Part 1

LEMMEN NÄYTTELIJÄTÄR

Romantillinen kuvaelma

Kirj.

AUGUST BLANCHE

Suomentanut

--r--r [Arvo H. Nurmi]

Tampereella, Edw. Lang'in kustannuksella, 1884.

SISÄLLYS:

Alkujohto. Kerjäläinen.

Ensimäinen aikakausi. Kasvattitytär.

1. Pääsöliput. 2. Ilmoitus. 3. Maisteri. 4. Tarina kuoleman ristipojasta. 5. Mylläri. 6. Maisteri ja mylläri. 7. Kaksi kyyneltä. 8. Opettaja ja opettajatar. 9. Tarina kummallisesta puujalasta. 10. Rautavaaka.

Toinen aikakausi. Ensi lempi.

11. Jalka. 12. Ääni. 13. Amanda. 14. Taivas selkenee. 15. Uusia pilviä. 16. Myrsky alkaa nousta. 17. Aurinko menee mailleen. 18. Hetkinen auringon säde. 19. Myrsky pääsee valloilleen.

Kolmas aikakausi. Lemmennäyttelijätär.

20. Holvioikeus. 21. Kapina. 22. Muuan kohtaus. 23. Muuan näky. 24. Kultaristi. 25. Aave. 26. "Musta kyyhkynen." 27. Olivia Heuser. 28. Teaatterin ulkopuolella. 29. Näytelmän jälkeen.

Neljäs aikakausi. Tytär.

30. Luu-valon vaikutus. 31. Esittely. 32. Virransaaressa. 33. Kuistilla. 34. Tarina. 35. Maantiellä. 36. Paviljongissa. 37. Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta. 38. Eräänä aamuna.

Alkujohto.

Kerjäläinen.

Monias vuosi sitten nähtiin milt'ei päivittäin pohjoissilta-kaduu vasemmalla sivukäytävällä muuan nälkäinen, inhottavien repaleiden verhoama henkilö, jonka kasvot ohikulkevien sydämissä vaikuttivat sekä säälimistä että kauhua.

Näissä kasvoissa, joiden kellastuneissa juonteissa näyttiihe katoamattomia merkkejä kurjuudesta ja likaisuudesta, oli kuitenkin silmät, joilta monivuotinen kurjuus ei ollut voinut riistää niiden kaikkea syntyperäistä kiiltoa eikä elävyyttä.

Se, ken katseli näihin silmiin, kammahti välttämättömästi sitä rajua tulta, joka niistä leimusi, ja ihmistuntija ei olisi, tarjotessansa syvään kumartavalle kerjäläiselle almun, huomannut noiden sinertävien huulien ympärillä kiitollisuuden herättämää hymyilyä, vaan selvintä ivanaurua ja mitä ilmeisintä ylenkatsetta sekä ihmiskuntaan että itsehensä.

Joka päivä kulki tuo kurja pitkin kuningattaren katua, pysähtyi erään, sen varrella olevan mitä suurimman huonerakennuksen edustalle ja tuijotti akkunaan, jonka tehtyä hän ivallisella naurulla riensi sieltä pois yöksi palataksensa kurjuuteensa sekä kerjätyt äyrinsä johonkuhun Skinnarvik'in kaupunginosassa olevaan mitä syrjäisempään mökkiin.

Tuossa Kuningattarenkadun varrella olevassa huoneuksessa asui eräs sangen rikas miesi, jonka loistavassa etehisessä moni komeasti puettu henkilö sydän kurkussa odotteli; mutta silloin, kuu tuo rikas miesi kohtasi mainitun kerjäläisen, vapisi hän, sillä varmaan ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän, mitä silmäys noista pääkalloon vajouneista silmistä tarkoitti. Monta kertaa näkivät tuon pohatan vieraat tahi palvelusväet arvossa pidetyn isäntänsä säpsähtävän ja rientävän pois akkunasta ja kun he, tästä hiukan hämmästyneinä tahi uteliaina, katsoivat kadulle, eivät he huomanneet mitään muuta erinomaista kuin kerjäläisen, jolla oli niin ihmeellinen silmäys.

Hiukan vähemmän kuin puoli vuotta sitten kuoli tuo onnetoin, jättäen sielunsa vanhurskaan Tuomarin haltuun ja ruumiinsa leikkely-huoneesen, tullakseen kumminkin kuoltuansa joksikin hyödyksi maailmassa; mutta eräät kerjäläispussiin jääneet esineet, näet, luultavasti kerjäläisen omalla kädellä täyteen kirjoitetut paperiarkit, näyttivät osoittavan, että tuo vainaja eläessänsä ehkä olisi kelvannut muuhunkin kuin kuljeskelemaan pitkin katuja ja kerjäämään leipäänsä.

Yhdestä näistä kirjoituksista näkyy selvästi, ett'ei kukaan, joka kerran oli nähnyt, missä tuon onnettoman kätkyt heilui turkkilaisella, komeassa makuuhuoneessa olevalla matolta, ja jolle kaikki mitä vanhempain rakkaus ja ylellinen rikkaus voi, oli tarjona, silloin olisi aavistanut että kerjäläissauva tulisi olemaan tuon uinailevan lapsen noja elämän tiellä ja että tämä mitä valkoverisin, hymyilevä enkelin kuva, silloin kiedottu silkkiin ja tyllikankaasen, kerta tulisi suurimman köyhyyden ja kurjuuden alaisena nääntymään Tukholman kaduilla.

Mutta mitä näkyjä elämä tarjoaa! Kuinka syvälle sinä ihminen voit vajota! Etkö sinä omalla kädelläsi perusta onnesi asumusta samoin kuin siitä kaivat onnesi haudankin?

Etköhän juuri sinä itse käske muiston siitä hyvästä, jota olet aikaansaanut, kiitollisena pysähtymään haudallesi, samoinkuin sinä itse panet alun niihin ylenkatseen ohdakkeisinkin, jotka siinä kasvavat? Seis! älä tuomitse minua! huutaa yksi ja toinen viimeisen lepokammionsa syvyydestä; enpä minä aina ollut se, joka kiinnitin varjot kuvaan. Yhtä totta kuin se on, että kärkkäät ihmiset ovat osoittaneet minulle viimeisen palveluksen saattamalla minun tomuni tähän unhoituksen ja rauhan kotiin, yhtä totta on sekin, että kärkkäät ihmiset vasten omaa tahtoansa ovat johdattaneet minua turmeluksen tielle ja viitanneet maailmassa onnettoman matkani suunnan... Mutta sallikaamme kerjäläisen itsensä kertoa elämänsä kulun semmoisena kuin se seuraavissa piirteissä esiytyy:

"Kuinka hauskaa onkin olla, kuten sanotaan, paraimpain ihmisten lapsi! Saahan käydä puhtaassa puvussa arkipäivinä ja koreassa pyhäpäivinä. Onpa hauskaa olla parempain ihmisten lapsi!

"Miettiessäni mikä minä siihen aikaan olin ja mikä retkale minä nyt olen, alkaa vereni kiehua -- haa! Jumalan kiitos, että tässä ruumiissa vielä jotakin kiehuu!

"Nuot äitini kasvot, ne olivat kauniit, niin kumminkin minusta näytti. Minä olen nähnyt monta kauniimpata; hänen äänensä ja silmäyksensä suloisuutta en minä koskaan ole tavannut kelläkään toisella. Mutta sehän on aivan luonnollista, tämähän oli minun äitini ja hänen silmäyksensä olivat ainoata lastansa katselevan äidinrakkauden!

"Mutta minä surkuttelen sinua, mummoparka! Huonosti hoidit sinä lapsesi -- huu, kuinka tällä on kylmä! -- kirottu olkoon... suo anteeksi, suo anteeksi, sinä äitini haahmu!

"Isäni, hän oli uljas miesi, ja nuot aatelispukuun kuuluvat epoletit sitten -- ah, jos ne vaan olisi minulla täällä, hykertäisin kämmeniäni ihastuksesta vilun sijasta -- huu, huu! Että minä lapsena katselin näitä kyllästykseeni asti, sen minä hyvin muistan; ihmettelenpä vieläkö tämä nyt kävisi päinsä -- ah, jospa kuitenkin olisin saanut pitää nuot kauniit epoletit!

"Ollessani neljäntoista vuotias otti Herra minun isäni ja paholainen äitini, mutta miksi menikään hän uudestansa naimiseen!

"Isä puoleni sai äitini mukana rahaa kuin heinää, mutta ei korttakaan ollut hänellä lammasparan suun varalta -- minä olin hyvänsävyinen kuin lammas siihen aikaan, ja olisihan tuo käynytkin päinsä, ell'en myöskin olisi ollut tyhmä kuin lammas. Mutta hyvänsävyisyys ja tyhmyys ovat kasvaneet kiinni toisiinsa kuin villa nahkaan.

"Pian nousikin heinän seasta minun äitini hautasypressi. Tuo antelias isäpuoleni viskasi tämän kasvin minulle samoin, kuin juhdalle viskataan olkitukko. Sypressin ääressä voin minä vuodattaa kyyneliä, mutta en sammuttaa nälkääni, ja kyyneleet äidin hautasypressin ääressä nuurruttavat sekä sielua että ruumista. Siitäpä se tuleekin, että minä nyt olen niin hirveän mehutoin ja kuivettunut.

"Oivallinen isä-pueleni, sinulla on monta vertaistasi maailmassa. Sinulle, harmastunut, kunnon ukko, ei tämä ole niin vaarallista; mutta minä olisin kuin ruhtinas leipäpuodissa, jos minä vaan varmaan tietäisin, ett'ei kukaan muu kuin minä ole tuottanut sinulle noita harmaita hivuksia.

"Yhden elämän ohjan, yhden hyvän isänneuvon annoit sinä minulle kuitenkin, josta minä milt'ei olisin valmis kiittämään sinua. Sinä avasit minulle samalla kertaa sen huoneen oven, joka oli ollut minun äitini oma ja näkö-alan elämään, sanoen; 'mene, lurjus, niin pitkälle kuin tietä riittää!' Kiitoksia, isäni! Minä olen mennyt pitkälle, vieläpä pitemmälle kuin sinä. Minä olen mennyt Kuninkaankadun varrella olevasta huoneesta aina tähän Skinnarvik'issä olevaan hökkeliin asti. Niin pitkäksi ei sinun matkasi tule, sillä tie Kuningattaren kadulta, jonka varrella sinä nyt asut, helvettiin, johon sinä varmaankin joudut, on tuskin sekunnin matka, jos kaikki käy onnellisesti ja hyvin, kuten toivon.

"Kuules, kuinka tuolla akkunan pielessä jytäjää, ikäänkuin ei pohjatuuli luulisi tässä hökkelissä ketään asuvankaan! Tunge vaan vapaasti sisään: sinä et saa sakkoa särjetystä akkunanruudusta.

"Kun on viisaustieteen maisterina kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisenä, se on paljon; mutta jos laakeriseppele tuottaa tuolle nuorelle oppineelle vapaat huoneet tässä kalliissa paäkaupungissa, se on paljoa enempi, se... Jalo isäpuoleni, sinä olet kumminkin yhdeltä vuodelta maksanut huoneen vuokran minun edestäni, vaikka asumukseni olikin velkavankila... Lukon ja salvan takana istuminen sekä käräjöiminen isäpuolensa kanssa vanhempaini huoneen avaimista, se on saatanan naurettavaa, kun asiata oikein aprikoitsee... Mutta entä jos minä olisin voittanut! Ehkä minulla silloin olisi ollut paljon menetettävää; mutta kaikeksi onneksi menetin minä riita-asiani, enkä enään voi menettääkään mitään tässä maailmassa. Järkeni ehkä? Eikö mitä, se on ikäänkuin olisi se jäätynyt kallooni, eikä tee mitään hullutuksia ja hyvähän sekin on. Ainoastansa niille ihmisille, joilla on runsaasti koivusia halkoja, on mahdollista menettää järkensä, sillä kuumuus ei ole koskaan terveellinen heikoille aivoille.

"Kumpiko on rasittavampaa, josko saa laakeriseppeleitä paritassilla tahi pähkinäpuukeppiä selkäsaunarahilla? Siihen kysymykseen voisin minä vastata, minä, joka olen palvellut kuusi vuotta kaartissa. Varmaa on, että minulla on ollut yhtä vähän hyötyä yhdestä kuin toisestakaan.

"Missään sodassa en minä tosin ole ollut, mutta taisteluissa, joissa on ollut kysymys elämästä ja kuolemasta, ruumiista ja sielusta; mutta taistelut tapahtui minun omassa rinnassani, enkä minä saanut minkäänmoista urhollisuuden merkkiä, sillä minä olin pelkuri.

"Kuinka pitkälle muisto kuitenkin voi ulottua! Eräänä päivänä kävin minä isäpuolein luona tuossa hänen komeassa asumuksessansa kerjäämässä -- kerjäämässäkö? hyi! mutta mitävarten hyi? kerjääminen ei todellakaan ole mikään vähäpätöinen seikka niin totta kuin se on, ett'ei mikään sana ole enemmän vetänyt ihmiskunnan huomiota puoleensa. Noh, niin, minä menin kerjäämään -- ja kultaa minä sainkin, sen verran, nimittäin, kuin kultanuppisesta kepistä voi jäädä kerjäläisen pääkalloon -- tämä olikin ensimäinen kerta kuin minun pääni on saanut kärsiä isäpuoleni takia, sillä sydäntäni en juuri ota puheeksikaan, Hyvin mielelläni olisin halunnut maksaa tämän kullan sauvani rautahelalla tutkiakseni, josko sen kultaanpuetuu heittiön veri liikkui yhtä vilkkaasti kuin minunkin, josta minä aina olen epäilyt; mutta tämä halvattu käsivarsi... Kirottu seikka että köyhäinlääkäri on yhtä köyhä taidoltansa kuin nimeltänsäkin!

"Kuolla voi minun isäpuoleni yhtä helposti suin minäkin; mutta kerjätä henkeänsä, sitä voisi hän tehdä, vaan en minä. Te rikkaat, te rikkaat, kerjäläinen on teitä anteliaampi, kun nimittäin on kysymys jostakin suuresta, sillä vähäpätöisissä asioissa olette te niin ja 'näin, kuten sanotaan.

"Mutta päivä ehtii jo korkealle ja täytyy taaskin alkaa raskas työ. Niin, niin, kannapa elämän taakkaa seljässäsi ja köyristä sitä sitten jokaiseen ilmansuuntaan kaduilla ja kujilla -- nähdäänpä, eikö siinä ole työtä kylläksi! Mutta rohkeutta vaan! lähin raitista ilmaa puuttuu meiltä juuri tätä kaikkein vähimmin. Senpä vuoksi Pohjois-sillalle, koroittamaan vastakohdan kautta oivallisen maailman hyvinvointia ja ylellisyyttä! Sanopa sitten, ett'ei kerjäläinen te'e minkäänmoisia uhrauksia. Kumminkaan ei hänestä saa sanoa, että hän on omanvoiton pyytäjä ja itserakas.

"Kotiin palatessa tehdään tuo tavallinen huviretki; pitkin Kuningattaren katua ja ohimennessä taaskin kumarrus tuolle rikkaalle asukkaalle, jonka köyhänä isäntänä minulla on kunnia olla.

"Kerta mietin minä vakaisesti, josko ei minullakin olisi ollut yksi sormi syynä omaan kurjuuteeni ja tulin siihen järkevään johtopäätökseen, ett'ei minulla ollut ainoastansa yksi sormi siihen osallisena, vaan kaikki kymmenenkin. Asia on senlainen, että ainoasti jalot metallit pysyvät muuttumattomina kaikissa ilmanvaiheissa ja suhteissa. Minä olen vaan niitä karkeimpia, minä, korkeintansa vaskipannu-raukka, jonka kanssa meneteltiin että oli syntiä ja häpeää. Minun joskus tinaamisestani ja kirkastamisestani ei tullut kysymystäkään ja miten kävikin tulin minä niin homeiseksi sisästä päin ja nokiseksi ulkoapäin, ett'eivät ketkään maailman vaskisepät nyt enään saisi minusta kalua.

"Hoh, hoo! onpa kuitenkin _yksi_ vaskiseppä, joka voi tehdä pahimmankin metallin hopeanvalkoiseksi nurjalta puolelta, ja kullanloistavaksi oikealta. Hän onkin kaikkein mestari, sillä mestarikirjansa sai hän syntiinlankeemuksessa ja hänellä on siitä alkaen ollut alituisesti työtä ja ansiota, vaikk'ei hän itse ole siitä lihonut. -- Tämä on kuolema, luvallisen hautaviraston oltermanni ja yksi noista kolmesta vanhuksista, sillä Aatami ja Eeva ovat häntä vanhemmat.

"Ukko! jos sinulla on aikaa, ota vastaan vaskipannu ja tee siitä niin hyvä kuin mahdollista on, sillä minä en pidä niin tarkkaa lukua siitä, mitä se tulee maksamaan. Minä annan kaiken mitä minulla on ja enempää et siitä voi kohtuudella pyytääkään -- sinä saat ottaa vahingon korvauksen suuremmista töistäsi.

"Mutta _yhden_ sanan, joka vastaa kahta, tahdon minä kuitenkin sinulle sanoa, nimittäin, että kun olet saanut sen korjatuksi, älä lähetä sitä takasin yhtä tyhjänä kuin se oli vastaanottaessasi, sillä siinä tapauksessa saat huoleti ijäksi päiväksi ripustaa sen työhuoneesi seinälle.

"Leben und leben lassen! [saksan kieltä; merkitsee: 'elää ja antaa elää.' Suoment.] -- elä vapaus, kunnes kuolet! Näyttäköön se, ken taitaa, tarkemman suomennoksen näistä sanoista!..."

Tämä oli kerjäläisen omatekemä elämäkertomus. Hänen nimensä oli Kristian Svärd, mutta liikanimensä lienee hän saanut palvellessansa Svean kaartissa. Hänen ensimäinen ja todellinen liikanimensä tulee sangen harvinaisesti näkyviin joissakuissa muissa, hänen jalellejääneissä, täyteentuhrituissa paperiarkeissansa, jotka sisältävät osaksi satuja, osaksi katkonaisia kertomuksia muista kerjäläisistä eli tovereista onnettomuudessa, heidän elämänvaiheistansa ja lopustansa.

Juuri tämä kokoelma on perustuksena kertomukselle "lemmen näyttelijättärestä", joka kertomus on täydennelty tutkimusten avulla, joihin kerjäläisen käsikirjoitus on antanut aihetta.

Ensimäinen aikakausi.

Kasvattitytär.

"Ma ihmisystävän ja saadun palkkansa Oon nähnyt, joka hyvään uhrais voimansa. Hän unhoitettu on, vaikk' muuten ansainnut Jos lahjat laulajan sen oisi mahtanut."

_Bergklint_.

Ensimäinen luku.

Pääsöliput.

Eräänä edelläpuolenpäivänä vuonna 1832 istui muuan henkilö, jota tahdomme nimittää presidentti Elgklo'ksi, erityisessä työhuoneessansa erään komean, mahonkipuusta tehdyn ja kullatuilla koristeilla varustetun kirjoituspöydän ääressä, jommoinen kirjoituspöytä ylhäisellä miehellä sopii ja tuleekin olla.

Presidentti, noin viidenviidettä vuotias mies, jonka tummansiniset silmät, hiukan kaareva nenä ja eteenpäin pistävä alahuuli antoivat varsin aristokraatillisen muodon koko hänen olennollensa, oli puettuna mustasta, viperöitystä silkistä tehtyyn, laajaan aamunuttuun, ja pieni kultaompeluinen samettilakki istui somasti kyllä hänen hiukan harmaantuneilla hivuksillansa.

Eräs palvelija runsaasti koristetussa livréssä, jossa oli hopeaa punaisella kankaalla, seisoi kumartaen pöydän ääressä.

"Sinun tulee tehdä joutua, eikä hellittää ennen kuin olet saanut ne viisi pääsölippua."

"Mutta jos kaikki jo ovat myydyt, herra presidentti?" kysyi palvelija.

"Se ei ole mahdollista!... Kello löi äsken puoli yhdeksättä ja myymistä ei aljeta ennen yhdeksätä."

"Mutta eilen taisivat jo monet tilata pääsölippuja, kuten minä olen kuullut kerrottavan."

"Eihän koko seurakunta ole kuitenkaan voinut tilata niitä, sinä hupsu!"

"Mutta jos ne kuitenkin jo olisivat myydyt, herra presidentti?"

"Sinä et saa palata kotiin ilman pääsölipuitta, ymmärrätkö sen!"

"On niin monta, joilla on tapana ostaa niitä ennakolta saadaksensa niistä voittoja, erittäinkin sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on, herra presidentti."

"Hätätilassa saat kääntyä noiden ennakolta ostajien puoleen... mutta ainoastansa suurimmassa hätätilassa."

"Kyllä, herra presidentti!"

"Muutoin luulen minä, ett'ei noita ennakolta ostajia ole kovinkaan monta siihen katsoen, että pääsölippu maksaa kolme riksiä pankossa."

"Niin, mutta kaikkien sanotaan haluavan mennä näkemään rouva Catalania."

"Vai niin... kun on kysymys huveista, silloin ei ole ihmisillä koskaan rahan puutetta... muutoin eivät ne suinkaan ole niin avokouraisia... Kas niin, mene nyt ja joudu pian takasin!"

Palvelija kumarsi ja lähestyt ovea.

"Kuuleppas", keskeytti häntä presidentti, "oletko nähnyt hänen armonsa kamarineitsyttä tänä aamuna?"

"Olen, noin viisi minuutia sitten", vastasi puhuteltu.

"Joko hänen armonsa on noussut makuulta?"

"Ei -- kumminkaan ei vielä silloin, kuu minä puhuttelin kamarineitsyttä."

"Minä toivoisin sinun olevan kotona pääsölippujen kanssa, ennenkuin hänen armonsa nousee makuulta."

Palvelija katosi..

Presidentti heitti silmäyksen niihin asia-papereihin, jotka olivat hänen edessänsä ja otti käteensä kynän komealta kirjoituspöydältä.

Silloin kuului naputusta sille ovelle, joka johti ulos etehiseen.

"Astu sisään!" huudahti presidentti vihaisesti, kuten korkean virkamiehen sopii, joka ei tahdo tulla häirityksi tärkeässä toimessansa.

Ovi aukeni ja kynnyksellä näkyi pieni, vapiseva tyttö, hänen hameensa oli karkeasta mustasta villakankaasta ja samanvärinen pumpulihuivi peitti hänen päätänsä niin, että ainoasti vähäinen osa kasvoista oli näkyvissä, mutta tämä osa oli turvoksissa nykyään vuodatetuista kyynelistä.

"Mitä sinä tahdot, lapsukaiseni?" kysyi presidentti. "Mutta kuinka sinä olet päässyt etehiseen?... onko se heittiö mennyt sulkematta oven jäljestänsä!"

"Minun piti... minun piti"... tankkasi tyttö.

"Mitä sinun piti?" ärjäsi presidentti; "mitä sinä änkyttelet!... kuka sinä olet? mitä sinä tahdot?"

"Minun piti, tuoman tänne eräs kirje", vastasi tyttö vihdoinkin, astuen presidenttiä hiukan lähemmä.

"Eräs kirje?... mikä kirje se on?"

"Tämä... tämä kirje se on", vastasi tyttö, laskein kirjoituspöydälle suljetun kirjeen karkeanpuoleisesta paperista, jonka tehtyä hän palaisi ovensuuhun ja seisahtui siihen.

"Kerjuukirjeitä taaskin, luulen ma!" jupisi virkamies puoliääneen; "mikähän olento tämäkin nyt taas mahtane olla?... Ahaa, taaskin hän, tuo pahuksen ihminen?" lisäsi hän, luoden vihaisen katseen tuohon pieneen kirjeentuojaan.

Sillävälin mursi hän sinetin ja alkoi lukea kirjeen sisältöä, josta lukijakin ottanee selkoa ja joka oli seuraava:

"Herra presidentti!

Näitä rivejä kirjoittaa eräs kuolemaisillansa oleva. Kuolevaisena pyydän minä teitä pitämään huolta minun tytärparastani, ett'ei hän tulisi yhtä onnettomaksi kuin hänen äitinsä on ollut. Kuolemaisillaan oleva ei valehtele koskaan ja sentähden vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan myöskin teidän, vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. Te olette väittäneet vastaan, sillä te ette ole koskaan tahtoneet täyttää velvollisuuksianne lastanne kohtaan, vaan on minun yksinäni täytynyt nuhjusteleman eteenpäin köyhyydessä ja kurjuudessa. Mutta nyt olen minä antanut teille anteeksi kaiken sen pahan, jonka te olette tehneet minulle ja minä tulen siunaamaan teitä kuoltuani, jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani, jota te tähän asti ette ole koskaan tahtonut nähdä, ettekä kuulla hänestä mainittavankaan. Se on hän, joka minun kuoltuani tulee tuomaan nämät rivit teille, ja katselkaatte häntä silloin tarkkaan, niin tulette huomaamaan hänen kasvonsa olevan varsin teidän näköisenne. Olkaatte hänelle lempeä, älkäätte häntä toruko, sillä hänellä ei ole enään äitiä, joka voisi pyyhkiä pois hänen kyyneleensä. Antakaatte hänen käydä koulua, että hän saisi oppia kristillisyyttä ja muuta, joka on tarpeen kunnialliseen elämään. En rukoilekaan omasta puolestani, vaikka minä olen kärsinyt paljon ja ollut sangen maltillinen, enkä minä myöskään ole liiaksi vaivannut teitä minun takiani. Hyvä herra presidentti! jos kerta itse tahdotte kuolla levollisena, älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle, sillä kehen voi köyhä, isätöin ja äiditöin lapsi turvautua? Jos minä anelisin jotakin omasta puolestani, anelisin apua ruumisarkkuuni ja sen puetukseen, että pääsisin kunniallisesti hautaan, eikä se olisikaan liian paljo niiden monien kyynelien edestä, joita minä olen vuodattanut teidän ja teidän lapsenne takia. Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle, kun hän tulee teidän luoksenne, ja Jumala siunatkoon teitä siitä hyvästä, jota te tulette hänelle tekemään! Beata."

Presidentti luki tämän kirjeen, ja sitä tehdessänsä syntyi monta ryppyä hänen silmäinsä väliin, joista toinen silloin tällöin tähysi tuota ovella odottavaa tyttöä.

"Milloin sinun äitisi kuoli?" kysäsi hän, pannen pois kirjeen.

"Viime yönä", vastasi tyttö nyyhkien.

"Kuinka vanha sinä olet, lapsukaiseni?"

"Kahdentoista vuoden."

"Mitä sanoi äitisi, jättäessänsä sinulle tämän kirjeen?"

"Hän sanoi... hän sanoi, että minun pitäisi tuoman se herra presidentille, sittekun äitini olisi kuollut."

"Eikö hän sanonut mitään muuta?"

"Äitini sanoi että presidentti tulisi... tulisi"...

"Mitä tulisin minä?"

"Auttamaan minua."

"Missi tulisin juuri minä auttamaan sinua?... minä eikä kukaan muu?"

Tyttö vaikeni.

"Eikö sinun äitisi sanonut, miksi sinun pitäisi kääntymän juuri presidentin puoleen?"

"Äitini sanoi"...

"Noh, mitä hän sanoi?"

"Että presidentti on minun isäni", vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

Presidentti puri huuliansa ja sipasi kädellänsä kirjeen luotansa, että se putosi laattialle pöydän toiselle puolelle.

"Tule lähemmäksi, lapsukaiseni!" lausui hän hetken vaijettuansa.

Tuo äiditöin tyttö astui muutaman askeleen ovelta pöytään päin.

"Äitisi oli varmaankin kovin sairas kuolemansa edellä?" kysyi presidentti.

"Niin, niin! äitini oli niin kovin sairas, niin"...

"Kovin sairaana ollessa houritaan, tyttöseni, eikä tiedetä mitä sanotaan."

"Äiti-parkani!"

"Ja joll'ei äitisi olisi hourinut, ei hän olisikaan sanonut presidentin olevan sinun isäsi."

Tyttö tuijotti kyynelsilmin ja arasti tuohon ylhäiseen mieheen.

"Äitisi tarkoitti ainoastansa minun tunteneeni sinun isäsi, sillä, näetkös, tyttöseni, sinun äitisi palveli minun luonani monta vuotta sitten ja silloin tuli hän tutuksi isäsi kanssa, joka oli minulla käskyläisenä samaan aikaan kuin äitisikin oli palveluksessa."

"Äitini ei koskaan puhunut kestään käskyläisestä", vastasi tyttö.

"Isäsi kuoli monta vuotta sitten, lapsi-raukkani, ja sentähden toivoi sinun äitisi minun auttavan sinua, koska sinun isäsi oli minulla palveluksessa."

"Aikoja ennen kuin äitini sairastuikaan, sanoi hän monta kertaa minulle isäni olevan ylhäisen ja korkeasukuisen herran... niin, sen sanoi äitini monta kertaa."

"Siinä oli äitisi varsin väärässä, ja varo itseäsi, nuori ystäväiseni, sanomasta samaa kuin äitisikin, jos toivot hyvien ihmisten rupeavan pitämään huolta sinusta."

Tätä sanoessansa otti hän kirjoituspöydällä olevan lompakon ja alkoi selata sitä. Vihdoinkin näytti hän löytäneen mielestänsä sopivan pankkosetelin.

"Näetkös, lapsukaiseni, kuinka kaunis seteli!" sanoi hän, levittäen sitä tytön silmäin eteen; "älä luule tämän olevan ropoja, tämän."

Tytön silmät seurasivat tuota kaunista seteliä.

"Oletko milloinkaan pitänyt näin suurta seteliä?" kysyi taaskin presidentti.

"En", vastasi tyttö.

"Tämä", jatkoi ylhäinen herra, "riittää sekä äitisi hautajaisiksi, että kauniiksi suruvaatteiksi sinulle... mitähän sanot, jos minä annan sinulle tämän?"

"Ah, kuinka iloiseksi minä tulisin", huudahti tyttö, "ja kuinka minä kiittäisin!"

"Mutta kiitollisuus ei ole kylläksi, lapsukaiseni... sinun täytyy myöskin olla tottelevainen."

"Niin, minä tulen olemaan niin tottelevainen että!"