kerjäläisen sanoja.

Neljäs luku.

Tarina kuoleman ristipojasta.

Oli kerran kerjäläinen, kuten niitä onkin monta, jolla oli vaimo ja kuusi lasta elätettävänä; mutta koska he kaikki kuljeksivat kerjäämässä auringon noususta sen laskuun saakka, tulivat he jotakuinkin toimeen ja monena iltana menivät he iloisina levolle, sillä he olivat ravitut ja heillä oli parahimmat toiveet seuraavasta päivästä.

Mutta silloin tapahtui, että kerjäläisen vaimo synnytti seitsemännen lapsen, joka oli terves poika, onnenlakki päässänsä, josta äiti suuresti iloitsi. Mutta isä oli kovin murheissansa, sillä ei kukaan naapuri tahtonut seista kummina tuolle seitsemännelle lapselle, sillä ei kukaan tahtonut antaa kummin lahjaa kerjäläisen lapselle.

Silloin ei tietänyt kerjäläinen mitään neuvoa, vaan meni eräänä päivänä syvälle metsään ja itki niin katkerasti, että kyyneleet valuivat ruohoille ja kukkasille ikäänkuin kaste aamuhetkellä ja hän valitti kovin, ett'ei kukaan tahtonut seista kummina hänen vastasyntyneelle lapsellensa.

Silloin kohtasi häntä eräs mies ja tällä miehellä oli silmät kuin taivaan sini ja hänen kiharansa loistivat kuin aurinko.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi mies ja hänen äänensä helähti kuin harpun ääni Salemin laaksossa.

Silloin vastasi kerjäläinen:

"Herra, ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä niin katkerasti."

Silkoin sanoi miesi:

"Joll'ei sinulla ole mitään muuta itkettävää, tahdon ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen sinun Jumalasi ja herrasi", vastasi miesi ja hänen hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukat maassa varisuttaa pois kyyneleet itsestänsä ja loistaa uudessa kauneudessa ja lehdet kuivassa metsässä lauloivat kuten enkelien kielillä on tapa laulaa.

Mutta kerjäläinen sanoi:

"Ja jospa oletkin minun Jumalani ja herrani, jakelet sinä kuitenkin väärin hyvääsi maan päällä, sillä toisille annat sinä kaikki, toisille et mitään, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen vieläkin syvemmälle metsään, itkien ja valittaen entistä katkerammin.

Silloin kohtasi häntä toinen miesi, mutta sen miehen silmät kiiluivat kuin hehkuva sysi ja hänen hivuksensa liehuivat kuin tulenliekki myrskyssä.

"Ukkoseni! miksi itket niin katkerasti?" kysyi miesi, ja hänen äänensä oli kuin rajutuulen, kun se tunkee jonkun ikivanhan raunion halkeamain läpi.

Silloin vastasi kerjäläinen:

"Herra! ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

Silloin sanoi miesi:

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen paholainen", vastasi miesi ja hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukkaset maassa kuivettua ja kadota, ikäänkuin olisi valkea mennyt niiden pii ja lehdet suuressa metsässä suhisivat kuin käärmeen kielillä on tapa suhista.

Mutta kerjäläinen sanoi:

"Ja jospa sinä oletkin paholainen, viekottelet sinä ihmissieluja sekä ohjaat niitä pahuuteen, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen yhä syvemmälle metsään, itkien ja valittaen vieläkin entistä katkerammin.

Tällöin kohtasi häntä taaskin miesi, mutta tällä miehellä oli silmien sijasta kaksi syvää kuoppaa otsan alapuolella ja hänen päälakensa oli kalju kuin kallio ja se paistoi, kuin koska kuu paistaa järven pinnalle.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi miesi ja hänen äänensä kuului läpi suuren metsän kuin hautakellon ääni.

"Herra! kukaan ei tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen kuolema", vastasi miesi ja hymyili, mutta hänen hymyillessään muuttui puut jääksi ja kaikkialla oli niin hiljaa, niin hiljaa kuin suuressa metsässä.

Silloin sanoi kerjäläinen:

"Niin, sinä te'et kaikille yhtä oikein, köyhälle samoin kuin rikkaallekin, ja sentähden otan minä sinut kummiksi pojalleni."

Ja siten seisoi kuolema kerjäläisen pojan kummina. Mutta kasteen jälkeen vei kuolema kerjäläisen syrjään ja lausui hänelle näin:

"Kun poikasi on täyttänyt viisitoista vuotta, ota hänet mukaasi siihen paikkaan metsässä, jossa me ensin tavattiin, sillä silloin tahdon minä antaa hänelle kumminlahjan."

Niin kasvot kuoleman ristipoika ja tuli pulskaksi nuorukaiseksi ja kun hän oli täyttänyt viisitoista vuottansa, otti isänsä hänet mukanansa metsään samaan paikkaan, jossa hän ensi kerta oli tavannut kuoleman.

Ja kuolema tuli, kuten sovittu oli, ja lausui ristipojallensa nämät sanat:

"Minä toivon sinun rupeavan lääkäriksi, sillä lääkärit ovat minulle rakkaat ja minä annan sinulle voiman osata varmaan edeltäpäin sanoa, josko sairas paranee vai ei, sillä nähdessäsi minut seisovan sairaan jalkapuolella, tulee hän paranemaan, vaikka olisi ollut kuinka sairas hyvänsä; mutta jos näet minut seisovan päänpuolella, kuolee hän välttämättömästi, eikä mikään keino voi silloin temmata häntä minulta. Tämä on se kumminlahja, jonka sinulle annan ja se tulee tuottamaan sinulle onnea."

Sitten läksi kuolema matkoihinsa ja kerjäläinen vei poikansa kotia.

Ja kuoleman ristipojasta tuli sangen taitava lääkäri maakuntaan ja muihinkin maihin, sillä kun hän sanoi, että sairas tulisi kuolemaan, kuoli se, ja kun hän sanoi, että sairas tulisi parantumaan, parantui se.

Silloin tapahtui että valtakunnan ylimäinen ministeri sairastui niin kovin, että kaikki toivo hänen parantumisestansa oli mennyt, ja kun kuoleman ristipoika astui sairaan huoneesen, näki hän kumminsa seisovan sairaan päänpuolella, ja silloin sanoi ristipoika, että sairas tulisi kuolemaan.

Mutta ministeri oli kuninkaalle sangen rakas, ja kuningas kallisti päätänsä sanoen:

"Ilman ministeriäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja sentähden lupaan minä armollisesti sille, joka voi hänet parantaa, että parantaja koroitetaan kreiviksi ja että hän myöskin saa nauttia hyväksensä kymmenen tuhatta mitä kirkkainta kultarahaa vuosittain palkaksensa."

Silloin pyysi ristipoika kummiansa menemään pois päänpuolelta ja asettaumaan jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt sitä, vaan pysyi pääpuolella, ikäänkuin ei hän olisi ollut kuulevinansakaan.

Mutta silloin keksi hänen ristipoikansa keinon ja käski, että sairaan vuode muutettaisiin niin, että pää käännettäisiin sinne päin, missä hänen jalkansa olivat olleet; ja näin tehtiinkin.

Täten tuli kuolema seisomaan jalkapuolella pääpuolen sijaan, ja näin sai ministeri takasin entisen terveytensä.

Ja kuningas pysyi sanassansa, sillä hän nimitti kuoleman ristipojan kreiviksi, ja antoi hänen kouraansa ne kymmenentuhatta kirkkainta kultarahaa, jotka hän oli luvannut.

Mutta seuraavana yönä ilmestyi kuolema ristipojallensa ja sanoi:

"Kiittämätöin! sinä olet pettänyt minut; mutta älä te'e sitä toista kertaa, sillä jos sinä petät minut toisen kerran, niin tulet sinä totisesti itse kuolemaan!"

Joku aika tämän jälkeen sairastui kuninkaan ainoa lapsi ja tytär, ja tämä tytär oli kauniimpi kuin kukaan ruhtinatar, joka häntä ennen oli ollut, tahi hänen jälkeensä oli tuleva.

Silloin oli sangen suuri suru hovissa ja koko maassa itku ja hammasten kiristys, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.

Nyt lähetettiin tuomaan kuoleman ristipoikaa, koska hän oli ainoa, joka voi auttaa.

Mutta kuoleman ristipoika näki kumminsa seisovan päänpuolella ja sanoi sentähden kuninkaalle, että ruhtinatar tulisi kuolemaan.

Silloin ripoitti kuningas tuhkaa päänsä päälle sekä puki itsensä säkkiin, ja koko hovi ja maakunta teki samoin kuin kuningaskin, ja koko maailmassa oli suuri tuska ja ahdistus.

Nytpä puhui kuningas säkistänsä ja sanoi:

"Ilman tytärtäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja sentähden lupaan minä armollisesti antaa hänet aviopuolisoksi sille, joka alamaisuudessa voi hänet parantaa, ja parantaja saa minun kuninkaallisen kuolemani jälkeen istua hänen rinnallansa valtaistuimella, kruunu päässänsä ja valtikka kädessänsä, niin totta kuin minä armollisesti olen vaivainen, syntinen ihminen!"

Ja jokaisen sanan kuuluessa kuninkaan suusta puhallettiin torviin ja lyötiin vaskirumpuihin, että se kuuluisi ympäri koko maailman ja vieläpä laajemmaltakin.

Silloin loi kuoleman ristipoika silmänsä kummiinsa ja pyysi häntä menemään pois hänen kuninkaallisen korkeutensa päänpuolelta ja asettaumaan hänen korkeutensa jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt sitä, vaan seisoi paikallansa päänpuolella, ikäänkuin ei hän olisi ollut kuulevinansakaan.

Nytpä ajatteli ristipoika näin: jos ei kummini tahdo mennä ruhtinattaren jalkapuolelle, pitää ruhtinattaren jalat menemän kummini puolelle, ja silloin antoi hän vasten kieltoa muuttaa ruhtinattaren vuoteen samoin, kuin hän oli tehnyt ministerinkin vuoteen kanssa; ja täten tuli kuolema seisomaan ruhtinattaren jalkapuolella ja näin parani ruhtinatar kuninkaan ja koko maailman iloksi ja riemuksi.

Ja kuningas pysyi sanassansa sekä toimitti häät kuoleman ristipojalle. ja tuolle ihanalle ruhtinattarelle, eikä niillä hääpidoilla ollut koskaan ollut vertaistansa loistossa ja komeudessa, eikä taida koskaan tulla olemaankaan, vaikka maailma kestäisi tuhannen tuhatta vuotta.

Mutta kun hääriemut olivat loppuneet ja kuoleman ristipoika oli mennyt ruhtinattaren kanssa morsiusvuoteelle, syntyi senlainen myrsky-ilma ukkosella ja jyrinällä, että kaikki kansa hypähti ylös makuusijoiltansa, ihmetellen mitä tämä merkitsisi, sillä he luulivat maailman lopuit olevan käsissä.

Ja kuoleman ristipoika säpsähti pois ruhtinattaren sylistä ja juoksi ulos morsiushuoneesta.

Mutta ruhtinatar itki ja oli suurissa tuskissa, sillä hän rakasti sulhaistansa ja oli luvannut olla hänelle uskollinen kuolemaan asti.

Silloin kohtasi kuoleman ristipoika kumminsa morsiushuoneen kynnyksellä ja kummi viittasi ristipojallensa seuraamaan häntä.

Ja molemmat menivät ulos kuninkaan linnasta sekä tulivat suureen onkaloon, joka oli maan alla; ja se onkalo oli valaistu lukemattomilla palavilla kynttilöillä, joista toiset olivat äsken sytytetyt, toiset puoliväliin palaneet, ja toiset taas palaneet loppuun jaloissa, joissa ne seisoivat.

Silloin kysyi kuoleman ristipoika:

"Mitä nämät kynttilät tarkoittavat?"

Ja kummi vastasi:

"Nämät, jotka tässä näet, ovat ihmisten elonkyntteliä."

Mutta kuoleman ristipoika kysyi:

"Mikä uusi ja loistava kynttilä tämä on, joka on minua lähinnä ja jonka liekki loistaa niin kauniisti, vaikka se on kaikkia muita pienempi?"

"Tämä kynttilä on sinun poikasi elonkynttilä."

"Mutta missäs minun elonkyntteliäni on?"

Silloin osoitti kuolema erästä liekkiä, joka leimusi eräässä kynttiläjalassa ja jossa ei voitu huomata vähääkään sydäntä.

Silloin tuli kuoleman ristipoika sangen peljästyneeksi ja hän pyysi kummiansa panemaan uuden kynttilän jalkaan sen sijaan, joka leimusi niin heikosti ja jolla ei ollut vähääkään sydäntä.

Ja kuolema otti uuden, oivallisen kynttilän ja painoi sen ristipoikansa kynttiläjalkaan.

Mutta silloin sammui se liekki, joka oli ilman sydäntä ja ristipoika vaipui kuolleena maahan ja tuli silmänräpäyksessä muutetuksi tuhkaksi ja tomuksi, ja niin kävi kuoleman ristipojalle sentähden, että hän oli pettänyt kuolemata.

Ja näin loppui tarina kuoleman ristipojasta. Mutta se on elossa, joka tästä on viimeksi kertonut.

Viides luku.

Mylläri.

Kamarikirjuri Fridolf Alm seisoi kau'an pimeässä etehisessä, neuvotellen itseksensä, josko hän menisi ylös sen luokse, jonka takia hän senlaisessa ilmassa oli tehnyt tämän pitkän kävelymatkan, koska häntä aavisti, ett'ei Broms'in asian laita ollut mitä siihen ilmoitukseen tulee, että hän olisi enemmän luurangon kuin elävän ihmisen näköinen, oikea.

Koska hän kuitenkin tahtoi tulla vakuutetuksi asian oikeasta laadusta, eikä häneen pystynyt mikään inhimillinen pelko ja hän sitäpaitsi tahtoi nähdä tuota nuorta tyttöä, jonka opettajaan hän jo oli tutustunut, teki hän vihdoin päätöksensä ja hapueli ylös pimeässä jyrkkiä, hajanaisia puuportaita myöten.

Tuskin oli hän täten koskettanut ylimäistä porrasta, kun hänen kätensä tapasi erään oven, joka, samoin kuin ovi alimaisessa kerroksessakin, heti totteli painavan käden vaikutusta ja aukeni huoneesen, joka ei ollut paljoa siistimpi tuin alakerrassa asuvan maisterinkaan.

Huoneessa oli kuitenkin parempi valo ja enemmän huonekaluja, lavitsa toisella seinällä ja suuri, punaiseksi maalattu kaappi toisella ja akkunan edessä helmenkarvainen pöytä, jonka vieressä seisoi seljain oveenpäin eräs keski-ikäinen vaimo kuorimassa kermaa saviastiasta.

Alm, jonka korvat kuuli kuorsaavaa ääntä, loi silmäyksen lavitsalle ja huomasi suuren huopapeiton, joka näytti olevan levitetty erään ison ja jyhkeän ihmisruumiin yli.

"Vai niin, sinä hylky, sinä tulet vihdoinkin kotia, mutta minä annan sinulle viivyttelemisestä, minä, niin, ett'et voi istua neljääntoista päivään!" lausui vaimo inhoittavalla äänellä, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri, näyttäen vieläkin inhoittavampia kasvojansa.

"Vieras!" huudahti hän nyt ja tuijotti hämmästyneenä äsken tulleesen herraan.

"Tässäkö Broms oleilee?" kysyi Alm; "minä olen tullut tänne tuon ilmoituksen johdosta, joka oli tämänpäiväisessä sanomalehdessä."

"Kyllä hän tässä oleilee", änkytti vaimo kovin hämmästyneenä; "mutta asia on senlainen, että... että..."

"... että hän on makuulla", keskeytti häntä Alm, mennen lavitsan luokse ja vetäen pois huopapeitteen.

Silloin huomasi hän lavitsalla makaavan miehen, jolla oli jyhkeät jäsenet ja mahdottoman suuri pää, kahdeksi kolmatta osaa peitettynä paksulla, mustalla tukalla, musta leukaparta ja punakkaiden kasvojen, jotka näyttivät erinomaisen julmilta ja tylyiltä, ympärillä oleva poskiparta. Makaavalla oli ainoastansa paita ja alushousut yllänsä; mutta kun paidanhihat sattumalta olivat kiedotut ylös, näki Alm parin käsivarsia, vahvat kuin rautatammen paksuimmat oksat ja karvaiset kuin Esaun käsivarret. Sääret ja muu ruumis olivat suhteelliset käsivarsiin, mainitsemattakaan erittäinkin niskaa, joka näytti olevan härjältä lainattu.

"Vai niin, tämänkö pitäisi oleman luurangon näköisen!" huudahti Alm, nyäisten suutuksissansa makaavaa käsivarresta.