Part 2

"Ja jos sinä se olet, tulet sinä saamaan minulta paljoa enemmän... Sinun täytyy sentähden luvata minulle, ett'et sinä ilmaise kenellekään, olkoonpahan kuka tahansa mitä sinun äitisi on sanonut."

"Mitä en minä saisi ilmaista?"

"Sinä et saa ilmaista isäsi olevan ylhäisen, korkeasukuisen herran, sillä tässä kirjeessä, jonka sinun äitisi on minulle lähettänyt, sanotaan isäsi olleen käskyläisen, joka nyt jo on kuollut ja sinä voit luottaa siihen, että se on totta, mitä äitisi kuolinvuoteellansa on kirjoittanut."

"Mutta minkätähden olisi äitini valehdellut minulle ja sanonut, että"...

"Sinä olet liian lapsi käsittämään äitisi tarkoitusta", keskeytti häntä presidentti; "mutta näetkös, tyttöseni, sinun äitisi häpesi sitä, että joku luulisi sinun isäsi olleen pelkän käskyläisen ja sanoi sen vuoksi hänen olleen ylhäisen ja korkeasukuisen miehen... Äitisi teki Väärin, valehdellessansa sinulle, mutta hän tarkoitti sinun parastasi ja sentähden ei sinun sovi häntä siitä moittia... Sinun tulee aina kiitollisuudella ja rakkaudella muistella äitivainajatasi."

Tyttö rupesi itkemään ja nyyhki niin, että koko hänen ruumiinsa värisi.

"Rauhoitu, lapsiparkani!... Jos sinä olet kuuliainen, tulet sinä saamaan paljon hyvää minulta... Noh, lupaatko minulle nyt, ett'et koskaan sano kenellekään isäsi olleen ylhäisen ja korkeasukuisen henkilön?"

Tyttö avasi itkusta vetistyneet silmänsä, mutta nyyhkimiset estivät häntä vastaamasta.

"Muista", jatkoi presidentti, "muista, että sinun äitisi nyt on taivahassa ja että hän kuulee jokaisen sanan, jonka sinä sanot!... noh, lupaatko sinä minulle sen?"

"Lupaan", vastasi tyttö.

"Ja jos sinä rikot lupauksesi, kääntää Jumala kasvonsa pois sinusta, etkä sinä saa koskaan enään nähdä äitiäsi."

"En nähdä äitiäni!" huokasi tyttö.

"Niin, et saa nähdä häntä, jos rikot lupauksesi... Mutta sitä vastoin, jos pidät mitä olet luvannut, lapsukaiseni, tulee sinulle käymään kaikki hyvin maailmassa ja koska kerran kuolet, tapaat sinä äitisi Jumalan ja enkelien luona."

"Ah, jospa minä olisin äitini, Jumalan ja enkelein luona."

"Tule lähemmäksi, lapseni!... Mikä sinun nimesi taas olikaan?"

"Amanda."

"Entä sukunimesi?"

"Lang."

"Niin, sehän on totta, se... sinun äitisi nimi on Lang... siis, Amanda-hyväni, olet sinä luvannut minulle, ett'et kerro äitisi varomattomia, vaikka hyväätarkoittavia sanoja... mutta mielelläni saat sinä sanoa isäsi olleen presidentti Elgklon kamaripalvelijan ja että hän senvuoksi on antanut sinulle nämät rahat... Tiedäpäs, ett'ei presidentin kamaripalvelijana oleminen olekaan mikään vähäpätöinen asia... ei olekaan monta jotka ansaitsevat senlaisen paikan, sanon minä sinulle... Isäsi oli rehellinen ja kelpo miesi, ja äitisi... äitisi oli uskollinen ja kunniallinen ja täytti aina tarkkaan velvollisuutensa... Saapas nähdä, Amanda-hyväni, ett'et huonone hyvistä vanhemmistasi, niin minä pidän sinua aina muistossani, niinkauan nimittäin, kun minä huomaan sinun olevan tottelevaisen ja hyvänsävyisen... Kas tässä, ota nyt vastaan tämä kaunis seteli ja varo, ett'et hukkaa sitä."

Notkistaen polviansa otti Amanda vastaan uuden uutukaisen kymmenen pankkoriksin setelin.

"Mene nyt kauniisti kotia, tyttöseni!" jatkoi presidentti; "äläkä huoli tulla enään tänne vaan minä kuulustelen kotonasi sinun olojasi ja lähetän jonkun luoksesi, jos minä tästälähin tulen olemaan yhtä tyytyväinen sinuun kuin minä tänäänkin olen... Mutta tosiaankin, sinun pitää menemän seurakunnan hyväluontoisen papin luokse, niin antaa hän sinun käydä koulussa ja tulee kyllä auttamaan sinua, sillä papiston velvollisuus on, näetse, pitää huolta isättömistä ja äidittömistä lapsista... Hyvästi nyt, ja Jumala siunatkoon sinua. Maltahan!... tästä saat omenan... näetkös kuinka suuri ja kaunis omena!... Hyvästi, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua lapsukaiseni!"

Presidentti laski isän tavoin kätensä tuon itkevän tytön päälaelle. Tämä hymyili kyynelissänsä, hiukan lohdutettuna pankkosetelistä, omenasta ja noista lempeistä sanoista, jonka jälkeen hän astui vitkaan ovelle ja katosi.

Presidentti nousi istuimeltansa ja otti ylös laattialta tuon pudonneen kirjeen, jolle hän laski kätensä nähtävästi aikoen repiä sitä rikki.

"Mutta ehkä en huoli kuitenkaan repiä sitä!" virkkoi hän itseksensä; "minä muistelen hänen asunnon osoitteensa olleen lisäkirjoituksen alla, ja taitaa täytyä hiukan kuulustella tytön laitaa... Mutta tuskin pitäisi minun sitä tekemän... tuo hävytöin nainen, joka... Minunko lapseni?... ei, kiitoksia paljon!... sillä vississä tapauksessa se olisi toinen asia... Mutta jos?... ei, hän oli kevytmielinen kurvana!... jos se olisi minun, olisin minä jo ennen saanut tämän joukon kintereilleni... se on varmaa se... kuoleman jälkeen on niin mukava syyttää toista, että hän... eihän tämä ole ensimäinen kerta, jolloin he koettavat iskeä kiinni siihen joka ja jolla jotakin on... Saatanan moskaväkeä, jolta ei koskaan saa olla rauhasta!"

Näin lausuen, pani tuo ylhäinen virkamiesi kirjeen erääsen piirongin laatikkoon. Mutta tuskin oli hän ennättänyt tehdä tämän tarpeellisen varovaisuudentoimen, ennenkuin asumuksen muihin osiin johtavat ovet äkkiä avattiin ja noin neljänkymmenen vuotias naisihminen, puettuna kalliiseen aamupukuun, kiiruhti presidentin työhuoneesen.

"Ah, hyvää huomenta, herttaisin Amélie!" huudahti presidentti ja riensi rouvaansa vastaan.

"Ethän vaan ole unohtanut pääsölippuja tämän iltaisiin laulajaisiin?" kysyi hän kiivaasti.

"Sitäkö luulet ystäväni!... Ström on jo aikoja sitten mennyt niitä noutamaan ja hänen pitäisi jo pian tulla kotia... Ah! ei hän tänä vuonna kuole", lisäsi presidentti, kääntyen palvelijaan, joka samassa näkyi kynnyksellä, ikävöidyt pääsöliput kourassansa.

"Mikä onni!" huudahti hänen armonsa, temmaten itsellensä pääsöliput, jonka tehtyä hän meni pois miehensä huoneesta.

"Ne olivat viimeiset, jotka enään oli saatavissa ja minun täytyi keinotella saadakseni ne käsiini!" vakuutti palvelija.

"Oivallista!" lausui presidentti; "me pääsimme siis kaikista lisämaksuista... sitä parempi, Ström-hyväni!"

"Ennenkuin lähdin sieltä", kertoi palvelija, "näin erään herran ostavan joltakulta henkilöltä kadulla kaksi pääsölippua viidellä pankkoriksillä kappaleen."

"Ihmiset ovat hulluja!" vastasi presidentti; "minusta on viisitoista riksiä pankossa Jumalan kyllin viidestä pääsölipusta... kuitenkin olisi saattanut tapahtua, että olisin saanut maksaa viisikolmatta riksiä viidentoista sijasta... onhan kumminkin yksi kymmenikkö tallella!... Ström, joudu nyt tuomaan minun sokolaadini ja harjaa sitten se sivilihännystakkini, jonka on tähti rintapielessä!"

Palvelija meni pois.

"Saatanpa sanoa päässeeni asiasta helpolla hinnalla", jupisi tuo ylhäinen virkamiesi itseksensä, hymyillen hienoilla huulillansa.

Josko tämä riemastus ja hymyily tarkoitti ainoastansa noita viittä pääsölippua, joiden kanssa presidentin vaimo äsken oli juossut huoneesensa tahi myöskin sitä kirjelippua, joka vähää ennen oli tullut piilotetuksi presidentin piirongin laatikkoon, siitä on vaikeata päättää.

Luultavasti tarkoitti se kumpiakin ja sillä silmänräpäyksellä kentiesi enin viimeksimainittua, koska se on totta, että kymmenen on viittätoista vähempi ja huolenpito lapsen ylläpidosta ja kasvatuksesta tuntuu aina syvemmältä kukkaroon kun viiden pääsölipun laulajaisiin ostaminen silloinkin, kun jokainen niistä maksaa kolme riksiä pankossa.

Kummallista kyllä, kuultiin kuitenkin presidentin monta päivää myöhemmin kiroilevan rouva Catalaania tuon Ruotsissa tavattoman kalliin pääsölippujen hinnan takia, nimittäen korkealla äänellä tuota ylistettyä laulajatarta häpeämättömäksi ihmiseksi.

Mutta ei kukaan kuullut josko joku ääni tuon tähdeltä koristetun rinnan sisäpuolella hutisi:

"Presidentti ja tähdistön jäsen! sinä olet luonnotoin isä ja kova, tunnotoin ihminen!"

Toinen luku.

Ilmoitus.

Kuukausi tämän jälkeen istui katetun pöydän ääressä "Norjan vaakuna"-nimisessä, Suuren Uudenkadun varrella, Kaupunginosassa, olevassa ravintolassa muuan vähän yli kolmenkymmenen vuoden vanha herra sanomalehti kädessänsä.

Hän luki lehden takasivua eli ilmoitus-osastoa. Erittäinkin kiintyi hänen huomionsa erääsen ilmoitukseen, jonka sisältö oli seuraava:

"Jalomieliset ihmisystävät!

Eräs keski-ikäinen mies, jonka elämä aina nuoruudesta asti en ollut kaikenlaisten vastoinkäymisten ja onnettomuuksien alainen, on kahden vuoden ajan maannut sairasvuoteelta parantumattomassa rintataudissa, joten hän on tullut aivan kykenemättömäksi elättämään itseänsä ja perhettänsä, vanhuuden vaivaloisuudesta nääutymäisillään olevaa vaimoa ja useata lasta, jotka eivät vielä ole siinä ijässä, että voisivat pitää huolta itsestänsä. Sen vuoksi täytyy hänen turvata niihin jalomielisiin ihmisystäviin, jotka eivät koskaan tuskastu köyhyyden hätähuutoihin ja kurjuuden kyyneleihin, rukoillen apua hänen onnettomissa olosuhteissansa. Jos hän Luojan armosta ja laupeudesta tulee jälleen niin terveeksi, että hän saa takasin vähänkään entistä, nyt murrettua, työkykyänsä, tahtoo hän työllänsä koettaa palkita kumminkin osan sitä hyvää, jota hänelle on osoitettu. Jos hän taas on tuomittu hautaansa asti retostamaan eteenpäin kurjuuden raskauttamassa elämässä, kurjuuden, joka hänen syyttänsä on sattunut hänen osaksensa maan päällä, ei hän voi muuta kuin viheliäisyytensä syvyydestä rukoella taivaan siunausta niille, jotka, vaikka ovatkin paremmissa suhteissa kuin muut, kuitenkaan eivät ole kuuroja inhimillisen kärsimisen valitushuudoille. Joka ottaa tämän säälivään huomioonsa, tekisi hyvin että lähettäisi ropoisen onnettomalle, joka on _enemmän luurangon kuin elävän ihmisen näköinen_ ja joka asuu ensimäisessä kerroksessa Jörgen'in talossa Skinnarvik'issä, missä Broms'ia tiedustetaan."

Nuori miesi luki tarkkaan yllä olevat rivit, jonka jälkeen hän lausui hiljaa itseksensä:

"Ei kellään ole oikeutta olla luurangon näköinen ennen kuoltuansa, eikä kellään ole myöskään oikeutta sallia elävän ihmisen olevan sen näköisenä."

Nämät sanat, lausuttuina näin syrjässä ja ilman tarkoituksetta että muut niitä kuulisivat, olivat sitä merkillisemmät, kuin ihminen ylipäänsä ei pidä lukua muusta kuin itsestänsä ja sietäisi sangen tyynesti katsella koko luuranko-jonoja, kunhan vaan tuo rakas minä on turpea ja hyvässä voimassa.

Tosin on olemassa "jalomielisiä ihmisystäviä"; mutta useammat heistä tahtovat "hyväntekijän" nimeäkin, mikäli tekevät "hyvääkin"; ja jos eivät saa kantaa tuota edellistä, samoinkuin kannetaan kunniamerkkiä, tulevat he tavallisesti välinpitämättömiksi jälkimäisestäkin.

Onneksi inhimilliselle kurjuudelle, joka muutoin olisi kasvanut meidän korkuiseksemme ja inhimilliselle armeliaisuudelle, joka muutoin olisi hävinnyt maailmasta, on keksitty kunnianimi: "filantroopi" [tulee kreikkalaisesta sanasta ja merkitsee: ihmisystävä. Suoment.], jonka nimen jokainen voi hankkia itsellensä joko heittämällä ropoinen kerjäläisen kouraan joka kerta, kun se tässä tarkoituksessa ojennetaan esiin, tahi pitkillä puheilla köyhyyden syistä sekä niistä monista eri keinoista sen poistamiseksi tahi estämiseksi.

Tämä viimeksi mainittu kohta onnistuu epäilemättä parahiten, koska, kiitetty olkoon sanomakirjallisuus, heti seuraavana päivänä saadaan painetuksi ja koko maailman luettavaksi mitä edellisenä päivänä ollaan puhuttu. Tällä tavalla ollaan pian saavutettu kysymyksessä oleva kunnianimi, valtakirjasta maksamatta mitään muuta kuin lauseparsia, joista ei koskaan voida köyhtyä tässä senlaisesta tavarasta ylenpalttisesti rikkaassa aikakaudessa.

Jos sitäpaitsi voi joko luonnonlahjojen tahi osoitetun kielen ja huulien lipevyyden kautta päästä jäseneksi tuon ihmisystävällisen seuran "johtokuutaan", ollaan epäilemättä ratkaistu tämä vaikea pulma, ottamatta lukuun, että ollaan tultu taivasta muutama tuuma lähemmäksi kuin muut ihmislapset.

Vahinko vaan että useimmiten, ennenkuin senlainen seura vielä on ennättänyt muodostua ja valita johtokunnan, jossa on puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri, puhumattakaan noista lavoista säännöistä, ovat jo useammat sen jäsenistä kyllästyneet koko asiaan, joka vihdoin häviää kuin tuhka tuuleen, tehdäksensä jonkun ajan perästä tilaa jollekulle toiselle, jolla on samanlainen alku ja loppu.

Siten syntyy tosin vettä niiden myllylle, jotka rohkenevat väittää, että on varsin vaikeata löytää kymmenestä etevästä filantroopista yhtäkään ainoata todellista ihmisystävää; mutta huomio on kuitenkin kiinnitetty tähän suuntaan, joka enemmän kuin paljon muuta ansaitsee huomiota. Lyhyesti sanoen, aika ajoittain on onnettomuuden ja kurjuuden auttaminen tullut tavaksi. On vaan toimitettava niin, että tuo "auttavaisuus", etsii etenkin veljellisen mutta köyhän työihmisen esineeksensä, eikä tykkänänsä tyhjennä itseänsä rikosten ja vankihuoneiden pesäpaikoissa, ennenkuin ihmisrakkaus, huolimatta hyväntekevistä seuroista, lakkaa olemasta tapana.

Hän, joka istui päivällispöydässä "Norjan vaakuna" nimisessä ravintolassa, ei kuulunut mihinkään filantroopiseen seuraan, mutta tämä ei ollut ensi kerta kun hän luki n.s. kerjäläisten ilmoituksia sanomalehdistä. Hän tiesi omasta kokemuksestansa köyhyyden olevan raskaan taakan ja sen keventämisen tuoman palkinnoksi suloista mielen rauhaa. Sen vuoksi kuljeskeli hän usein monen senlaisen ilmoituksen johdosta kaupungin syrjäisempiin hökkeléihin, vakuuttaakseen itseänsä puutteen todellisuudesta ja lievittääkseen sitä miten parahin voi.

Hänen voimansa ei ollut kuitenkaan aina vastannut hänen hyvää tahtoansa. Kymmenvuotisen ahkeran työn perästä ylimääräisenä eräässä kaupungin virastossa oli Fridolf Alm -- tämä oli meidän todellisen ihmisystävämme nimi -- äsken päässyt vakinaiseksi kamarikirjuriksi 400 pankkoriksin vuotuisella palkalla; mutta Alm, jolla oli moniaita sangen eteviä luonnonlahjoja ja oli enemmän tietojen puolesta sivistynyt kuin useimmat hänen tovereistansa, oli elättänyt itseänsä Tukholmassa antamalla opetusta kaupungin kouluissa ja kasvatuslaitoksissa, joten hänelle oli tullut mahdolliseksi viettää velkaantumatta elämäänsä ylimääräisenäkin.

Nyt, päästyänsä palkalliseksi, piti hän palkkansa puhtaana voittona, jota siis voi käyttää huviin, tahi panna säästöön.

Se ihminen, jonka puutteet ja köyhyys on valinnut ystäväksensä, ei tule, jos hän on järkevä ja huolellinen, hyvien ystäväksi. Sen tähden ei Alm seurustellut juuri kenenkään kanssa, vaan kuljeskeli yksinänsä virkahuoneesensa ja sieltä pois ja istuskeli sillä välin yksinänsä köyhässä asumuksessansa pianonsa ja kirjojensa seurassa. Yksin oli hän myöskin niillä pitkillä kävelyretkillä, joita hän, ollaksensa liikkeessä, joka päivä teki tullien ulkopuolelle, sillä hän oli kukkaisten ja lintujen ystävä, vieläpä kivien ja kantojenkin, luultavasti sen vuoksi, ett'eivät nämät koskaan te'e ihmiselle mitään kiusaa.

Se, joka löytää iloa hyväätekeväisyydessä, unohtaa usein panna jotakin säästöön omalle varallensa, ja sen vuoksi ei Alm ollut tullutkaan sen rikkaammaksi edellisenä vuotena, vaikka hän oli saanutkin palkkaa.

Kamarikirjurillamme oli hyvin luotu vartalo ja erinomaiset ruumiin voimat, joita varhaiset ruumiinharjoitukset ja jokapäiväinen liikkeessä oleminen raittiissa ilmassa oli lisännyt, johon tuli lisäksi, ett'ei hän ollut senlaisen hekumallisuuden heikontama, joka erittäinkin pääkaupunkein alueella koettelee kalvaa nuorukaisen voimia. Mitä hänen kasvoihinsa tuli, tarvitsi niitä katsella monta kertaa, huomataksensa ett'eivät ne olleet rumat, mutta nähdä niitä vaan yhden ainoan kerran, huomataksensa niissä hyvän ja tunteikkaan sydämen heijastuksen. Isorokko, tähän saakka ainoa tauti, jota hän ei ollut voinut välttää, oli siellä täällä jättänyt katoamattomat jälkensä voimakkaan ja turmelemattoman nuoruuden liljoihin ja ruusuihin.

Rumalla miehellä saattaa tosin olla yhtä suuri menestys naisten luona kuin kauniillakin; mutta se tuottaa aina enemmän vaivaa ja sillä, joka tahtoo vaivata itseänsä, pitää olla kyllälti aikaa. Alm'illa ei ollut yhtään aikaa tähän ja sen vuoksi ei hän voinutkaan kerskata minkäänmoisesta menestyksestä kauniimman sukupuolen luona. Kaikeksi onneksi ei tämä huolestuttanut häntä paljon. Hän piti itsensä menneenä, mitä Sulottariin tulee, mutta hän korvasi vahingon suosimalla Runottaria, ahkeroi tulla sivistyneeksi ja siveelliseksi, koska hän ei voinut tulla suloiseksi ja viehättäväsi.

"Paljonko olen velkaa?" kysyi hän kyypparilta, pannen pois sanomalehden ja ottaen esiin ohuen, vaan hyvästi pidetyn lompakkonsa.

"Yhden riksin ja kaksikymmentä neljä killinkiä", vastasi kyyppari.

"Tänään olen ollut ahnaampi kuin haj-kala", jupisi kamarikirjuri itseksensä, maksaen velkansa päivällisestä; "onhan anteeksi antamatointa syödä, että ollaan juuttumaisillansa, niin kau'an kun on lähimäisiä, jotka ovat luurangon näköisiä... Sillä, mitä minun päivälliseni tänään on maksanut, olisi tuollainen köyhä vaivainen voinut elää viikkokauden. Hauskaa on kuu vatsa on täynnä, mutta vieläkin hauskempaa olisi, jos voisi olla vakuutettu siitä, ett'ei ole ketään toista, joka näkee nälkää."

Sitten otti tuo hyväluontoinen kamarikirjuri lakkinsa ja lähti pois "Norjan vaakuna" -nimisestä ravintolasta.

Kolmas luku.

Maisteri.

Etelämalmi on kieltämättä terveellisin Tukholman monista kaupunginosista ja sen vuorilta ja kukkuloilta näkee moninaisia, vaihettelevia tauluja, joissa on lehtoja, vesiä, rakennuksia, kirkkoja ja kirkontorneja sekä kauppakaupungin koko vilkkaan elämän.

Olipa aika, jolloin tämä kaupunginosa oli, mitä pohjoismalmi nyt on, nimittäin kaikkein komein kaupunginosa, ja kerrotaanpa kuninkaan Kaarle X:nen aikoneen muuttaa sinne hallituksen ja valtakunnan virastot ja varustaa se linnoituksella.

Miksi tätä järkevätä aikomusta ei pantu toimeen, on tietämätöintä; mutta varmaa on, että kysymyksessä olevassa kaupunginosassa nyt enimmästänsä asuu köyhää väkeä, ja että se on monelle, jonka koti on pohjoisessa kaupunginosassa, niin sanoakseni, tuntematoin maa, sillä välin kuin ylellisyys, rikkaus, ja komeus viihtyy nimenomaisen Kaupungin muurien sisällä, joka on ahdas ja terveydelle haitallinen, sekä pohjoismalmilla, joka kaupunginosa on alhaisella maalla, eikä salli monta tilaisuutta raittiisiin hengenvetoihin ja elähyttäviin ilmavaihtoihin.

Mutta kentiesi onkin kohtuullista, että köyhempi väki, jonka täytyy olla vailla niin monta elämän suloisuutta ja nautintoa, kumminkin on saanut raittiimman ja terveellisemmän ilman osaksensa, ja että ne, joihin paremmissa varoissa olevat lähimäisensä katsovat olan takaa, voivat vuorostansa katsoa ales kallioilla ja vuorilla olevista kotkanpesistänsä näiden päälaelle.

Yksi näistä kotkanpesistä oli n.s. Jörgen'in talo, joka, ollen nyt jo palanut, oli siihen aikaan pieni, yksityinen, ransistunut kivirakennus siihen kuuluvine puutarhatilkkoineen ja sijaitsi eräällä Skinnarvik'in korkeimmista kukkuloista, pohjoispuoleinen vuorensyrjä, louhinen ja autio, on niin jyrkkä, että vuoriakin kulkemaan tottunut vaeltaja, joka äkkijyrkältä rannalta tahtoi kiivetä sen huipulle, olisi pitänyt sitä rohkeana yrityksenä ja miettinyt kauan, ennenkuin hän olisi uskaltanut tehdä koetuksen. Mutta kummallakin puolella tätä milt'ei mahdotointa jyrkkyyttä ja melkein keskellä vuorenharjaa on moniaita pengerryksiä, joissa vielä tänäkin päivänä on joitakuita kurjia hökkelejä, jotka yhä uhkaavat syöstä itsensä ja asukkaansa Mälarin aaltoihin, mitkä saaliinhimoisina vyöryvät kallion juurella, kun myrskyn siivet viuhtovat sen kukkulalla.

Syyskuun ilta oli käsissä, peittäen pimeällä hunnullansa maata ja vettä, kukkuloita ja laaksoja, kun muuan yksinäinen vaeltaja pysähtyi mainitun huoneuksen matalalle portille, sateenvarjo levitettynä päänsä yli, sillä vettä valui ikäänkuin kaatamalla ales synkistä pilvistä.

Vaeltaja kopeloitsi porttia, joka silloin helposti aukeni. Ehtineenä ahtaasen etehiseen, kohtasi vierasta eräästä ra'ollaan olevasta ovesta tuleva valonsäde. Hän aukasi oven ja astui kurjaan huonehökkeliin, jonka tummista, paljaista kalkkiseinistä johtoputket siellä täällä pistäysi näkyviin.

Hökkeliä valasi pitkällä karrella palava kynttilä, joka oli pullossa eräällä pöydällä ruis- ja vehnäleipäpalojen seassa, joiden joukossa myöskin paperilla oli voiklimppi ja puoli suolaista silliä. Eräs toinen pullo, sisältävä jotakin, joka näytti paloviinalta, seisoi laattialla lähellä pöydänjalkaa.

Toisella puolen pöytää ja kasvot käännettyinä oveenpäin istui muuan olento kuihtuneilla, vaikk'ei inhoittavilla kasvoilla, jonka silmät kiiluivat erinomattain vilkkaina syvistä kuopistansa. Tämä asukas, jonka puku oli sopusoinnussa törkeän asumuksen kanssa, näytti halukkaasti ahmivan itseensä mitä pöydällä oli.

"Onko tämä Jörgen'in talo?" kysyi vieras, joka ei ollut kukaan muu kuin meidän kamarikirjurimme.

"Aivan oikein", vastasi isäntä, nousematta paikaltansa, "tässä on palatsi ja tuolla vieressä on istutusmaa... oivallinen tilus, vai mitä herra arvelee?"

"Täälläkö Broms asuu?"

"Täällä!"

"Ehkä olette te se, joka..."

"Jokako on Broms?" [Broms merkitsee: paarma] keskeytti isäntä; "en, minä olen vaan pelkkä kärpänen, minä... Broms asuu täällä yläkerrassa niin... paremmat ihmiset asuvat aina yläkerrassa... niin, niin, sanoessani _paremmat ihmiset_, en tällä aina tarkoita rehellisiä ja sivistyneitä ihmisiä, sillä sellaisia löydetään joko alikerroksissa tahi ullakoissa."

"Kuka te sitten olette?... mitä te työskentelette?" kysyi Alm, jota tuo kummallinen olento, jolla tässä ruumiintapaisessa pääkallossa oli niin vilkkaat silmät ja niin terävä kieli, alkoi huvittaa.

"Minä aterioitsen, kuten herra näkee."

"Eikö teillä ole mitään muuta toimitusta?"

"Silloin, kun minä en aterioitse, olen minä kävelyllä; mitä muuta tekee ylhäinen maailma?... Mutta onhan epäkohteliaasti, ett'en pyydä herraa istumaan... vaan todellakin, eihän täällä ole tuoliakaan... sillä, jolla minä nyt istun, on vaan kolme jalkaa, eikä se pysy itsestään pystyssä... mutta kun minä olen istahtanut sille, on se kuin muukin tuoli, josta saan kiittää kahta jalkaani ja ruumiini tasapainossa pysymiskykyä. Kuitenkin näyttää minusta sangen lystilliseltä, että sen sijaan kuin tuolin pitäisi olla minun tukenani, olen minä tukena tuolille."

"Te elätte siis kerjäämiseltä?"

"Minä elän ihmiskunnan parannukseksi... minä annan ihmisille joka päivä tilaisuutta olla ihmisenä ja vieläpä sangen hyvällä kaupalla."

"Mutta oletteko te kuljeskelleet kerjäläisenä koko elinaikanne?... Eikö teillä koskaan ole ollut mitään muuta tointa?"

"Ensin tutkin minä vanhoja kieliä ja minä osasin latinaa ja kreikankieltä kuin hevonen... perhana kuinka hyvää hevosesta aina ajatellaankin... filosofiassa sain minä vaan hyväksyvän arvosanan; mutta jos minä nyt saisin ottaa tutkintoni uudestansa, nykäseisin minä itselleni kiittävän arvosanan, etenkin käytännöllisessä filosofiassa!"

"Te olette siis saanut hyvän kasvatuksen?"

"Siltä en minä näytä, arvelee kait herra; mutta koskas on oppinut miesi jotakin näöltänsä?... Vaan eipä maksa vaivaa puhua siitä asiasta... ainoa, minkä minä muistan maisteritutkinnostani on, että minä ryyppäsin itseni humalaan vihkiäisissä, joka herätti yleistä naurua ja kaikenpuoleista hyväksymistä provessorein ja toverein puolelta... kaiketi tietää herra, että Upsalassa saa käydä humalassa aamusta iltaan kenenkään pitämättä päihtynyttä turmeltuna ihmisenä... tuo Upsala on hauska kaupunki... siellä ei ole mikään häpeä käydä kaduilla kuin poronoukka... eläköön akatemiallinen vapaus!"

Alm oli tosin monilla käyntiretkillänsä köyhien majoissa, tavannut kurjia, jotka olivat saaneet kasvatusta ja joskus olleet hyvissä varoissa, mutta se henkilö, joka nyt oli hänen edessänsä, herätti todenteolla filosofillisella tyyneydellänsä hänessä erinomaista uteliaisuutta ja sääliä.

"Mutta kuinka olette te voineet vajota tähän kurjuuteen?" kysyi hän sentähden äänellä, joka ilmaisi syvällistä sääliväisyyttä.