Part 25

"Tuo viehättävä kaunotar hyppäsi maalle kevytjalkaisena kuin kauris ja kuin näyttelijättären tulee ollakin", jatkoi kertoja, "hän milt'ei juossut tuon rokonarpisen Adoniksen syliin, joka äsken meni täältä... Adonis auttoi sitten saksalaista Venustansa komeisiin vaunuihin, jossa oli vaakuna ja livrésen puettu ajomies."

"Livrésen puettu ajomies!" kertoi Räyel tykkänänsä hämmästyksen valtaamana.

"Minä kysyin heti eräältä matkustajalta, kuka tuo tuntematoin kaunotar oli, ja sain heti tietää hänen olevan erään saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser nimeltään...Heti juolahti minun mieleeni, että tuo rokonarpinen kavaljeeri oli joku pörssin ärmätti, joka nyt, kerättyään Merkurion avulla joitakuita miljooneja, aikoi ruveta Kupidon avulla niitä käyttämään... lyhyesti sanoen eräs asioitsija, joka muutaman vuoden perästä aikoi tehdä vararikon ja luopua kaikesta omaisuudestaan paitsi otsankoristuksestansa, joka samoinkuin vaatteetkaan ei saa mennä vasarakaupalla... Mutta mihin Räyel menee?"

Räyel riensi tuosta hauskasta veljeisseurasta, syöksyi istutusten lävitse ja seisoi pian tuon äsken niin kiusallisen keskeyttäjän edessä, joka istui eräällä puutarhalaudalla.

"Herra revisori!" änkytti luutnantti punastuen; "hän on siis täällä!"

"Niin, hän on saapunut tänne, hän on täällä", vastasi Alm tyynesti.

"Se on siis totta"...

"Mikä?"

"Että hän on täältä!" Vastasi Räyel heikolla, väräjävällä äänellä.

"Joll'ette usko minua, uskokaa ystäväänne, sillä tällä kertaa puhui hän totta", lausui Alm yhä tyynenä.

"Mutta... mutta hyvä Jumala, mistä syystä sitten?"

"Tietysti tavataksensa teitä", vastasi Alm katkeralla ivalla.

"Haa, herraseni!"

"Minua kummastuttaa", jatkoi Alm, "ett'ei teidän itserakkautenne jo ole sallinut teidän aavistaa sitä. Ne monet, hauskat seikkailut, joita teillä on ollut hänen kanssansa olisi pitänyt selittämän kaikki."

"Te solvaatte, te haavoitatte minua!"

"Koska tuli luutnantti Räyel tuntehikkaaksi ihmiseksi, jota voi haavoittaa?"

"Herra revisori!"

"Minä en kumminkaan haavoita kantapäähän, kuten te."

"Ah, tämä menee liian pitkälle!"

"Mikä menee liian pitkälle?"

"Teidän katkeruutenne, teidän julma ivanne, herraseni!"

"Te myönnätte siis, että jos teillä olisi se luulo, että hän teidän takianne on palannut jälleen Ruotsiin, olisi se katkerata, julmaa ivaa?"

"Minä en käsitä teitä."

"Te ette tahdo käsittää minua... vaan teidän väärä käsityksenne ei minua suuresti huoleta."

"Te ette siis tahdo antaa minulle mitään tietoa hänen tänne tulemisensa syystä?"

"Mikä oikeus on keillä pyytää tietoja hänestä?"

"Kummallinen kysymys, herraseni!"

"Mikä siinä on niin kummallista?"

"Te ette luultavasti ole tietämätöin"...

"Mistä?"

"Että minun... että minun tulee olla ilmoitettuna kaikesta, joka koskee häntä."

"Niin kylläkin... senhän minä voin kuulla teidän puheestannekin pöytäkumppalienne kanssa... Rauhoittukaa, herra luutnantti, minä käsitän teitä paremmin, kuin te tahdotte käsittää minua... Te tahdotte konnamaisuuden nojalla tahi erään rikoksen perustuksella suunnitella itsellenne oikeuden, oikeuden vainota ja kiusata tätä nuorta naista, jonka ainoa rikos on verrattuna hänen muihin jaloihin ominaisuuksiinsa samassa suhteessa kuin hiekkajyvänen taivaan tähtiin."

"Te masennatte minut!" huudahti luutnantti, heittäytyen istuimelle Alm'in viereen, surun, milt'ei epätoivon, osoitteilla; "minä ansaitsen kaiken sen nöyryytyksen, jonka te annatte minun kärsiä!... Minun kevytmielisyyteni saattaa minut turmiolle!"

Luutnantti Räyel oli, kuten jo olemme huomanneet, niitä luontoja, joille, vaikka heidän elämänsä olikin yhä kestävä jono ajanmukaisia hullutuksia tahi ylhäisissä tavattavaa riettautta, kaikki mitä suurimman kevytmielisyyden synnyttämää, kuitenkin sattuu joku silmänräpäys, jolloin tuntevat itsensä alakuloisiksi ja liikutetuiksi, ja jolloin he eivät ainoastansa voi käsittää sen pahan, jota ovat tehneet, vaan myöskin todellisten omantunnon soimausten johdosta tunnustaa syntinsä. Mutta tavallisesti eivät he viivyttele kau'an näissä elämänsä vihriäisissä kosteikoissa, vaan ovat pian taipuvaiset uudestansa heittäytymään niiden ryöppyävien tuuliaispäiden valtaan, jotka nousevat siltä kevytmielisyyden aavikolta, jonka läpi he ovat tottuneet harhailemaan ja jossa he ovat löytäneet suurimman hauskuutensa.

"Minä olen heittiö!" jatkoi tuo nuori miesi, kädet silmäinsä edessä; "minä ansaitsen teidän ylenkatseenne, kaikkien ylenkatseen!"

"Minä surkuttelen teitä", sanoi Alm; "teistä olisi kenties saattanut tulla miesi, jolla on kunniata ja sydäntä, jos teillä olisi ollut rohkeutta siihen... Te punastuisitte, jos teidät tavattaisiin harjoittamassa jotakin avua, ja te kiiruhtaisitte heti heittämään synkän hunnun tuon valoisan kuvan yli, ett'ei teidän toverinne tekisi pilkkaa teidän muuttuneista oikeuden käsitteistänne ja niistä johtuvista töistänne."

"Minun ystäväni istuvat vielä paikoillansa tuolla pöydän ääressä", lausui luutnantti: "olkaa hyvä ja seuratkaa minua, min tahdon heidän ja teidän läsnäollessanne antaa hänelle kaiken sen hyvityksen, jonka voin antaa."

"Minä en epäile, että te nyt tekisitte sen, sillä te aavistatte, että hän, jonka mainetta te koetatte korvata, ei nyt enään olekaan siinä turvattomassa tilassa, johon tytön, jolla ei ole omaisia, täytyy joutua. Ainoastaan turvattomia on teillä, herraseni, ja teidän kaltaisillanne rohkeutta loukata, sillä muiden edessä te matelette... Senlainen on se siveysoppi, jota te tunnustatte ja jonka jälkeen te elätte... Mitä tulee tuohon selitykseen, jonka te tovereillenne minun läsnäollessani antaisitte, on se tykkänänsä suotta... Olettehan te paljonpuhuvalla vaitiololla kuunnellut sitä vastaväitöstä, jolla minä siinä tilaisuudessa häädin teidän viittailunne, ja sitäpaitsi tahdon minä säästää hänen nimeänsä tulemasta mainituksi saastaisilla huulilla."

"Te vihaatte minua ja teillä onkin syytä siihen", lausui Räyel; "te tulette siis käyttämään ensimäistä tilaisuutta syyttääksenne minua hänen edessänsä."

"Minä en tee sitä, mutta yhdellä ehdolla."

"Ja tämä ehto?"

"On se, että te ette koskaan saa etsiä häntä, ette koskaan lähestyä häntä... Te ryöstitte kerran hänen sisällisen rauhansa... Sen mielenlevon ja onnen, jonka hän nyt monien taistelujen jälkeen on saavuttanut, pitää oleman rauhoitettu kaikilta... Teidän omalletunnolle pitäisi jo olla kylläksi entisistä."

"Minä en tule käymään hänen luonansa, sen lupaan minä teille."

"Te lupasitte samaa Göteporissa, mutta sittekin matkustitte te hänen jäljessänsä, kiusaten häntä kaikkialla."

"Minä en voinut hallita sydämeni taipumusta... Niin, herraseni, minä lemmin häntä, lemmin häntä hulluuteen saakka."

"Te lemmitte häntä ja koetatte samalla parjata hänen kunniaansa."

"Hänen kylmyytensä saattaa minut mielettömäksi, ja minä etsin lohdutusta siinä ajatuksessa, että hän kerta on ollut minun omani... perkeleellinen lohdutus, minä myönnän sen, mutta"...

"Se lempi, joka ei voi tehdä uhrauksia, on ainoastansa raaka kiihko", keskeytti Alm innokkaasti; "kun te... te lausutte lemmen nimeä, tuntuu minusta kuin aurinko pimenenisi... Mutta jääkää hyvästi, herraseni!" lisäsi hän, nousten seisovallensa; "meidän keskustelumme on kestänyt liian kau'an... Minä toivon teidän painavanne sen muistoonne, ja olkaatte vakuutettu siitä, että minun menettelyni tässä asiassa tulee tykkänänsä riippumaan teidän menettelystänne... Väistäkäätte häntä, samoinkuin hän väistää teitä, ja te voitatte kentiesi joskus hänen anteeksi antamuksensa... mutta ensimäisellä askeleella, jonka otatte lähestyäksenne häntä, teen minä sen teille mahdottomaksi... Älkäätte unohtako, että on senlaistakin, jota ei uljasmielinen nainen koskaan suo anteeksi, ja tämä on se hävyttömyys, joka koettaa ilkkua hänen kunniansa kustannuksella, ja jos tämä ilkkuminen lisäksi perustuu petokseen, rikokseen, kuten teidän ilkkumisenne laita on, silloin ei ole teille anteeksi antamusta ijankaikkisella laupeudellakaan korkeudessa."

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Kuistilla.

_Ensimäinen kohtaus_.

Mitä vaihtelevimman matkan jälkeen siintävillä seljillä ja vihriöiden saarien välitse tullaan vihdoin Lof-salon ihanille rannoille.

Ihmeteltyä Drottningholm'in linnaa, yhtä Nikodemus Tessin'in komeoista muistoista -- sillä tällä mestarilla on niitä useampia kuin yksi -- ja käytyä tuon verrattoman linnankäytävän läpi marmorikuvinensa ja Ehrenstrahl'in tekemine maalauksinensa, tullaan, tosin avaraan ja erinomaisen kauniiseen, puutarhaan, jonka yli tarhurin sakset kuitenkin on käynyt, muodostaen puista ja istutuksista patsaita, pyramiideja, palloja ja Jumala tiesi mitä. Huo'aten sen ikeen vuoksi, jolla liian ahdasmielinen kauneuden aisti on kahlehtinut mitä rehoittavimman luonnon, joudutaan leveöille poluille tuuheiden puiden välissä, joiden latvat onneksi ovat säilyneet kaunistelemisilta.

Katseltua syvimmän liikutuksen tunteilla noita kahdeksaa uskonuollistaruista vaskiryhmää, jäännöksiä Kustaa III:n ajoilta, jolloin ihannetaide vietti juhlapäiviänsä Pohjolassa, ja noita neljää suurta kiviastiata, muistoja kolmekymmenvuotisesta sodasta, jolloin meidän isänmaamme kunnia ja maine oli korkeimmallansa, siirrytään tiheämpiin, luonnoltaan synkempiin ja jylhempiin puistoihin, ikäänkuin olisi tarvis niiden varjoissa salata punastumistansa siitä, mitä sittemmin on kohdannut sekä ihannetaidetta että isänmaallista kunniaa.

Sitte riennetään vielä sen pikku Kiinan ohitse, jossa Lovisa Ulrika luultavasti monena yönä uneksi itsellensä hallitusistuinta kiinalaiseen malliin, jonka jalkoja vastaan "vapausajan" aallot voimattomina loiskuisivat, ja sitten tuon Kantonin ohitse, joka nyt on kesähuviloiden muodostama kylä, missä tukholmalaiset vetelinä oikovat raajojansa, mutta joka muinoin oli tehtailijakaupunki ja jossa ahkeruus sekoitti vasaran kalskettansa ympärillä olevista lehdoista kuuluvan linnunlaulun kanssa.

Lopulta ja kun on samalla lailla kuljettu Lof-salon kirkon ohitse, jonka hautausmaassa Kustaa III:nen opettajat, Klingenstjerna ja Dahlin, lepäävät, ollaan varsinaisen maaseudun helmassa, peltoinensa, vuorinensa ja havumetsinensä, jotka ulottuvat aina saaren läntiseen rantaan saakka, jota vastaan Lof-salon seljän aallot loiskavat, tuoden tervehdysstä vastapäätä olevasta Svartsjö-maasta.

Yhden niiden pienten lahdelmain rannalla, joita selkä muodostaa tällä tienoolla, kohottaikse erään somasti järjestetyn puutarhan helmasta komea, yksikerroksinen paviljonki kuistineen, joka nojaa vapaasti seisoville, marmorin näköisille pylväille.

Presidentti Elgklo, joka oli raivuuttanut tämän puutarhan ja rakennuttanut siihen paviljongin, oleskeli täällä kesän kuumimpina kuukausina.

Olihan jälkeenpnolenpäivänä Elokuun alkupuolella tahi noin neljätoista päivää Alm'in ja Räyel'in keskustelun jälkeen virransaaressa.

Presidentti seisoi kuistilla kiedottuna purppurapunaisesta sametista tehtyyn yönuttuun, nojaten erään nuoren, solakan, erinomaisen kauniin tytön käsivarteen. Sekä hän että tyttö seurasivat silmillänsä erästä milt'ei presidentin ikäistä herraa, joka nousi pienessä pihassa odottaviin, komeoihin ajopeliin, joita seurasi ajomies ja palvelija.

Päästyänsä vaunuihin nyökäytti tämä herra presidentille ja paljasti lumivalkean päänsä tuolle nuorelle naiselle.

"Siis kahdeksan päivän perästä", lausui hän istahtaessansa.

"Kahdeksan päivän", vastasi presidentti; "olethan sinä luvannut sen, lapseni?" kysyi hän, kääntyen tytön puoleen, jonka käsivarteen hän nojasi.

"Niin, niin, kahdeksan päivän perästä", vastasi hän heikolla äänellä ja silmät luotuina ales.

"Tervetullut silloin, veli kauppaneuvos!" huudahti presidentti; "minä toivon kaikki silloin tulevan hyväksi ja parhaillensa."

"Minä rohkenen luottaa siihen ja odotan maltittomuudella määrättyä päivää", selitti vaunuissa istuva herra, jonka jälkeen vaunut lähtivät liikkeelle sillä kaidalla tiellä, joka johti pois pihasta.

Kun vaunut olivat kadonneet, kohtasivat presidentin ja tytön silmät toisensa, mutta kumpikin olivat vaiti.

Presidentti senlaisena, jolta hän nyt näytti, ei tuntunut enään olevan sama, jonka me näimme alkukeväästä. Paitsi sitä, että hänen kasvonsa näyttivät verevämmältä, lepäsi niiden yli myöskin tyytyväisyyden ja rauhan ilmaus, jota ei helposti saavuteta muutoin kuin ruumiin terveyden ja sielun rauhan keskinäisestä vaikutuksesta. Oliko tämä muutos maaelämän kaikkein viehätysten helmassa nautitun ihanan kesän tuottama? Vai oliko se seuraus seurustelemisesta tuon kauniin, lahjakkaan tytön kanssa, jonka lapsellinen rakkaus ja hellyys oli vaikuttanut tuon kylmän virkamiehen sydämeen, samoinkuin aurinko vaikuttaa kallioon, pukien sen vihriöivällä, turpealla sammaleella? -- Luultavasti yksi niinhyvin kuin toinenkin, mutta enimmästi kuitenkin tuo viimeksimainittu, sillä paitsi sitä, että hän ottamalla perheesensä oman tyttärensä luuli voivansa palkita ne monivuotiset kärsimiset, joita hän tälle oli saattanut, oli hän myöskin tuntenut viimeisten neljäntoista päivän kuluessa rintansa paisuneen tunteesta, joka tähän saakka oli ollut hänelle outo, nimittäin isänrakkaudesta, ja sepä se oli, joka teki hänet niin onnelliseksi ja joka jokainen päivä, jokainen hetki kasvoi uusia juuria hänen sydämessänsä. Hänen elämänsä ehtoo ei tuntunut hänestä enään synkältä eikä kolkolta, sillä joka hetki, jonka hän vietti tuon kauniin tytön seurassa, sytytti uuden tähden hänen öiselle taivaallensa. Lisäksi tuli hänelle kaipuu omata rinnallansa jonkun, joka olisi liittynyt häneen vahvemmilla siteillä kuin palkollisen. Kun tullaan vanhaksi ja kivulloiseksi, muututaan ikäänkuin lapseksi uudestansa, eikä voida silloin yhtä vähän kuin elämän ensi vuosinakaan olla ilman ystävällistä, johtavaa ja hoitavaa kättä.

"Lapsi-hyväni", keskeytti presidentti vihdoinkin vaitiolon, "tietysti on sinulla tässä asiassa samoinkuin kaikessa muussakin täydellinen vapaus, vaikka minun täytyy puolestani tunnustaa tämän ehdoitellun naimisen kaikin puolin edulliseksi... Kauppaneuvos Räyel, minun vanha ystäväni, on yhteiskuntamme rikkaimpia ja enin arvossa pidettyjä jäseniä... Hänen poikansa on tosin ollut hulivili, mutta moni on ollut se suuremmassakin määrässä kuin hän ja sitten kuitenkin muuttunut vakavaksi ja järkeväksi... Jos tähän vielä lisätään sinun entinen suhteesi tuohon nuoreen mieheen, niin... mutta, Herran tähden, vaalenethan sinä kuin ruumis, tyttö-parkani!... Jumalan nimessä minun tarkoitukseni oli... mutta minä luulin, että"...

"Minun täytyy keskustella revisori Alm'in kanssa!" lausui Amanda; "suvaitkaatte minun neuvotella hänen kanssansa!"

"Sen pidän minä sekä oikeana että kohtuullisena", vastasi presidentti; "minä sallin suurimmalla mielihyvällä sinun kysyäsi neuvoa häneltä... Sitä paitsi on hänellä suurin oikeus sinun luottamukseesi ja minun kunnioitukseeni, sillä ilman tätä kunnon miestä en minä varmaankaan olisi enään löytänyt sinua, hyvä armas tyttöseni!... enkä olisi tullut niin onnelliseksi kuin nyt tunnen olevani... En voi koskaan palkita hänelle sitä hyvää, jota hän on tehnyt meille kummallekin."

"Ei koskaan, ei koskaan!" kertoi Amanda ja nojausi ajatuksiin vaipuneena isänsä rintahan.

_Toinen kohtaus_.

Seuraavana päivänä oli taaskin kuistilla kaksi henkilöä, nimittäin Amanda ja revisori Alm, istuen viereksyttäin.

Aurinko läheni jo Svartsjö-maan metsän kukkuloita ja heloitti hiukan himmeänä aureen lävitse, joka oli levinnyt yli maan ja veden.

"Ja te ette ole nähneet häntä palattuanne Ruotsiin?" kysyi Alm.

"Ainoastansa yhden kerran", vastasi hän; "kahdeksan päivää sitten kävelin isäni kanssa Pohjoissillan yli... silloin kohtasimme hänet... hän seisahtui hämmästyneenä ja levottomana."

"Ja hän lähestyi teitä?"

"Ei, hän tervehti ja meni."

"Eikö hän sittemmin ole etsinyt mitään tilaisuutta lähestyäksensä teitä?"

"Minä kuulin kotiväeltämme, että eräs nuori mies, joka kertomuksen mukaan oli hänen näköisensä, usein on tavattu tämän puutarhan läheistössä, mutta ei hän ole koskaan näyttäytynyt minulle."

"Hän on siis pitänyt lupauksensa", jupisi revisori itseksensä.

"Eräänä päivänä viime viikon lopulla tuli hänen isänsä, kauppaneuvos, tänne... Minut esiteltiin hänelle, ja hän lausui myöskin joitakuita ystävällisiä sanoja minulle; mutta isäni kanssa oli hänellä pitempi keskustelu kahdenkesken... Sitten matkusti hän pois."

"Ilmaisiko presidentti tyttärellensä tämän keskustelun?"

"Ilmaisi."

"Se koski tietysti poikaa?"

"Kauppaneuvos Valitti isälleni poikansa alakuloisuutta, ja minä näin selvään hänen kasvoistansa, että hän oli kovin murheissansa."

"Luutnantti on siis kertonut kaikki isällensä?"

"Minä arvelen niin", vastasi Amanda punastuen.

"Te tiedätte myöskin, mitä presidentti tässä tilaisuudessa vastasi kauppaneuvokselle?"

"Minun isäni oli vastannut kauppaneuvokselle, että kaikki riippuisi minusta."

"Entä sitten?"

"Eilen kävi kauppaneuvos täältä toistamiseen."

"Ja silloin?"

"Silloin pyysi hän poikansa puolesta minun kättäni."

"Ja te, Amanda?"

"Minä pyysin kahdeksan päivää mietintöaikaa."

"Ja kun nämät kahdeksan päivää ovat kuluneet, mitä tulette te vastaamaan?"

"Niin, mitä pitää minun vastaaman?" kertoi Amanda; "mutta", lisäsi hän, tähystellen Alm'in kasvoja, "minä en tunnekaan teitä tänään, jalo ystäväni!... Oletteko suutuksissanne minuun?"

"Kuinka voisin minä olla suutuksissani teihin!... kuinka saattoi Amanda luulla sitä?"

"Minusta tuntui niin teidän sanoistanne... Te olette kalpea!... Suuri Jumala! Te olette varmaankin pahoinvoipa!"

"Minä en ole voinut hyvin muutamaan päivään... vähäpätöinen sairaus, joka pian menee ohitse."

"Kentiesi tuulee järveltä liian kylmästi... Menkäämme huoneesen!"

"Ei, istukaamme täällä, jos suvaitsette... Mitä aijotte te vastata noiden kahdeksan päivän kuluttua?"

"Juuri siitä olenkin minä halunnut neuvotella teidän kanssanne", lausui Amanda äänellä, joka ilmaisi suurinta levottomuutta.

"Minunko kanssani?... Se isällinen valta, jonka te kerran soitte minulle, on loppunut, sittekun te olette löytäneet oikean isänne."

"Ja sittenkään ei ole vielä ketään, johon minulla olisi niin rajatoin luottamus kuin teihin."

"Tämä luottamus on minun onneni, minun kunniani. Mutta minä ajattelin, että niin tärkeässä asiassa kuin kysymyksessä oleva on, teidän oma sydämenne olisi ensimäinen, jolta teidän tulisi kysyä neuvoa."

"Minä olen kysynyt neuvoa omalta sydämeltäni."

"Ja mitä on teidän sydämenne vastannut!"

"Myöntymyksen ääniä on siinä kohonnut... mutta myöskin hylkäämisen ääniä."

"Mitkä äänet kaikuvat kovemmin?"

"Minä en voi päättää sitä... minun sieluni häälyy synkkäin ja valoisain aavistusten heitettävänä."

"Ettekö ole kysyneet itseltänne: voinko tulla onnelliseksi tämän miehen kanssa?"

"Olen, minä olen kysynyt tätä itseltäni."

"Ja vastaus?"

"En!... en! oli vastaus sekä järjeltä että tunteelta."

"Noh?" kysyi Alm, pidättäen henkäyksiänsä.

"Mutta tämän kysymyksen kanssa risteilee eräs toinenkin."

"Ja tämä toinen en?"

"Voisinko minä niiden seikkojen jälkeen, jotka ovat olleet minun ja hänen välillänsä, tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa, tahi joku toinen tulla onnelliseksi minun kanssani?"

Amanda silmäili, lausuessaan näitä sanoja salavihkaan Alm'ia, mutta sillä silmäyksellä oli jotakin merkintöä.

"Ja mitä vastattiin?" kysyi Alm, tuijottaen suoraan eteensä.

Amanda viivytteli vastausta, ikäänkuin olisi hän odottanut, että Alm olisi hänelle sen antamisessa avullinen; mutta revisori, joka ei ollut nähnyt tuota merkinnöllistä silmäystä, kertoi vaan viimeisen kysymyksensä.

"Ei", vastasi hän alakuloisena; "minä en voi tulla onnelliseksi toisenkaan kassa, eikä toinen tulla onnelliseksi minun kanssani."

"Siitä seuraa tietysti, että teidän täytyy tulla onnelliseksi hänen kanssansa", lausui Alm, peittäen omaa, kovin liikutettua mielialaansa ivallisella hymyllä.

Kun miesi Alm'in ijällä on rakastunut kahdeksantoista vuotiaasen tyttöön, näyttäikse hän joko ruikailevaksi ja pillittäväksi, ja herkkätunteellisuus neljänkymmenen vuoden ijällä joutuu aina naurettavaksi, tahi osoittaikse hän töykeäksi sekä äreäksi ja tulee siten kovin tukalaksi.

"Ah, te ette ole enään sama!" huudahti Amanda, nousten istuimeltansa; "te olette katkera... julma!"

Alm oli vaiti, Hänen silmänsä seurasi ilta-aurinkoa, joka samassa vajosi Svartsjö-maan metsän taakse. Sillä oli yhtäläisyys jonkin kanssa, joka sammui hänen omassa sydämessänsä.

"Amanda! Amanda!" kuului huoneesta presidentin ääni.

"Kahdeksan päivän perästä olen minä vastannut", lausui Amanda; "kahdeksan päivän perästä olen minä Räyel'in morsian!"

Sitten katosi hän kuistilta.

"Katkera, julma", kertoi Alm itsellensä; "kun on nähty unelman toisensa perään vaihtuvan kohtalon kovuudesta ja kun on saatettu ne kaikki hautaan, silloin tullaan julmaksi; tahdotaanhan kostaa surmattuja lapsiansa!"

Kolmaskymmenesneljäs luku

Tarina.

Eräänä ehtoopuolena, päivä siitä, joka on viimeinen noista määrätyistä kahdeksasta päivästä, käveli Amanda yksinänsä Lof-salon rannalla, ei kuitenkaan kau'empana paviljongista, kuin että hän voi nähdä sen.

Hän oli ajatuksissansa, mutta mitä ajatteli hän?

Ajatteliko hän, kuinka kaikki hänen oloissansa muutaman kuukauden kuluessa oli muuttunut? kuinka hän riemukuluistansa taiteen tiellä äkkiä oli tullut kutsutuksi täyttämään, tosin yksinkertaisempia, mutta hänen sydämellensä suloisempia velvollisuuksia, ja kuinka täten hänen ensimäiuen nuoruuden unelmansa oli toteutunut?

Tahi ajatteliko hän huomispäivää, jolloin hänen kohtalonsa tulisi ratkaistuksi -- ratkaistuksi häneltä itseltään? Hän tulisi siis sen puolisoksi, jota hän ensi lemmen kaikella tulella oli rakastanut. Tämä oli ollut hänen toinen nuoruuden unelmansa. Mutta kuinka monta varjoa oli synkistyttänyt tätä unelmaa, joka alkuansa oli ollut niin puhdas, niin kirkas! Kuinka julmasti hän oli tullut petetyksi!

Mutta tulisihan kaikki nyt korvatuksi, kaikki sovitetutsi! sittenkään ei tämä ajatus saattanut häntä iloiseksi eikä onnelliseksi, sydämensä pohjasta tunsi hän jotakin olevan olemassa, jota ei koskaan voitu korvata, ei koskaan sovittaa, nimittäin hänen petetty luottamuksensa sen miehen kunniaan, jonka valtaan hän kerran viattomuuden kaikella uskallukselta oli itsensä uskonut. Jota syvemmin hän tunsi tämän, sitä selvemmin huomasi hän tekevänsä päätöksen enemmän olevan uhrin välttämättömyydelle, kuin joku pyhempi tunne, joka rientäisi kohtaamaan toista samanlaista, sillä ilman keskinäistä kunnioitusta muuttuu lempi liekiksi, joka palaa ja hivuttaa valaisematta ja lämmittämättä muuttuu ruumiilliseksi kiihkoksi, jonka taivaallinen tuoksu on haihtunut avaruuteen.

Tästäpä syystä olikin nyt synkkä pilvi hänen kauniilla otsallansa, tästäpä syystä vierikin muutama kyynel tuolle pienelle kultaristille, joka Vielä lepäsi hänen povellansa.

Hänen ajatuksiensa juoksun keskeytti järvestä kuuluvan soitannon suloiset säveleet.

Amandan silmäykset etsivät tuota välkkyvää lahtea ja huomasivat pian erään soman, lipuilla koristetun purren, joka vitkaan soudettuna viilsi läheltä sen rannan ohitse, jolla hän seisoi.

Purren kokassa istui ratsuväen virkapukuun Vaatetettuja soittajia, ja perässä seisoi muuan husaariupseeri täydessä tamineessa.

Purren täytyi, ennenkuin se ennätti sille kohdalle, jossa Amanda oli, ensin kulkea paviljongin ohi, jonka kuistille presidentti oli tullut, huiskuttaen valkoista nenäliinaansa. Husaariupseeri vastasi tervehdykseen kunnioitusta osoittavalla kumarruksella, ilmaisematta kuitenkaan minkäänmoista aikomusta lähestyä rannalla olevaa laituria. Jatkaen kulkuansa tuon pienen laiturin ohitse, ennätti pursi nyt niille laineille, jotka riensivät kostuttamaan niitä simpsukoita, mitkä kiiluivat Amandan pienten jalkojen ympärillä.